Mitä oikein on elämä? Kysymys tuntuu aika helpolta. Näemme elämää kaikkialla ympärillämme. Puhumme elävistä olennoista, ne ovat sellaisia jotka liikkuvat ja kasvavat, ja jotka reagoivat ympäristöönsä. Elävällä olennolla on myös eräänlainen itsenäisyyden tila ja jopa tahtomista muistuttava ominaisuus. Ne ylläpitävät,suojelevat ja kehittävät itseään, Jos se ei ole mahdollista, vaikkapa vesi tai ravinto loppuvat tai eliön luonnollinen ikä päättyy, eliöt kuolevat. Tämäkin on meille tuttua. Eliöyksilön elämään kuuluu myös sen päättyminen.
Kysymys elämästä muuttuu monimutkaiseksi, kun alamme etsiä sen rajoja. Yleensä myönnämme, että bakteeri on elävä olento, mutta onko virus myös sellainen? Entä kun puhumme älykkäistä koneista. Ovatko nekin eläviä? Nykyisiä tietokoneita, robotteja ja tekoälyohjelmia emme pidä elävinä, emme silloinkaan, kun ne alkavat haastamaan ihmisen henkistä kyvykkyyttä - ainakin pinnallisesti katsoen. Tähän liittyy kulttuurillista painolastia. Jo antiikin ajoista alkaen ihmiset ovat elollistaneet koneita. Ja erityisen elävia ovat olleet itsestään liikkuvat koneet ja laitteet. Niiden rakentelu on monituhatvuotinen traditio.
Kysymys elämästä mutkistuu myös, kun ajattelemme elämän kehittymistä maapallolla. Meillä ei ole mitään suoria todisteita varhaisimmista elämän muodoista. Onhan sellaisia tietenkin ollut, mutta, niiden jäänteitä ei ole säilynyt. Tai toinen mahdollisuus: eräät varhaiset elämän muodot ovat edelleen keskuudessamme, mutta emme osaa tunnistaa niitä. On hyvin vahvoja syitä olettaa, että ensimmäiset elämän muodot ovat kehittyneet vähitellen ja luonnollisten prosessien kautta elottomista kemiallisista yhdisteistä. Luonnolla on taipumus kehittää spontaanisti järjestystä ja säännöllisiä muotoja. Tälle prosessille on olemassa nimikin: morfogeneesi. Intuitiivisesti tuntuu luontevalta, että sama prosessi on johtanut jossain vaiheessa sellaisiin muotoihin, jotka jo tunnistamme elollisiksi. Tuntuu myös siltä, että vakiintunut jaottelu orgaaniseen ja epäorgaaniseen kemiaan voi johtaa ajatteluamme harhaan. Tuo jaottelu on toki selkeästi määritelty, mutta elollisen ja elottoman rajaa se ei mitenkään heijasta.
Vastaavaan elämän ongelmaan törmäämme kosmisessa mittakaavassa. Onko muualla universumissa elämää? Vastaus on oikeastaan aika helppo. Jos hyväksymme edellä esitetyn selityksen elämän synnystä maapallolla, vastaus on selvä. Universumissa elämää on lähes kaikkialla, jos olosuhteet vain ovat sopivat. Ja avaruuden tutkimus vahvistaa, että sopivia olosuhteita näyttää löytyvän yleisesti, jopa lähitähtien planeettakunnissa saattaisi jotain elämää olla.
Emme saa kovinkaan usein lukea elämän synnyn tutkimuksesta. Syitä voi olla useita. Ensinnä, sen vakava tutkimus on äärimmäisen vaikeaa. Toiseksi, vaikuttavia tuloksia on vaikea esitellä, ja ne hukkuvat helposti erilaisten filosofisesti väritettyjen spekulaatioiden tulvaan. Joitain yrityksiä voimme listata. Matematiikkanero Alan Turing laati vuonna 1952 tutkielman epäorgaanisten muotojen spontaanista synnystä, morfogeneesistä. Amerikkalainen matemaatikko ja kemisti Alfred Lotka on puolestaan tutkinut biologian fysikaalista perustaa (1925). Myös systeemiteoria saattaa tarjota tutkimukselle etenemisreittejä. Ja aivan uusia näkymiä voi avautua geneerisen tekoälyn soveltamisen kautta.
Voi aina toivoa, että löytyy lahjakkaita tutkijoita, jotka kaipaavat elämäänsä kovia haasteita. Ei kaikkien välttämättä tarvitse heittäytyä teoreettiseen fysiikkaan tai kosmologiaan. Vaikea ja jopa pitkälle raivaamaton tutkimuskenttä löytyy elämän synnyn ongelmasta. Ja jos aihe on liian laaja, voi rajautua vaikka johonkin materiaalifysiikan osa-alueeseen. Siellä päästään helposti myös lähemmäs käytännön sovelluksia.
Kysymys elämästä ja sen olemuksesta voi saada
myös hieman toisenlaisen ja hyvin perustavan laatuisen luonnehdinnan.
Esittelen nyt tämän näkökulman. Olen juuri saanut päätökseen
monivuotisen tutkimus- ja kirjoitustyön, kirjani Robottipuisto
ilmestyi syksyllä 2023. Teos käsittelee ihmisten, eläinten ja
koneiden älykkyyttä hyvin laajasti. Jouduin väistämättä
pohtimaan, mitä on tämä ympärillämme ja meissä itsessämme
kihiseva elämä. Mistä se on tullut, ja mistä siinä on loppujen
lopuksi kysymys. Pohdinta johti mielenkiintoiseen oivallukseen: voimme määritellä elämän älykkyytenä.
Tuntemamme elämänmuodot elävät jatkuvassa kilpailussa toisten eliöiden kanssa ja ympäristöstä tulevien uhkien ja mahdollisuuksien paineessa. Äly on elävän olennon eräs resurssi pärjätä tässä kilpailussa. Se tarkoittaa kykyä toimia tarkoituksenmukaisesti uudenlaisessa tilanteessa. Älyyn liittyy erilaisia muutoksen ja selviytymisen vivahteita. Ja voimme tarkastella yksilön, yhteisön ja lajin älykkyyttä. Voimme puhua myös erilaisista aikaskaaloista. Yksilö toimii ja reagoi nopeasti, jopa sekunni murto-osassa. Populaation älykkyys on jo hitaampaa. Kasvien älykkyys on jo kokonaan erilaista, hyvin hidasta. Voidaan puhua myös lajien älykkyydestä. Se ilmenee lajin kykynä muuttua ja sopeutua, ja aikaskaala ulottuu kymmenistä tuhansiin sukupolviin.
Voidaan sanoa, että maapallo on elämänmuotojensa kautta älykäs taivaankappale. Täällä vallitsee planetaarinen äly. Ja ihminen on tämän planetaarisen älyn eräs osa. Emme siis hallitse ekosfääriä älymme voimalla, vaan älymme ja koko elämämme on täysin sen varassa. Ihmiskunnan erityinen kyky ja mahdollisuus on päättää, haluammeko sopeutua – vai hieman ennenaikaisesti kadota.
