Rotukäsitteen tieteellinen tausta

 Eräs tunnettu ja mielestäni ihan fiksu henkilö – en nyt mainitse nimeä – koetti jollain tavalla kritisoida rasismin vastustusta. Hänen mielestään ihmisroduista voi puhua, koska se on asia, jonka jokainen näkee omilla silmillään. Onkohan se ihan noin mutkatonta. Ihmisten syrjintää ei tietenkään voi mitenkään hyväksyä, ja lisäksi eräs syrjinnän tavallinen peruste eli ajatus rotujen eriarvoisuudesta on sitäkin oudompi, kun koko ”rodun” käsite on perin juurin sumuinen.

Joten aloitetaan alusta, eli biologiasta. Luonnontieteen voimanlähteenä on tieteellisen vallankumouksen perusidea. Luontoa voi tutkia, sitä saa tutkia, ja sitä pitää tutkia, koska näin lisätään ymmärtämystämme maailmasta. Tämä oivallus synnytti valtavan tiedonjanon mitä erilaisimmilla tiedon aloilla. Syntyi myös elollisen luonnon tutkimus eli biologia. 1700-luvulta lähtien alkoi paisua valtava luontoa kuvaavien tutkielmien ja kirjojen tulva.

Luonnontutkimuksen perustavaksi lähestymistavaksi muodostui pian luokittelu. Luonnossa voidaan todella tunnistaa kasvien ja muiden eliöiden lajeja. Lajien sisällä yksilöt ovat samankaltaisia, ja ne taas poikkeavat selvästi muiden lajien yksilöistä. Luokitusjärjestelmiä sanotaan taksonomioiksi. Luokittelun varhainen mestari oli ruotsalainen kasvitieteilijä Carl von Linné (1707–1778). Häntä eivät kiinnostaneet pelkästään lajit, vaan hän keksi kokonaisen samankaltaisuuksien asteeseen perustuvan hierarkian: lajit, suvut, lahkot ja luokat. Hän keksi myös systemaattisen tavan nimetä lajeja: lajin nimi muodostui siten kahdesta osasta: suvun nimi ja lajin nimi. Esimerkiksi Viola tricolor, eli viulunkaltainen kukka, kolmivärinen. Yleiskielessä kasvin nimi on keto-orvokki. Linnén luokitus- ja nimeämismenetelmä oli oikeastaan mielivaltainen. Se perustui eliöyksilöissä havaittavissa oleviin piirteisiin tai ominaisuuksiin ja niiden vertailuun. Käytännössä se kuitenkin toimii varsin hyvin, koska Linné oli kasveja luokitellessaan tarkkanäköinen.

Linnén luokittelujärjestelmä oli tieteen riemuvoitto, ja sen kehittäjää juhlittiin ”kasvitieteen ruhtinaana”. Järjestelmän sisään oli kuitenkin rakennettu pommi. Se oli nimittäin täysin staattinen. Lajit eivät voi muuttua, sillä Jumala oli ne kerran luonut, ja Linné vain laittoi ne järjestykseen. Linné ei mitenkään avannut luokituksensa perusteita – tai ainakaan hän ei sellaista rohjennut pohtia. Mutta eikö lähilajien ja sukujen sisäiset samankaltaiset piirteet voi selittyä sukulaissuhteilla? Ehkä lajit sittenkin muuttuvat tai kehittyvät?

Noin sadan vuoden kuluttua pommi räjähti. Charles Darwin julkaisi teoksen Lajien synty (1859). Siinä hän esitti, että eliöiden luokittelu heijastaa niiden kehityshistoriaa ja siinä syntyneitä sukupuita. Teoksen vaikutus oli järisyttävä, Raamatun luomiskertomus romuttui hetkessä. Kirjan ensimmäinen painos myytiin loppuun parissa päivässä. Kirjasta on sanottu, että se on tärkein kirja, mitä koskaan on kirjoitettu, tai edes tullaan  kirjoittamaan. Siitä tuli myös maailman vihatuin kirja, ja sitä vihataan edelleen. Eliöiden luokitteluun saatiin nyt uusia näkökulmia. Morfologinen luokittelu perustuu havaittaviin piirteisiin, ja kladistiikka tutkii lajien polveutumista ja sukupuuta.

Mutta onko lajien synty kuitenkaan totta? Sehän perustuu piirteiden havainnointiin ja päättelyyn. Kului vielä sata vuotta, ja seuraava pommi räjähti. Darwinin teoria todennettiin biokemian ja fysiikan eksakteilla menetelmillä, kun DNA:n rakenne ja sen toiminta sekä eliöiden kehityksessä että niiden toiminnan säätelyssä alkoi selvitä.

Asiat eivät kuitenkaan ole yksinkertaisia. Mikä oikein on laji? Vastaus on suunnilleen, että lajin sisällä kiertää geneettistä materiaalia, toisin sanoen lajin yksilöt voivat lisääntyä keskenään, ja myös jälkeläiset kykenevät lisääntymään. Laji on eliöiden luokittelun peruskäsite. Lajit toki muuttuvat vähitellen, ja jos sattuu, että joku populaatio joutuu eristykseen, muutos voi olla nopeaakin, etenkin jos elinolosuhteet ovat erilaiset kuin pääpopulaatiolla. Tätä lajien muuttumista sanotaan lajiutumiseksi. Jo Darwin pani merkille, että lajin sisällä yksilöissä on varsin paljon eroja eli muuntelua. Tämä on tärkeää, koska se auttaa lajia sopeutumaan, kun olosuhteissa tapahtuu muutoksia. Tämä tietenkin koskee myös ihmisiä. On hyvin tärkeää, että olemme kaikki hieman erilaisia, se on lajimme säilymisen tärkeä resurssi.

Entä mikä sitten on rotu? Rotukäsitteen juuret ovat kasvi- ja eläinjalostuksessa. Valikoimalla lisääntyviä yksilöitä jonkun ominaisuuden mukaan tuo ominaisuus on saatu, ainakin joissain tapauksissa, vahvistumaan jälkeläisissä. Rodunjalostus on ikivanha ja kokeellinen käytäntö. Rodun yksilöt ovat siis edelleen samaa lajia kuin se populaatio, josta on lähdetty. Rotu on jonkinlainen lajin alaluokka, ja ne ominaisuudet, joiden kautta se on määritelty, ovat rodussa enemmän tai vähemmän pysyviä. Biologiassa rotu-sanaa ei enää juurikaan käytetä sen epämääräisyyden ja ikävien vivahteiden takia.

Kävi nimittäin niin, että kun Darwin julkaisi kuuluisan kirjansa, lähes heti keksittiin myös evoluution idean pimeä puoli. Alettiin puhua ihmisrodun jalostuksesta, ja syntyi hienolta tuntuva sana eugeniikka. Alettiin pohtia millaiset ihmisen ominaisuudet ovat suotavia. Ja kun jotain ihmisryhmää haluttiin syrjiä, sitä alettiin perustella eugeniikalla. Poikkeavilta jopa riistettiin ihmisarvo, ja rotua on käytetty perusteena kansanmurhiin. Darwin ei eugeniikalle lämmennyt, se on karkeaa ja yksinkertaistavaa väärintulkintaa.

Tarkastellaan vielä lähemmin rodun käsitettä. Yleensä rotu määritellään selvästi havaittavien ominaisuuksien perusteella. Mutta tiedämmekö edes, mitä ominaisuudella tarkoitetaan? Sukelletaan hetkeksi hiukan genetiikkaan. Kun DNA:n toimintaa alettiin selvittää, huomio kiintyi pian geeneihin. Ne ovat DNA:n pätkiä, jotka vaikuttavat eliön jonkun piirteen kehittymiseen tai jotka säätelevät eliön toimintaa. Asia tuntui ensin ratkaistulta, mutta pian jouduttiin vaikeuksiin, kun selvisi että ihmisen perimässä on vain noin 20000 geeniä. Mitä ihmettä, voidaanko niin mutkikas eliö kuin ihminen määritellä näin niukalla kokoelmalla ominaisuuksia? Pituus, paino, sormien lukumäärä, silmien väri, hiusten väri, ripsien pituus, nenän muoto, korvan nipukka, ja niin edelleen ovat kai ominaisuuksia, mutta onko jokaisella todella oma geeni? Ei tietenkään. Itse asiassa jokainen kuvailtavissa oleva ihmisen piirre syntyy mutkikkaalla tavalla lukuisten geenien yhteisvaikutuksesta. Joku geeni saattaa vaikuttaa siihen voimakkaasti, toinen heikommin, kolmas ehkä estää sen ilmaantumisen, ja niin edelleen.

Biologi Adam Rutherford kertoo esimerkin. Mustalaisperheeseen voi syntyä lapsi, jolla on siniset silmät ja vaalea tukka. Se on harvinaista, mutta kun erästä tällaista lasta tutkittiin, kävi ilmi että hän on todella mustalaisvanhempiensa jälkeläinen. En nyt mene genetiikkaan pidemmälle, mutta olen kirjoittanut aiheesta blogikirjoituksen Mitä olet aina halunnut tietää genetiikasta mutta et ole uskaltanut kysyä (Matkaseuraa,osa 4). Niin, jostain koulukirjojen opetuksista on jäänyt elämään tieto, että on olemassa geneettisesti dominoivia ominaisuuksia ja väistyviä ominaisuuksia. Ruskeasilmäisyys on dominoiva ominaisuus. Tämä saattaa johtaa sellaiseen virhetulkintaan, että sinisilmäiset ovat ”uhanalainen rotu”.

Palaan velä siihen, mitä tarkoittaa ”ominaisuus”, ja lainaan näkökulman aivan toiselta alalta, eli tekniikasta ja insinööritieteistä. Suunnittelijana toimineelle insinöörille on aivan selvää, että ominaisuus voi olla hyvinkin subjektiivinen ja jopa aivan mielivaltainen asia. Mutta se voi olla myös suunnittelun kohde. 1970-luvulla japanilaiset autot tulivat voimalla maailman markkinoille. Ne olivat halpoja, laadultaan ylivoimaisia, ja kuluttajat pitivät niistä. Amerikkalaiset ja eurooppalaiset tehtaat olivat shokissa, mitä oli tapahtunut? Pian selvisi, että japanilaiset olivat kehittäneet suunnittelumenetelmän nimeltä QFD (quality function deployment). Sen ytimenä on matriisi tai taulukko, jonka riveinä ovat halutut tuoteominaisuudet. Sarakkeita ovat puolestaan tekniset parametrit. Koska jokaiseen ominaisuuteen voi vaikuttaa useita parametreja, taulukon soluihin kirjoitetaan kyseisten vaikutusten painoarvot. Teknisten parametrien välillä voi olla riippuvuuksia, joten voidaan piirtää toinen taulukko kuvaamaan niitä. Esimerkiksi auton ajomukavuus on enemmän tai vähemmän subjektiivinen asia, mutta on kuitenkin aika suoraviivaista linkittää se jousituksen jäykkyyteen, ohjaustehostimen herkkyyteen ja mittariston selkeyteen.

Mielestäni QFD;n kaltainen esitystapa voisi havainnollistaa geenien toimintaa eliön ominaisuuksien tuottajana, korvaamalla tekniset parametrit geeneillä. Ideaa voi vapaasti käyttää, mutta varmaan biologeilla on jo jotain vastavia menetelmiä käytössään.

Voidaan tehdä joitakin johtopäätöksiä. Ensinnäkin, ominaisuudet ovat  usein varsin subjektiivisia. Toiseksi, ne syntyvät yleensä monen geenin yhteisvaikutuksesta, ja kolmanneksi, jos halutaan vaikuttaa lajin ominaisuuksiin valinnan tai geenien editoinnin kautta, sillä on usein yllättäviäkin sivuvaikutuksia. Aikanaan kettuja koetettiin jalostaa kesyiksi, niitä olisi silloin helpompi tarhata. Lopulta saatiinkin aikaan kesyjä kettuja, ne olivat koiramasen säyseitä, ja luottivat ihmisin. Mutta samala niiden turkki muuttui kirjavaksi ja karheaksi.

Juuri tätä kirjoitettaessa Suomeen palautettiin ruotsalaisten "rotututkijoiden" 1800-luvulla hautausmailta varastamat pääkallot. Episodi kuvaa tieteelliseksi väitetyn rotututkimuksen oudointa piirrettä. Tällaiset tutkijat mittailivat aikanaan, ja vielä 1960-luvulla ihmisten kalloja. Kansojen välillä joko löytyi tai ei löytynyt eroja kallojen tyypillisissä muodoissa. Sen sijaan minkäänlaista teoriaa kallon muodon ja ihmisarvon yhteydestä ei edes yritetty esittää. Mittauspuuhastelu tarvittiin antamaan tieteellistä väritystä ennakkoluulojen lietsomiselle. "Rotu" oli tässä myös kätevä apukäsite.

Mitä olet aina halunnut tietää genetiikasta mutta et ole uskaltanut kysyä

Minua on aina kiinnostanut biologia. Lukiossa en voinut opiskella biologiaa, koska jonkun käsittämättömän säännön takia biologia ja psykologia olivat vaihtoehtoja. Otin psykologian, koska en oikeastaan tiennyt siitä mitään. Se olikin hyvä valinta. Sitä paitsi silloin, 1960-luvun lopulla ei biologiassa näyttänyt tapahtuvan mitään kovin jännittävää. Paitsi esiteltiin munkki Mendelin pupu- ja herneristeytyksiä, jotka tuntuivat hiukan tylsiltä eikä niitä osattu kunnolla selittää.

Sitten alkoi molekyyligenetiikan kausi. DNA:n rakenne oli jo kuvattu, ja sen toimintaa alettiin selvittää. Se alkoi kiinnostaa yhä enemmän, koska olihan kyseessä todella suuri asia, koko elämän salaisuus alkoi ratketa. Ehkä se osattaisiin tutkia läpikotaisin ja selittää eksaktin tieteen tarkkuudella. En koskaan saanut aikaiseksi, että olisin perehtynyt asiaan kunnolla, lukemalla tieteellisiä artikkeleita tai ryhtymällä opiskelemaan biologiaa yliopistossa. Oli niin paljon muutakin tekemistä. Tyydyin lukemaan tiedeuutisia ja suurelle yleisölle suunnattuja tietokirjoja. Kokemuksesta tiesin jo, että luonnontiede etenee fragmentaalisesti, pieni ja erikoistunut pala kerrallaan, ja eturivin tiedeartikkelien lukeminen on kovin tylsää ja työlästä. Kokonaiskuva hahmottuu vaivalloisesti, kun artikkeleissa viittaillaan jatkuvasti toisiin yhtä fragmentoituneisiin artikkeleihin (en kritisoi vaan totean että näin sen valitettavasti täytyy mennä). Tätä kesti vuosikymmeniä, ja samalla genetiikka eteni, niin kuin sanotaan, jättiharppauksin. Jälkiviisautena voi sanoa, että minun ei tarvinnut onneksi vaivautua paneutumaan vääriksi osoittautuneisiin teorioihin.

Kun genetiikkaa seuraa pitkän ajan kuluessa populaaritieteellisen aineiston kautta, tietoihin jää kummallisia aukkoja ja ristiriitoja. Ainakin itse löysin päästäni sellaisia, ja sain niitä paikattuakin. Siinä oli suurena apuna genetiikkaa varsin laajasti esittelevä Adam Rutherfordin (ei sukua kuuluisalle fyysikolle) kirja Lyhyt historia meistä kaikista (Bazar 2019). Katsotaan tarkemmin niitä aukkoja.

Aloitetaan tutusta. Parhaiten meidät on perehdytetty DNA- molekyyliin, joka on ihmisen ja muidenkin elollisten olentojen perimän kantaja. DNA- niminen aine eristettiin kalanmädistä vuonna 1869. Vähitellen alettiin epäillä, että se olisi perimää sisältävää ainetta. Näin osoittautui olevan, kun Rosalind Franklin, James D. Watson ja Francis Crick selvittivät molekyylin rakenteen vuonna 1953. Tuo molekyyli on kuin pitkä, spiraaliksi kiertyvä tikapuu, jonka askelmina on niin sanottuja typpiemäksiä: yksinkertaisia molekyylejä nimeltään adeniini (A), guaniini (G), sytosiini (C) ja tymiini (T). Näiden emäksien järjestys on geneettinen koodi, se ohjaa DNA:n toimintaa elimistössä, ja muun muassa määrittelee, minkälainen eliö on kyseessä.

DNA-koodi on ikään kuin kirjainjono, ….ATGACGGGGAAAGCAGGGGAAGCGCTGAG … ja niin edelleen. Tässä on pieni pätkä ihmisen Chx10-geeniä, palataan geeneihin pian. Tuon emäsjärjestyksen selvittämistä eli geneettisen koodin lukemista sanotaan sekvensoinniksi. Se on aikanaan ollut suunnattoman vaikeaa, nykyään se alkaa sujua. DNA:n koodi eli genomi on siis tällainen kirjainjono. Ihmisen DNA:ssa tämän jonon pituus on noin kolme miljardia kirjainta. Aikanaan koodin koko oli paha haaste tietokoneille, nykyään genomi mahtuu helposti muistitikulle. Genetiikka onkin pitkälle erilaisten koodien kanssa puuhailua, ja tietokoneet ovat siinä täysin korvaamaton apuväline.

On pakko kertoa havainnollinen kevennys. Noin vuonna 1977 sain työpaikallani käyttöön elämäni ensimmäisen siirrettävän kovalevyn. Se oli noin telamiinan kokoinen, siviilikielellä noin neljän sentin paksuinen ja LP-levyn kokoinen kiekko. Ihmisen genomin tallentamiseen olisi tarvittu noin tuhat tällaista kiekkoa. Niiden säilytykseen olisi tarvittu pieni huone.

Jo koulussa minulle oli kerrottu, että ihmisen perimä on kromosomeissa. Mitä ihmettä ne sitten ovat? Asialla on historiallinen tausta: kun solunäytettä värjätään tietyllä tavalla, solun tuman sisällä näkyy mikroskoopilla pieniä värjäytyneitä jyväsiä. Siitä nimi: värjäytyneet kappaleet. Varsin myöhään  ymmärrettiin, että ne ovat tiukoiksi sykeröiksi kietoutunutta DNA- molekyyliä. Ihmisen DNA-molekyyli olisi suoraksi vedettynä kahden metrin pituinen. Tällä tavoin kelattuna se mahtuu tuman sisälle. DNA ei ole koko aikaa kromosomimuodossa, se kelautuu kromosomeiksi tietyssä solun elinkaaren vaiheissa.

Ihmisen kromosomit muistuttavat muodoltaan märkiä narulla kuivumassa olevia sukkia, monet ovat X-kirjaimen tapaisia. Ihmisellä niitä on 22 paria, joista toinen tulee äidiltä ja toinen isältä. Kummassakin on jokseenkin sama perimäaines, joka toimii kokonaisuutena. Lisäksi on sukupuolen määräävä kromosomipari, nimeltään XX (nainen) ja XY (mies).  Muun muassa kromosomeja ja erilaisia niiden poikkeamia ja poikkeamien vaikutuksia tutkimalla genomin toiminta on alkanut valjeta. Perimämme tulee siis vanhemmiltamme, ja tarvitsemme kummankin vanhemman puolelta tulevat perimän osat. Joskus puhutaan väistyvästä perimästä (kumpikin vanhempi tarvitaan) ja vallitsevasta, eli yksi perimän osa riittää tuottamaan vaikutuksen. Sanan vaikutus asemasta voisi sana piirre, ominaisuus tai sairaus, mutta asia on oikeastaan aika monimutkainen. Tällainen tieto perimästä on tullut historiallista reittiä, koska kromosomitutkimusta on tehty pitkään. Tietoa saatiin jo munkki Mendelin kokeista.  Kun DNA:n rakenne alkoi tarkentua,  ymmärrettiin, että tietyt DNAn osat ovat aina tietyissä kromosomeissa.

Eräs kiinnostava yksityiskohta on Y-sukupuolikromosomi. Se  tulee aina isältä. Siksi sen sisältämä perimä tulee miespuolista sukulinjaa pitkin. Se on kiinnostava tutkimuskohde. Tosin Y-kromosomi sisältää melko vähän perimää. Taas yksi aukko jota en tiennyt. On myös naispuolinen sukulinja. Nimittäin soluissa on mitokondrioiksi sanottuja jyväsiä, jotka tuottavat solun tarvitseman energian. Mitokondrioissa on myös pieni pätkä DNA:ta, ja se tulee äidin puolelta. Mitokondrio-DNA:n avulla voi siis tutkia naisen sukulinjaa. Tämäkin DNA-pätkä on aika lyhyt. Ja toinen mitokondrion mentävä aukko on tässä. Oppikirjojen kuvissa solun sisään on piirretty yleensä muutama mitokondrio-jyvänen. Montako niitä on solussa? Vastaus: paljon, muutama miljoona per solu. Mitokondrioita on siis ”helposti” saatavissa tutkijoiden tarpeisiin.

Geeni on eniten julkista keskustelua tuottava aihe. Mitä se oikein on. Aloitetaan teoriasta. Geeni on sellainen pätkä DNA:ta, johon liittyy joku toiminta - tai voisi liittyä. Usein geeni ”koodaa” jotain proteiinia – mutta ei aina, geenit myös säätelevät tosten geenien toimintaa. Parhaiten tunnettu geenin toiminta solussa saa solun tuottamaan geenin koodaamaa proteiinia. Ja proteiinit ovat mutkikkaita molekyylejä, joista kaikki elollinen koostuu. Entä kuinka suuria koodinpätkiä nuo geenit sitten ovat? Vastaus: useimmat ovat vajaat tuhat kirjainta pitkiä. Entä kuinka monta geeniä ihmisen genomissa on? Vastaus selvisi varsin myöhään, ja se kuuluu: niitä on noin 20 000. Pikainen kertolasku kertoo, että suurin osa DNA-koodia ei olekaan geenejä. Mitä ihmettä! Karkea johtopäätös on, että se on hyödytöntä. Aiemmin on puhuttu jopa roska-DNAsta. Asia ei ole näin. On vain niin, että kaikkea, mitä on genomissa, ei ymmärretä. Se ei oikeuta kieltämään sen merkitystä. Osa on historiallista, osa on jostain syystä toimimatonta, ja osa on jotain muuta. En käsittele tätä enempää, se on mutkikasta.

Kun geenien lukumäärä selvisi 2000-luvun alkuvuosina, se aiheutti tieteellisen skandaalin ja sensaation. Määrää pidettiin aivan liian pienenä, onhan esimerkiksi useimmilla kasveilla kymmeniä kertoja enemmän geenejä. Koko genetiikan arvoa tieteenä epäiltiin. Ihmettelyn takana on kuitenkin yleinen genetiikkaan liittyvä väärinkäsitys. Eräiden periytyvien tautien syynä havaittiin olevan geenivirhe. Ajateltiin: yksi geeni, yksi sairaus. Edelleen ajateltiin, että kukin geeni koodaa tiettyä ominaisuutta, kuten hiusten ja silmien väriä. Tuntui kuitenkin oudolta, että ihminen voitaisiin määritellä vain noin 20 000 ominaisuuden kokoelmana. Eikö geenejä pitäisikin olla paljon enemmän?

Ajattelussa on ratkaiseva virhe. ”Ominaisuus” ei välttämättä tarkoita yhtään mitään, se on melko mielivaltaisesti valittu sana, jota olemme halunneet käyttää asiasta, jonka koemme tärkeäksi. Esimerkiksi ihmisen silmien väri on useimpien meistä mielestä "ominaisuus", ja sen katsotaan olevan periytyvä. Niin se usein näyttää olevan. Tosiasiassa silmien värin tai vaikka hiusten värin ilmaantuvuuteen vaikuttaa useita geenejä. Ehkä tästä johtuen on monissa maissa syntynyt uskomus, että romanit varastavat vaaleatukkaisia sinisilmäisiä lapsia. Eräs tällainen tapaus johti huostaanottoon, mutta geneettinen tutkimus todella osoitti, että lapsi oli niiden vanhempien lapsi, jotka häntä luonaan pitivät. Mustatukkaiset vanhemmat voivat siis saada vaaleahiuksisen lapsen. Se voi olla harvinaista, mutta mahdollista. Monien niin sanottujen ”ominaisuuksien” periytyminen on mutkikasta. On etsitty älykkyysgeeniä, mutta ongelmana on ymmärtää ylipäätään, mitä älykkyys on. Julkisuudessa on saaneet paljon huomiota myös ”rikollisgeenit”. Vankilassa olevat väkivaltarikolliset ovat todella geneettisesti hieman erilaisia kun vertailuväestö. Se ei kuitenkaan tee tietynlaisen geneettisen profiilin omistajasta rikollista.

Genetiikkaan liittyy myös toinen yleinen käsitys, joka on vanhaa perua ja kaipaa päivitystä. On ajateltu, että genomi on eräänlainen ihmisen rakennepiirustus, joka kuvaa tarkasti kaikki osat ja niiden toiminnan. Genomi on kuitenkin enemmän, se on tietokonekielellä ilmaisten sekä ohjelma (tai kone) että dataa. Genomi ohjaa ihmisen kehitystä hedelmöityneestä solusta aikuiseksi asti, ja huomattava osa toimintaa on kytkeä päälle tai päältä pois erilaisia toimintoja, jotka asiallisesti ottaen ovat toisia geenejä. Ja geenit jatkavat toimintaansa myös koko elämän ajan.

Käytännössä genetiikka on pitkälle mutkikasta tilastomatematiikkaa. Totean sen vain tässä, mutta en lähde avaamaan enempää – koska en oikeasti ole oikea asiantuntija. Sen verran voin sanoa, että genetiikkaan vetoaminen ja sen avulla perustelu pitäisi tehdä äärimmäisen varovasti ja tieteellisiin faktoihin ja asiantuntemukseen nojautuen. En ole kertonut tässä tarkempaa geenin määritelmää. Se ei ollenkaan selvä asia, ja siitä keskustellaan edelleen. Matematiikan osuus tulee hyvin esille paleogenetiikassa. DNA:n eristäminen muinaisihmisistä kuten Neanderthalin ihmisestä ei ole lainkaan pikkujuttu. Jos sitä ylipäätään löytyy, se on murentunut pikku palasiksi, ja 90% siitä saattaa olla täysin väärää perimää eli lähtöisin bakteereista ja pieneliöistä. Siksi sen koostaminen ihmisen DNA:ksi on työläs tilastollinen prosessi. Toisaalta genetiikka näkee hämmästyttävällä tavalla myös menneisyyteen. Voimme päätellä sen avulla jopa muinaisia tapahtumia.

Voisin sanoa pari sanaa tuosta Rutherfordin kirjasta, vaikka tämä ei olekaan mikään kirja-arvostelu. Ensin kritiikkiä, joka ei kohdistu niinkään kirjoittajaan vaan käännökseen. Kirjassa on useita virheitä ja jopa merkityksettömiä lauseita. Löytyy myös turhan paljon lauseita, joiden merkitys tuntuu olevan hiukan hukassa tai jopa väärin päin. Muutama outo lause saattaa olla yritys huumoriksi, ulkomainen kritiikki sanoo kirjaa hauskaksi. Kirja on ehkä ajettu ensin google-kääntäjän läpi ja sitten siistitty. Tällainen teksti on tunnistettavaa, sitä tulee jatkuvasti vastaan erilaisissa käyttöohjeissa tai vaikka nettikauppojen sivuilla. En paheksu käännösohjelman käyttöä sen enempää kuin sanakirjan. Mutta kääntäjän täytyy olla viime kädessä itse vastuussa tekstistään, ja tiedekirjan kääntäminen on vaikea laji. Mukana kirjassa on sanasto, joka on turhan suppea.

Kirjailija on sisällyttänyt tekstiinsä paljon asiaa, jopa turhankin paljon. Ja hän säilyttää henkilökohtaisen ja tuttavallisen kirjoitustavan, mikä on hyvä asia. Kirjoittaja erittelee ansiokkaasti myös genetiikan synkkää kääntöpuolta ja väärinkäytöksiä. Genetiikan liepeillä on alusta lähtien ollut eugeniikka eli rodunjalostus. Sen takana on Darwinin serkku Francis Galton, hän jopa keksi sanan eugeniikka ja edisti sitä innolla. Galton oli etevä tiedemies, joka ansioitui monella alalla. Eugeniikka osoittautui kuitenkin virheeksi, se perustui vääriin yleistyksiin ja selviin virheisiin, ja lopulta johti törkeisiin ihmisarvon loukkauksiin ja jopa kansanmurhiin. Kirjoittaja käsittelee genetiikkaa perinpohjaisesti ja vankalla tietopohjalla, onhan hän ammatissaan toimiva geenitutkija. Hän on yhtä perinpohjainen sen ongelmia ja väärinkäyttöä kohtaan. Esimerkiksi käsitteelle ”rotu” ei löydy järjellistä vastinetta todellisuudesta. Kirjoittajan äiti on intialainen, ilmeisesti se on herkistänyt rasismille.

Kirja on perinpohjainen, antaa paljon tietoa, ja tuottaa ymmärrystä. Vaikka kirja ei ole aivan kevyt lukea, vahva lukusuositus. Ja suositus ostaa se omaksi, sillä sitä ei omaksu yhdellä istumalla ja se käy hakuteoksena.

Merkkejä älykkyydestä

Älykkyys on tärkeä ja tavoiteltava inhimillinen kyky. Mutta lähemmin tarkastellen, emme lainkaan tiedä, mistä siinä on kysymys. Tämä on paradoksi, jota olen pohtinut aiemmassa kirjoituksessani Älykkyys– laajempi näkökulma. Älykkyys on syvästi kulttuuriimme kietoutunut käsite, joka on meillä jokapäiväisessä käytössä. Silti emme tiedä siitä juuri mitään. Se näyttää jopa lähes tyhjältä sanalta. Se on illuusio, se on lumetta. Käytämme sitä vain siksi, että se on kätevä ja hyödyllinen monen asian selittämisessä.

Ja kuitenkin: emme voi edes kuvitella tulevamme toimeen ilman tuota sanaa, koska olemme varmoja, että sen taustalla on jotain merkittävää. Emme vain tiedä, mitä tuo tärkeä ja merkittävä on. On jonkinlainen paradoksi, että käsitteelliset vaikeutemme älykkyyden kanssa alkoivat vasta, kun sitä opittiin mittaamaan täsmällisesti. On intuitiivisesti uskottavaa, että epämääräisesti määriteltävissä oleva älykkyys ilmenee kykynä selviytyä ongelmallisissa tilanteissa. Tämän idean pohjalta ranskalainen psykologi Alfred Binet kehitti Ranskan valtion toimeksiannosta ensimmäiset älykkyystestit vuonna 1903. Tarkoitus oli löytää koululaisia, jotka tarvitsisivat tukiopetusta, siis koulutuksen tasa-arvoisuuden kehittäminen. Vähitellen osoittautui, että testit ovat yllättävän luotettavia, ja että ihmisen älykkyys on varsin pysyvä ja vakaana säilyvä kyky. Älykkyyden mittaamisesta tulikin kokeellisen psykologian suuri menestystarina.

Älykkyystestejä alettiin soveltaa mitä erilaisimmilla aloilla, kuten ammatinvalinnassa, rekrytoinnissa ja psyykkisen soveltuvuuden arvioinnissa. Vanhastaan on ajateltu, että on olemassa erilaisia älyn lajeja. On esimerkiksi kielellistä älykkyyttä, kuvallista älykkyyttä ja matemaattista älykkyyttä. Tarkemmissa tutkimuksissa löydettiin myös salaperäinen yleisälykkyyden tekijä eli g-faktori. Osoittautui, että jos henkilöllä mitataan korkea g-faktori, se ennustaa suoriutumista hyvinkin erilaisissa ”älyä vaativissa tehtävissä”. G-faktoria mitataan varsin abstrakteilla kuviotehtävillä. Vähitellen alkoi kuitenkin kiteytyä outo ongelma. Älykkyyttä pystytään selvästi mittaamaan, mutta mitä ihmettä siinä oikein mitataan?

Ikivanha, jo antiikin filosofien tuntema ajatus on, että älykkyys on kykyä suoriutua loogisessa päättelyssä. Entä jos asetelmaa hieman kyseenalaistetaan: miten ”standarditesteillä” määritelty älykkyys mahtaa korreloida loogisen päättelykyvyn kanssa? Osoittautuu, että ei niin hyvin kuin voisi luulla. Kaikki älykkäät eivät ole taitavia logiikassa, kun taas vähemmän älykkäät voivat suoriutua hyvin. Matematiikan suhteen tilanne on hieman saman kaltainen. Korkea mitattu yleisälykkyys ei välttämättä ennusta hyviä matematiikan taitoja. Tilanne on ehkä vielä oudompi, kun tarkastellaan shakkipeliä. Shakissa vallitsee pelitaitojen mukaan määräytyvä luokitus, johon kuuluu eri tasoisia mestareita. Shakki on siis hyvä vertailukohde. Shakkia pidetään yleisesti suurta älykkyyttä vaativana pelinä. Shakin suurmestareiden keskuudessa tehty tutkimus tuottaa kuitenkin yllättävän tuloksen. Shakin suurmestareiden mitattu älykkyys ei poikkea lainkaan väestön keskimääräisestä älykkyydestä, tosin eräissä testeissä he ovat aavistuksen verran keskimääräistä älykkäämpiä.

Tämä kaikki tuntuu ristiriitaiselta. Älykkyys ei kuvaa ihmisen henkistä toimintaa tyhjentävästi. Harjaantuminen ja oppiminen ovat käytännössä vähintään yhtä tärkeitä kuin synnynnäiset kyvyt. Älykkyyden rinnalle tai täydennykseksi on kehitetty muitakin ihmisen mielen mittareita. Älykkyys, mitä ikinä se onkin, on erittäin arvostettua, mutta sen yhteys sosiaalisuuteen on epäselvä. Sitä varten on kehitetty persoonallisuutta kuvaavia piirteitä, erityisen kuuluisa on niitä sanottu big five. Sen osatekijät ovat avoimuus, tunnollisuus, ekstroverttisyys, sovinnollisuus ja neuroottisuus. Nämä nimitykset kuvaavat varsin hyvin, mistä on kysymys. Niiden mittaaminen ei kuitenkaan ole lainkaan niin suoraviivaista tai luotettavaa kuin älykkyyden testaaminen.

Älykkyyden vakaa mitattavuus ja sen korkea sosiaalinen arvostus houkuttelevat testitulosten konkreettiseen soveltamiseen. On ilmeistä, että älykkyydestä on vaara tulla eräänlainen ihmisarvon mitta. Siitä on vain pieni askel rodunjalostukseen, ja älykkyys tuntuu epäilemättä paremmalta kriteeriltä kuin kovin subjektiivisesti arvioitavat ulkonäön piirteet. Natsien hallitsemassa Saksassa pantiin toimeen eugeniikkaohjelmia, joissa ihmisiä steriloitiin ja jopa tuhottiin vähäisen älyn perusteella. Myös tieteiskirjallisuus on käsitellyt samaa teemaa, älykkäiden ihmisten utopiayhteiskunnat on yleensä lopulta paljastettu dystopioiksi.

Älykkyyden kulttuurihistoriaan näyttää siis liittyvän synkkä sivujuoni. Ehkä se saa suhtautumaan varovaisuudella älykkyystestien laajempaan yhteiskunnalliseen hyödyntämiseen. Niitä ei käytetä valittaessa opiskelijoita kouluihin ja korkeakouluihin, vaikka älykkyystestit aikanaan kehitettiinkin ennustamaan koulumenestystä. Niille on kyllä muita sovelluksia. Eräät rekrytointiyritykset eli head hunterit käyttävät älykkyystestejä valitessaan rekrytoitavia. Yleisesti testaukseen liitetään myös persoonallisuutta mittaavia testejä. Siihen voi vain todeta, että menettely on sekä kyseenalaista että vailla tieteellistä pohjaa. Monet asiantuntijat pitävät sekä älykkyyden että persoonallisuuden mittauksen relevanssia olemattomana. Asia on jopa kiusallinen, sillä rekrytointiyrityksissä toimii paljon koulutettuja psykologeja.

Mitattu älykkyys ei juurikaan kehity iän myötä eikä harjoittelemalla. Tämä ei tosin ole täysin totta. Pitkällä aikavälillä mitattuna teollistuneiden maiden väestöjen älykkyyden on havaittu kasvaneen tasaisesti koko 1900-luvun ajan. Sitä sanotaan keksijänsä mukaan Flynnin ilmiöksi. Muutos on sen verran nopeaa, että sen täytyy johtua biologisen evoluution sijasta aivan muista syistä: muutoksista ravitsemuksessa, perherakenteissa, arvoissa, työelämässä ja koulutusjärjestelmissä. Toisaalta eräissä teollistuneissa maissa havaittiin älykkyyden lähteneen uudelleen pienenemään 1990- luvun lopulta alkaen.

Eräs kiinnostava älykkyyden piirre on sen tarjoama pitkittäisvalotus: miten älykkyys muuttuu ihmisen elämän aikana. Älykkyyden vanha perusteoria on, että älykkyys ei juurikaan muutu aikuisiällä. Tämä pitää jossain määrin paikkansa älykkyyden yleistekijän suhteen. Sen sijaan monet älykkyyden osatekijät kehittyvät jatkuvasti koko elämän ajan. Yleistekijän suhteellinen vakaus on hyödyllinen ilmiö kliinisessä diagnostiikassa. Sen heikkeneminen voi olla ensimmäinen oire joissakin vakavissa sairauksissa.

Tämän kirjoituksen eräs heräte on viimeaikainen keskustelu matematiikan arvosanojen merkityksestä ja niiden painoarvosta korkeakoulujen pääsykokeissa (esimerkiksi artikkeli Helsingin sanomien tiedepalstalla 10.6.2021). Asiaan liittyy erilaisia käsityksiä matematiikasta. Eräs yleinen väite on, että matematiikan opiskelu kehittää lapsien älykkyyttä. Se ei näytä pitävän paikkaansa, kuten edellä todettiin. Matematiikan ja älykkyyden välillä ei ole selvää yhtäläisyysmerkkiä. Sen sijaan matematiikan opiskelu kehittää matematiikan taitoja ja valmiuksia oppia lisää ja vaikeampaa matematiikkaa. Ja ennen kaikkea matematiikka on välttämätöntä työelämässä. Se on välttämätöntä jo kaupankäynnissä, talouden hoidossa ja käsityöläisammateissa. Jopa niin sanotut ihmistieteet, lääketiede ja yhteiskunnalliset tieteet nojaavat matematiikkaan. Tutkimusdataa käsitellään tilastotieteen menetelmin, eikä tutkimustulosten ymmärtäminen ja tulkinta edes onnistu ilman tilastomatematiikan perustietoja. Luonnontieteitä tai tekniikkaa puolestaan ei voi edes kuvitella ilman matematiikkaa.

Vaikka matematiikka ei juurikaan edistä mitattavaa älykkyyttä, sillä on kuitenkin kehittävä vaikutus mielen taitoihin. Matematiikka nimittäin kehittää niin sanottua metakognitiota. Se tarkoittaa kykyä arvioida kriittisesti omaa ajattelua. Ihmisen ajattelu perustuu vahvasti intuitioon, välittömään oivallukseen. Mutta onko intuitio kuitenkaan oikea? Sen arviointi ja kyseenalaistaminen on tärkeä ajattelun taito. Ensimmäiseksi mieleen tuleva vastaus tai vaihtoehto ei välttämättä ole oikein.

Toinen matematiikkaa sivuava aihepiiri on opeteltujen kykyjen siirtyminen erilaisten henkisen toiminnan alueiden välillä. Yleisesti ajatellaan, että matemaattisilla taidoilla on yhteyksiä musikaalisuuden ja kielellisten kykyjen kanssa. Niiden suoraa vaikutusta toisiinsa on kuitenkin vaikea osoittaa. Asiaa hämärtää myös se, että älykkyyden mitattavissa oleva yleistekijä, g-faktori näyttää selvästi liittyvän suoriutumiseen edellä mainituilla aloilla. Edellä väitettiin, että älykkyys ei ole sama asia kuin matemaattiset taidot. Asia on kuitenkin paljon mutkikkaampi, jokin yhteys siinä näyttää kuitenkin olevan.

Mitä tästä kaikesta voisi päätellä? Eräs asia jä usein mainitsematta. Huippusuorittajien omissa lausunnoissa se kyllä tulee esiin, mutta se näyttää väistävän systemaattista tieteellistä valotusta. Tuo tekijä on palava innostus tai intohimo. Hyväksi shakinpelaajaksi oppii vain tiiviillä harjoittelulla. Sama pätee matematiikkaan, sanataiteisiin ja erityisesti musiikkiin. Toinen suoriutumiseen vaikuttava tekijä on vieläkin heikommin tunnettu, ainakin tässä yhteydessä. Ajatteluun ja päätöksentekoon näyttää liittyvän esteettinen vaisto. Jopa matemaatikot ja tieteentekijät kuvaavat onnistumisiaan sanalla ”kauneus”. Aivan ilmeisesti sillä on jotain tekemistä intuitiivisen ajattelun kanssa. Mutta ”kaunis” tuntuu olevan jotain muuta ja ehkä myös jotain enemmän kuin vain ”hyvä” tai ”onnistunut”.

Matematiikan korostunutta roolia esimerkiksi opiskelupaikkojen jaossa on myös arvosteltu, ja aivan syystä. Ihmisten kyvyt ja kiinnostuksen kohteet ovat erilaisia. Kaikki eivät koe ymmärtävänsä matematiikkaa eikä se välttämättä sytytä henkistä paloa. Ja sama koskee musiikkia, taiteita tai halua tietää ja oppia uusia asioita. Olen yllä pyrkinyt selventämään, kuinka matematiikka tai älykkyys eivät riitä kuvaamaan ihmisen henkisten kykyjen koko loistoa ja kirjoa. Esimerkiksi käden taidot, kielen taidot ja sosiaaliset kyvyt jäävät helposti luokitusten ja arviontien ulottumattomiin. Ihmiset eivät myöskään ole muuttumattomia. Kiinnostukset ja kyvyt kehittyvät ajan myötä. Jotkut löytävät itselleen kapeita keskittymisen kohteita, toiset ovat renessanssi-ihmisiä, jotkut kulkevat elämän läpi kepein askelin ja ihmetellen, ja toiset välinpitämättöminä, masentuneina tai ahdistuneina. Tärkeää olisi, ettei mikään valinta tai päätös sulje ovia lopullisesti. Jotta löytyisi uusia ovia avattavaksi ja uusia polkuja kuljettaviksi.

Aikamatkailun outo viehätys

 Aikamatkailusta on tullut 1900- luvulla eräs tieteiskirjallisuuden vakioteemoista, tai suorastaan klisee. Toki ihmiset ovat aina harjoittaneet mentaalista aikamatkailua: kuvitelleet, millaista on menneisyydessä ja jopa tulevaisuudessa. Mutta sitten H.G. Wells sai vuonna 1895 idean aikakoneesta, joka vie käyttäjänsä aivan konkreettisesti ja nahkoineen karvoineen toiseen aikaan. Aikakoneeseen perustuvat tarinat ovat toki edelleen samalla lailla kuvittelua, mutta nyt mukaan tulee tieteiskirjallisuuden kutkuttava idea: ehkä teknologian kehitys sittenkin joskus tekee aikamatkailusta totta.

Wellsin idea on tavallaan looginen. Jos aika on ilmiö, joka saa kellon viisarit liikkumaan, on mahdollista hyödyntää ilmiö käänteisenä: voidaan rakentaa kello, jonka viisareita liikuttamalla voidaan liikuttaa aikaa. Loogisuudesta ei kuitenkaan seuraa, että tällainen kello todella voitaisiin rakentaa. Moderni fysiikka kuten suhteellisuusteoria tai niin sanotut madonreiät ovat tuottaneet aiheesta uudenlaisia spekulaatioita. En kuitenkaan aio pohtia niitä. Oma mielipiteeni aiheesta perustuu fysiikan pinnallista syvempään tuntemukseen vaikka en suorastaan fyysikko olekaan. Ymmärrykseni sanoo että aikamatkailu sellaisena kuin se tieteiskirjallisuudessa ilmenee ei ole mahdollista. Ja sitä paitsi, jos näin ei olisi, näkisimme ympärillämme jatkuvasti jälkiä ja vihjeitä tulevaisuudesta saapuvista aikamatkailijoista. On myös mahdollista, että käsityksemme ajasta eräänlaisena geometrisenä ulottuvuutena ja jatkumona on kokonaan väärä. Silloin jo pelkkä aikamatkustamisen idea on järjetön, eikä mikään pohdinta sen toteutuvuudesta ole edes ajateltavissa.

Aikamatkailun kiehtovin seuraus on niin sanottu isoisäparadoksi: matkustamalla menneisyyteen voidaan muuttaa nykytodellisuutta. Ääriesimerkissä aikamatkailija tappaa isoisänsä, jolloin hän myös poistaa itsensä maailmasta. Jolloin hän ei koskaan olisi aikamatkalle lähtenytkään, mikä on ristiriita. Paradoksit ovat juuri tällaisia.

Tähän paradoksiin on olemassa tunnettu ratkaisu, eli rinnakkaismaailmateoria. Jokainen aikamatka aiheuttaa ajan virran haarautumisen. Isoisänsä surmannut aikamatkaaja ei palaakaan samaan maailmaan, vaan toiseen. Hän säilyttää olemassaolossa, mutta samalla on syntynyt rinnakkaismaailma, josta hän on poistanut itsensä, ja jonne hän ei voi mennä. Mielestäni paradoksi ei ratkea vaan se monimutkaistuu. Ajatuksen äärimallissa jokainen kvanttimekaaninen tapahtuma luo rinnakkaisen universumin.

Aikakoneen ideasta on kehitetty myös täysin toisenlaisia, varsin kiehtovia kertomuksia. Eräässä novellissa aikamatkaaja siirtyy tulevaisuutteen, ja säikähtää sen kummallisuutta. Kaikki ihmiset, eläimet ja kasvit ovat muuttunee jättiläismäisiksi. Mitä ihmettä tulevaisuudessa on tapahtunut? Vähitellen asia selviää. Koska universumi laajenee jatkuvasti, atomien alkeishiukkaset ajautuvat kauemmas toisistaan ja itse atomit ja kaikki niistä muodostuva kasvavat koko ajan. (No, voin kertoa, fyysikoita mukaillen, että universumi EI laajene tällä tavalla).

Toinen aikakoneen ongelma on koordinaatiston kiinnittäminen, sitä tieteiskirjallisuus ei ole juurikaan pohtinut. Nimittäin, aikakoneen tehtävähän on muuttaa aikamatkaajan aikakoordinaatteja. Tämä on selvä, mutta entä mitä pitää tehdä paikkakoordinaateille? Eli mihin uuteen paikkaan aikamatkaajan koordinaatit asetetaan? Muistammehan, että maapallo pyörii jatkuvasti, ja samalla se liikkuu radallaan kymmeniä kilometrejä sekunnissa. Ja aurinkokunta liikkuu Linnunradalla myös kymmeniä kilometrejä sekunnissa. On epäselvää, onko universumissa ylipäätään mitään sellaista referenssikoordinaatistoa, jossa matkaajan uusi paikka voidaan määritellä. Ja vaikka olisi, Linnunrata on mutkikas dynaaminen kineettinen systeemi, jonka tulevaa sijaintia ja tilaa ei voi laskea sellaisella tarkkuudella, joka tekisi aikamatkustamisesta turvallista.

Eräs novelli havainnollistaa tilannetta. Tunnettu ja kuuluisuutta tavoitteleva tutkija kehittää aikamatkustamista, ja saavuttaa tieteellisen läpimurron. Hän saa aikaan laboratoriossaan miljoonasosasekunnin aikasiirtymän. Ilmiö on pieni mutta kiistaton. Koska siis teoria kuitenkin toimii, hän päättää järjestää tehokkaan julkisen demonstraation. Kollegoiden varoituksista huolimatta hän aikoo siirtää itsensä kymmenen minuutin päähän tulevaisuuteen. Kun aikakone käynnistetään, tutkija katoaa, mutta ei palaa takaisin kymmenen minuutin kuluttua. Eikä hän palaa koskaan. Kone on nimittäin siirtänyt hänen aika ja paikkakoordinaattinsa uuteen pisteeseen. Valitettavasti vain tuo piste sijaitsi tuhansien kilometrien päässä tyhjässä avaruudessa.

Tästä voi päätellä vielä erään aikakoneongelman. Kun aikamatkaaja siirretään uuteen pisteeseen, siinä pisteessä on jo jotain, kuten ilmaa, esineitä ja jopa ihmisiä. Joten aikamatkustajan määränpäähän pitää ensin raivata tilaa -mutta miten?

Tieteiskirjailija Philip K. Dick on kehittänyt tämän ongelman ratkaisuksi poikkeavan ja nerokkaan aikakonekonseptin: se on aikakuuppa tai aikakahmari (time scoop). Se ei välttämättä vie matkaajaa minnekään, vaan kahmaisee kammioonsa tulevaisuudesta tai menneisyydestä muutaman kymmenen kuutiometrin tilavuuden. Se siis vaihtaa palasen todellisuutta kahden aika- ja paikkapisteen välillä.

Samainen Philip K. Dick on kehitellyt isoisäparadoksista niin mehevän ja ainutlaatuisen version, että aion selostaa sen tässä lopuksi. Juoniselostukset on tietenkin ikäviä, mutta tässä tapauksessa kertomuksen idea novellissa the Skull on niin mieltäsekoittava, että se on vain pakko selostaa.

Tarina alkaa kaukaisessa tulevaisuudessa ja päättyy 1960-luvun Amerikassa. Sen sankari on Marsissa syntynyt taitava metsästäjä ja salakuljettaja, joka pyydystää aurinkokunnan harvinaisia elämiä ja vie niitä rahakkaille asiakkaille. Hän jää kiinni, ja koska rikos on törkeä, hänet tuomitaan pitkään vankeusrangaistukseen. Eräänä päivän hänelle kuitenkin tulee vierailija, korkea viranomainen.

Viranomaisella on ongelma. Maapallolla vallitsee voimakas uskonto, Uusi Kirkko, joka saarnaa väkivallattomuutta. Tuo uskonto on niin tehokas ja vakuuttava, että sotia ei enää ole. Mutta maan viranomaiset uskovat eugeniikkaan: kun sodat eivät enää karaise väestöä ja geneettisesti heikkotasoinen aines ei karsiudu, ihmiskuntaa uhkaa degeneraatio ja rappio. Ainoa ratkaisu on estää tämän uskonnon syntyminen, jotta rotua jalostavat sodat saadaan taas käyntiin. Metsästäjälle tehdään tarjous. Hän saa vapautensa takaisin, jos hän tekee palveluksen. Hänet lähetettäisiin aikakoneella menneisyyteen, ja hänen tehtävänsä on tappaa Uuden Kirkon perustaja ennen kuin hän ehtii perustaa uskontoaan.

Metsästäjä suostuu, joten tarvitaan valmisteluja. Viranomaiset murtautuvat Uuteen Kirkkoon ja varastavat sieltä arvokkaan pyhäinjäännöksen: perustajan ja profeetan kallon. Sen avulla Metsästäjän tulisi tunnistaa uhri. Historian tutkimus on lisäksi selvittänyt, että uskonto perustettiin Amerikkalaisessa pikkukaupungissa 1960- luvulla. Metsästäjä saa kallon mukaansa. Hänet varustetaan sopivalla vaatetuksella, hän saa käyttörahaa kuluihinsa ja hänelle annetaan tehokas ase. Sitten hänet lähetetään matkaan.

Perillä Metsästäjä alkaa heti selvittää saaliinsa henkilöllisyyttä ja olinpaikkaa. Hän menee aluksi kirjastoon tutkimaan lähiseutujen paikallislehtiä. Pian hän pääsee jäljille. Kirkko on jo perustettu, joten hän menee sen kotikaupungin paikallislehden toimitukseen tutkimaan arkistoja. Lopulta löytyy kiinnostava uutinen. Paikallinen sheriffi on pidättänyt ja siinä yhteydessä tappanut uskonnollisen kiihkoilijan. Metsästäjä on nyt löytänyt kohteensa. Hän päättää matkustaa kauemmas menneisyyteen, sille paikalle missä pidätys tulee tapahtumaan tunnistaakseen saaliinsa.

Näin hän tekeekin, mutta paikalla ei ole ketään. Sen sijaan hän huomaa, että pikkukaupungin asukkaat seuraavat häntä. Hän on herättänyt huomiota liikkuessaan kaupungilla, sillä hänen vaatetuksensa ei ole aivan onnistunut ja puheessakin on outo korostus. Asukkaat epäilevät häntä kommunistien agentiksi. Eletään kylmän sodan kuumaa kautta, ja viranomaiset ja tiedotusvälineet varottavat jatkuvasti kommunisteista. Hän noutaa kallon aikakoneesta, ehkä profeetta on tunnistettavissa kaupunkilaisten joukosta. Mutta sitten hän vilkaisee peiliin ja huomaa että kallolla on samanlaiset hampaat kuin hänellä itsellään. Nyt hän oivaltaa tilanteensa. Hän pitää kädessään omaa kalloaan, hän itse on profeetta.

Metsästäjä menee takaisin ulos. Sheriffin miehet lähestyvät, ja kaupunkilaiset ovat asettuneet seuraamaan tilannetta kuin hyvääkin näytöstä. Kaupunkilaiset alkavat pilkata Metsästäjää. ”Hei punikki, etkö aio puolustaa itseäsi? Aiotko heittää pommin?” Tämä on ratkaiseva hetki. Hänellä on tehokas ase, ja hän voisi hetkessä tappaa sheriffin miehineen, mutta olisiko se järkevää? Hän huutaa kaupunkilaisille: ”Hyvät ihmiset! Olen oivaltanut ihmeellisen asian. Se joka kääntää aseen lähimmäistä vastaan, tuhoaa itsensä! Mutta joka luovuttaa elämänsä, saa syntyä uudelleen”. Metsästäjä on löytänyt ratkaisun tukalaan tilanteeseensa. Hän hymyilee ja odottaa luottavaisena ennalta määrättyä kuolemaansa.

Tämä Dickin novelli kuvaa hyvin hänen omaa kirjoitustyyliään ja tieteiskirjallisuutta ylipäätään. Hän ei välttämättä usko aikamatkailuun eikä yritä selittää sitä todeksi. Hän ei välttämättä usko ylivoimaiseen teknologiaan, vaikka näyttää mitä siitä voi seurata. Hän ei myöskään usko eugeniikkaan. Hän  ei välttämättä pidä uskontoja totena, vaikka rakensikin novellin Raamatun lauseen ympärille. Nämä kaikki ovat mieltä kiihottavia ajatuksia ja ne ovat ihmiskunnan kulttuuriperintöä. Ja niistä saa rakennettua ainutlaatuisen kiehtovia ajatuksia, kertomuksia ja moraalisia asetelmia. Sellaisia, joihin realistinen kirjallisuus ei yllä. 

 

Hyvä ja paha tieto

Käsitys hyvästä ja pahasta tiedosta ja syntiinlankeemuksesta on raamatullinen. Mutta oikeastaan tuo käsitys on vanhempi, se on ihmisen ajattelun ikivanhoja arkkityyppejä. Aloitetaan ensin perusasioista: mikä oikein on arkkityyppi?

Se on psykologiassa, ja kulttuuritutkimuksessa sovellettu käsite, jonka on luonut sveitsiläinen psykologi Carl Gustav Jung (1875–1961). Jungin mukaan arkkityypit eli ”alkumallit” ovat mielen syvärakennetta, yleisiä ajatuksia, joihin tiivistyy menneiden sukupolvien kokemuksia. Arkkityypin hahmo ei ole meille näkyvä, emme voi käsitellä sitä suoraan, mutta se vaikuttaa ajatuksiimme ja käyttäytymiseemme.

Hyvän ja pahan tiedon taustalla näyttäisi olevan ylenen arkkityyppi, joka on myös ikivanha draaman kaava: hybris ja sitä seuraava nemesis, eli ihmisen ylpeys ja siitä seuraava rangaistus. Tällaiselle draamalle perustuu kertomus Prometheuksesta, joka on merkitty muistiin Kreikassa noin vuonna 700 eaa. Se sisältyy Hesiodoksen laajaan runoelmaan Theogonía (Jumalten synty). Prometheus oli titaani, eli yksi kreikkalaisten vanhoja jumalia. Hän sääli ihmisten kärsimyksiä, ja siksi hän varasti ylijumala Zeukselta tulen ja lahjoitti sen ihmisille. Teko oli symbolinen, sillä tuli merkitsee tietenkin sekä tietoa että monia käytännön taitoja. Prometheus oli antiikin aikana kestävä legenda, vuosisatojen kuluessa siitä syntyi useita erilaisia versioita. Ateenassa käsityöläiset viettivät vuosittain Prometheus-juhlia, joissa poltettiin soihtuja. Kyynisen koulukunnan filosofit puolestaan pilkkasivat Prometheus-myyttiä, heidän mielestään tiedon ja teknisten taitojen antaminen ihmisille ei ollut hyvä asia.

Paljon myöhemmin kirkkoisä Tertullianus (155–230) julisti, että Prometheus esiintyi Jumalan kilpailijana ja oli siis paholainen. Tässä uudessa arkkityypissä Prometheuksen edustama tieto ja tekniset taidot leimattiin äärimmäisen pahoiksi. Vasta yli tuhannen vuoden kuluttua nouseva luonnontiede ja englantilainen filosofi Francis Bacon (1561– 1626) tekivät Prometheuksesta uudelleen ihmiskunnan auttajan ja tiedon valon kantajan. Näin maalliseen tietoon liittyy sekä hyvä että paha arkkityyppi.

Nykyaikainen tiede ei edusta hyvää eikä pahaa. Tiede kun ei etsi moraalista hyvettä vaan totuutta. Tieteen ja edistyksen moraalisella dilemmalla on kuitenkin uuden ajan myötä koettu lyhyempi historia. Kirkko aloitti taistelun luonnontiedettä vastaan 1600 luvulla, ja tunnusti jäänensä tappiolle vasta 300 vuotta myöhemmin. Valistusaikaa seurasi 1700-luvun lopulla vastavalistus ja sen myötä tieteeseen yritettiin vielä kerran kiinnittää moraalisen turmeluksen leimaa. Vastavalistuksen sekalaisista tieteenvastaisista teemoista jäi meidän päiviimme elämään postmoderni filosofia. Se ei suoraan hyökkää tiedettä vastaan kiistämällä sen tulokset, vaan sen strategia on ontologinen mitätöinti: sen mukaan ihminen ei oikeasti voi tietää mitään.

Käsitys edistyksen absoluuttisesta pahasta ei suinkaan ole kokonaan hävinnyt. Monet ensimmäisen atomipommin kehittäjät kokivat langenneensa syntiin. Mutta oliko synti heidän oman valintansa seuraus vai oliko edistyksen valo vietellyt heidät? 1960-luvulla vallitsi teknologian filosofia, joka oli eräänlaista determinismiä. Se näki teknologian autonomisena prosessina, joka määrää itse tulevan kulkunsa. Siinä ihmiset ovat vain pelinappuloita ja enemmän tai vähemmän syyntakeettomia. Aiheeseen liittyy myös laajempi kysymys tai epäilys ihmisen vapaan tahdon olemassaolosta ylipäätään. On helppo nähdä, kuinka hyvän ja pahan edistyksen vanhat arkkityypit edelleen ruokkivat tällaista keskustelua. Pitkällinen ja jopa tuhatvuotinen filosofinen kiistely ei ole tuottanut konsensusta. Se on ollut ehkä yksilön kannalta valaisevaa, mutta samalla ilmeisen tuloksetonta.

Tiedolla voi olla myös hyviä tai huonoja vaikutuksia. Käytännön toimiin liitety tieto voi tuottaa teknologiaa tai tehostaa sitä. Tietoa ja teknologiaa voidaan siis käyttää hyödyllisiin tarkoituksiin, mutta aivan yhtä helposti se taipuu tuhoa tuottavaksi voimaksi. Tieto voi tuottaa myös yhteiskunnallisia vaikutuksia, mutta niiden vaikutusketju on ongelmallisempi. Jopa tekninen tai luonnontieteellinen tieto vaatii aina inhimillisen tulkitsijan, joka antaa sille merkityksen. Ja merkitys puolestaan syntyy asiayhteydestä, tieto on kiinnostavaa ja hyödyllistä vain hyvin määrättyjen asioiden suhteen. On tosin poikkitieteellisiä oivalluksia ja merkityksen siirtoja, ohitetaan ne kuitenkin nyt tässä. Luonnontieteissä ja teknisissä tieteissä on jokseenkin suoraviivaista todentaa, onko tiedon tulkinta oikea ja merkitys kohdallaan: tekniikassa oikea tulkita tuottaa toimivia ratkaisuja, ja luonnontieteissä tiedon täytyy sopia yhteen havaintojen kanssa.

Mutta on tieteenaloja, joissa tulkinta on vaikeampaa, ja joissa tulkinta voi suorastaan karata käsistä, mikä yleensä tarkoittaa, että tulkinta on liian väljää tai se suorastaan viedään vääriin asiayhteyksiin. Silloin tiede ei näytäkään absoluuttiselta tai neutraalilta, vaan se voi laimentua, vääristyä, tai se on suorastaan pahaa tietoa. Tämä kuulostaa varaankin sekavalta tai arvoitukselliselta, joten sitä pitää valaista esimerkkien kautta.

Charles Darwin (1809–1882) oli luonnontieteilijä, joka tutki lajinkehitystä ja julkaisi tutkimuksistaan useita kirjoja. Erityisesti Lajien synty (1859) mullisti maailmankuvaa enemmän kuin mikään muu tieteellinen julkaisu koskaan. Sen vaikutusta voisi luonnehtia jopa sanoilla skandaali ja järkytys. Darwinin kuvaukset lajinkehityksen mekanismeista ja luonnonvalinnasta olivat jo kirjoitushetkellä harvinaisen kypsässä ja hyvin harkitussa muodossa, ne eivät ole tarvinneet paljoakaan myöhempää muokkausta. Esimerkiksi perinnöllisyyden mekanismeja ja DNAta ei vielä pitkään aikaan tunnettasi, ja silti Darwnin teoriat osuivat jokseenkin kohdalleen. Niiden tulkinta sen sijaan eksyi osittain vääriin asiayhteyksiin. Niiden avulla on puolusteltu eriarvoisuutta ja rasismia, niistä on johdettu yhteiskuntapoliittisia ohjelmia, ja niiden on arveltu ruokkineen eugeniikkaa, holokaustia ja kansanmurhia. Sinänsä paikkansapitävä ja äärimmäisen tärkeä biologian perusteoria on tuottanut odottamattomia ja pahoja vaikutuksia.

Toinen ja yleisempi esimerkki on historiatiede. Se soveltaa nykyisin huolellista ja lähdekriittistä metodiikkaa ja vetää varsin varovaisesti yleistäviä johtopäätöksiä. Historia rakentaa kertomuksia ja käsityksiä ihmiskunnan menneisyydestä. Näitä kuvauksia peilataan luonnollisesti myös nykyaikaa vastaan. Yleinen käsitys on, että nykyaika on samaan aikaan sekä erilaista että samanlaista kuin menneisyys. Historia on kahdellakin tavalla tulkitsevaa. Sekä maallikot että tutkijat soveltavat oman aikamme ajattelutapoja yrittäessään ymmärtää menneisyyttä ja tulkitessaan säilyneitä lähteitä. Tutkijan tulisi aineistoa kerätessään ja arvioidessaan pyrkiä neutraaliin tulkintaan, mutta hän saattaa tehdä oman aikamme arkipäivän käytännöistä johtuvia virheitä, pahimmillaan niitä sanotaan anakronismeiksi. Lisäksi hänen valintoihinsa voi vaikuttaa uskonto, maailmankatsomus ja poliittiset ideologiat. Hyvän ja rehellisen tutkijan tulisi tunnistaa nämä jokaista ihmistä vaivaavat virhelähteet. Käytännössä siinä onnistutaan enemmän tai vähemmän hyvin.

Toinen tulkinnan vaihe alkaa, kun historioitsijat julkaisevat tuloksiaan. Historia on populaari tiede joka kiinnostaa ihmisiä laajasti. Siksi erilaisia tahoja edustavien tulkintojen määrä ylittää moninkertaisesti varsinaisten tutkijoiden arvioinnit. Historialla on synkkä menneisyys ja laaja väärinkäytön perinne. Lähes jokainen tyranni, diktaattori ja maailmanvalloittaja on vedonnut toimissaan historiaan, ja samaa harrastavat vähäisemmätkin poliitikot. Historiaa sovelletaan virheellisesti myös päivänpolitiikassa, ja eräs menettely on rakentaa menneisyydestä omiin tavoitteisin sopiva käsitys ja levittää sitä. Tämä on suomalaisillekin tuttua. 1800-luvulla kansallismieliset rakentelivat meille keksittyä ja uljasta muinaisuutta. Lähihistorian räikein esimerkki lienee sisällissodan tulkinnat, joita on suuremmassa määrin alettu korjailla vasta sata vuotta tapahtumien jälkeen. Vääristely voi olla edelleen aktiivista ja suuntautua jopa lähimenneisyyteen. Ajankohtainen trendi on rakentaa keksittyjä kuvauksia ”ahdistavasta” 1970- luvusta, jota monet kuvailijat eivät itse ole eläneet. Olin tuolloin jo aikuinen, enkä tunnista aikakautta noista kuvauksista. Minulle tuo aika oli jatkumoa jo 1960-luvulla alkaneesta henkisestä vapautumisesta.

Taloustiede on aivan erityinen esimerkki hyvästä ja pahasta tieteestä. Siinä jatkuva ja jatkuvasti yltyvä tulkitseminen on niin intensiivistä, että koko taloustieteen tieteellinen status on kyseenalaistettu. Alkaa olla suorastaan perusolettamus, että taloustiedettä tulkitaan opportunistisesti ja ideologisesti. Kuten historialla, myös taloustieteellä on musta menneisyys. Valitettavan tuttuja ovat esimerkiksi Marxin talousteorioiden poliittiset tulkinnat ja niiden ikävät seuraukset. Ja vastaavasti antimarksilaiset tulkinnat, jotka ovat johtaneet sotilasvallankaappauksiin. Vietnamin sotaakin perusteltiin pyrkimyksellä vapauttaa paikallinen talousjärjestelmä. Kauempana historiassa näemme merkantilismiksi sanotun talousteorian hallinnollisen kuristusotteen.

Käytännössä on nykisin jo lähes mahdotonta erottaa, ketkä taloustieteeseen viittaavat julkiset esiintyjät ovat vakavia tutkijoita ja ketkä jotain aivan muuta. Heitä puhutellaan usein "talousviisaiksi", eikä tuo sana tässä yhteydessä ole välttämättä imarteleva. Asiaa hämärtävät lukuisat puolueiden ja etujärjestöjen liepeille amerikkalaisen esikuvan mukaan (think tank) ilmaantuneet ”ajatuspajat”. Ne pyrkivät luomaan itsestään sellaisen vaikutelman, että ne tekisivät oikeaa tutkimusta, mutta ne näyttävät kuitenkin erikoistuneen tulkitsemiseen.

Tämä kaikki ei kuitenkaan ole taloustieteilijöiden vika. Tärkein syy on, että talous on niin suunnattoman monimutkainen ja vaikeasti jäsenneltävä ja rajattava järjestelmä. Mutta itse olen sitä mieltä, että taloustiede on olemassa akateemisena ja tieteellisiä käytäntöjä noudattavana toimintana. Ja on olemassa vakavasti toimivia ja aivan oikeita tutkijoita. Pitää vain osata erottaa päälle vyöryvästä tulkintojen tulvasta tieteellisesti perustellut puheenvuorot, eikä se ole helppoa. Kuten yleensäkin on laita, alaan tutustuvan kannattaa aloittaa jo maineensa vakiinnuttaneista klassikoista. Lukea niitä avoimin mielin ja muistaa että tutkijatkin ovat aikansa lapsia, etenkin taloustieteessä. 

 

Älykkyys – laajempi näkökulma

Älköön tiede enää olko riippuvainen yhden ainoan ihmisen vapisevassa kädessä lepattaen palavasta soihdusta, olipa hän kuka tahansa.

Francis Bacon (Prometheus- vala, ote)

Olen aiemmin kirjoittanut älykkyydestä sen tavanomaisessa merkityksessä (Äly ja superäly). Tällainen näkökulma on kovin ihmiskeskeinen, ja vaikka itse siitä kirjoitinkin, jäin tyytymättömäksi. Minusta ihmiskeskeinen näkökulma rajoittaa älykkyyden ymmärtämistä. Syvempi ymmärtäminen on tarpeellista monesta syystä. Sillä vaikka älykkyys on ongelmallinen käsite, se on kuitenkin hyödyllinen. Erityisesti laajennettu älykkyyden käsite auttaa ymmärtämään paremmin ihmisten ja ihmisyhteisöjen käyttäytymistä. Mutta se selittää myös meitä ympäröivää luontoa. Ja antaa vastauksia tekoälyä koskeviin kysymyksiin. Tämä ei varmaankaan ole ollenkaan ilmeistä. Asia selviää vain tutkimalla sitä lähemmin.

Älykkyys erityisenä asiana näyttää alun perin juontuvan vanhoilta ajoilta ja ihmisen ajattelun pohtimisesta. Antiikin kreikkalaiset tunnistivat useita erilaisia älyn lajeja. He erottivat toisistaan viisauden, nokkeluuden, ja oveluuden. Jo muinoin virinnyt logiikan tutkimus oli ehkä yritys systematisoida älyä. Oman aikamme psykologia tarttui uudella otteella älykkyyteen, tarkoituksena tehdä siitä ihmisten kontrolloinnin väline. Määriteltiin erityisiä älykkyystestejä, joiden avulla ihmisiä voitaisiin jaotella luokkiin ja ryhmiin. Ihmisen olemus, siis ”hyödyllinen” olemus haluttiin tiivistää yhteen numeroarvoon. Älykkyydelle koetettiin määritellä myös sen osatekijöitä, faktoreita. Toisaalta eräänlainen kaiken kattava älykkyyden kuvaaja, yleistekijä, g-faktori on kuitenkin tullut jonkinlaiseksi älyn tutkijoiden viisasten kiveksi. Älyä yleisesti luonnehtivalle ominaisuudelle on keksitty myös tieteelliseltä kalskahtava nimi: kognitiivinen kapasiteetti.

Tämänhän me jo oikeastaan tiedämme, mutta siinä ei vielä ole kaikki. Perinteiseen älykkyyden käsitteeseen liittyy sen pimeä puoli. Sillä on ollut vahva kytkentä eugeniikkaan ja rasismiin Älystä tehtiin ”tieteellisesti neutraali” ihmisarvon mitta. Älykkyyden ympärillä tuntuu yhä leijuvan polttouunien käryä. Joten onko järkeä laajentaa älykkyyden käsitettä, johtaako se johonkin vielä pahempaan? Huolestuneelle lukijalle vastaan heti: ei minusta. Ja teen pienen juonipaljastuksen: perinteinen äly on suuresti yliarvostettua.

Kauan sitten luin jostakin älykkyydelle seuraavanlaisen määritelmän: se tarkoittaa kykyä toimia tarkoituksenmukaisesti uudenlaisessa tilanteessa. Tämä on hyvä luonnehdinta. Se tuo esille älykkyyden positiivisen puolen, liittää sen toimintaympäristön muutoksiin, ja jättää muutenkin tilaa ajatuksille. Älyyn liittyy muutoksen ja selviytymisen vivahteita. Entä kenen kannalta älykäs toiminta on hyödyllistä: yksilön, yhteisön vai lajin? Vai onko hyöty jotain vielä laajempaa?

Älykkyys koetaan perinteisesti yksilön ominaisuutena, mutta onko siinä mitään yksilön omaa? Oikeastaan äly toimii lajin ja ympäristön määrittämässä lokerossa. Vanha kysymys yksilön ja yhteisön suhteesta saa uuden merkityksen. Kyseessä ei ole vastakkainasettelu, vaan dynaaminen suhde. Tarkkaan ottaen yhteisöllä ei ole mitään omaa kapasiteettia, vaan jokainen yksilö tekee ratkaisut ja toiminnat lajin evoluution tuottamien resurssien varassa. Ja huomaamattaan kantaen vastuuta lajin tulevaisuudesta. Sillä tietenkin tuo yksilö näkee ja ymmärtää vain oman suppean maailmansa ja suorittaa vain ne rajatut asiat, joihin se kykenee.

Tätä asiaa havainnollistavat erinomaisesti yhteiskunnissa elävät hyönteiset. Yhden muurahaisen kognitiivinen kapasiteetti on kovin pieni. Lisäksi sen hermostossa on suuri joukko automaattisia toiminnallisia malleja, nekin yksinkertaisia. Mutta yhdessä toimivien muurahaisten yhteiskunta toimii ikään kuin se olisi hyvin älykäs, ja lisäksi tavattoman joustava mukautumaan erilaisiin olosuhteisiin ja tilanteisiin. Tiede ei tarkkaan ottaen osaa mallittaa tällaista toiminnallisuutta. Kollektiivinen äly, kyborg-älykkyys on pitkään ollut sekä tieteiskirjailijoiden että tutkijoiden mielenkiinnon kohteena, mutta ongelma on todella vaikea. Asia kiinnostaa toki myös insinöörejä. 1980- luvulla neuvostoliittolainen kollega kertoi minulle, että Leningradin sähköteknisessä ylioistossa (LETI) tutkittiin aikanaan kollektiivisia automaatteja. Puolalainen tieteiskirjailija Stanislaw Lem vieraili laitoksessa, ja tuloksena syntyi kirja Voittamaton.

Kyborg- älykkyys on aivan yhtä olennaista myös hyönteisissä, jotka eivät elä tiukasti organisoiduissa yhteiskunnissa. Se on vain vähemmä silmiinpistävää. Kyborg- äly on monien eliöiden ja myös ihmisten tärkeä ominaisuus. Kulttuurissamme, esimerkiksi tieteessä ja tekniikassa huomio kiinnitetään yksilösuorituksiin, vaikka nämä toiminnan muodot ovat mitä suurimmassa määrin yhteisöllisiä: ne lepäävät ja kehittyvät lukemattomien sukupolvien ja toimijoiden luoman henkisen perinnön varassa. Yhteisöllisesti tuotetun älyn näkökulma ei ole täysin uusi, mutta se on edelleen heikosti tiedostettu. Jo brittiläinen taloustieteilijä David Hume (1711 - 1776) kummasteli, kuinka yksinkertainen työmies (”stupid mechanic”) pystyi luomaan aikansa merkittävimmän esineen, linjalaivan.

Tietenkään kaikki eliöt eivät luon tiedettä ja tekniikkaa. Älyllisessä kapasiteetissa on evoluution myötä syntyneitä eroja. Ihmiskunnan poikkeuksellinen kyvykkyys edellytti symbolisen viestinnän tasoa – se loi mahdollisuuden suurien järjestäytyneiden yhteiskuntien muodostamiseen. Tarvittiin siis tälle tasolle yltävä älykkyyden minimimäärä. Teollisen teknologian ja luonnontieteen kehittyminen edellyttää puolestaan kieltäkin vaativampaa matemaattisen kyvykkyyden tasoa, koska sen varassa voidaan viestiä tekniikasta ja tieteestä kollektiivisesti. Ns. nerot eivät ole olennaisia, pikemminkin riittävän erilaiset yksilöt.

Jos palataan aivan erilaiselle tasolle (en mielelläni sano ”matalammalle”), voisimme pohtia kasvien älykkyyttä. Ja tosiaan, kasvit OVAT älykkäitä. Mutta niiden aikaskaala on niin erilainen, että emme lainkaan huomaa sitä. Kasvit reagoivat tavattoman hitaasti, ne ovat kiinnittyneet paikalleen, ja niiden liikkeet ovat liian verkkaisia. Mutta kasvipopulaatioina ne reagoivat ja mukautuvat muutoksiin, ja lajeina myös muuntuvat.

Nyt olemme päässeet suorastaan perustasolle, perimän ja DNA:n tasolla. Ja siellä voimme erottaa vielä hitaamman älykkyyden lajin, joka kehittyy evoluution kautta. Tässä on syytä palata muurahaisten yhteiskuntaan. Kollektiivinen älykkyys auttaa muurahaisyhteisöä toimimaan tehokkaasti ja mukautumaan muuttuviin olosuhteisiin. Sen sijaan muurahaisten peruskyvyt ja toimintarutiinit eivät ole kollektiivisen älyn kontrollissa. Ne muuttuvat tavattoman hitaasti evoluutiomekanismin kautta, missä muutokset koodautuvat suhteellisen pysyvästi DNA:han.

Ehkä nyt alamme erottaa älykkyyden perimmäisen mekanismin. Luonto on älykäs järjestelmä.

Laajennetaan edelleen näkökulmaa. Olemme nähneet älykkyyden dynaamisen voiman populaatioiden ja lajien tasolla. Mutta aivan samoin kun alussa sanoin, että älykkyys ei ole pelkästään yksilön ominaisuus, voimme sanoa, ettei se ole myöskään pelkästään lajin ominaisuus. Laji on toki eräs biologinen systeemi, jonka puitteissa sen yksilöiden äly vaikuttaa. Mutta luonto on jotain muuta, se on kaikkien lajien kokonaisuus. Nyt joudumme sellaiselle biologisen systeemiteorian alueelle, joka on merkittävästi mutkikkaampi ja monisyisempi kuin keskenään samankaltaisten toimijoiden muodostama kollektiivinen automaatti. En lainkaan ihmettele, ettei tiede ole vielä juurikaan tuottanut tällaisen heterogeenisten toimijoiden kollektiivisen automaatin teoriaa. Siinä vasta vaikeusastetta riittää.

Älykkyyden laajempi tarkastelu tuotti niin huimia visioita, että en edes yritä muodostaa kokoavaa loppulausetta.