Maailmamme jakautuu tarkasteltavaksi monin eri tavoin. Erästä tarkastelukulmaa kuvaa sanonta ”kahden kerroksen väkeä”. Havainnollistetaan sitä historiallisesti. Kuvitellaan mielessämme suuri höyrylaiva 1900-luvun ensimmäiseltä puoliskolta. Laiva kuljettaa varakkaita ihmisiä valtameren yli, tai muuten vain huviristeilyllä ympäri maailman meriä. Tämän porukan mielikuvissa laiva on merellä liikkuva loistohotelli ja ravintola. Se on suljettu yhteisö, jossa ihmisten luonteet ja ihmisten väliset suhteet korostuvat. Eräänlainen koe-eläinlaboratorio. Merellinen ympäristö antaa muuten yksítoikkoiseen oleskeluun jännitystä ja hohtoa, ja laivan korkein päällystö luo läsnäoloillaan tunteen järjestyksestä ja turvallisuudesta. Laiva on kuin jumalten johtama täydellinen maailma. Ja matkustajien ylin kerrostuma pääsee jopa syömään kapteenin (eli jumalten) pöytään. Oikeastaan tunnemme tämän maailman varsin hyvin, vaikka se on jo melkein menneisyyttä. Olemme tavanneet sen lukuisissa romaaneissa ja elokuvissa.
Aivan toisenlainen maailma sijaitsee matkustajien jalkojen alla, syvällä laivan konehuoneessa. Siellä puolihämärässä ja hohkaavassa kuumuudessa ahertavat lämmittäjät, joiden tehtävä on lapioida jatkuvasti hiiltä höyrykattiloiden ahnaaseen kitaan. Hiili lossataan säiliöstä eli koliboksista kattilahuoneeseen, ja kattiloiden pohjalta kuuma tuhka lapioidaan tuhkalaatikkoon ja nostetaan vaarallisella vintturilla alemmalle kannelle ja heitetään mereen. Höyrykoneille syötettävä tulikuuma korkeapaineinen höyry ja ajoittaiset putkivuodot ovat jatkuva muistutus maailman hauraudesta ja äkillisen kuoleman mahdolisuudesta. Työ jatkuu vuorokauden ympäri, sillä valtamerellä ei pysähdellä. Hiilipöly värjää miesten ihon mustaksi, merimiesslangilla he ovat musta jengi, vaikka kaikki eivät olisikaan olleet alun perin tummaihoisia. Mustaan jengiin törmäämme harvemmin meriromaaneissa, joskus toki. Heihin voi tutustua B. Travenin vaikuttavassa romaanissa ”Kuolemanlaiva”.
Ja tietysti noiden maailmojen välissä saattoi joskus sijaita Danten runoelmasta tuttu helvetin ensimmäinen piiri. Suuria ikkunattomia hyttejä, ahdettuna täyteen toiveikkaita tai epätoivoisia siirtolaisia, matkalla uuteen maahan ja erilaiseen tulevaisuuteen.
Myös ennen höyrykoneiden aikakautta tarvittiin kahden kerroksen väkeä. Valtamerien työjuhtia olivat suuret rahtilaivat: fregatit, parkit, parkkilaivat, prikit, kuunarit ja mitä kaikkea niitä olikaan. Laivat olivat varhaisen kapitalismin tehokkaita tuotantovälineitä. Niiden valtavat ruumat ahdettiin täyteen viljaa, hiiltä, rautaa, lannoitteita, suolaa tai muuta tarpeellista kuljetettavaa. Päällystön ja muun miehistön määrä minimoitiin, mutta toisen kerroksen väkeä tarvittiin paljon enemmän kuin mustaa jengiä höyrylaivassa, suuri laiva saattoi tarvita jopa 30 merimiestä nostamaan, laskemaan ja säätämään purjeita ja puomeja. Työ oli vaihtelevaa. Tasaisessa pasaatituulessa se oli leppoisaa, myrskyssä se oli kauheaa ja hengenvaarallista. Ja satamiin saatettiin juuttua pitkiksi ajoiksi. Romaanien tarjoama tieto tuosta maailmasta hukkuu paljolti meriromantiikkaan, mutta realismiakin löytyy. Eräs valaiseva teos on Yrjö Kaukiaisen kirja ”Laiva Toivo, Oulu”.
Merimiesten iho paahtui etelän auringossa kahvinruskeaksi. Vanhaan merimiestapaan kuului, että laivoilla päällystö ja jopa miehistö saattoi pukeutua valkoisiin työvaatteisiin. Olihan merenkulku jotain erityistä. Vanhat purjelaivat rakennettiin puusta, ja sekä kylkien että kansien lankkujen saumat tiivistettiin eli rivettiin tervatulla hampulla. Vähitellen terva tietenkin päätyi myös miehistön vaatteisiin, se todella erottui valkeasta kankaasta. Siksi purjelaivan merimiehen lempinimi olikin pikipöksy.
