Näytetään tekstit, joissa on tunniste tietokoneet. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste tietokoneet. Näytä kaikki tekstit

perjantai 16. toukokuuta 2025

Salaperäiset logaritmit

Olen joskus kirjoittanut tällä palstalla laskemisesta, itse asiassa montakin kertaa. Ja tässä ei ole niinkään kysymys matematiikasta, vaan ihmiskunnan kulttuurihistoriasta. Kun ihmisten välinen vuorovaikutus historiamme alkuhämärässä alkoi vähitellen lisääntyä ja käydä mutkikkaammaksi, syntyi tarve laskea – ja samalla alkoi kehittyä myös laskemisen taito. Metsästäjillä ja kalastajilla oli tarve jakaa saalis reilusti, kauppiaat laskivat tavaroiden hintoja eri suuruisille myyntierille, maanmittareilla oli tarve jakaa ja lohkoa maata oikeudenmukaisesti. Rakentajat tarvitsivat laskutaitoa, samoin teknikot ja insinöörit. Samalla siinä keksittiin erilaisia lukujen lajeja, ja myös erilaisia laskentaoperaatioita. Laskemista kehittyi myös abstraktimpaa matematiikkaa. Kaikki tämä on tavattoman kiehtovaa. Se todella on kulttuurihistoriaa, aivan erityinen osa sitä. Olenkin julkaissut aiheesta myös yleistajuisen kirjoituksen lehdessä Tieteessä tapahtuu.
https://journal.fi/tt/article/view/76494/37770

 Nyt on tarkoitus kertoa logaritmeilla laskemisesta. Tämä voi kuulostaa pelottavalta, mutta se ei ole sitä. En nimittäin aio ahdistaa lukijaa kertomalla logaritmifunktioista ja niiden ominaisuuksista. Pelkästään edellisestä lauseesta kun voi mennä kieli solmuun. Sen sijaan kerron aivan konkreettisesti, miten ”logaritmeilla laskeminen” tapahtuu. Itse kävin lukion 1960-luvun lopulla, ja silloin laskimme koulussa logaritmeilla. Tämä tapahtui ennen taskulaskimien keksimistä. Ja lukija arvaa oikein: kun taskulaskin tuli, se passitti logaritmit kerralla historian hämärään. Logaritmien kukoistuskausi kesti vain noin 300 vuotta. Mutta tuona aikana tapahtui kiehtovia asioita.
Logaritmifunktio matemaattisena käsitteenä keksittiin 1600- luvulla, ne keksi skotti John Napier. Samalla keksittiin myös logaritmeihin perustuva laite: laskuviivain eli laskutikku. Ja kyllä vain, taskulaskin lopetti myös tämän laitteen käytön. Itselläni on tallessa parikin laskutikkua, ja joskus olen esitellyt niitä nuoremmille vierailleni. He ovat olleet varsin ihmeissään.

Mutta asiaan: miten logaritmeilla lasketaan ja miksi? Siihen tarvitaan eräs olennainen apuväline: logaritmitaulut. Se on pieni kirjanen, missä on valtava määrä numeroita. Kirjassa on esimerkiksi lueteltu kaikki luvut järjestyksessä yhdestä kymmeneentuhanteen, ja jokaisen luvun kohdalle on merkitty myös tuon luvun logaritmi, esimerkiksi viisinumeroisena lukuna. Surukseni olen hukannut omat logaritmitauluni, niitäkin olisi mukava esitellä.

Jotain täsmällistä pitäisi ehkä kertoa näistä ”logaritmeiksi” kutsutuista abstrakteista hirviöistä. Logaritmilla on aina joku kantaluku, ja yleisesti käytetään ns. Briggsin logaritmeja, joiden kantaluku on 10. Ja nyt hieman aivovoimistelua. Jonkun luvun logaritmilla tarkoitetaan sitä potenssia, johon kantaluku pitää korottaa, jotta saataisiin tuo luku. Esimerkiksi Briggsin logaritmi luvusta 1000 on kolme, koska 1000 on kymmenen potenssiin kolme.

Miksi ihmeessä nämä kauhean hankalat luvut on keksitty? Siksi, että logaritmien avulla kerto- ja jakolaskut voidaan muuttaa yhteen- ja vähennyslaskuiksi. Se tapahtuu seuraavasti. Haluamme kertoa keskenään luvut A ja B. Etsitään logaritmitaulusta kumpaakin lukua vastaavat logaritmit, logA ja logB. Sitten nämä lasketaan yhteen, ja haetaan logaritmitaulukosta luku, joka vastaa tämän summan logaritmia. Ja siinä se vastaus on! Jakolasku tapahtuu samalla tavalla, nyt vain logaritmit vähennetään toisistaan. Logaritmitauluista löytyy myös trigonometristen funktioiden logaritmeja, niin että sinien, kosinien ja tangenttien laskeminen on yhtä suoraviivaista.

Selitys logaritmien käytölle on siis puhtaasti käytännöllinen: yhteen- ja vähennyslaskut kynällä ja paperilla ovat paljon helpompia ja nopeampia kuin kerto- ja jakolaskut, joissa lisäksi tapahtuu helposti virheitä. 1600-luvulta lähtien merenkulku ja tähtitiede kehittyivät voimakkaasti, ja kummallakin alalla tarvitaan paljon laskemista. Laskemista tarvittiin myös nopeasti kehittyvissä teknisissä tieteissä. Laskemiselle oli siis syntymässä jatkuvasti kasvavaa kysyntää.

Entä mistä nämä logaritmitaulut saadaan? Ne on aikanaan laskettu käsin. Jokaisen logaritmin laskeminen tapahtuu pitkänä sekvenssinä yksinkertaisia toistuvia perusoperaatioita. Kuvailin edellä koulussa käyttämääni kymmenentuhannen luvun logaritmitaulukkoa, jossa kukin logaritmi oli laskettu viiden merkitsevän numeron tarkkuudella. Jokaisen logaritmin tuottaminen on vaatinut kymmenien tai jopa satojen tuntien uurastusta. Kun taulukoisss on 10 000 luvun logaritmit, laskemisen määrä on ollut sunnaton.

Logaritmitaulujen laatiminen on vaivalloista, yksitoikkoista ja pikkutarkkaa työtä. Laskijoiksi palkattiinkin yleensä naisia, koska heille voitiin maksaa pienempää palkkaa. Ja naisia pidettiin muutenkin tunnontarkkoina työntekijöinä. Näistä laskijoista käytettiin nimitystä ”computer”. Historiallisesta näkökulmasta käsitys naisten heikosta laskupäästä on selvästi vailla perää – tuskin siihen enää kukaan uskookaan.

Logaritmitaulukoiden valmistamisella oli hieman yllättävä sivuvaikutus. Se nimittäin vaikutti jopa ratkaisevasti tietokoneen keksimiseen. Tarvittiin yhä tarkempia logaritmitauluja, ja ne vaativat yhä enemmän työtä. Lisäksi tauluihin jäi usein virheitä, ja se saattoi olla jopa kohtalokasta, koska niitä tarvittiin laivojen navigoinnissa. Niinpä matemaatikot ja keksijät alkoivat haaveilla laskukoneista, joiden avulla työ olisi tarkempaa ja nopeampaa. Varhaisia yrittäjiä olivat Gottfried Leibniz ja Blaise Pascal, heidän koneensa eivät kuitenkaan olleet erityisen hyödyllisiä.  

Mekaanisissa laskukonissa pisimmälle pääsivät 1800-luvun puolivälissä britti Charles Babbage ja hänen työtoverinaan toiminut Augusta Ada King, Lovelacen kreivitär. Babbagen keksimä kone, erotuskone eli difference engine perustui jatkuvasti toistettaviin vähennyslaskuihin, siitä nimi. Pian Babbage keksi vielä tehokkaamman koneen: analyyttisen koneen, ja Adaa puolestaan pidetään ohjelmoinnin keksijänä. Koneesta oli tuleva massiivinen, ilmeisesti sitä olisi käytetty höyrykoneiden voimalla. Hanke oli kuitenkin liian vaikea, ja se sortui traagisesti teknisiin ja taloudellisin ongelmiin ja mutkikkaisiin ihmissuhteisiin. Lisäksi Ada kuoli varsin nuorena. Olen kertonut tästä aiemminkin tällä palstalla.  

Babbagen kone oli aloittamassa uutta aikakautta, jonka tunnusmerkkejä olisivat valtavat höyrykoneiden voimalla toimivat tietoja käsittelevät koneet. Se tulisi olemaan loisteliaan viktoriaanisen teknologian voittokulkua, sitä luonnehtisivat erilaiset höyrykäyttöiset kulkuneuvot ja tehtaat, ja jopa mekaaniset höyryihmiset – sanaa ”robotti” ei tuolloin vielä oltu keksitty. Höyryvoiman suuri tulevaisuus ei kuitenkaan toteutunut. Adan ja Babbagen seurapiireihin kuului myös Michael Faraday. Ja hän oli jo keksinyt sähkömagneettisen induktion. Höyrykoneiden alasajon lähtölaskenta oli alkanut, oltiin siirtymässä vielä ihmeellisempään sähkön aikakauteen. 

Höyrykäyttöiset laskukoneet eivät olleet pelkästään Babbagen visioita. Kuuluisa matemaatikko Gottfried Leibniz oli jo yli sata vuotta aikaisemmin haaveillut mekaanisista ajattelukoneista ja jopa ajattelevista tehtaista. Oman aikamme tieteiskirjallisuus on kuitenkin löytänyt teollistuvan Englannin utooppisen höyrymaailman, sitä kuvaavasta kirjallisuudesta käytetään nimeä steampunk. William Gibson ja Bruce Sterling ovat jopa sijoittaneet Babbagen kehittelemän laskukoneen romaaniinsa The Difference Engine. 

 Adan ja Babbagen hankkeeseen kietoutuu myös viktoriaanisen ajan kauhuromantiikkaa. Ada oli runoilija lordi Byronin matemaattisesti lahjakas tytär. Lordi Byron oli noihin aikoihin viettämässä ystäviensä kanssa aikaa huvilassa Genevejärven rannalla, ja Byron ehdotti heille kilpailua: kuka kirjoittaisi pelottavimman kauhutarinan. Mary Shelley voitti, ja tunnemme hyvin kertomuksen tohtori Frankensteinin luomasta hirviöstä. Se oli kuolleiden ihmisten ruumiinosista rakennettu keinoihminen, joka herätettiin henkiin sähkön avulla. 

Laskukoneiden kehitys ei pysähtynyt Babbagen ja Adan epäonniseen hankkeeseen, se alkoi nyt edetä kohti nykyaikaisia tietokoneita. Kehityksen uuteen vaiheeseen vaikuttaneita henkilöitä olivat muiden ohella Alan Turing ja John von Neumann, heistäkin olen kirjoittanut blogiini. Aluksi hammasrattaat korvattiin sähkömekaanisilla releillä, ja sitten elektroniputkilla ja puolijohteilla. Kun ensimmäiset käytännössä toimivat koneet saatiin aikaan 1940-luvun lopulla, havaittiin kummallinen paradoksi. Nuo koneet oli kehitetty laskemaan logaritmitauluja ja muita teknisiä taulukoita, mutta sitten oivallettiin ettei tällaisia tauluja edes tarvittu. Tietokoneet pystyivät laskemaan tarvittavat funktiot suoraan, ei enää ollut tarvetta tehdä sitä logaritmitaulujen kautta.

Tarkastellaan nyt lähemmin, mitä tekemistä logaritmeilla oli purjelaivakauden navigoinnin kanssa. On selvää, että kun purjehdittiin avarilla valtamerillä, oli aivan olennaista tietää, missä ollaan ja minnepäin mennään. Mutta: kunnollisia karttoja ei tuohon aikaan ollut, ja tarkka paikanmäärityskin oli lähes mahdotonta. Niin, siis lähes, mutta jotain piti yrittää. Onneksi valtameret ovat todella valtavia, ja enimmäkseen pelkkä aavaa merta. Muuten merenkulku olisi ollut mahdotonta. Maan saattoi toki erottaa 20-40 kilometrin päästä, jos sää oli hyvä. Niin, jos…

Purjelaivassa piti olla ainakin kaksi pätevää navigaattoria. Yleensä ne olivat kapteeni ja perämies. Kaksi, sillä jos navigaattori kuolisi kesken matkan, alus olisi tuhoon tuomittu. Tunnetaan tapaus, missä sekä kapteeni että perämies sattuivat molemmat kuolemaan. Onneksi aluksessa sattui olemaan mukana kapteenin vaimo. Hän opetteli navigoimaan, ja johdatti aluksen lopulta turvasatamaan.

Navigaattori tarvitsee teknisiä apuvälineitä. Tarvitaan jonkinlainen kartta, sekä kyniä, astemitta, harppi ja viivoitin. Niiden avulla voidaan määritellä kulloinkin tarpeellinen kurssi eli kompassisuuta, jonne purjehditaan. Kunhan ensin tiedetään, missä ollaan. Kompassi onkin asennettu ruorin lähelle, se on aivan olennainen osa purjehtimista. Sitten se tärkein taito, eli paikanmääritys. Sitä varten jo muinaiset merimiehet käyttivät yksinkertaisia kulmanmittauslaitteita kuten astrolabia. Niistä kehittyi 1700-luvulla sekstantti. Siinä on pieni kaukoputki, tarkka kulma-asteikko 60 asteen laajuudelta ja muutamia pikku peilejä. Sekstantin avulla voidaan mitata taivaankappaleiden korkeus horisontista. 

Ja jotta tällaisista mittauksista olisi mitään hyötyä, tarvitaan avuksi aivan erityinen taulukkokirja: merenkulun almanakka eli the Nautical Almanac. Se sisältä tiedot eri taivaankappaleiden asemista eri leveysasteilla. Almanakkaa alettiin julkaista vuonna 1767, ja sellainen pitää edelleen olla suurissa laivoissa siltä varalta, että satelliittipaikannus menisi epäkuntoon. 

1700-luvulla keksittiin merenkulkijoiden tarkkuuskello eli laivakronometri. Siitä tuli laivoille tavattoman tärkeä apuväline. Sekstantin avulla voidaan määrittää leveyspiiri, mutta pituuspiirin määrittämisen oli käytössä vain hyvin karkeita keinoja. Tarkka kello mullisti tilanteen. Esimerkiksi havainnoidaan se hetki, jolloin aurinko on korkeimmillaan horisontista, ja verrataan sitä taulukoihin. Kronometrin käyntitarkkuus ja auringon korkeimman aseman hetken määritystarkkuus vaikuttavat paikantamiseen. Yhden sekunnin aikana maapallon pinta liikkuu päiväntasaajan lähellä noin puoli kilometriä. Parhaimmillaan sekstantilla päästään alle viiden kilometrin paikannustarkkuuteen, kunhan kronometrin käyntivirhe matkan aikana jää sekuntien luokkaan. Joka tapauksessa paikanmääritys edellyttää laskutoimituksia, ja sitä varten kipparin työkaluihin kuuluvat vielä logaritmitaulut.

Voi olla yllättävää, että tapaamme logaritmitaulut myös maamme kirjallisuushistoriassa. Kustavilainen Volter Kilpi (1874 – 1939) on tunnettu erityisesti meriaiheisista kirjoistaan, ja Alastalon salissa on monesti äänestetty jopa parhaaksi suomalaiseksi romaaniksi. Erityisen väkevä teos on novelli nimeltä Kaaskerin Lundström. Se kertoo kapteenista, joka humalapäissään ajaa laivansa, Raha-Rambergin fregatin kiville Gotlannin edustalla, hukuttaen laivapoikaa lukuun ottamatta koko miehistön. 

Siitä alkaa vuosikymmeniä jatkuva hirveä katumustyö. Lundström alkaa opettaa merenkulkuoppia tuleville kippareille, jotta tällainen onnettomuus ei koskaan toistuisi. Hieman Aleksis Kiven Seitseän veljeksen lukkarin koulun tapaan Lundström takoo raivoisalla vimmalla ja viinapalkalla logaritmeja ja astelukuja jukuripäisten tulevien kippareiden koviin kalloihin. Kertomus on hurjuudessaan aivan omaa luokkaansa, alusta loppuun sitä hallitsee Lundströmin katkera viinanhuuruinen monologi.

 

keskiviikko 7. huhtikuuta 2021

​Notaatioita

Kirjoituksen aihe tuli mieleeni siitä että olen juuri kohentamassa nuotinlukutaitojani. Nuottikirjoitus on toki minulle tuttua yli 60 vuoden takaa, mutta vasta nyt aloin pohtia tarkemmin sen olemusta. Oivalsin että kysymys on oikeastaan ohjelmoinnista, ja samalla on kysymys myös dokumentoinnista. Nuottikirjoitus keksittiin merkitsemään muistiin musiikkia aikana, jolloin äänen taltioinnista ei edes haaveiltu. Tarve merkitä muistiin musiikkia täsmällisesti ja niin että se voitaisiin toistaa samanlaisena nousi kirkkomusiikista. Kansanmusikantit eivät nuottikirjoitusta tarvinneet, ja edelleenkin varmaan suurin osa soitetusta musiikista soitetaan ilman nuotteja, perimätiedon pohjalta ja korvakuulolta.

Mutta aikanaan musiikkia alettiin käyttää uskonnollisissa menoissa, säestämään ja korostamaan pyhiä tekstejä. Näin oli varmaan tehty jo tuhansia vuosia, mutta kristillisen kirkon kehityksen myötä vaatimukset musiikille lisääntyivät. Kysymys oli nimenomaan toistamisesta, sillä uskonnollisia musiikkiesityksiä haluttiin toistaa säännöllisesti jumalanpalveluskalenterin mukaisesti. Ja ne piti toistaa samanlaisina koska musiikkiin liitetyt pyhät tekstit oli kirjoitettu muistiin eikä niitä saanut muutella. Siksi musiikin piti olla täsmälleen samanlaisena toistuvaa. Ymmärrämme myös, että jo varhaisella musiikilla oli dokumentoinnin lisäksi myös ohjelmointitarkoitus. Sen avulla ohjelmoitiin laulajat ja soittajat toistamaan täsmällisesti musiikkisuorituksia.

Katsotaanpa, millaista tämä musiikin ohjelmointi on. Musiikki muodostuu peräkkäisistä sävelistä, joilla on määrätty kesto, sävelkorkeus ja erilaisia artikulointitapoja. Musiikkikappale on siis peräkkäisten tapahtumien sekvenssi. Se muistuttaa kovasti tietokoneohjelmaa, joka on myös peräkkäisten tietokoneen suoritettavaksi tarkoitettujen käskyjen eli operaatioiden sekvenssi. Nuotinnoksella ja tietokoneohjelmalla on paljon samankaltaisia piirteitä. Luettelen joitain.

Nuotinnos piirretään nuottipaperin viivastoille, niitä varataan esityksen pituuden edellyttämä määrä. Vastaavasti ohjelma rajataan sekvenssiksi, jonka alku ja loppu merkitään. Eräissä ohjelmointikielissä esimerkiksi aloitus merkitään sanalla begin ja lopetus end.

Nuotinnos koostuu peräkkäin kirjoitetuista nuoteista, joiden tyyppi määrää ajoituksen ja sijoitus viivastolle sävelkorkeuden. Ohjelma muodostuu peräkkäisistä käskyistä, joiden nimi kuvaa operaation, esimerkiksi muuttujan lataus, tallennus, tai laskutoimitus.

Nuotinnoksen alussa on koko musiikkikappaletta kuvaavia merkintöjä, kuten nuottiavain, tahtilaji, esitysnopeus ja sävellaji. Vastaavan tapaisia merkintöjä kirjataan myös ohjelman alkuun ennen varsinaista käskyjonoa.

Musiikin kulkuun voidaan vaikuttaa rakennemerkeillä. On toistomerkkejä, nuottiryhmän tai useiden tahtien toistamiseksi. On myös hyppyjä, kuten da Capo, dal Segno, to Coda, al Fine. Vastaavasti tietokoneohjelman käskysekvenssin suoritusta voi muuttaa. Esimerkiksi käskysekvenssin toistoa vastaa komento kuten do …. until,  joka toistaa välissä olevat käskyt. Hyppyjäkin vastaa tietokoneohjelmassa käsky, esimerkiksi goto.

Yhtäläisyyksiä voisi luetella lisää, mutta tästä saa käsityksen. Ohjelman käskyillä on joku symbolinen nimi, esimerkiksi sub tai let. Periaatteessa nämä voisi korvata graafisilla symboleilla. Silloin ohjelmat muistuttaisivat jo kovasti nuotteja.

Eräässä suhteessa musiikki on paljon mutkikkaampaa kuin tietokoneiden ohjelmointi. Musiikille on ominaista polyfonia, eli useita melodioita tai stemmoja soi yhtä aikaa. Tietokonemaailmassa sitä vastaa rinnakkaisohjelmointi ja reaaliaikaohjelmointi. Se on teknisesti erittäin vaikea taito, ja harva sitä hallitsee hyvin. Käytännössä rinnakkaisohjelmointi on aika alkeellista ja harvinaista. Tässä suhteessa musiikki onkin paljon kehittyneempää.

Nyt voin paljastaa, että musiikin nuotinnoksen ja tietokoneen ohjelmoinnin samankaltaisuus ei suinkaan ole sattumaa. Ensimmäisten tietokoneohjelmien esikuvana olivat ohjelmoitavat mekaaniset koneet. Tällaiset koneet olivat teollisuudessa vielä 1900-luvun alkuvuosikymmeninä harvinaisia. Sen sijaan tyypilliset mekaaniset ohjelmoitavat koneet olivatkin automaattisia soittokoneita, kuten soittorasiat, posetiivit ja automaattipianot. Niitä varten nuotinnos muutettiin mekaaniseen muotoon: rummuiksi tai levyiksi, joilla sävelet esiintyivät piikkeinä tai reikinä. Tai ne muutettiin paperinauhojen tai pahvikorttien reijiksi. Mekaaniset itsestään toimivat musiikkikoneet syntyivät 1600-luvulla, ja mahdollisesti jopa paljon aikaisemmin, vaikka niitä ei ole säilynyt.

Ne jotka tuntevat tietokoneiden historiaa tietävät, että paperinen reikänauha on vanhimpia ohjelmoinnin välineitä. Ohjelmakoodin tallentamiseen on käytetty myös pahvisia reikäkortteja, rumpuja ja levyjä. Näin myös tekniikan historia toistaa itseään.

Toimivia ja toimimattomia mekaanisia soittokoneita voi Suomessa ihailla Varkaudessa sijaitsevassa Mekaanisen musiikin museossa. Nuo koneet ovat vaikuttavia, viehättäviä, ja jopa hieman pelottavia. Museosta kun löytyy jopa robottiorkesteri.

 


Segnon ja codan merkintätapoja

 

keskiviikko 14. syyskuuta 2016

Koodausta kaikille

Uutinen ohjelmoinnin eli koodauksen opetuksesta peruskoulussa ärsytti minua kovasti. Mutta ei niinkään itse asian vuoksi, vaan sen takia, millaiset tahot tätä hehkuttivat, ja miten uutinen tarjoiltiin. Mutta unohdetaan nyt tämä huono konteksti. Itse ideahan on erinomainen.

Koetan perustella näkökantaani, ja se on oikeastaan aika helppoa. Ohjelmointi on tietysti vain teknistä suunnittelua, mutta se perustuu aivan erityiseen ajattelutapaan. Eräs koodauksen määrittely on, että siinä laaditaan algoritmeja (toisiaan seuraavista vaiheista koostuvia toimintakuvauksia). Se ei kuitenkaan ole koko totuus. Kaikki ohjelmoinnilla tuotetut ratkaisut eivät nimittäin ole kovin "algoritmisia". Koodaus on selvästi sukus matematiikalle, mutta nykyinen matematiikan opetus ei perehdytä siihen ajatteluun, jota koodauksessa tarvitaan. Koodaus ei nimittäin ole itsenäinen matematiikan haara. Matematiikka tarjoaa kyllä melkoisen joukon kiinnostavia formalismeja: ne ovat kalkyylejä, joita voidaan hyödyntää ohjelmointikielissä ja tietokonalaitteissa. Mutta se on jo kokonaan "toinen juttu".

Koodaus poikkeaa matematiikasta muun muassa siksi, että siinä pitää kiinnittää huomio kahteen asiaan: pitää keskittyä siihen ongelmaan, joka koodauksella yritetään ratkaista, ja samalla pitää ohjata sen järjestelmän (tietokoneen ja sen ohjelmien) toimintaa, jonka avulla laadittu ohjelma sitten suoritetaan. Yksinkertainen esimerkki on laskea matemaattisen lausekkeen arvo, jossa on erilaisia laskutoimituksia, vaikkapa yhteen- ja vähennyslaskua, kerto- ja jakolaskua ja potensseja. Jos koodaajalla on käytössään kehittynyt ohjelmointikieli, riittää, että hän vain kirjoittaa laskettavan kaavan. Koko ohjelma on vain muutama rivi koodia. 

Mutta jos käytössä olisi vain symbolinen konekieli eli assembler, koodaajan pitäisi huolehtia lukujen ja laskennan välitulosten talletuksista muistiin, laskutoimituksien kokoamisesta yksinkertaisista konekäskyistä, ja koko laskentaprosessin vaiheittaisesta kontrolloimisesta. Koko ohjelma on varovaisestikin arvioiden useita satoja koodirivejä, paperille painettuna kymmeniä sivuja ohjelmalistausta. Kun kehittyneellä ohjelmointikielellä tehtävän ratkaisu on koodattu alle minuutissa, assembler- kielellä koodaukseen voi kulua useita päiviä. Siis, toisin kun abstraktissa matematiikassa, koodauksessa käytössä oleva tietokone ja sen ohjelmointikielet vaikuttavat voimakkaasti tehtävän suoritukseen.

Toistan vielä, että koodaamisen opettaminen pikku koululaisille on ehdottomasti hyvä idea. Tietenkään koulussa saatu koodausopetus ei ole välittömästi hyödyllistä työelämässä, ehtiihän tekniikka muuttua aika paljon ennen kuin oppilaat menevät töihin, eikä koulussa päästä alkeita pidemmälle. Mutta kysymys onkin muusta: yleissivistyksestä ja hyödyllisen ajattelutavan omaksumisesta. Kaikkien on syytä ymmärtää, millaista ohjelmointi on.

Asiantuntijat osannevat valita opetuksessa käytettävät välineet: ohjelmointikielen ja laskentaympäristön. Kielen tulee olla riittävän yleinen, ja ympäristön tulee olla sellainen, että koodaamalla voidaan saada aikaan konkreettisia tuloksia. Tehtävät voivat olla mitä vain: pelejä, robotin ohjaamista, musiikkia, grafiikkaa, animaatiota. Tämä houkuttelee varmaan oppilaita. Koodaaminen kehittää oppilaiden keskittymiskykyä ja lisää motivaatiota. Ja mikä parasta, sen voi oppia, se ei ole ylivoimaista. Sekin on tärkeä oppi: "minä pystyn tähän!".

keskiviikko 27. huhtikuuta 2016

Koneen henkeä jälkiviisauden valossa

Luin uudelleen Tracy Kidderin kirjan "Koneen henki" (Kirjayhtymä 1984, alkuteos "The Soul of a New Machine" julkaistiin 1981). Luin sen koska halusin tutkia insinöörien käsityksiä omasta työstään, ja teollisuuden johtamiskäytäntöjä. Ajattelin, että vuosikymmenien etäisyys tuohon silloin niin ajankohtaiseen kirjaan avaisi aivan uusia näkymiä. Ja niin todella kävi. Kirja kertoo aika paljon sekä insinöörityöstä että johtamisesta. Ja lisäksi se kertoo yritysten ponnistuksista teknologisen muutoksen kurimuksessa. Tässä suhteessa kirjalla on vahva yhtymäkohta Nokian matkapuhelinliiketoiminnan katastrofiin. Siinä se toistaa antiikin tragedian mottoa: "jumalat lyövät sokeudella ne jotka he haluavat tuhota".

1970- luvun lopulla katastrofin koneisto oli jo käynnistynyt Yhdysvaltain tietokoneteollisuudessa, mutta kirjan toimijat eivät näe sitä. Vasta me jäljessä tulevat näemme. Ja katastrofi iski juuri kaikkein vahvimpiin - aivan kuten se iski vuosikymmeniä myöhemmin alallaan ylivoimaiseen Nokiaan. Se murjoi sellaisia aikansa mahtifirmoja kuin Digital Equipment, Data General, Control Data, Sperry Rand, Burroughs, IBM ja Xerox. Nykyiselle sukupolvelle vain kaksi viimeksi mainittua lienevät tuttuja.

Pari sanaa itse kirjasta. Se dokumentoi runsaan vuoden pituisen jakson, jonka aikana Data General kehitti uuden ja aikansa tehokkaimman 32- bittisen superminitietokoneen. Kirjoittaja Tracy Kidder vietti tuon ajan Data Generalin laboratorioissa tuotekehitysinsinöörien seurassa. Kirja oli ainutlaatuinen ja eläytyvä ruohonjuuritason kuvaus asiantuntijaorganisaatiosta. Sen ansioista hänelle myönnettiin mm. arvostettu tietokirjallisuuden Pulitzer- palkito.

Luin kirjan heti kun se ilmestyi englanninkielisenä. Se oli minua lähellä, koska juuri samaan aikaan työskentelin itsekin jokseenkin samanlaisessa työssä, Strömberg Oy:ssä, ja samaisen Data General- yhtiön teknologian kimpussa. Käytimme työssämme yhtiön tuottamia Nova- ja Eclipse- minitietokoneita, mutta olimme jo luopumassa niistä. Strömbergin johtaamistyyli muistutti Data Generalin tapaa. Se oli äärimmäisen epämuodollista: johto antoi vain suunnan, mutta ei puuttunut siihen, millä tavalla toimittiin*.  Uusi tehtäväni oli kehittää mikroprosessoripohjainen automaatiojärjestelmä puunjalostusteollisuuden tarpeisiin (ei toki yksin; minulla oli oma kahdeksanhenkinen suunnittelutiimi, ja rinnallamme työskenteli Kari Matilaisen vetämä kovoporukka, joka suunnitteli tarvittavat elektroniikkakortit koko firman tarpeisiin). Samoin oli elektroniikalle yhteinen tuotantoporukka, joka valmisti piirilevyt ja kokosi asiakkaille toimitettavat automatiikkakaapit. Tiimissäni oli kokenut teknikko, joka laati tuotannon tarvitsemat kokoonpanopiirustukset ja osaluettelot.

Oli erikoinen tunne lukea vuosikymmenien jälkeen sama kirja suomennettuna. Huomasin, että kirja oli tallentunut hyvin muistiini (olihan se minulle niin tärkeä). Mutta samalla minun oli hieman vaikea tunnistaa kirjaa samaksi, jonka olin lukenut alkukielellä. Kääntäjä oli tehnyt sujuvaa tekstiä, mutta ymmärrettävästi lyhenteet ja ammattitermit oli usein väärin tai ainakin outoja. Esimerkiksi kirjassa vilahteli usein sana "insinöörityön osaston päällikkö", kun oikea sana olisi "suunnitteluosaston päällikkö". Lisäksi minusta tuntui, että joitakin kappaleita oli lyhennetty tai pudotettu pois - vaikka voihan oma muistini myös reistailla. Mutta joka tapauksessa käännös kaivoi muististani esiin alkuperäisen kirjan, joka oli liian armottoman haalistunut ilman apua muistettavaksi.

Tämä riittäköön taustoista. Kidderin kirja on legendaarinen, koska se kuvasi tarkasti, miltä insinööriporukan toiminta ja johtaminen näytti lattiatasolta katsoen. Kyseessä on tosin vain yksi yhtiö, mutta tunnistin todella omasta työhistoriastani monet kirjassa esitellyt asiat. Ne näyttävät olevan universaaleja, ja lisäksi sellaisia, joita ei missään tapauksessa opeteta yritysjohtajien koulutusohjelmissa. Olennainen asia seuraavassa on, miltä Kidderin kirja näyttää vuosikymmenien kuluttua ja jälkiviisauden kirkastamana. 

Matala hierarkia
 
Kidderin kirjan sensaatiomaisin asia oli aikanaan matalan hierarkian idea. Alemmat johtajat olivat epämuodollisia, ihmisiä pyrittiin sitouttamaan eikä käskyttämään, ja muodollisen projektijohtamisen asemasta ihmiset saivat itse kehittää yhteistyön muodot.

Jälkiviisaus ja oma kokemukseni puhuvat hieman muuta. Luettuani kirjan uudelleen aloin ajatella, että kysymys on myös yhteiskuntien erosta. Eagle- tiimissä oli noin 30 ihmistä, jotka jakautuivat karkeasti kovoporukkaan (elektroniikka) ja mikrokakaroihin (Eagle oli ns. mikro-ohjelmoitu kone, mutta en aio selittää mitä se on). Kuitenkin tuossa porukassa oli ihmeen paljon arvoasteikkoja ja eritasoisia päälliköitä. Itse asiassa monet ihmiset valittivat jopa, ettei johto piittaa heistä (eli ei pomota tarpeeksi). Myös sitoutumisessa näytti olevan ongelmia. Oma tulkintani on, että Yhdysvalloissa vallitsee perinteisempi ja autoritaarisempi kulttuuri. Eaglen päälliköiden omaksuma vapaa tapa toimia oli intuitiivinen ja siinä tilanteessa välttämätön, mutta se aiheutti stressiä ja turvattomuuden tunnetta insinööreissä. Oma kokemukseni Strömbergiltä oli, että meillä hierarkia oli pienempi ja vapaus suurempi, eikä se aiheuttanut kitkaa**. 

Sisäinen kilpailu

Kirjan keskeinen "kätketty agenda" liittyy sisäiseen kampailuun. Alussa yhtiön johtaja de Castro ilmoittaa, että yhtiön keskeinen tulevaisuuden projekti, 32-bittinen tietokone kehitettäisiin uudessa yksikössä Pohjois-Carolinassa, Fountainhead- projektissa, jonne tulisi parhaat resurssit. Ilmoitus loukkasi syvästi yhtiön kokenutta Eclipse- ryhmää. Vähitellen ja ovelalla diplomatialla Eclipse- ryhmä alkaa kehittää omaa 32- bittistä konettaan, ja hankkeen salanimeksi tulee "Eagle".
Avoimia kysymyksiä jää. 1. Oliko kyseessä ovela veto saada aikaan yhtiön sisäinen kilpailu 32- bittisestä koneesta, 2.  Oliko kyseessä ylimmän johdon rajaton typeryys. 3. Oliko sisäisellä kilpailulla motivaatiovaikutus Eagle- ryhmään, 4. Oliko tarkoitus myös motivoida / kannustaa Fountainhead- projektia. Sen paremmin kirja kuin jälkiviisaus ei vastaa näihin kysymyksiin. 

Tuloksellisuus 

Miten Eagle- hanke toteutui teknisesti? Tärkein tulos oli, että kone saatiin aikaiseksi, ja että se lopulta läpäisi vaativat testiajot. Kidderin analyysi loppuu tähän. Jälkiviisaan on helppo arvostella. Koneen suunnittelu tehtiin kiireen takia aivan liian nopeasti. Virheitä ei juuri löydetty suunnittelun aikana, eikä pahemmin etsittykään. Siksi se piti tehdä järjestelmätestauksen yhteydessä. Niinpä testaus venyi ajatellusta muutamasta kuukaudesta moninkertaiseksi, yli vuoden mittaiseksi tuskalliseksi taisteluksi. Tämä on itsellenikin tuttu ilmiö monista hankkeista. Testauksen kuluessa useimmat perusosat jouduttiin muuttamaan ja korjaamaan yhä uudelleen. Tämä uuvutti ja turhautti koko tiimiä, sitä pahemmin mitä pidemmälle edettiin.

Joka tapauksessa epävirallinen Eagle- tiimi päihitti virallisen Fountainhead- projektin, joka ei oikeastaan saanut mitään aikaan. Kidder ei sano suoraan, mutta antaa ymmärtää, että menestys johtui epämuodollisesta johtamistavasta. Minulla on paljon raadollisempi selitys. Teknologian kehitys nojaa olemassa olevaan perimään paljon enemmän kuin halutaan edes myöntää. Eagle-tiimi oli tuottanut menestyneen Eclipse- tuotelinjan. Eagle oli Eclipsen laajennus, ja siinä käytettiin ilmeisesti hyväksi Eclipse- projektissa kehitettyjä piiriratkaisuja ja ideoita. Se oli siis teknologisesti kypsempi. Fountainhead sai aloittaa ns. puhtaalta pöydältä. Sen suunnitelmat olivat varmaankin kunnianhimoisemmat ja pidemmälle viedyt, mutta voisin vaikka lyödä vetoa, että  neitseellinen piirisuunnittelu toi mukanaan niin paljon virheitä, ettei testausvaihe enää niistä selvinnyt. Ja kun asiaa ilmeisesti yritettiin korjata muodollisella projektijohtamisella, se vain pahensi asiaa. 

Projektijohtamisen poissaolo

Eagle-hanketta ei todellakaan johdettu projektina. Ja tämä oli ilmeisen hyvä asia, sillä hankkeessa oli aivan liikaa epävarmuutta, jotta se olisi toiminut. Toisaalta, projektijohtamista ei tuohon aikaan ylipäätään sovellettu tuotekehityksessä. Olen pohtinut projektijohtamisen roolia kirjassani "Projektitoiminnan musta kirja". Kidderin kirja tuo ilmi, miksi projektitoiminta ei tässä sovi. Aivan liikaa epävarmuutta ja liikkuvia osia. Projekti voi tosin olla keino tutkia hankkeen epävarmuuden tasoa ja vaikutusta. Mutta silloin ei saa olla kiire. 

Ainoa noudatettu muodollisuus, josta päälliköt pitivät tiukasti kiinni, oli ECO eli "engineering change order". Jokainen prototyyppiin tehty muutos kirjattiin tarkasti dokumenttiin. Se olikin hankkeen pelastus, muuten muutokset ja muutosten muutokset olisivat saanet aikaan hallitemattoman kaaoksen.

Pelastuspartio

Eagle- hanke todella pelasti Data Generalin (DG) - asia, jota Kidder ei kirjan päättäessään tiennyt, mutta aavisteli. Se tuotti kipeästi kaivatun 32- bittisen tietokoneen, joka olikin onnistunut ja täytti jatkuvasti kasvavat ohjelmoinnin tarpeet. Kone tosin saatiin markkinoille liian myöhään, vuonna 1980. Kilpailijan, Digital Equipment (DEC)- yhtiön VAX 11/780 tuli myyntiin vuonna 1978, ja se oli jo eräänlainen teollisuusstandardi

Tässä on vähän jargonia. Miksi "bittimäärä" on niin tärkeä? Kysymys on osaksi siitä, miten paljon tietoa käsitellään rinnakkain. Tiedon perusyksikkö tietokoneissa on 8 bitin tavu, ja se pystyy tallentamaan yhden kirjaimen tai merkin. Joten on todella tehokkaampaa hakea muistista kerrallaan kaksi (16 bittiä) tai neljä tavua (32 bittiä). Mutta vielä paljon olennaisempaa on muistin koko.  Ohjelmien kasvaessa ja osituskäytön (monta käyttäjää käyttää samaa konetta yhtä aikaa) yleistyessä tarvitaan suuria muisteja. On helpompaa toteuttaa laaja muisti, jos tietokone voi käsitellä 32 bittisiä tietoyksiköitä kerralla. Tarvitaan paljon bittejä muodostamaan laajan muistin muistipaikkojen osoitteet. Teknisistä syistä tällaiseen koneeseen voidaan rakentaa hyvin suuri, käytännössä lähes rajaton muisti. Tällaista muistia sanotaan virtuaalimuistiksi. VAX tarkoittaa "virtual access", ja myös Eagle oli virtuaalimuistikone.

Data Generalin kyvyttömyys tuoda markkinoille 32- bittinen kone oli lähes käsittämätön strateginen virhe. Eagle korjasi tilanteen viime tingassa, ja se sai kaupallisen nimen Eclipse MV/8000. Mutta se toi helpotuksen vain vähäksi aikaa. Kumpikaan yritys (DEC ja DG) ei pystynyt vastaamaan isompaan haasteeseen, eli mikroprosessoreihin. Ne eivät pystyneet siihen, koska ne olivat liian vahvasti sitoutuneet minikoneisiin ja niiden tuomaan liikevaihtoon. (Tämä ei ollut salaisuus, mainitsinkin että Eagle- projektin aikaan Strömberg oli jo hylännyt minikoneet). Yhtiöiden alamäki alkoi 1980-luvun lopussa, ja lopulta luova tuho tuhosi ne. 

Pahat johtajat - päällikkötaso 

Kirjassa kuvataan useita päällikkötason henkilöitä, jotka käyttäytyivät oudosti ja jopa työntekijöiden kannalta vihamielisesti. He sanoutuivat ehdottomasti irti "sosiaalisesta / ihmiskasvoisesta johtamisesta", ja samalla halusivat ylläpitää vaikutelmaa, että he hallitsivat tekniikan sisällön suvereenisti. Avoimeksi jää, oliko heidän tyly käytöksensä tietoista, yritys saada insinöörit ottamaan omaa vastuuta työstään. Kidderin mukaan tämä oli toimivaa, mutta se ajoi herkimmät tai heikosti motivoituneet ulos hankkeesta ja koko yhtiöstä. 

Pahat johtajat - ylin johto

Ylin johto, lähinnä toimitusjohtaja de Castro jää hämärän peittoon. Yhtiön perustajana ja huippuammattilaisena hänellä on kova auktoriteetti. Hänen todelliset toimensa jättävät ristiriitaisen vaikutelman. Hän ei pystynyt käynnistämään 32- bittisen koneen kehitystyötä ajoissa. Hän siirsi strategisen projektin erilliseen ryhmään, hyödyntämättä yhtiön kokeneimpia resursseja. Hän loukkasi ja mitätöi yhtiön menestynyttä Eclipse- ryhmää. Ja kun Eagle- projektin tulos lopulta esiteltiin hänelle, hän oli lähes vihamielinen. Pahinta oli, että hän ei ymmärtänyt mikroprosessorien haastetta (tosin Nova ja Eclipse- tietokoneet toteutettiin myös mikroprosessoriversioina, mutta tämä oli vain tekninen valinta). Olennaista on, mitä muutos vaikuttaa asiakkaiden toimintatapoihin. De Castro ei ollut tässä ainoa sokea, vaan useimmat vakiintuneet tietokoneyritykset tekivät samat virheet.

Lopputulemaksi jää, että ylimmän johdon toiminta on parhaimmillaan yhdentekevää ja pahimmillaan tuhoisaa. Ajatteleva lukija saattaa miettiä, mistä heille sitten maksetaan. 

Insinöörin ura 

Kirjassa siteerataan lausuntoa, jonka alkuperä on epäselvä. "Insinöörejä kasvatetaan kuin herkkusieniä. Pidä ne pimeässä ja syötä niille sontaa, ja ne kasvavat". Ihmiskasvoinen johtaminen onkin turhaa ja jopa häiritsevää niiden kohdalla, jotka saavat motivaationsa työn sisällöstä. Toisaalta kysymys on erilaisista uraodotuksista. Insinöörien keskuudessa on niitä, jotka odottavat tilaisuutta noustakseen organisaation portaita, siis edetäkseen erilaisissa johtotehtävissä. Mutta ongelmaksi on koettu ne, jotka saavat tyydytyksensä haasteista, ja he ovat yleensä kaikkein lahjakkaimmat. Heidän kohdallaan Kidder viittaa flipperipeliin. Projekti on kuin flipperi. Jos pelaat hyvin, saat pelata uuden pelin, joka parhaassa tapauksessa on vaativampi.

Eagle- ryhmälle Data General ei osannut tarjota uusia pelejä. Kun Eagle oli valmis, lähes kaikki sen avainhenkilöt lähtivät yrityksestä muutaman vuoden kuluessa.

*) Käsitys Strömbergin johtamistavasta 1970- luvulla ei ole vain omani, ks. Harmoinen, Martti. SAMIn tarina. ABB, Helsinki, 2002.
**)  Tässä pitäisi oikeastaan käyttää hollantilaisen teollisuussosiologin Geert Hofsteden termiä "valtaetäisyys". Hofsteden tutkimusten mukaan valtaetäisyys on Suomessa likimain maailman pienin. Valtaetäisyyden käsite valottaa mielenkiintoisesti myös Linnan "Tuntemtonta sotilasta". 

tiistai 2. helmikuuta 2016

Ikävä mies, Steve Jobs

Steve Jobsin kuoltua hänestä on kirjoitettu kirja, ehkä useitakin, ja tehty parikin elokuvaa. Ei ihme, sen verran uurtoa hän on jättänyt planeettamme henkiseen pintaan. Ja miehellä on maine särmikkäänä persoonana joka jätti jälkeensä murrettuja ihmisiä. Ja sehän on omiaan antamaan draaman aineksia tekijöille, ovathan niin monet muut ns. merkittävät ihmiset olleet yksinkertaisesti kuolettavan tylsiä.

Kirjoitin itsekin Jobsista blogikirjoituksen, koska hänen eri elämänvaiheessa luomansa laitteet ovat jäsentäneet ikäisteni ja IT-alalla työskennelleiden ihmisten työuraa vuosikymmenien ajan. Olinkin ilahtunut kun huomasin, että uusin Danny Boylen vuonna 2015 ohjaama Jobs - elokuva noudattaa samaa ideaa. Elokuva ja oma blogikirjoitukseni siis täydentävät mainiosti toisiaan.

Elokuvan rakenneidea on minun mielestäni aivan loistava - ja samalla tuo rakenne näyttää saaneen monet elokuvan nähneet raivostumaan. Se ei suinkaan noudata elämänkertaelokuvien kaavaa, eli laahaudu päähenkilönsä elinvaiheiden kronologian kahlehtimana, ja ehkä parilla takaumalla höystäen nuoruuden päivistä kuolemaan. Sen sijaan näemme kolme pitkää kohtausta, joista kukin ajoittuu juuri ennen tärkeää tuotejulkistusta. Ensimmäisessä kohtauksessa Jobs esittelee Applen uuden Macintosh- kottaraispönttötietokoneen. Seuraavassa kohtauksessa Jobs on saanut potkut Applelta, ja esittelee mullistavan NextCube tietokoneen. Viimeisessä kohtauksessa Jobs on palannut Applelle, ja aikoo esitellä uuden iMac koneen. Itse tuotejulkistusta ei näytetä, vaan kukin kohtaus kertoo, mitä tapahtui noin 40 minuutin ajan ennen julkistustilaisuuden alkua. 

Ja siinä koko juoni! Elokuva on pikemminkin puhenäytelmä kuin elokuva. Joten tietysti kaltaiseni eurooppalainen älykkö piti siitä kovasti. Kussakin kohtauksessa on lisäksi samat henkilöt. Jobs (Michael Fassbender) raivoaa ja paasaa taukoamatta ja maanisesti. Applen markkinointijohtaja Joanna Hoffman (ihana Kate Winslett) yrittää pitää tilanteen hallinnassa. Mukana on myös Applen tekninen nero ja toinen perustaja Steve Wozniak (Seth Rogen), Applen hallituksen puheenjohtaja ja toimitusjohtaja John Sculley (Jeff Daniels), sovelluskehittäjä Andy Hertzeld (Michael Stuhlbarg), Jobsin entinen tyttöystävä, ei myöskään mikään kiva ihminen, Chrisann Brennan (Katherine Waterston) ja kaltoin kohdeltu tytär Lisa, jota tietysti esitti kolme eri ikäistä tyttöä. 

Elokuva on siis ennen kaikkea maineikkaan käsikirjoittajan Aaron Sorkinin ja loistavien näyttelijöiden juhlaa. Kunnes sitten, hieman ennen loppua tapahtuu jotain kamalaa. Tuottaja oli kai saanut päähänsä, että elokuvaan pitää saada onnellinen ja sentimentaalinen loppu. Siksi elokuvan viimeiset kymmenen minuuttia ovat aivan jostain toisesta elokuvasta. Eikä se tunnetusti ole ensimmäinen kerta että näin tehdään. Eikä se ole myöskään uskottavaa. Eihän se näin mene, todellisessa elämässä kusipäät pysyvät kusipäinä. Myös naisten rooli on turhan korostunut, Jobs oli enemmän kiinnostunut nörteistä ja vempaimista. Mutta Hesarin haastattelussa ohjaaja oli todennut, ettei sellainen elokuva olisi kiinnostanut ketään. 

Elokuva pohjautuu Walter Isaacsonin pätevänä pidettyyn elämänkertaan, joten firmoja ja tuotteita koskevat tiedot lienevät kohdallaan. Sen pohjalta aloin pohtia uudelleen Applen ja Jobsin tarinaa. Usein esitetään, että Jobsin päähänpinttymät ja itsepäisyys pelastivat yhtiön ja loivat legendan. Mutta saattaakin olla, että Jobs lähes tuhosi yhtiön. Sekä pönttö-Macintosh että NextCube floppasivat pahasti, ja vasta iMac veti firman kuiville. Ja selitys voi olla, että IBM:n /Microsoftin kolho ja kömpelö PC oli turhankin helppo vastustaja. Applen voitto olisi voinut olla paljon komeampi.

Omat huomioni ovat seuraavat. Apple II (joka rakensi Applen alkuperäisen menestyksen) ja Macintosh olivat täysin yhteensopimattomia. Lisäksi Apple kakkosta seuranneet legendaariset Lisa ja Macintosh tietokoneet on tehty samoilla spekseillä, mutta niillä oli eri suunnittelutiimit. Olen käyttänyt kumpaakin konetta, joten voin sanoa, että ne ovat käyttökokemuksen suhteen ja ohjelmien toiminnan yksityiskohtia myöten lähes identtisiä*. Silti ne ovat sekä laitteiston että ohjelmien osalta yhteensopimattomia. Eihän tässä nyt ole mitään järkeä. Pikemminkin se on katastrofaalinen strategia.

Jobs onnistui kuitenkin luomaan itselleen hämmästyttävän henkilökultin. Hänellä oli loistava lavakarisma, ja tuotejulkistustilaisuudet muistuttivat uskonnollisia herätyskokouksia. Se käy elokuvastakin hyvin esille. Näin Amerikassa!

*) Lisa ja Macintosh- koneiden graafinen käyttöliittymä on lähes suora kopio Xeroxin Star- tietokoneen käyttöliittymästä (joka taas on lainattu yliopistoprojektista, jossa kehitettiin lasten ja vammaisten tietokonetta). Näin teknologia usein edistyy. Hyvät ideat kloonataan yhä uudelleen, kunnes ne lopulta lyövät läpi. Tunnetusti Microsoft teki puolestaan Macintoshin käyttöliittymästä huonon kopion- eli Windowsin.

keskiviikko 28. lokakuuta 2015

Teoriassa vaikeaa - mutta mitä siitä!

Kävin katsomassa Alan Turingin elämästä kertovan elokuvan ”Imitation game”. Sen innostamana luin lopultakin Andrew Hodgesin maineikkaan elämäkerran ”Alan Turing: arvoitus” (Terra Cognita, 2000). Elokuva oli hyvä, vaikka se vetikin niin sanotusti mutkat suoriksi. Joten siitä ei sen enempää (paitsi että on syytä korostaa, että elokuvassa rakennettu koodeja murtava kone,"Bombe" ei ole maineikas ”Turingin kone” - eikä Turing ole edes keksinyt sitä, vaan puolalaiset matemaatikot). Sen sijaan tuo kirja, joka on kyllä raskasta luettavaa, lumosi minut. Ja aivan erityksestä syystä.

Tähän lumoukseen on kaksi syytä. Ensin se yksinkertaisempi. Kirjassa Turing kohtaa urallaan, useimmiten henkilökohtaisesti, ne samat legendaariset tiedemiehet, joiden ajatuksiin tutustuin itse opiskellessani teknillisessä korkeakoulussa tietokonetekniikkaa, säätötekniikkaa ja niihin liittyviä aineita 1970- luvun alussa. Näitä henkilöitä olivat Ludwig Wittgenstein, David Hilbert, Kurt Gödel, Bertrand Russell, Claude Shannon, Norbert Wiener ja John von Neumann. Turingin uran aikana, karkeasti ottaen vuosina 1932- 1952 luotiin se teoriapohja, jonka varaan syntyi meidän uusi aikamme, tietokoneiden, automaation, viestinnän ja internetin aika. Turing ei suorastaan tuottanut teorian läpimurtoja, mutta oli innokkaasti mukana, ja julkaisi myös itse lukuisia teorioihin vaikuttaneita artikkeleita. (Turingin koneeseen liittyvä teoria on kuitenkin poikkeus, ja siitä kohta lisää). Tieteen edistykseen Turing toki vaikutti. Toisin kun luullaan, tiede ei voi edistyä vain nimekkäiden tiedemiesten oivallusten varassa. On olennaista, että samoista asioita kiinnostuneet tutkijat kommentoivat, korjaavat, vastustavat ja täydentävät heidän teorioitaan.

Kun itse opiskelin samoja asioita noin 30 vuotta myöhemmin, kohtasin nuo samat tutkijat ja heidän ajatuksensa. Jouduin siihen samaan taikamaailmaan, jossa Turing vaikutti itse mukana, toimijana ja pohtijana. Ja kun nyt luin Hodgesin kirjaa, sama lumouksen ja ihmeen maailma palasi elävänä mieleeni.

Turingin keskeinen saavutus, Turingin koneiden teoria, ei liittynyt niinkään tietokoneisiin, vaan puhtaaseen matematiikkaan ja matematiikan filosofiaan. Vuonna 1936 hän julkaisi artikkelin ”On computable numbers...” (Luvuista, jotka voidaan laskea). Sen tausta on asioita rankasti yksinkertaistaen seuraava. Hilbert tavoitteli matematiikan täydellistä ja ristiriidatonta järjestelmää, ja uskoi, että sellainen voidaan luoda. Gödel osoitti, että sellaista ei voi olla. Aritmetiikka ei voi olla samalla sekä ristiriidaton että täydellinen. Toinen kysymys on matemaattisten väittämien todistettavuus (Entscheidungsproblem). Todistuksessaan Gödel rinnasti väittämät reaalilukuihin. Avoimeksi jäi, voidaanko matemaattisen väitteen mahdollinen todistettavuus osoittaa jollain mekaanisella prosessilla, joka muodostuisi sarjasta täsmällisesti kuvattuja operaatioita, vähän samoin kuin shakkipelissä noudatetaan tarkkoja sääntöjä .**

Todistettavuusongelman ratkaisemiseksi Turing kuvitteli mielessään yksinkertaisen koneen, joka laskisi väittämiä vastaavia reaalilukuja. Sitten hän osoitti, että ei voida etukäteen päätellä, saadaanko laskennasta jokin täsmällisesti määritelty tulos. Se tarkoittaisi, että kone ryhtyy tuottamaan reaalilukua eli päättymätöntä desimaalilukua. Entä miten voidaan havaita, että kone tulostaa reaalilukua, eikä tee jotain muuta? Riittää, että voidaan ajatella näin tapahtuvan: konehan on matemaattinen olio, eikä mikään oikea kone. Itse koneen konstruktio, jota en lähde nyt selittämään, on täysin looginen ja aukoton - eikä se edes ole kovin mutkikas. Sen toimivuudesta ei siten jää mitään epäilystä.

Hyvin harva pystyi aikanaan ymmärtämään Turingin artikkelia, mutta vähitellen se herätti kasvavaa huomiota. Hänen kuvitteellista laitettaan alettiin sanoa Turingin koneeksi. Artikkelissa oli myös sivujuonne, joka herätti vähintään yhtä paljon huomiota. Pitäisikö jokaista tutkittavaa väitettä varten rakentaa juuri sitä tutkiva kone? Turing totesi, että voidaan rakentaa kone, joka aluksi lukee sisäänsä ongelmaa ratkaisevan koneen kuvauksen, ja alkaa sitten jäljitellä sitä. Tällaista konetta alettiin nimittää universaaliksi Turingin koneeksi. Turingin artikkelin tiivistetty tulos on siis: kaikki mitä ylipäätään voidaan laskea tarkasti, voidaan laskea universaalilla Turingin koneella***.

On toinenkin syy, miksi Hodgesin kirja lumosi minut. Se tuntuu kertovan kummallisesta lainalaisuudesta, teorian ja käytännön mutkikkaasta suhteesta. Tietokoneen kehitys ei nimittäin saanut vauhtia Turingin tekemästä kehitystyöstä. Turing ajautui mukaan kehittämään ensimmäisiä tietokoneita aivan toisesta syystä. Hänen sodan aikainen työnsä salakirjoituskoodia murtavien koneiden parissa oli perehdyttänyt hänet konkreettisella tavalla sähkömekaaniseen elektroniikkaan, ja viimeisissä murtamiskoneissa (Colossus) kokeiltiin jo elektroniputkia. Niistä saatiin hyviä kokemuksia, joten pian sekä Britanniassa että Yhdysvalloissa alettiin suunnitella putkilla toimivia laskukoneita, muun muassa tykistön ballististen taulukoiden ja atomipommilaskelmien jouduttamiseksi.

Edellä kerroin, kuinka Turing oli 10 vuotta aikaisemmin esittänyt universaalin koneen idean, se olisi laskeva kone, jonka muistiin luettaisiin ensin sen toimintaa ohjaava koodi. Idean toteuttamista tietokoneessa ei kuitenkaan esittänyt Turing, vaan toinen nero, John von Neumann****. Siksi nykyisen kaltaisia tietokoneita sanotaan joskus von Neumannin koneiksi. Turing alkoi suunnitella ACE- nimistä elektronista tietokonetta, mutta hanke joutui vaikeuksiin. Hän siirtyi turhautuneena Manchesterin yliopiston tietokoneprojektiin, joka oli jo pitkällä. 500 elektroniputken demonstraatiokone (1948) oli maailman ensimmäinen toimiva elektroninen ”von Neumann” tietokone. Siitä kehittyi Mark I malli, jossa putkia oli jo 4000. Turingissa yhdistyi abstrakti teoreettinen ajattelu ja hyvin konkreettinen työtapa. Turing ei osallistunut vain teorian tasolla, vaan laatimalla ja testaamalla konekielisiä ohjelmia, ja rakentamalla ja korjaamalla elektronisia piirejä.

Teorian ja käytännön mutkikkailla suhteilla on historiansa. Mekaaninen laskukone voitaisiin helposti rakentaa hyvin konkreettista laskemisen tarvetta varten pelkästään käsityötaidon varassa. Kuitenkin varhaisen mekaanisiin hammaspyöriin perustuvan laskukoneen rakensi matemaatikko Blaise Pascal vasta 1600-luvulla. 1700- luvulla matemaatikko Gottfried Leibniz suunnitteli ehkä ensimmäisen mekaanisen laskukoneen, joka pystyi kertolaskuun. Ehkäpä konkreettinen työ ja mekanismien kanssa leikittely ei välttämättä olekaan abstraktin ajattelun vastakohta, vaan jopa oudolla tavalla sille sukua.

Teorian ja käytännön suhde on kirjassa vieläkin monimutkaisempi. Turingin koneen idealla on lähes käsittämätön matemaattinen voima - mutta se vaikuttaa periaatteellisella tasolla, sillä ei ole juuri mitään roolia arkipäiväisten ongelmien parissa. Ehkä tuon voiman sokaisemina Turing ja hänen kollegansa antautuivat laajoihin kybernetiikkaa ja tekoälyä koskeviin spekulaatioihin. He tuntuivat olevan uskomattoman tietämättömiä edes kielitieteen tai psykologian alkeista. Turing tosin selvitteli aivojen neuronien määrää, ja päätyi jopa 10 miljardin solun arvioihin - valtava kontrasti verrattuna sen aikaisten laskentakoneiden kapasiteettiin: muutama tuhat muistipaikkaa tai elektroniputkea.

Siitä huolimatta Turing uskoi tietokoneiden supervoimiin. Hän muotoili kuuluisan Turingin testin. Ajatellaan suljettua huonetta, jossa on joko tietokone tai ihminen, ja joka kommunikoi koneella kirjoitettujen viestien kautta. Jos huoneen ulkopuolelta ei voida päätellä, onko huoneessa tietokone vai ihminen, Turingin mukaan voidaan sanoa että tietokone pystyy ajattelemaan. Turingin testiin on vaikea suhtautua, mutta harva yhtyisi päätelmään tietokoneen ajattelukyvystä, vaikka se onnistuisikin huijaamaan ulkopuolella olijoita. Testin muunnelma on ”Searlen kiinalainen huone” (John Searle on amerikkalainen filosofi). Nyt huoneessa istuu henkilö, joka lukee huoneeseen sujautettuja kiinan kielellä kirjoitettuja lappuja. Hän ei osaa kiinaa, vaan valitsee vastaukset suuresta koodikirjasta. Kirja on niin laaja ja hyvin laadittu, että vastaukset ovat järkeviä. Kysymys kuuluu: osaako tuo huone kiinaa?

Filosofiaan taipuvat lukijat voivat huvitella pohtimalla, ovatko nämä testit syvällisiä vai lapsellisia.

Palaan vielä Turingin lumottuun maailmaan, sillä jouduin sinne uudelleen ensimmäisessä työpaikassani Strömbergillä 1970- luvun loppupuolella. Yhtiössä vallitsi suuri innostus tietokoneisiin. Se oli jo suunnitellut ja rakentanut pienen sarjan järeitä Selco-1000 teollisuustietokoneita (kone muistutti pioneeriajan tietokoneita, se käsitti useita kahden metrin korkuisia instrumenttikaappeja, joiden etupaneelissa oli riveittäin värillisiä vilkkuvia lamppuja). Sen jälkeen siirryttiin niin sanottuihin minitietokoneisiin (sellainen painoi kymmenkunta kiloa ja mahtui vaikka kirjoituspöydälle). Toteutimme näillä koneilla teollisuuden automaatiojärjestelmiä. Laadimme konekielisiä ohjelmia (tarkemmin sanoen symbolista konekieltä eli assembleria). Alkuaikojen tietokoneiden tapaan ohjelmat syötettiin koneisiin paperisilla reikänauhoilla. Työ oli laiteläheistä, toisin sanoen tiesimme ja ymmärsimme pienintä yksityiskohtaa myöten, mitä tietokoneessa ja sen oheislaitteissa sekä ohjattavissa teollisuusprosesseissa tapahtui.

Mielenkiintoisin vaihe alkoi, kun siirryimme käyttämään mikroprosessoreita - ne olivat varsinaisiin tietokoneisiin verrattuina halpoja, pieniä ja luotettavia. Tässä vaiheessa tapahtui useita kertoja, että teoria ja käytäntö joutuivat ristiriitaan - ja useimmiten käytäntö voitti. Ensimmäisen kerran se tapahtui, kun ehdotin esimiehelleni, että myös oma ryhmäni alkaisi käyttää mikroprosessoria. Strömberg oli jo valmistautunut, sillä se oli kehittämässä mikroprosessoreihin perustuvaa teollisuusjärjestelmää (tarvittaisiin mm. laskentayksiköitä, muistiyksiköitä ja prosessisignaalien liittämiseen tarvittavia yksikköjä). Mutta esimieheni selitti minulle, että mikroprosessori sopii vain hyvin yksinkertaisiin tehtäviin, se olisi vähän niinkuin taskulaskimen kaltainen laite. Sitä ei voisi käyttää vaativissa automaatiosovelluksissa. En uskonut. Tutkin teknisiä dokumentteja ja tein laskelmia. Huomasin, että mikro olisi jopa tehokkaampi kuin käyttämämme minitietokone. Joten pienen väännön jälkeen sain luvan käyttää mikroprosessoria. Ja käytäntö osoitti, että olin oikeassa.

Seuraava kriisi koski käyttöjärjestelmää. Minikoneissa oli yksinkertainen reaaliaikakäyttöjärjestelmä, joka helpotti merkittävästi ohjelmointia ja mahdollisti useiden ohjelmaprosessien samanaikaisen ajon. Mutta mikroihin sellaista ei ollut saatavilla. Ehdotin taas esimiehelleni, että tekisimme sen itse. Tällä kertaa hän oli suorastaan kauhuissaan. Hän selitti, että se olisi lähes mahdoton asia, se vaatisi vuosien työn, eikä ehkä edes onnistuisi (tietokonetekniikan historiassa tunnettiinkin katastrofeiksi muuttuneita käyttöjärjestelmäprojekteja). En saanut hänen mieltään muuttumaan, joten menin takaisin toimistooni ja aloin koodata sitä itse, ilman lupaa. Muutamassa viikossa se oli koodattu ja testattu - muun työn ohessa. Se oli hyvä ratkaisu, ilman käyttöjärjestelmää olisimme olleet todella pulassa.

Oli toinenkin syy miksi käyttöjärjestelmä saattoi arveluttaa. Akateemisessa tietokoneteoriassa prosessien vaihto-ongelma tunnettiin niin sanottuna pahana ongelmana, sen mutkikkuus kasvoi rajusti prosessien lisääntyessä. Mutta tiesin, että tarvitsisimme enintään parikymmentä samanaikaista prosessia. Näin pienessä mittakaavassa prosessien vaihto ei vaatinut paljoakaan ylimääräistä laskentaa.  Saatoin jättää akateemisen tieteen ennustaman riskin huomiotta. 
 
Viimeinen kriisi liittyi muistin riittävyyteen. Tunnetun lainalaisuuden mukaan ohjelmien koko pyrkii kasvamaan jatkuvasti. Siihen aikaan se ei ollut ongelma ohjelmien kirjoittajille, mutta käyttämämme 8 bitin mikroprosessorin muistialue oli rajoitettu. Olisimme voineet siirtyä tehokkaampiin prosessoreihin, mutta siihen ei vielä ollut valmiutta. Joten päätin tehdä virtuaalimuistin - ja tällä kertaa en edes yrittänyt kysyä lupaa esimieheltä. Akateeminen tietokoneteoria liitti virtuaalimuistiin ns. roskienkeruun, jota pidettiin niin ikään potentiaalisesti pahana ongelmana. Tarvittiin ohjelma, joka vapautti käyttöön aiemmin varattuna olleita muistilohkoja. Toisaalta meidän ohjelmiemme piti reagoida prosessista tuleviin signaaleihin lähes välittömästi, ei ollut mahdollista jonottaa esimerkiksi muistin vapautumista. Keksin kuitenkin toisenlaisen tavan tehdä virtuaalimuisti. Kävelin laitekehityksestä vastaavan Kari Matilaisen toimistoon, ja selitin, että tarvitsemme muistiyksiköitä, jotka voidaan aktivoida ja passivoida ohjelmakäskyllä. Samalle muistialueelle voitaisiin silloin latoa rajattomasti muistia. Hän piti ajatusta hyvänä, ja lupasi toimittaa tällaisia muistiyksikköjä siihen mennessä kun me saamme niitä tarvitsevan ohjelman valmiiksi. Lopuksi tein käyttöjärjestelmään pienen muutoksen, joka vaihtoi prosessia vaihdettaessa myös sen käyttämän muistiyksikön. Ohjelmoijan ei tarvitsisi koskaan murehtia muistin riittävyyttä. Riitti, kun ohjelmistoa koottaessa tietokoneelle "kerrottiin", missä lohkossa kukin ohjelmaprosessi sijaitsee.

Koetan vetää yhteen, mitä olen koettanut havainnollistaa. Teknologia ei välttämättä kehity tieteellisen teorian vaikutuksesta. Usein teorioissa esiintyvät periaatteelliset rajoitukset saattavat jopa hidastaa teknologian kehitystä****. Toisaalta, kuten esimerkit mekaanisista laskukoneista ja tietokoneiden alkuajoista osoittavat, teoria voi myös rohkaista ja oikeuttaa käytännön kehitystyötä. Teknologiaan liittyvä keskeinen teoriatausta myös muuttuu kehityksen myötä. Tietokoneiden alkuaikoina tarvittiin Alan Turingin kaltaisia matemaatikkoja löytämään ja muokkaamaan tietokoneiden ratkaistaviksi soveltuvia tehtäviä. Tällä hetkellä laskentateoriat ovat jääneet taustalle, ja tilalle on tullut esimerkiksi koodausteoriaa, tiedon pakkauksen teoriaa ja salakirjoituksen teoriaa.

Kohtasin työssäni vielä yhden Turingin taikamaailman piirteen. Koodeja murtava ryhmä toimi täysin autonomisesti, siinä ei ollut hierarkiaa eikä esimiessuhteita, vaan työt jaettiin kykyjen mukaan ja kaikki auttoivat toisiaan. Oma työympäristöni oli samanlainen, Samalla kun taistelimme teknisten ongelmien kimpussa, koetimme pitää huolta, että keksimämme uudet ratkaisut sopivat yhteen ja hyödyttivät koko yritystä. Johtajat eivät motivoineet eivätkä kannustaneet, vaan pysyttelivät poissa tieltä.

Hodgesin kirjan nimessä on sana ”arvoitus”. Selvästi se liittyy saksalaisen salakirjoituskoneen koodin murtamistyöhön, missä Turingin rooli oli aivan keskeinen. Koneen nimi ”Enigma” tarkoittaa arvoitusta. Mutta se voi viitata myös Turingin persoonallisuuteen, joka oli vähintään poikkeuksellinen. Myös Turingin itsemurha on arvoitus. Hän ei vaikuttanut masentuneelta eikä itsetuhoiselta, mutta toisaalta hän puhui itsemurhan mahdollisuudesta huolettomasti. On totta, että Yhdysvalloissa levisi sodan jälkeen moraalinen paniikki, ja he painostivat myös brittejä puhdistamaan homoseksuaalit ja muut epäilyttävät henkilöt valtion palveluksesta. Turing suhtautui avoimesti ja luontevasti seksuaalisuuteensa. Mutta epäilemättä painostus tuntui, ja hän sai myös poikkeuksellisen kovan tuomion "seksuaalisesta perversiosta". On myös mahdollista, että hänet murhattiin, vaikka selviä viitteitä ei ole. Jostain syystä Turingin sodanaikainen työ luokiteltiin myös sodan jälkeen äärimmäisen arkaluontoiseksi. Se pidettiin täysin salassa 20 vuotta, ja kirjan mukaan se on edelleen osittain salaista. Turingin homoseksuaalisuus, hänen persoonallisuutensa, hänen älyllinen kapasiteettinsa ja  lukuisat kontaktit ”epäilyttäviin” henkilöihin saattoivat tehdä hänestä uhkaavan turvallisuusriskin. 

Elokuvan nimi ”Imitation game” eli ”jäljittelypeli” voisi viitata ainakin kolmeen asiaan. Ensinnä se tuo mieleen Turingin testin, missä tietokone yrittää jäljitellä ihmistä. Toiseksi, se voisi viitata universaalin Turingin koneen toimintaan. Tuo konehan lukee minkä tahansa muun koneen rakennekuvauksen, ja ryhtyy sitten jäljittelemään sitä. Ja sitten sillä voidaan viitata siihen, miten homoseksuaali selviytyy vihamielisessä ympäristössä. Pitää jäljitellä ”tavallisia” ihmisiä. Mutta tällaisesta elämästä Alan Turing ei itse piitannut. Hän oli avoimesti vain oma itsensä. 

Jälkikirjoitus

Alan Turing oli harvinaisen monipuolinen ajattelija. Hänen ideansa "universaalista Turingin koneesta" vaikutti ratkaisevasti nykyaikaisen tietokoneen keksimiseen. Hän vaikutti vahvasti tekoälyn (AI) tutkimuksen käynnistämiseen 1950- luvulla. Hän pohti myös, miten kemialliset prosessit voisivat saada aikaan epäorgaanisten aineiden järjestäytymisen symmetrrisiksi muodoiksi, kuten tähdiksi, nauhoiksi ja spiraaleiksi. Vuonna 1952 hän julkaisi artikkelin "The chemical basis of morphogenesis" (muotojen syntymisen kemiallinen perusta). Sitä pidetään yhtenä teoreettisen biologian perusteoksena.

*) Jos lukija ei ole perehtynyt matematiikkaan ja logiikkaan, voi olla valaisevaa lukea hieno sarjakuvaromaani ”Logicomix” - se on myös suomennettu (Avain 2010). Siinä seikkailevat nämä Alan Turingin tärkeät kollegat - myös Turing mainitaan sen liiteosassa.
**) Tämä kuvaus on epätarkka, eikä se pysty valaisemaan hyvin vaikeaa ja syvällistä ongelmaa. Yllä mainittu ”Logicomix” johdattelee siihen kansantajuisesti.
***) Nykyiset tietokoneet ovat pääasiassa niin sanottuja von Neumann- koneita ja sen muunnelmia. Loogisesti ne vastaavat täysin universaalia Turingin konetta - paitsi että jälkimmäisessä on ääretön muisti. Oikeassa tietokoneessa sellaista ei tietenkään voi olla.
****) John von Neumann kirjoitti vuonna 1945 raportin "First Draft of a Report on the EDVAC", jossa kuvataan yleiskäyttöisen tietokoneen rakennetta. Turingin nimeä ei siinä mainita, mutta raportin keskeinen idea oli peräisin Turingin vuoden 1936 artikkelista "On computable numbers". Von Neumannin raporttia ei julkaistu, mutta sen kopiot kiersivät asiantuntijoiden keskuudessa. Sen takia tietokonetta ei koskaan voitu patentoida.
*****) Olen eritellyt teknologian ja tieteen suhteita ja teknologian leviämistä ja vaikutuksia kirjassani ”Tervanpoltosta innovaatiotalouteen”.