GOST, eli salainen veljeskunta

Otsikko näyttää oudolta, mutta se saa pian selityksensä. Aion myös kertoa salaisesta veljeskunnasta. Se ei oikeastaan ole kovin salainen. Olen vieroksunut viime aikoina levitettyjä kertomuksia salaliitoista. Mutta tähän veljeskuntaan ei liity mitään synkkiä tai pahantahtoisia tarkoituksia. Sen jäsenet eivät myöskään peittele jäsenyyttään. Siihen liittyminen on avointa kaikille, mutta se ei ole ilmaista, koska se edellyttää työtä ja vaivannäköä. Kuulun itsekin tuohon veljeskuntaan.

Ajatus tästä kirjoituksesta syntyi, kun kuuntelin tänään radiosta Elävä historia-sarjan osaa. Tuo osa käsitteli Suomen idänkauppaa. Jouduin itsekin siihen mukaan, kun siirryin valmistumiseni jälkeen ensimmäiseen työpaikkaani Strömberg Oy:lle. Suomen ja Neuvostoliiton välinen idänkauppa alkoi vuonna 1950, ja se jatkui Neuvostoliiton hajoamiseen asti. En tiedä, mistä tuo ajatus kahdenvälisestä eli bilateraalisesta kaupasta syntyi. Ehkä sen alkusyy oli Suomen maksettavaksi määrätyt sotakorvaukset, jotka piti toimittaa raskaan teollisuuden tuotteina. Ehkä osapuolet kehittivät toimivaksi osoittautuneen yhteistyömuodon, ehkä Neuvostoliitossa oltiin tyytyväisiä toimitettujen tuotteiden laatuun, ja eräs syy saattoi olla Neuvostoliiton krooninen pula länsivaluutasta. 

Kyseessä oli siis virallisen määritelmän mukaan ”Suomen ja Neuvostoliiton välinen tavaranvaihtosopimus”. Suomen teollisuus halusi laajentaa vientimarkkinoitaan, mutta sopimuksen ongelma oli löytää Neuvostoliitosta riittävä määrä meitä kiinnostavia tuotteita. Eräs tuoteryhmä olivat teollisuuden raaka-aineet, ja erityisesti öljy. Toinen tärkeä ostokohde olivat aseet, ne olivat suhteellisen kalliita, ja niitä neuvostoteollisuus pystyi tuottamaan. Eräs merkittävä tuote oli Mig 21 bis- hävittäjä. Sitä pidettiin lännessä niin tehokkaana, että USA uhkasi Suomea kauppasaarrolla. Ilmeisesti Kekkonen onnistui jotenkin lepyttämään amerikkalaiset. Löytyi myös kuluttajia kiinnostava tuote: autot. Ohjelman toimittaja tunnisti hassun näköiset Ladat. No, toimittaja ei ollut vielä edes syntynyt, kun idänkauppaa käytiin. Lada ei ollut ulkonäöltään mitenkään erityinen, se vain edusti vanhempaa aikakautta. 

Neuvostoliitto oli nimittäin tilannut Italiasta autotehtaan, jonka toimitti Fiat. Lada on täysin sama auto kun Fiat 124A, itselläni on ollut juuri sellainen. Ladassa pyörät vain ovat hieman isommat ja maavara korkeampi – ymmärrettävistä syistä. Ennen idänkauppaa Suomessa vallitsi valuuttasäännöstely, eikä maahan saanut tuoda länsiautoja. Ladaa ennen teillämme liikkui neuvostoautoista Moskvits, Pobeda ja Volga. Näilläkin autoilla on länsimaiset juuret, niiden teknologia oli osa amerikkalaisten sodanaikaista tukea liittolaiselleen Neuvostoliitolle. Muistan, että lapsuudessani taksit olivat Pobeda-merkkisiä ja poliisiautot Volgia. Neuvostoliitossa arvostettiin Moskvitsia: se oli isompi, siinä oli tehokas moottori ja enemmän kromia.

Jouduin mukaan idänkauppaan, koska oma toimistoni suunnitteli sahojen automaatiojärjestelmiä, ja päämiehemme oli idänkaupan konkari: Valmet. Automaation toimituksissa ongelmana oli USA:n asettama korkean teknologian vientikielto Neuvostoliittoon. Saatoimme kuitenkin ohittaa sen: käyttämiämme minitietokoneita pidettiin jo vanhentuneina, ja niitä seuranneita 8 bitin mikroprosessoreita kielto ei koskenut. 

Idänkauppaan liittyi useita harhakäsityksiä. Yleisesti se sekoitettiin sotakorvauksiin ja ajateltiin, että Neuvostoliitto saneli meille halvat hinnat. Asia oli suorastaan päinvastoin, kaupoista sovittiin korkealla virkamiestasolla suurina kertaluotoisina erinä, ja hinnat asettuivat varsin tyydyttävälle tasolle. Ja koska kauppaerät olivat suuria, saimme merkittäviä säästöjä sekä tuotekehitys- että tuotantokuluissa. Toinen yleinen käsitys oli, että saatoimme myydä kätevästi heikkolaatuista tavaraa. Näin ei ollut, ja nyt pääsemmekin vihdoin otsikon aiheeseen.

Idänkaupan erityinen piirre oli, että emme päässeet asioimaan tuotteemme lopullisen käyttäjän kanssa. Sen sijaan vastapuolemme oli organisaatio nimeltä PROMMASHIMPORT. Se on lyhennys sanoista, jotka tarkoittavat ”teollisuuden koneiden tuontitoimisto”. Se hoiti koneiden ostot ulkomailta ja toimitti ne sitten asianomaisille tehtaille – joita ei ehkä vielä ollut edes olemassa. Organisaation edustajat tarkastivat tekniset piirustukset ja muut dokumentit, ja valvoivat laitteiden lopputestausta. Sitten tämän organisaation edustajat ilmoittivat, että suunnittelussa pitää noudattaa neuvostoliittolaisia GOST- normeja. Päällikkömme kauhistuivat. He ehkä näkivät kansainvälisen kaupan jonkinlaisena shakkipelinä, ja ajattelivat että tarkastaja oli tehnyt uhkaavan siirron. Ja myyntimiehet, jotka ehkä olivat olleet kauppaneuvotteluissa, kauhistuivat myös, he näkivät kaupan pelinä, jonka osapuolet koettavat nyhtää mahdollisimman paljon etuja itselleen. Ehkä heihin oli myös vaikuttanut neuvostopropaganda, joka asetti tavoitteeksi ”saavuttaa ja ylittää länsimaiden saavutukset”. 

En tuntenut sanaa GOST, ja pyysimme tarkastajaa nimeämään tärkeimpiä normeja. Sitten kirjastoihmiset hankkivat nuo normit, ja käännätimme niitä suomeksi. Sana GOST tarkoittaa ”gosudarstvennyi standard” eli valtion standardi. Osoittautui, että normit olivat tutun oloisia, ilmeisesti suurin osa oli käännetty länsimaisista DIN- ja ISO- standardeista. Ei siis mitään erityistä. Normeja ei ”saavuteta ja ylitetä”, niitä vain noudatetaan. Muutenkin oli suuri helpotus asioida tarkastajien kanssa. He olivat useimmiten hyvin koulutettuja insinöörejä. Kuluimme samaan veljeskuntaan ja puhuimme samaa tekniikan ja luonnon lakien kieltä. Ja ymmärsin, että heilläkin oli paineita. Heidän esimiehensä olivat varmasti epäluuloisia. Tarkastajia yritettäisiin varmaankin huijata tai jopa lahjoa.

Eräät ostajan vaatimukset olivat hieman outoja. Tavarat piti pakata tukeviin puulaatikoihin ja niissä piti vielä olla vedenpitävä kansi. Ajattelimme, että vastaanottaja ehkä tekee tyhjistä laatikoista kesämökkejä. Tarkastaja selitti, että Venäjä on suuri maa. Jos rahtiosoite kirjoitetaan väärin tai kuormakirja hukkuisi, laatikot joutuisivat ehkä seisomaan jollain kaukaisella ratapihalla vuosikausia. Uskon kyllä tämän selityksen. Samalla olen varma, että laatikoista tehtiin lopulta myös kesämökkejä.

Idänkaupalla oli suuri vaikutus maamme teollisuuden kehitykseen, sitä ei ehkä oikein pystytä vieläkään arvioimaan. Kauppaa käytiin suurilla voluumeilla, kauppasopimus ulottui useiden vuosien ajanjaksolle, ja sen aikana osallistua yritys sai maksuohjelman mukaiset rahasuoritukset, kumpikin valtio toimi rahaliikenteen takaajana. Usein toimittiin ihan avoimesti: ostaja haluaa jotain erityistä, ja myyjä voi sanoa että ei meillä sellaista ole, mutta kyllä voidaan tehdä. Suomessa tuotekehitysrahoitusta on ollut vaikea saada, ja tuotekehitys on usein ollut improvisoitua. Idänkauppa oli mahdollisuus tuoda siihen jatkuvuutta. Maailman ensimmäiset puhelinliikenteen digitaaliset runkoverkot otettiin käyttöön 1970-luvulla Moskovassa. Tunnen laitteen, olen ollut kesäteekkarina niitä testaamassa Lauttasaaressa. Varmaankin Nokia oli ollut selvillä, kuinka Moskovan puhelinverkko on ollut täysin tukossa, ja ehkä he ovat selittäneet, että heillä olisi siihen kätevä ratkaisu. Myöhemmin Nokia toimitti myös useita tietokoneohjattuja DX 200 puhelinkeskuksia Neuvostoliittoon. Jonkinlainen idänkaupan huipentuma ja myös loppumerkki oli, kun Neuvostoliiton presidentti Gorbatšov soitti valtiovierailulla Nokian ensimmäisellä kännykällä Moskovaan. 

Kun myöhemmin siirryin uuteen työpaikkaani tutkimuslaitokseen, liityin samalla myös uuteen veljeskuntaan. Minusta tuli vähitellen tieteentekijä. Ensin se tuntui oudolta, siihen oli vaikeaa tottua. Mutta toisaalta, minulla oli pohjalla hyvä koulutus, kysymys oli vain itseluottamuksesta. Vähitellen se palautui, ryhdyin kirjoittamaan tieteellisiä artikkeleita ja aloin käydä konferensseissa pitämässä esitelmiä. Ja huomasin, että minut otettiin lämpimästi vastaan. Ihan sama mistä tulet ja mitä kieltä puhut, kunhan vain olet mukana toimimassa yhteisten tavoitteiden eteen. Ja kun muutaman vuoden kuluttua olin mukana Suomen avaruusohjelmassa, sama jopa tuplaantui. Jouduin osallistumaan sekä tiedemiesten että insinöörien kokouksiin. Tapasin myös monia ”tuplaveljiä”: monet huipputiedemiehet osoittautuivat samalla päteviksi insinööreiksi.

Salaperäiset logaritmit

Olen joskus kirjoittanut tällä palstalla laskemisesta, itse asiassa montakin kertaa. Ja tässä ei ole niinkään kysymys matematiikasta, vaan ihmiskunnan kulttuurihistoriasta. Kun ihmisten välinen vuorovaikutus historiamme alkuhämärässä alkoi vähitellen lisääntyä ja käydä mutkikkaammaksi, syntyi tarve laskea – ja samalla alkoi kehittyä myös laskemisen taito. Metsästäjillä ja kalastajilla oli tarve jakaa saalis reilusti, kauppiaat laskivat tavaroiden hintoja eri suuruisille myyntierille, maanmittareilla oli tarve jakaa ja lohkoa maata oikeudenmukaisesti. Rakentajat tarvitsivat laskutaitoa, samoin teknikot ja insinöörit. Samalla siinä keksittiin erilaisia lukujen lajeja, ja myös erilaisia laskentaoperaatioita. Laskemista kehittyi myös abstraktimpaa matematiikkaa. Kaikki tämä on tavattoman kiehtovaa. Se todella on kulttuurihistoriaa, aivan erityinen osa sitä. Olenkin julkaissut aiheesta myös yleistajuisen kirjoituksen lehdessä Tieteessä tapahtuu.
https://journal.fi/tt/article/view/76494/37770

 Nyt on tarkoitus kertoa logaritmeilla laskemisesta. Tämä voi kuulostaa pelottavalta, mutta se ei ole sitä. En nimittäin aio ahdistaa lukijaa kertomalla logaritmifunktioista ja niiden ominaisuuksista. Pelkästään edellisestä lauseesta kun voi mennä kieli solmuun. Sen sijaan kerron aivan konkreettisesti, miten ”logaritmeilla laskeminen” tapahtuu. Itse kävin lukion 1960-luvun lopulla, ja silloin laskimme koulussa logaritmeilla. Tämä tapahtui ennen taskulaskimien keksimistä. Ja lukija arvaa oikein: kun taskulaskin tuli, se passitti logaritmit kerralla historian hämärään. Logaritmien kukoistuskausi kesti vain noin 300 vuotta. Mutta tuona aikana tapahtui kiehtovia asioita.
Logaritmifunktio matemaattisena käsitteenä keksittiin 1600- luvulla, ne keksi skotti John Napier. Samalla keksittiin myös logaritmeihin perustuva laite: laskuviivain eli laskutikku. Ja kyllä vain, taskulaskin lopetti myös tämän laitteen käytön. Itselläni on tallessa parikin laskutikkua, ja joskus olen esitellyt niitä nuoremmille vierailleni. He ovat olleet varsin ihmeissään.

Mutta asiaan: miten logaritmeilla lasketaan ja miksi? Siihen tarvitaan eräs olennainen apuväline: logaritmitaulut. Se on pieni kirjanen, missä on valtava määrä numeroita. Kirjassa on esimerkiksi lueteltu kaikki luvut järjestyksessä yhdestä kymmeneentuhanteen, ja jokaisen luvun kohdalle on merkitty myös tuon luvun logaritmi, esimerkiksi viisinumeroisena lukuna. Surukseni olen hukannut omat logaritmitauluni, niitäkin olisi mukava esitellä.

Jotain täsmällistä pitäisi ehkä kertoa näistä ”logaritmeiksi” kutsutuista abstrakteista hirviöistä. Logaritmilla on aina joku kantaluku, ja yleisesti käytetään ns. Briggsin logaritmeja, joiden kantaluku on 10. Ja nyt hieman aivovoimistelua. Jonkun luvun logaritmilla tarkoitetaan sitä potenssia, johon kantaluku pitää korottaa, jotta saataisiin tuo luku. Esimerkiksi Briggsin logaritmi luvusta 1000 on kolme, koska 1000 on kymmenen potenssiin kolme.

Miksi ihmeessä nämä kauhean hankalat luvut on keksitty? Siksi, että logaritmien avulla kerto- ja jakolaskut voidaan muuttaa yhteen- ja vähennyslaskuiksi. Se tapahtuu seuraavasti. Haluamme kertoa keskenään luvut A ja B. Etsitään logaritmitaulusta kumpaakin lukua vastaavat logaritmit, logA ja logB. Sitten nämä lasketaan yhteen, ja haetaan logaritmitaulukosta luku, joka vastaa tämän summan logaritmia. Ja siinä se vastaus on! Jakolasku tapahtuu samalla tavalla, nyt vain logaritmit vähennetään toisistaan. Logaritmitauluista löytyy myös trigonometristen funktioiden logaritmeja, niin että sinien, kosinien ja tangenttien laskeminen on yhtä suoraviivaista.

Selitys logaritmien käytölle on siis puhtaasti käytännöllinen: yhteen- ja vähennyslaskut kynällä ja paperilla ovat paljon helpompia ja nopeampia kuin kerto- ja jakolaskut, joissa lisäksi tapahtuu helposti virheitä. 1600-luvulta lähtien merenkulku ja tähtitiede kehittyivät voimakkaasti, ja kummallakin alalla tarvitaan paljon laskemista. Laskemista tarvittiin myös nopeasti kehittyvissä teknisissä tieteissä. Laskemiselle oli siis syntymässä jatkuvasti kasvavaa kysyntää.

Entä mistä nämä logaritmitaulut saadaan? Ne on aikanaan laskettu käsin. Jokaisen logaritmin laskeminen tapahtuu pitkänä sekvenssinä yksinkertaisia toistuvia perusoperaatioita. Kuvailin edellä koulussa käyttämääni kymmenentuhannen luvun logaritmitaulukkoa, jossa kukin logaritmi oli laskettu viiden merkitsevän numeron tarkkuudella. Jokaisen logaritmin tuottaminen on vaatinut kymmenien tai jopa satojen tuntien uurastusta.

Logaritmitaulujen laatiminen on siten vaivalloista, yksitoikkoista ja pikkutarkkaa työtä. Laskijoiksi palkattiinkin yleensä naisia, koska heille voitiin maksaa pienempää palkkaa. Ja naisia pidettiin muutenkin tunnontarkkoina työntekijöinä. Näistä laskijoista käytettiin nimitystä ”computer”. Historiallisesta näkökulmasta käsitys naisten heikosta laskupäästä on selvästi vailla perää – tuskin siihen enää kukaan uskookaan.

Logaritmitaulukoiden valmistamisella oli hieman yllättävä sivuvaikutus. Se nimittäin vaikutti jopa ratkaisevasti tietokoneen keksimiseen. Tarvittiin yhä tarkempia logaritmitauluja, ja ne vaativat yhä enemmän työtä. Lisäksi tauluihin jäi usein virheitä, ja se saattoi olla jopa kohtalokasta, koska niitä tarvittiin laivojen navigoinnissa. Niinpä matemaatikot ja keksijät alkoivat haaveilla laskukoneista, joiden avulla työ olisi tarkempaa ja nopeampaa. Varhaisia yrittäjiä olivat Gottfried Leibniz ja Blaise Pacal, heidän koneensa eivät kuitenkaan olleet erityisen hyödyllisiä.  

Mekaanisissa laskukonissa pisimmälle pääsivät 1800-luvun puolivälissä britti Charles Babbage ja hänen työtoverinaan toiminut Augusta Ada King, Lovelacen kreivitär. Babbagen keksimä kone, erotuskone eli difference engine perustui jatkuvasti toistettaviin vähennyslaskuihin, siitä nimi. Pian Babbage keksi vielä tehokkaamman koneen analyyttisen koneen, ja Adaa puolestaan pidetään ohjelmoinnin keksijänä. Koneesta oli tuleva massiivinen, ilmeisesti sitä olisi käytetty höyrykoneiden voimalla. Hanke oli kuitenkin liian vaikea, ja se sortui traagisesti teknisiin ja taloudellisin ongelmiin ja mutkikkaisiin ihmissuhteisiin. Lisäksi Ada kuoli varsin nuorena. Olen kertonut tästä aiemminkin tällä palstalla.  

Babbagen kone oli aloittamassa uutta aikakautta, jonka tunnusmerkkejä olisivat valtavat höyrykoneiden voimalla toimivat tietoja käsittelevät koneet. Se tulisi olemaan loisteliaan viktoriaanisen teknologian voittokulkua, sitä luonnehtisivat erilaiset höyrykäyttöiset kulkuneuvot ja tehtaat, ja jopa mekaaniset höyryihmiset – sanaa ”robotti” ei tuolloin vielä oltu keksitty. Höyryvoiman suuri tulevaisuus ei kuitenkaan toteutunut. Adan ja Babbagen seurapiireihin kuului myös Michael Faraday. Ja hän oli jo keksinyt sähkömagneettisen induktion. Höyrykoneiden alasajon lähtölaskenta oli alkanut, oltiin siirtymässä vielä ihmeellisempään sähkön aikakauteen. 

Höyrykäyttöiset laskukoneet eivät olleet pelkästään Babbagen visioita. Kuuluisa matemaatikko Gottfried Leibniz oli jo yli sata vuotta aikaisemmin haaveillut mekaanisista ajattelukoneista ja jopa ajattelevista tehtaista. Oman aikamme tieteiskirjallisuus on kuitenkin löytänyt teollistuvan Englannin utooppisen höyrymaailman, sitä kuvaavasta kirjallisuudesta käytetään nimeä steampunk. William Gibson ja Bruce Sterling ovat jopa sijoittaneet Babbagen kehittelemän laskukoneen romaaniinsa The Difference Engine. 

 Adan ja Babbagen hankkeeseen kietoutuu myös viktoriaanisen ajan kauhuromantiikkaa. Ada oli runoilija lordi Byronin matemaattisesti lahjakas tytär. Lordi Byron oli noihin aikoihin viettämässä ystäviensä kanssa aikaa huvilassa Genevejärven rannalla, ja Byron ehdotti heille kilpailua: kuka kirjoittaisi pelottavimman kauhutarinan. Mary Shelley voitti, ja tunnemme hyvin kertomuksen tohtori Frankensteinin luomasta hirviöstä. Se oli kuolleiden ihmisten ruumiinosista rakennettu keinoihminen, joka herätettiin henkiin sähkön avulla. 

Laskukoneiden kehitys ei pysähtynyt Babbagen ja Adan epäonniseen hankkeeseen, se alkoi nyt edetä kohti nykyaikaisia tietokoneita. Kehityksen uuteen vaiheeseen vaikuttaneita henkilöitä olivat muiden ohella Alan Turing ja John von Neumann, heistäkin olen kirjoittanut blogiini. Aluksi hammasrattaat korvattiin sähkömekaanisilla releillä, ja sitten elektroniputkilla ja puolijohteilla. Kun ensimmäiset käytännössä toimivat koneet saatiin aikaan 1940-luvun lopulla, havaittiin kummallinen paradoksi. Nuo koneet oli kehitetty laskemaan logaritmitauluja ja muita teknisiä taulukoita, mutta sitten oivallettiin ettei tällaisia tauluja edes tarvittu. Tietokoneet pystyivät laskemaan tarvittavat funktiot suoraan, ei enää ollut tarvetta tehdä sitä logaritmitaulujen kautta.

Tarkastellaan nyt lähemmin, mitä tekemistä logaritmeilla oli purjelaivakauden navigoinnin kanssa. On selvää, että kun purjehdittiin avarilla valtamerillä, oli aivan olennaista tietää, missä ollaan ja minnepäin mennään. Mutta: kunnollisia karttoja ei tuohon aikaan ollut, ja tarkka paikanmäärityskin oli lähes mahdotonta. Niin, siis lähes, mutta jotain piti yrittää. Onneksi valtameret ovat todella valtavia, ja enimmäkseen pelkkä aavaa merta. Muuten merenkulku olisi ollut mahdotonta. Maan saattoi toki erottaa 20-40 kilometrin päästä, jos sää oli hyvä. Niin, jos…

Siksi purjelaivassa piti olla ainakin kaksi pätevää navigaattoria. Yleensä ne olivat kapteeni ja perämies. Kaksi, sillä jos navigaattori kuolisi kesken matkan, alus olisi tuhoon tuomittu. Tunnetaan tapaus, missä sekä kapteeni että perämies sattuivat molemmat kuolemaan. Onneksi aluksessa sattui olemaan mukana kapteenin vaimo. Hän opetteli navigoimaan, ja johdatti aluksen lopulta turvasatamaan.

Navigaattori tarvitsee teknisiä apuvälineitä. Tarvitaan jonkinlainen kartta, sekä kyniä, astemitta, harppi ja viivoitin. Niiden avulla voidaan määritellä kulloinkin tarpeellinen kurssi eli kompassisuuta, jonne purjehditaan. Kunhan ensin tiedetään, missä ollaan. Kompassi onkin asennettu ruorin lähelle, se on aivan olennainen osa purjehtimista. Sitten se tärkein taito, eli paikanmääritys. Sitä varten jo muinaiset merimiehet käyttivät yksinkertaisia kulmanmittauslaiteita kuten astrolabia. Niistä kehittyi 1700-luvulla sekstantti. Siinä on pieni kaukoputki, tarkka kulma-asteikko 60 asteen laajuudelta ja muutamia pikku peilejä. Sekstantin avulla voidaan mitata taivaankappaleiden korkeus horisontista.
Ja jotta tällaisista mittauksista olisi mitään hyötyä, tarvitaan avuksi aivan erityinen taulukkokirja: merenkulun almanakka eli the Nautical Almanac. Se sisältä tiedot eri taivaankappaleiden asemista eri leveysasteilla. Almanakkaa alettiin julkaista vuonna 1767, ja sellainen pitää edelleen olla suurissa laivoissa siltä varalta, että satelliittipaikannus menisi epäkuntoon. 

1700-luvulla keksittiin merenkulkijoiden tarkkuuskello eli laivakronometri. Siitä tuli laivoille tavattoman tärkeä apuväline. Sekstantin avulla voidaan määrittää leveyspiiri, mutta pituuspiirin määrittämisen oli käytössä vain hyvin karkeita keinoja. Tarkka kello mullisti tilanteen. Esimerkiksi havainnoidaan se hetki, jolloin aurinko on korkeimmillaan horisontista, ja verrataan sitä taulukoihin. Kronometrin käyntitarkkuus ja auringon korkeimman aseman hetken määritystarkkuus vaikuttavat paikantamiseen. Yhden sekunnin aikana maapallon pinta liikkuu päiväntasaajan lähellä noin puoli kilometriä. Parhaimmillaan sekstantilla päästään alle viiden kilometrin paikannustarkkuuteen, kunhan kronometrin käyntivirhe matkan aikana jää sekuntien luokkaan. Joka tapauksessa paikanmääritys edellyttää laskutoimituksia, ja sitä varten kipparin työkaluihin kuuluvat vielä logaritmitaulut.

Voi olla yllättävää, että tapaamme logaritmitaulut myös maamme kirjallisuushistoriassa. Kustavilainen Volter Kilpi (1874 – 1939) on tunnettu erityisesti meriaiheisista kirjoistaan, ja Alastalon salissa on monesti äänestetty jopa parhaaksi suomalaiseksi romaaniksi. Erityisen väkevä teos on novelli nimeltä Kaaskerin Lundström. Se kertoo kapteenista, joka humalapäissään ajaa laivansa, Raha-Rambergin fregatin kiville Gotlannin edustalla, hukuttaen laivapoikaa lukuun ottamatta koko miehistön. 

Siitä alkaa vuosikymmeniä jatkuva hirveä katumustyö. Lundström alkaa opettaa merenkulkuoppia tuleville kippareille, jotta tällainen onnettomuus ei koskaan toistuisi. Hieman Aleksis Kiven lukkarin koulun tapaan Lundström takoo raivoisalla vimmalla ja viinapalkalla logaritmeja ja astelukuja jukuripäisten tulevien kippareiden koviin kalloihin. Kertomus on hurjuudessaan aivan omaa luokkaansa, alusta loppuun sitä hallitsee Lundströmin katkera viinanhuuruinen monologi.

Merkitysoppia

”Näin sinkoilee täällä miehen ajatus”. Sitaatti on Aleksis Kiveltä. Hän on tärkeä kirjailija, uskokaa pois, ja olen hänestä muutamaan kertaan kirjoittanutkin tällä palstalla. Ken etsii, hän löytää. No, luulen, että tästäkin tulee aika sinkoileva kirjoitus 

Olin juuri hetki sitten laittamassa itselleni ruokaa pariksi päiväksi, vain itselleni, vaimo on matkoilla, lapset maailmalla. Samalla kuuntelin radiota, ja usein sen seurauksena syntyy mutkikkaita mietteitä. Haastateltavana oli professori Eero Tarasti. Mielenkiintoinen hahmo ja mielenkiintoista musiikkia. Hyvänen aika, mitä kaikkea hän oli ehtinyt touhuta. Hän on likimain ikätoverini, mutta ehtinyt kyllä joka paikkaan ja opiskellut ties missä ties kenen johdolla. Muusikko, musiikkitieteilijä, taiteentutkija, kirjailija, semiootikko. Ehkä jonkinlainen ylivilkas tapaus, puhuikin tosi nopeasti. Aivan ihmeissäni ja miksei myös ihaillen kuuntelin hänen juttujaan. Tosin insinöörin hommia hän ei ollut kokeillut, mistä pienenpieni miinus. Sen sijaan vaikkapa filosofi Ludwig Wittgenstein, joka jollain lailla ainakin omassa mielessäni myös liittyy semiotiikkaan (siitä myöhemmin lisää) opiskeli muun muassa myös lentokoneinsinööriksi, ja on jopa suunnitellut talon.

Siinä se aasinsilta. Olin nimittäin törmännyt semiotiikkaan ja samassa yhteydessä Eero Tarastin kirjoituksiin. 1990-luvun alussa olin valmistelemassa väitöskirjaani, ja minua kiinnosti muiden asioiden ohella myös yleinen suunnittelumetodiikka. Keskustelin asiasta joskus työtoverieni kanssa, he kehittelivät dynaamisesti toimivien järjestelmien määrittelykieliä. Eräs työtoverini keskusteli jopa Roger Penrosen kanssa (kuuluisa englantilainen fyysikko ja matemaatikko) näiden kielien kuvausvoimasta ja niiden kyvystä luoda kompleksisuutta. En tiedä asiasta enempää, ei kai siitä sen kummempaa seurannut. 

Minä halusin päästä pidemmälle, sillä toimintojen kuvauskielet tuottavat vain aikaan asetettuja tilanvaihdosten ohjauksia (tätäkään en selitä, koska eksyisin liikaa väärään suuntaan). Minua kiinnosti päästä pidemmälle: mikä olisi tehokas metodi kuvailla suunniteltavien kohteiden merkityksiä. Niinpä olin aivan innoissani, kun törmäsin semiotiikkaan eli merkitysoppiin, ja Tarastin kirjoituksiin, joita juuri tuohon aikaan julkaistiin.

No, loppujen lopuksi petyin semiotiikkaan. En saanut siitä irti sitä, mitä halusin. Enkä se lukeutuu loppujen lopuksi humanistisiin tieteisiin, eikä se ollut riittävän täsmällistä minun tarkoituksiini. Tuossa radio-ohjelmassa Tarastin haastattelija totesi, että semiotiikka on taas kiinnostavaa, koska nykyään on alettu puhua paljon merkityksistä. Näinkö todella? En ole itse huomannut, mutta voihan olla, liikun varmaan eri piireissä. Joka tapauksessa tästä pääsee taas uudelle aasinsillalle, sillä minäkin olen – edelleen – kiinnostunut merkityksistä. Olen nimittäin tehnyt mielestäni tärkeän keksinnön tai oivalluksen, ja olen asiasta varsin innoissani 

Nyt pitää mainita, että minua kiinnostavat, paitsi tietokoneet, myös aivotutkimus. Aivoilla ja tietokoneilla ei tosin ole juuri muuta tekemistä toistensa kanssa kuin että kummatkin käsittelevät tietoa. Vaikka toiaalta, onhan se todella iso asia! Olen lähes 40 vuoden ajan seurannut innokkaasti aivotutkimusta. Jonkinlaisen yhteenvedon ideoistani olen koonnut kirjaani ”Robottipuisto”. Seuraavassa on lyhyesti tärkein, vaikka ei esitys voi olla tyhjentävä kertomus, hyvä jos edes ymmärrettävä. 

Aivojemme tärkein resurssi on muistimme, ja se sisältää, jossain muodossa, voimakkaasti tiivistettynä, kaiken mitä olemme kokeneet. Tuota kapasiteetiltaan valtavan suurta muistia emme kuitenkaan pysty käyttämään tietoisesti tai suoraviivaisesti. Sen sijaan tietoisuutemme mekanismi, joka on eräänlainen aktiivinen neuronikone, vertailee jatkuvasti kokemuksiamme ja aikomuksiamme muistissa olevaan tietoon. Mutta miten se sen tekee? Aivojemme toiminta ei perustu numeroihin, vaan sellaisiin neuraalisiin hahmoihin, joita voisimme luonnehtia merkityksiksi. Aivomme siis ”laskevat” merkityksillä, ne ovat kuin lukujärjestelmä tai valuutta. "Laskennassa" eli vertailussa esille nousevat merkitykset eivät ole aistitietoa, kuten kuvia tai ääniä, mutta niistä rakentuu tajuntaamme sellaisia, ja sanomme niitä muistoiksi. Tämäkään ei vielä ole koko totuus meistä. Meitä ohjaa suuri joukko opittuja automaattisia toimintoja, joita voisimme sanoa vaistoiksi. Myös nämä toiminnot hyödyntävät muistimme resursseja.

No niin, siinä se idea oli, aika rankka juttu. Ei se heti aukea. Jos kiinnostaa, kannattaa tutkia ”Robottipuistoa”. Siinä on tosi paljon muutakin kiinnostavaa. Robottien kulttuurihistoria. Älyn ja koneälyn historia. Ihmisten ja koneiden yhteiselo nyt ja tulevaisuudessa. ”Suuret” kysymykset, jotka ehkä eivät olekaan suuria.

No niin, sitten jotain ihan muuta. Ajatus sinkoilee. Kun kuuntelin radiota, laitoin samalla ruokaa. Käytännön syistä päätin tehdä sen niistä aineksista, joita kaapissa oli. Keitin pastaa ja valmistin kastikkeen nimeltä ”puttanesca”. Nimi tarkoittaa ilotytön pastaa. Olennaisia aineita siinä ovat tomaatit tai tomaattisose, sipuli, valkosipuli, chili, oliivit ja ennen kaikkea tönkkösuolatut sardellit. Viimeksi mainittuja sattui kaapissa olemaan, ne ovatkin aika harvinaista herkkua, jota ostan aina, kun jossain kaupassa satun niitä näkemään. 

Reseptikirjojen mukaan tähän pastaan voi panna kaikenlaista mitä kaapista löytyy. Jos ne sattuu yhteen sopimaan, minä en kyllä ainakaan ota siitä vastuuta. Pastan nimi, ilotytön pasta, johtuu kuulemma siitä, että napolilaisten ilotyttöjen oli kätevää ja nopeaa valmistaa sitä saatavilla olevista aineista. No, en ihan usko. On myös helpompia ja nopeampia pastoja, googlatkaa vaikka pasta Alfredo. Sen sijaan, voisiko olla, että sen tärkeimmät raaka-aineet, valkosipuli ja sardellit antavat sille tuoksun, joka tuo mieleen eroottisia mielleyhtymiä. 

Ilotyttö, mikä hurja ja ristiriitainen ammatti, sellainen sekoitus rakkautta ja halveksuntaa. Paras lopettaa Juice Leskisen laulun jotenkin lohduttavilla sanoilla: 

Minkälaisen kohtalon
saa hyvä mies ja hyvä nainen,
ihminen, joka on
rakkauden ammattilainen.