Kelvotonta arkkitehtuuria

Kiasma lienee Helsingin1900-luvun lopun julkisista merkkirakennuksista monin mittarein mitattuna epäonnistunein. Tärkeäksi katsottu modernin taiteen museo haluttiin sijoittaa kaupungin lähes arvokkaimpaan paikkaan: Mannerheimin hieman kyseenalaisen ratsastajapatsaan taakse (sivistysvaltioiden ei olisi pitänyt sellaista pystyttää enää 1900-luvulla) ja postitalon eteen. Ahtaalle tontille - mutta voihan taloon aina lisätä kerroksia. Rakennuksesta järjestettiin vuonna 1992 arkkitehtikilpailu, johon tulikin miellyttävän näköisiä ja oletettavasti toimivia ehdotuksia myös suomalaisilta arkkitehdeilta. Kilpailu suunnattiinkin erityisesti suomalaisille ja Baltian maiden arkkitehdeille. 

Toteutukseen valittiin kuitenkin yhdysvaltalaisen arkkitehdin Steven Hollin ehdotus ”Chiasma”. Valinta oli shokki, eikä se suinkaan lieventynyt, kun rakennus vihittiin käyttöön vuonna 1998. Päin vastoin, rakennus sai, ja saa edelleen ääniä Helsingin rumimmaksi taloksi. Ulkonäöltään talo on jonkinlainen sekoitus sianpotkaa ja peltistä lentokonehangaaria. Kaikki arviot eivät tosin olleet tyrmääviä. ”Talo löytää vielä arvonsa”, sanoi eräs ”asiantuntija”. No, vielä sitä ei ole tapahtunut.

Sisätilat herättävät myös ihmetystä. Kävijä saa vaellella pitkin kolkkoja ja tarkoituksettomia ramppeja ja halleja koettaessaan löytää näyttelytiloja. Toiminnallisten puutteiden lisäksi talo on myös huonosti suunniteltu ja rakennettu. Sen katto on vuotanut alusta alkaen. Koko 2000-luku korjailtiin vuotavaa kattoa ja ikkunoita. Kun suurempi peruskorjaus aloitettiin vuonna 2014, paljastui että taloa ei ole rakennettu edes suunnitelmien mukaan. Urakoitsija oli vetänyt mutkat suoriksi. Työ oli huolimatonta ja tärkeitä rakennusteknisiä osia jopa puuttui.

Mitenkä tässä nyt näin kävi? Päätös museosta tehtiin keskellä kauheaa itseaiheutettua talouskatastrofia. Ehkä haluttiin luoda jotain komeaa, joka auttaa kansakuntaa toipumaan ja unohtamaan ekonomistien ja pankkiherrojen toilaukset. Ja totta kai siihen tarvittiin ulkomainen kohuarkkitehti. Ehkä myös rakennuksen askeettinen ja ikään kuin teollinen muotokieli koettiin viittaukseksi suomalaisten harrastamaan funktionalismiin. Wow- arkkitehtuurin käsite oli jo orastamassa eri puolilla maailmaa. Ehkä pääkaupunkiin haluttiin säväyttävä maamerkki. Onnistunut esimerkki on Sydneyn oopperatalo tai Pariisin Georges-Pompidou-kulttuurikeskus. Mutta nyt ei onnistunut: liian ahdas tontti, ankea muotokieli ja ennen kaikkea liian vähän rahaa. Halpis-wow ei toimi.

Tämä arvio on subjektiivinen, se ei perustu koulutukseen tai ammatilliseen kokemukseen, vaan omiin havaintoihin, omaan järkeen ja käyntikokemuksiin. Kyllä Kiasmasta löytyy ylistäviäkin arvioita. Googlatkaa ja lukekaa niitä, ehkä se helpottaa.

Minun tarkoitukseni ei nyt ollut ryhtyä harjoittamaan jälkijättöistä arkkitehtuurikritiikkiä. Se tuli nyt pahasti eli vuosikymmeniä myöhässä. Vaikka tämä blogi ei ole edes aiottu ajankohtaiseksi, tämä on jo aika paksua. Mutta impulssi kritiikkiin on tuore. Päätin vain aloittaa historiallisella esimerkeillä. Niiden kautta voi pohtia, onko jotain opittu.

Kiasman keskeistä sijaintia on korostettu (mutta missä mielessä?) viittaamalla läheisiin Postitaloon, ratsastajapatsaaseen ja Sanomataloon. No, Sanomataloa ei Kiasmaa suunniteltaessa ollut olemassa, se nousi hieman Kiasman jälkeen. Sanomataloa ei kritiikki juuri ole noteerannut – ymmärrettävästä syystä: Hesarilla on taide- ja arkkitehtuurikeskustelun ilmaherruus. No, minusta talo muistuttaa likaista lasilaatikkoa jonka päälle on ”unohdettu” rakennustelineet. Temppu ei ole edes uusi, se nähtiin vuosikymmeniä sitten Pariisin Georges-Pompidou kulttuurikeskuksen rakennuksessa. Siellä se tosin toimii hyvin.

Vähitellen pitäisi jo päästä asiaan. Noin viikko sitten kävin Espoon modernin taiteen museossa Emmassa, joka sijaitsee entisessä kirjapainotalossa eli WeeGee-talossa. Talo on arkkitehtuuriltaan hienoa wow- arkkitehtuuria, vaikka sanaa ei suunnittelun aikana 1960-luvulla edes tunnettu. Suuri rakennus näyttää roikkuvan neljän massiivisen pylvään varassa. Museona se toimii erinomaisesti, ehkä juuri siksi, ettei sitä ole museoksi edes suunniteltu. Käykää toki talossa ja nauttikaa taiteen lisäksi myös arkkitehtuurista.

Kytkentä nykyarkkitehtuuriin on seuraava. Matkustin Emmaan metrolla, siis Tapiolan asemalle. Asema on hieman sekavan oloinen, mutta metrosta pääsee aina helposti ulos: seuraa vain ylöspäin vieviä portaita. Päätin suunnistaa Pohjantielle ja sieltä WeeGee talolle Ainoa-kauppakeskuksen kautta – ja se oli paha virhe. Rakennus nimittäin eksytti minut. Tapolan keskustan liikekeskusta, Heikintoria ”elävöitetään” rakentamalla sen sisälle ja viereen uusi liikekeskus (vaikka rahastahan siinä vain on kysymys). Heikintorin arvo on todella ajan myötä kasvanut se näyttää jopa viihtyisältä ja nostalgiselta. Samaa ei voi sanoa Ainoa-keskuksesta. Oikeastaan se ei näytä miltään, sillä tämän kaltaisia rakennuksia ei ole edes tarkoitettu katsottavaksi ulkoa päin. Sisältä Ainoa on epämääräisen ambivalentti. Siellä on erilaisia liiketiloja, ja sen käytävät kulkevat vinosti. On mahdotonta sanoa, miten rakennus sijoittuu ilmansuuntien tai Heikintorin ruutukaavan suhteen, eikä myöskään synny tuntumaa, missä suhteessa kerrosnumerot ovat maanpintaan nähden.

Aivan samat havainnot koskevat Kalasataman liikekeskusta Rediä. Redi jakautuu kahteen osaan, ”Redi” ja ”Sköne”. Tämä tieto ei kumminkaan lainkaan helpota keskuksessa navigointia. Tämäkään keskus ei näytä ulkoapäin miltään, se on osa sekavaa ja monitasoista rakennuskompleksia. Sen käytävät ovat sekä kaartuvia että vinoja, mikä hävittää mahdollisuuden ymmärtää sijaintia ulkopuolisten suuntien eli metron ja Itäväylän suhteen. Mitään ulos avautuvia ikkunoita ei ole, joten kulkija ei edes tiedä, onko hän Kaasulaitoksen puolella vai Verkkosaaren puolella rakennusta. Jos kulkija tulee rakennukseen metrolla tai bussilla ja haluaa päästä katutasoon, syntyy ongelma. Hissit tai liukuportaat eivät johda pysäkkialueelta suoraan alas, vaan pitää mennä hissillä kerrokseen x, kävellä käytäviä pitkin ja löytää toinen hissi, jolla pääsee hyvällä onnella katutason lähelle. Jos kulkija sitten löytää sen kujantapaisen mistä pääsee ulos, pitää vielä arvata, miten ulkomaailma asettuu rakennukseen nähden. Tämä ei ole tieteiskirjallisuutta, juuri näin minä seikkailin, kun jäin metrolla Kalasataman pysäkillä pois tarkoituksenani mennä Kalasataman terveyskeskukseen.

Muutamaa viikkoa myöhemmin olin taas Redissä, ja tapasin hämmentynen ulkomaalaisen nuoren naisen, joka oli menossa terveyskeskukseen. Ja pahus, en osannut vieläkään neuvoa. Sanoin että koettaa jotenkin löytää tien ulos rakennuksesta, sillä terveyskeskus on viereisessä rakennuksessa. Tämä ei ole läheskään kaikille terveyskeskusta etsiville selvää. Kyllä, se on viereinen talo, mutta jos kulkee metrolla, sinne pääsee vain Redin kautta.

Redin kaoottisuutta on paljon moitittu julkisuudessa. Suunnittelijat puolustautuvat sillä, että se on tarkoituksellista. He haluavat tarjota ostoskeskuksen kävijöille seikkailuja ja yllätyksiä. Kiitos kovasti, tämä tuli todella, tunnetun sanonnan mukaan, pyytämättä ja yllättäen.

Sanottakoon, jotta tulisi selväksi: tämä on kelvotonta arkkitehtuuria! Ovatko suunnittelijat lintsanneet luennolta ja luntanneet tentissä? Joten toistetaan: arkkitehdit ovat kansan palvelijoita, eivätkä vain rahan.

Sähköisen avantgardismin ensi puraisu

Renttukirjailija Charles Bukowski on sanonut, että mikään ei voita kylmän lagerin ensimmäistä puraisua. Allekirjoitan tämän viisauden, vaikkakin kirjailijan kädessä usein vilahtanut budweiser-purkki ei vastaa minun käsitystäni oluesta.

Sama pätee avantgardismiin - käytetään nyt tällaista sanaa. Minua nuoremmat ihmiset ovat tottuneet moderniin taiteeseen, se on aina ollut heidän ympärillään. Mutta 60- luvulla se vaikutti kuin pommi. Taas kulunut ilmaisu mutta en nyt keksi parempaa. Tarkoitan nyt sitä röyhkeän piittaamatonta ja estetiikkaa halveksivaa taidetta, joka kerralla pani päreiksi tunkkaisen ja elitistisen korkeakulttuurin. Kun tällainen taide puraisee yllättäen, se jättää lähtemättömän jäljen. 

Minulle avantgardismi on rakasta ja nostalgista. Olipa kyseessä sitten elektroninen musiikki, romutaide, kineettinen taide, abstrakti maalaus tai absurdi teatteri. Muistan hyvin, missä tuo puraisu varsinaisesti tapahtui, vaikka taide oli kyllä näykkinyt jo aikaisemmin. Se tapahtui Dipolin taidetapahtumassa Otaniemessä vuonna 1967. Taisin olla alaikäinenkin, koska muistan yllättyneeni kun tapahtumassa myytiin hyvin avokätisesti olutta. Dipolissa oli näytillä juuri tuota kaikkea edellä kuvattua outoa. Minun maailmani meni pysyvästi sijoiltaan.

Entä jos tuohon taiteen puraisuun liittyy myös teknologia: elektroniikka, tietokoneet, robotit, futurologia? Minulla se yhteys syntyi, ja niin syntyi myös Erkki Kurenniemellä. Kävin Kiasmassa tutustumassa Erkki Kurenniemen taidetta ja elämää esittelevään näyttelyyn. Se oli hyvin nostalgista. Olen selvästi Kurenniemen sukulaissielu, olemme saman taikamaailman asukkaita (vaikka hän onkin minua kahdeksan vuotta vanhempi). Olemme myös tavanneet 1980- luvulla, vaikka emme ole tuttavia. Joten tiedän, että hän on insinöörinä parasta ykkösluokkaa, velho ja suorastaan nero. Samalla näyttely panee pohtimaan nerouden ja hulluuden suhdetta. En suinkaan sano häntä hulluksi, vaan totean, että hänellä on kyky paneutua asioihin 150 % tehokkuudella, on kyseessä sitten elektroniikka, musiikki, taide tai tulevaisuusfiktio.

Pari sanaa Kurenniemestä. Hän oli aikanaan työssä Kaapelitehtaan elektroniikkaosastolla. Hän perusti noin vuonna 1970 ystäviensä kanssa Digelius electronics- nimisen yhtiön (Digelius = digitaalinen Sibelius). Yhtiön toimialana oli valmistaa erilaisia fantastisia musiikki- ja taidekoneita, sekä robotiikkaa. Yhtiö meni konkurssiin vuonna 1976, mutta sen sisaryritys, legendaarinen levykauppa Digelius music toimii edelleen Helsingin Viisikulmassa. Näyttelyssä on esillä Kurenniemen Dimi- musiikkikoneita ja muita outoja laitteita. Lisäksi on Kurenniemen maalauksia, sekä näytteitä hänen audioblogeistaan ja oman itsen tallennusprojektista. Hänen sanojensa mukaan: ”Olen elänyt niin pitkään että se alkaa kyllä riittää, mutta kaiken varalta ajattelin tehdä varmuuskopion itsestäni. Siihen tulee merkintä: otetaan käyttöön vain äärimmäisessä hätätilanteessa”.

Kiasman näyttelyä luonnehtii siellä nähtävän Mika Taanilan Erkki Kurenniemestä kertovan dokumenttielokuvan nimi: ”Tulevaisuus ei ole enää entisensä”.

Elektronisen avantgardismin puraisu oli siis minulle nostalginen. Puuhailin itsekin tuohon aikaan yhtä ja toista. Rakensin joitakin elektronisia musiikkikoneita ja äänenmuokkauslaitteita, piirsin sarjakuvia, rakentelin kineettisiä veistoksia ja tein tietokoneohjelman, joka tuotti futuristisia runoja. Mutta toisin kuin Kurenniemi, en heittäytynyt siihen mukaan 150 prosentin teholla. Tai oikeastaan heittäydyin johonkin muuhun. Silti, tuo sähköisen modernismin puraisu ei merkitse pelkkää nostalgiaa. Se avasi ovet, ja näytti tulevaisuuden valtavat mahdollisuudet.

Kurenniemen tulevaisuusutopia ei toteutunut, eikä se toteudukaan. Mutta utopian toteutuminen olisikin todella latteaa, se olisi tulevaisuuden loppu. Tulevaisuuden hieno ominaisuus on, että se on aivan erilainen kuin edes voimme ajatella. Mutta modernismi jätti oven auki. Kaikki on mahdollista. Nyt ja tulevaisuudessa.