GOST, eli salainen veljeskunta

Otsikko näyttää oudolta, mutta se saa pian selityksensä. Aion myös kertoa salaisesta veljeskunnasta. Se ei oikeastaan ole kovin salainen. Olen vieroksunut viime aikoina levitettyjä kertomuksia salaliitoista. Mutta tähän veljeskuntaan ei liity mitään synkkiä tai pahantahtoisia tarkoituksia. Sen jäsenet eivät myöskään peittele jäsenyyttään. Siihen liittyminen on avointa kaikille, mutta se ei ole ilmaista, koska se edellyttää työtä ja vaivannäköä. Kuulun itsekin tuohon veljeskuntaan.

Ajatus tästä kirjoituksesta syntyi, kun kuuntelin tänään radiosta Elävä historia-sarjan osaa. Tuo osa käsitteli Suomen idänkauppaa. Jouduin itsekin siihen mukaan, kun siirryin valmistumiseni jälkeen ensimmäiseen työpaikkaani Strömberg Oy:lle. Suomen ja Neuvostoliiton välinen idänkauppa alkoi vuonna 1950, ja se jatkui Neuvostoliiton hajoamiseen asti. En tiedä, mistä tuo ajatus kahdenvälisestä eli bilateraalisesta kaupasta syntyi. Ehkä sen alkusyy oli Suomen maksettavaksi määrätyt sotakorvaukset, jotka piti toimittaa raskaan teollisuuden tuotteina. Ehkä osapuolet kehittivät toimivaksi osoittautuneen yhteistyömuodon, ehkä Neuvostoliitossa oltiin tyytyväisiä toimitettujen tuotteiden laatuun, ja eräs syy saattoi olla Neuvostoliiton krooninen pula länsivaluutasta. 

Kyseessä oli siis virallisen määritelmän mukaan ”Suomen ja Neuvostoliiton välinen tavaranvaihtosopimus”. Suomen teollisuus halusikin laajentaa vientimarkkinoitaan, mutta sopimuksen ongelma oli löytää Neuvostoliitosta riittävä määrä meitä kiinnostavia tuotteita. Eräs tuoteryhmä olivat teollisuuden raaka-aineet, ja erityisesti öljy. Toinen tärkeä ostokohde olivat aseet, ne olivat suhteellisen kalliita, ja niitä neuvostoteollisuus pystyi tuottamaan. Eräs merkittävä tuote oli Mig 21 bis- hävittäjä. Sitä pidettiin lännessä niin tehokkaana, että USA uhkasi Suomea kauppasaarrolla. Ilmeisesti Kekkonen onnistui jotenkin lepyttämään amerikkalaiset. Löytyi myös kuluttajia kiinnostava tuote: autot. Ohjelman toimittaja tunnisti hassun näköiset Ladat. No, toimittaja ei ollut vielä edes syntynyt, kun idänkauppaa käytiin. Lada ei ollut ulkonäöltään mitenkään erityinen, se vain edusti vanhempaa aikakautta. 

Neuvostoliitto oli nimittäin tilannut Italiasta autotehtaan, jonka toimitti Fiat. Lada on täysin sama auto kun Fiat 124A, itselläni on ollut juuri sellainen. Ladassa pyörät vain ovat hieman isommat ja maavara korkeampi – ymmärrettävistä syistä. Ennen idänkauppaa Suomessa vallitsi valuuttasäännöstely, eikä maahan saanut tuoda länsiautoja. Ladaa ennen teillämme liikkui neuvostoautoista Moskvits, Pobeda ja Volga. Näilläkin autoilla on länsimaiset juuret, niiden teknologia oli osa amerikkalaisten sodanaikaista tukea liittolaiselleen Neuvostoliitolle. Muistan, että lapsuudessani taksit olivat Pobeda-merkkisiä ja poliisiautot Volgia. Neuvostoliitossa arvostettiin enemmän Moskvitsia kuin Ladaa: se oli isompi, siinä oli tehokas moottori ja enemmän kromia.

Jouduin mukaan idänkauppaan, koska oma toimistoni suunnitteli sahojen automaatiojärjestelmiä, ja päämiehemme oli idänkaupan konkari: Valmet. Automaation toimituksissa ongelmana oli USA:n asettama korkean teknologian vientikielto Neuvostoliittoon. Saatoimme kuitenkin ohittaa sen: käyttämiämme minitietokoneita pidettiin jo vanhentuneina, ja niitä seuranneita 8 bitin mikroprosessoreita kielto ei koskenut. 

Idänkauppaan liittyi useita harhakäsityksiä. Yleisesti se sekoitettiin sotakorvauksiin ja ajateltiin, että Neuvostoliitto saneli meille halvat hinnat. Asia oli suorastaan päinvastoin, kaupoista sovittiin korkealla virkamiestasolla suurina kertaluotoisina erinä, ja hinnat asettuivat varsin tyydyttävälle tasolle. Ja koska kauppaerät olivat suuria, saimme merkittäviä säästöjä sekä tuotekehitys- että tuotantokuluissa. Toinen yleinen käsitys oli, että saatoimme myydä kätevästi heikkolaatuista tavaraa. Näin ei ollut, ja nyt pääsemmekin vihdoin otsikon aiheeseen.

Idänkaupan erityinen piirre oli, että emme päässeet asioimaan tuotteemme lopullisen käyttäjän kanssa. Sen sijaan vastapuolemme oli organisaatio nimeltä PROMMASHIMPORT. Se on lyhennys sanoista, jotka tarkoittavat ”teollisuuden koneiden tuontitoimisto”. Se hoiti koneiden ostot ulkomailta ja toimitti ne sitten asianomaisille tehtaille – joita ei ehkä vielä ollut edes olemassa. Organisaation edustajat tarkastivat tekniset piirustukset ja muut dokumentit, ja valvoivat laitteiden lopputestausta. Sitten tämän organisaation edustajat ilmoittivat, että suunnittelussa pitää noudattaa neuvostoliittolaisia GOST- normeja. Päällikkömme kauhistuivat. He ehkä näkivät kansainvälisen kaupan jonkinlaisena shakkipelinä, ja ajattelivat että tarkastaja oli tehnyt uhkaavan siirron. Ja myyntimiehet, jotka ehkä olivat olleet kauppaneuvotteluissa, kauhistuivat myös, he näkivät kaupan pelinä, jonka osapuolet koettavat nyhtää mahdollisimman paljon etuja itselleen. Ehkä heihin oli myös vaikuttanut neuvostopropaganda, joka asetti tavoitteeksi ”saavuttaa ja ylittää länsimaiden saavutukset”. 

En tuntenut sanaa GOST, ja pyysimme tarkastajaa nimeämään tärkeimpiä normeja. Sitten tietopalvelun ihmiset hankkivat nuo normit, ja käännätimme niitä suomeksi. Sana GOST tarkoittaa ”gosudarstvennyi standard” eli valtion standardi. Osoittautui, että normit olivat tutun oloisia, ilmeisesti suurin osa oli käännetty länsimaisista DIN- ja ISO- standardeista. Ei siis mitään erityistä. Normeja ei ”saavuteta ja ylitetä”, niitä vain noudatetaan. Muutenkin oli suuri helpotus asioida tarkastajien kanssa. He olivat useimmiten hyvin koulutettuja insinöörejä. Kuluimme samaan veljeskuntaan ja puhuimme samaa tekniikan ja luonnon lakien kieltä. Ja ymmärsin, että heilläkin oli paineita. Heidän esimiehensä olivat varmasti epäluuloisia. Tarkastajia yritettäisiin varmaankin huijata tai jopa lahjoa.

Eräät ostajan vaatimukset olivat hieman outoja. Tavarat piti pakata tukeviin puulaatikoihin ja niissä piti vielä olla vedenpitävä kansi. Ajattelimme, että vastaanottaja ehkä tekee tyhjistä laatikoista kesämökkejä. Tarkastaja selitti, että Venäjä on suuri maa. Jos rahtiosoite kirjoitetaan väärin tai kuormakirja hukkuisi, laatikot joutuisivat ehkä seisomaan jollain kaukaisella ratapihalla vuosikausia. Uskon kyllä tämän selityksen. Samalla olen varma, että laatikoista tehtiin lopulta myös kesämökkejä.

Idänkaupalla oli suuri vaikutus maamme teollisuuden kehitykseen, sitä ei ehkä oikein pystytä vieläkään arvioimaan. Kauppaa käytiin suurilla voluumeilla, kauppasopimus ulottui useiden vuosien ajanjaksolle, ja sen aikana osallistuva yritys sai maksuohjelman mukaiset rahasuoritukset, kumpikin valtio toimi rahaliikenteen takaajana. Usein toimittiin ihan avoimesti: ostaja haluaa jotain erityistä, ja myyjä saattoi sanoa että ei meillä sellaista ole, mutta kyllä voidaan tehdä. Suomessa tuotekehitysrahoitusta on ollut vaikea saada, ja tuotekehitys on usein ollut improvisoitua. Idänkauppa oli mahdollisuus tuoda siihen jatkuvuutta. Maailman ensimmäiset kaupalliset puhelinliikenteen digitaaliset runkoverkot otettiin käyttöön 1970-luvulla Moskovassa. Tunnen laitteen, olen ollut kesäteekkarina niitä testaamassa Lauttasaaressa. Varmaankin Nokia oli ollut selvillä, kuinka Moskovan puhelinverkko on ollut täysin tukossa, ja ehkä he ovat selittäneet, että heillä olisi siihen kätevä ratkaisu. Myöhemmin Nokia toimitti myös useita tietokoneohjattuja DX 200 puhelinkeskuksia Neuvostoliittoon. Jonkinlainen idänkaupan huipentuma ja myös loppumerkki oli, kun Neuvostoliiton presidentti Gorbatšov soitti valtiovierailulla Nokian ensimmäisellä kännykällä Moskovaan. 

Kun myöhemmin siirryin uuteen työpaikkaani tutkimuslaitokseen, liityin samalla myös uuteen veljeskuntaan. Minusta tuli vähitellen tieteentekijä. Ensin se tuntui oudolta, siihen oli vaikeaa tottua. Mutta toisaalta, minulla oli pohjalla hyvä koulutus, kysymys oli vain itseluottamuksesta. Vähitellen se palautui, ryhdyin kirjoittamaan tieteellisiä artikkeleita ja aloin käydä konferensseissa pitämässä esitelmiä. Ja huomasin, että minut otettiin lämpimästi vastaan. Ihan sama mistä tulet ja mitä kieltä puhut, kunhan vain olet mukana toimimassa yhteisten tavoitteiden eteen. Ja kun muutaman vuoden kuluttua olin mukana Suomen avaruusohjelmassa, sama jopa tuplaantui. Jouduin osallistumaan sekä tiedemiesten että insinöörien kokouksiin. Tapasin myös monia ”tuplaveljiä”: huipputiedemiehet osoittautuivat usein samalla päteviksi insinööreiksi.

Avaruuskilpa: kaupallinen vaihe, tekninen umpikuja

Suurvaltojen kilpailu ”avaruuden valloittamisesta” lähti liikkeelle oikeastaan aika huomaamattomasti. Kysymyksessä oli kansainvälinen tiedehanke. Vuosi 1957 oli nimetty kansainväliseksi geofysiikan (eli maapallon tutkimisen) vuodeksi. Juhlavuoden kunniaksi suuret valtiot, USA, Englanti ja Neuvostoliitto ilmoittivat lähettävänsä maata kiertämään tutkimuslaitteita eli tekokuita. Julkinen sana ei juurikaan kiinnittänyt asiaan huomiota. Hanke ei kuitenkaan ollut mitenkään salainen. Rakettitekniikka ja avaruuslennon perusteet tunnettiin sinänsä hyvin, venäläinen kuuro opettaja Konstantin Tsiolkovski selvitti ne jo 1900–luvun alussa. Saksalainen Hermann Oberth julkaisi vuonna 1923 kansantajuisen tietokirjan, ja luonnosteli myös maata kiertävän miehitetyn avaruusaseman, Wohnrad, jossa keinotekoinen painovoima synnytettiin pyörimisliikkeen avulla (laite esiintyy Stanley Kubrikin elokuvassa Avaruusseikkailu 2001). Pienimuotoista tutkimus- ja kokeilutoimintaa tehtiin monissa maissa. Puolalaissyntyinen tiedemies Ary Sternfeld kirjoitti jo vuonna 1932 hämmentävän perinpohjaisen teoksen Initiation à la Cosmonautique (suomennettu vuonna 1958 nimellä Tekokuut ja avaruusalukset). Sodan aikana Natsi-Saksa kehitti rakettitekniikan käytännössä toimivalle tasolle (V2-ohjukset).

Kun sitten Neuvostoliitto ainoana maana lähetti vuonna 1957 avaruuteen Sputnik-1 satelliitin, kohu olikin yllättäen valtaisa. Neuvostopropaganda otti tietysti kaiken ilon irti tuosta tapauksesta, se politisoitui välittömästi. Erityisesti amerikkalaiset joutuivat paniikkiin. Heidän Vanguard-ohjelmansa takkuili, joten natseilta takavarikoitu V2- ohjus modifioitiin nimellä Jupiter-C tunnetuksi raketiksi, se vei piskuisen Explorer-1 satelliitin avaruuteen. Kun Neuvostoliitto vielä lisäsi etumatkaansa lähettämällä Juri Gagarinin avaruuteen, avaruustoiminnan luonne muuttui.

Presidentti Kennedy julistin haluavansa lähettää amerikkalaiset Kuuhun. Oli siirrytty ennakkoluulottomien kokeilijoiden ja nerokkaiden tiedemiesten sankariajasta raakaan kilpailuun. Amerikkalaiset avasivat rikkaan valtionsa anteliaan kassakirstun, vain raaka voima auttaisi, ja niinhän siinä kävikin. Avaruuskilpailu peitti alleen samanaikaisen ydinvarustelukilpailun – varmaan myös tarkoituksella. USA ja Neuvostoliitto valmistautuivat tuhoamaan toisensa massiivisilla ydiniskuilla, rakennettiin tuhansia järjettömän voimakkaita vetypommeja ja niiden kantajiksi ohjuksia (katso myös kirjoitukseni Oppenheimerista).

Oma nuoruuteni kului avaruuskilpailua seuratessa, se oli kuin pitkittynyt Formula-kisa sähläyksineen ja varikkokäynteineen. Näin jälkeenpäin on helppo huomata, että se oli loppujen lopuksi yllättävän nopeasti ohi. Vain noin kymmenessä vuodessa voittaja oli selvä. Kilpailun ratkaiseva tekijä oli teknologia: millaisella kalustolla kuuhun mentäisiin. 1960- luvun rakettiteknologia alkoi olla äärirajoilla. Kuuhun pääsemiseksi oli kaksi vaihtoehtoa. On rakennettava tavattoman voimakas kantoraketti. Ja sitä varten oli kehitettävä erittäin voimakas moottori. Amerikkalaiset valitsivat tämän vaihtoehdon. Moottoriteknologian venyttäminen uudelle tehoalueelle sisälsi valtavia riskejä. Jos se epäonnistuisi, peli olisi menetetty.

Neuvostoliiton asiantuntijat olivat vastaavassa tilanteessa. Vaihtoehtoinen lento-optio perustuisi useamman kantoraketin käyttöön. Miehistöalus ja kuualus lähetettäisiin eri raketeilla, ja telakoitaisiin yhteen avaruudessa. Neuvostoliitto oli jo onnistunut kehittämään kohtalaisen tehokkaita kantoraketteja, jotka osoittautuivat myös varsin luotettaviksi. Mutta ilmeisesti ratkaisu ei miellyttänyt poliitikkoja, siinä ei olisi tarpeeksi hohtoa. Siksi piti tehdä samaa kuin amerikkalaiset.

Neuvostoliiton jättiläismäisen kantoraketin työnimi oli N-1 (Nositel, eli nostaja). Se oli suunnilleen amerikkalaisen Saturnus-V raketin kokoinen. Mutta uutta tehokasta moottoria ei uskallettu kehittää. Siksi raketin ensimmäisen vaiheeseen asennettiin peräti 30 pienempää moottoria, kun amerikkalaisten Saturnus-raketissa moottoreita on viisi. N-1 raketilla tehtiin kaikkiaan neljä miehittämätöntä koelaukaisua, mutta kaikki epäonnistuivat, peli oli menetetty. Neuvostoliiton taktiikka oli nyt kiistää, että mitään kilpailua kuuhun olisi edes käyty. N-1-rakettia ei siis virallisesti ollut olemassa. Pateettisen tyhmä valhe, sillä amerikkalaiset vakoilusatelliitit olivat ottaneet siitä ja sen laukaisukentästä varsin tarkkoja kuvia. Toisaalta myös amerikkalaiset salasivat, että heillä oli kyky ottaa tällaisia kuvia.

On pohdittu, miksi Neuvostoliitto hävisi kilpailun Kuusta hyvästä etumatkasta huolimatta. Syyksi on esitetty huippuinsinööri Koroljevin menehtymistä syöpään hankkeen alkuvaiheessa. Ja paradoksaalisesti Neuvostoliitossa oli useita suunnittelutoimistoja, jotka kilpailivat hankkeesta ja vaikeuttivat päätöksentekoa. Tärkein syy lienee kuitenkin raha. Neuvostoliitto pystyi osoittamaan hankkeeseen vain pienen murto-osan resursseja verrattuna siihen, mitä amerikkalaiset kaatoivat Apollo-ohjelmaan. Byrokraattinen, hidas päätöksenteko, myöhästyminen alusta ja vakava aliresursointi ja kiire johtivat hutilointiin suunnittelussa ja tuotannossa. Vaikka raketin tekniikka oli konservatiivista, hanke kaatui laatuongelmiin.

Kun amerikkalaiset pääsivät Kuuhun, seurasi jonkinlainen neuvottomuuden tila. Loistelias Apollo-ohjelma keskeytettiin, Kuussa käytiin kaikkiaan kuusi kertaa, ja neljä jäljellä ollutta lentoa peruutettiin. Epäilemättä sieltä saatiin jonkin verran tutkimustietoa, mutta oliko se todella vaivan arvoista? Avaruuslennot olivat edelleen suunnattoman kalliita ja vaarallisia. Seuraava suuri hanke, STS eli avaruussukkula petti odotukset. Se ei ollut lainkaan halpa, eikä myöskään turvallinen. Sukkula oli myös tarkoitettu avaruuteen sijoitettujen asejärjestelmien huoltoon – mutta sellaisia ei tullutkaan (katso blogikirjoitus sukkulasta). Jouduttiin jopa nöyryyttävään tilanteeseen. Amerikkalaiset astronautit pääsivät kansainväliselle avaruusasemalle vain venäläisillä aluksilla. Ja Neuvostoliiton romahdettua myös venäläisten avaruusohjelma näivettyi.

Nyt, puoli vuosisataa ensimmäisestä kuulennosta, avaruuskilpailu näyttää taas aktivoituneen. Syynä saattaa olla Kiinan pyrkimys liittyä avaruusvaltoihin, ja ilmeisesti USA:ssa ajatellaan, että haasteeseen on taas vastattava. Mitään erityistä uutta hyötyä ei ole näkyvissä. Myös Mars on mainittu, se taas on suunnattoman kaukana, riskit ja kustannukset aivan toista luokkaa. Kilpailu on siis edelleen lähinnä poliittinen ja ideologinen. Ehkä koetaan, että katsomoon on vaihtunut uusi sukupolvi. Venäjä taas on pudottautunut pois vapaaehtoisesti, sen resurssit on suunnattu muualle, vanhan imperiumin lopulliseen tuhoamiseen.

Avaruuskilpa poikkeaa edellisestä ottelusta siten, että USA luottaa aiempaa enemmän yksityisen teollisuuden resursseihin. Teknologisesti ollaan edelleen samassa umpikujassa kuin 50 vuotta sitten, eli perinteinen rakettitekniikka ei ole ottanut laadullista harppausta. Uutta on lähinnä rakettikerosiinin eli RP-1 polttoaineen korvautuminen nesteytetyllä metaanilla, siitä saadaan tehokkuusetua. Hyvin poikkeava toimija näyttää olevan Elon Muskin luotsaama Space-X yhtiö. Sen tehokkain kantoraketti Super Heavy muistuttaa oudosti Neuvostoliiton epäonnistunutta N-1 rakettia. Sen sijaan, että kehitettäisiin hyvin voimakas rakettimoottori, käytetään useita pienempiä, mutta teknologialtaan vakaampia moottoreita. Super Heavyyn asennetaan suurimmassa versiossa kaikkiaan 27 Raptor- moottoria, kun N-1 raketissa moottoreita oli 30.

Avaruusinsinöörit ovat kyllä pitkään haaveilleet laadullisesta harppauksesta, joka tekisi avaruuslennoista samanlaista rutiinia kuin normaalista lentoliikenteestä. Aiemmin ideoitiin ydinkäyttöisiä avaruusaluksia, mutta monestakin syystä konsepti on hylätty. Nykyinen kehityssuunta on aika lailla selvä. Se on monikäyttöinen avaruuslentokone, jonka raketit käyttävät kiihdytysvaiheessa ilmakehän happea. Se olisi merkittävä suorituskyvyn lisä, sillä nykyisten rakettien polttoaieen painosta suurin osa on happea. Avaruuslentokone olisi yksivaiheinen, ja se vain tankattaisiin lentojen välillä.

Avaruuslentokoneen kehittäminen sisältää merkittäviä teknisiä haasteita, ja se tulisi varsin kalliiksi. Siksi yksityinen teollisuus ei sellaiseen halua investoida. Avaruussektorilla ei ole näköpiirissä sellaista kaupallista potentiaalia, että teollisuus ottaisi riskejä. USA:n avaruushallinnon johtama Venture Star- hanke keskeytettiin vuonna 2001, ja konseptia demonstroimaan kehitetty pienempi alus X-33 on ilmeisesti museoitu.

Euroopassa brittivetoinen avaruuslentokonetta kehittävää Skylon-hanke etenee edelleen, tosin melko niukalla rahoituksella. Sen ensimmäinen moottoriprototyyppi SABRE on kuitenkin päässyt testausvaiheeseen. Hanke saattaa saada synergistä tukea, sillä yhtiö kehittää myös hiilivapaata ilmailuteknologiaa. 

 

 

Lapset, matikkanerot?

Minulle opetettiin koulussa matematiikkaa perinteisellä tavalla. Ensin opeteltiin luettelemaan lukusanoja ja sitten harjoiteltiin peruslaskutoimituksia, yhteen- ja vähennyslaskua. Siitä ei edes käytetty vaikeaa sanaa matematiikka, meillä puhuttiin laskennosta. Tämä tapahtui siis vuonna 1957, Sputnikin vuonna. Minulla on asiasta vain hämärä muisto enkä tiedä tehosiko opetus, koska osasin jo laskea.

Kokonaan toisenlaista oli meno, kun vanhin lapseni meni kuluun 80-luvun alussa. Hänen ensimmäinen matematiikan oppikirjansa löi minut ällikällä. Matematiikan opetus alkoi joukko-opista, ja minun oli vaikea ymmärtää tehtäviä, joista alakoululaisen piti selviytyä. Tiesin toki, että matematiikan opetus oli uudistunut, ja joukko-oppi oli myös tuttua korkeakuluopinnoista. Tehtävät eivät olleet matemaattisesti vaikeita. Asia oli päinvastoin, pohdin pitkään, oliko tarkoitus pilkata oppilaita, vai oliko tehtävissä koira haudattuna. Koiraa ei kuitenkaan löytynyt, kysymys oli vain lasten ymmärryskyvyn karkeasta aliarvioimisesta. Ehkä oppikirjan tekijällä ei ollut omia lapsia. No kävi sitten niin, että kun nuoremmat lapseni menivät kouluun, joukko-oppi oli jo unohdettu ja matematiikan opetus oli taas raiteillaan. Mistä tässä matikkaseikkailussa oli oikein kysymys?

Vastaus on jo mainittu: syynä oli Sputnik. Kun Neuvostoliitto ampui Sputnik-I satelliitin avaruuteen syksyllä 1957, se aiheutti yhdysvalloissa niin sanotun sputnik-paniikin. Ajateltiin, että Neuvostoliiton sensaatiomainen menestys avaruussektorilla oli seurausta sikäläisistä ylivertaisista matematiikan taidoista, ja samalla amerikkalaisten lasten matematiikkataidot koettiin heikoiksi. Syntyi ajatus uudesta matematiikasta, joka kehittäisi lapsukaisten abstraktia ajattelua, ja matematiikan opetuksen pohjaksi otettiin abstraktiksi mielletty joukko-oppi. Suomeen uusi matematiikka ehti luontevasti samaan aikaan kuin meillä aloitettu peruskoulu-uudistus.

Uuden matematiikan oppimistulokset osoittautuivat kuitenkin heikoiksi. Lapset eivät oppineet joukko-oppia, mutta he eivät myöskään oppineet laskemaan. Uusi matematiikka haudattiinkin nopeasti 1980-luvulla. On historian ironiaa, että kaiken pahan alku ja juuri, Neuvostoliitto ei edes ottanut joukko-oppia matematiikan alkeisopetukseen. Legendaarinen matemaatikko Andrei Kolmogorov ei pitänyt ajatusta hyvänä. Opetuksesta kuitenkin poistettiin länsimaiden tapaan antiikkinen Eukleideen geometria, sitä modernisoitiin.

Viime aikoina olen pohtinut matematiikan salaisuutta neuropsykologian ja ihmisen evoluutiohistorian valossa. Ehkä vanhakantainen järjestys opetella matematiikkaa ei olekaan aivan perusteeton. Mitä matematiikka oikein on, ja miten on mahdollista, että ihmiselle on kehittynyt tällainen kyky? Eläimet eivät osaa matematiikkaa – vai osaavatko?

Aloitetaan aivan perustasta. Lukumäärien ymmärtäminen näyttää olevan kaiken perusta. Ihmisillä näyttää olevan aivoissaan jonkinlainen peruslaskukyky. Ja myös jotkut eläimet pystyvät siihen! Olkoon pöydällä kolme omenaa tai vadissa viisi viinirypälettä. Näemme niiden lukumäärän välittömästi yhdellä silmäyksellä, ei ole tarpeen ryhtyä laskemaan. Mutta kun kaadamme pöydälle korurallisen pähkinöitä, tuo kyky ehtyy, nyt on pakko laskea ne yksitellen. Kyky nähdä lukumäärä välittömästi yltää ihmisellä enintään tasolle viidestä seitsemään kohteeseen. On kiintoisaa, että tällainen lukumäärä vastaa ihmisen työmuistin kapasiteettia. Pystymme pitämään tietoisessa mielessämme enintään viidestä seitsemään asiaa samanaikaisesti. Työmuistilla tuntuu olevan joku yhteys välittömän lukumäärän aistimiseen. Kun tiesimme että vadissa on viisi viinirypälettä, ajattelimme varmaankin samalla tavalla kuin monet älykkäät eläimet, kuten apinat ja eräät linnut. Lukumäärän voi aistia suoraan, ilman laskemista. Esimerkiksi linnut tietävät, montako munaa pesään on munittava, ja apinat raivostuvat, jos niiden ulottuvilla olevista herkullisista hedelmistä kähvelletään salaa yksi.

Edellisessä pähkinäesimerkissä oli pakko alkaa laskea. Ja siinä välttämätön väline on ihmisen ainutlaatuinen kieli. Se alkaa tuottaa laskemisen vaiheita ja käyttää kielen työkaluja, kuten numeroita tarkoittavia lukusanoja. Tässä on raja, jonka yli eläimet eivät pääse. Niiden kieli ei tunne lukusanoja, koska nuo sanat viittaavat abstrakteihin käsitteisiin eli lukumääriin. Eläimet toki osaavat yhdistää sanat konkreettisiin esineisiin, kuten koiranomistajat hyvin tietävät. Mutta niillä sanojen laajempi ymmärtämisen kyky rajoittuu enintään tilanteisiin. Sana ”hihna” tarkoittaa koiralle, että pian lähdetään koiraa ulkoiluttamaan.

Pohditaanpa tarkemmin, mitä lukusanat oikein ovat. Jokainen lukusana tarkoittaa tiettyä lukumäärää. Meillä on siis tietty mielikuva, joka liittyy kuhunkin lukusanaan. Kun lapsi opettelee laskemaan, on tärkeää muistaa lukusanat ulkoa. Lisäksi lukusanoista pitää opetella niiden järjestys. Pitää muistaa, mikä on kunkin lukusanan edeltäjä ja mikä on sen seuraaja. Nyt ollaan jo aivan matematiikan perusasioiden eli niin sanottujen luonnollisten lukujen ominaisuuksien äärellä. Neuropsykologisesti on kiinnostavaa, että ihmisellä on mielessään kyky muodostaa ja kyky muistaa toisiaan seuraavien asioiden sarjoja. Tiedetään, että erityisesti pikkuaivot kontrolloivat tällaisia sekvenssejä. Niiden tehtävänä on ohjata ihmisen motorisia toimintoja, ja nehän koostuvat peräkkäin tapahtuvien liikkeen osien sarjoista. Ja laskeminen peräkkäisiä lukusanoja toistamalla on juuri sitä. Huomaamme, että matematiikka on jännittävällä tavalla kytköksissä ihmisen motoriikkaan. (Pitää lisätä, että kyseessä on ilmeisesti aivojen yleisempi ominaisuus; jos ihmisen pikkuaivot vahingoittuvat tai ne joudutaan poistamaan, aivot vähitellen kompensoivat motoriikan menetyksen).

On selvää, että luonnollisia lukuja on äärettömästi. Onneksi lukusanoja ei kuitenkaan tarvitse opetella suuria määriä. Tässä tulee peliin ihmisen toinen henkinen kyky. Ihminen pystyy muodostamaan mielessään abstrakteja ryhmiä. Osaamme siis muodostaa myös peruslukusanoista ryhmiä. Apuna on aikanaan olleet sormet, ja siksi ryhmittelemme lukusanat kymmenen (tai joissain kielissä myös kahdenkymmenen) lukusanan ryhmiksi. Eli muodostamme kymmenien ryhmiä, satojen ryhmiä ja niin edelleen. Sanomme esimerkiksi kolmekymmentäviisi, emmekä tarvitse siihen kolmeakymmentäviittä erilaista lukusanaa. Näin voimme rakentaa uusia lukusanoja vaikka kuinka suurille luvuille. Ja yllätys, tässä tulikin vihdoin joukko-oppi peliin. Emme kuitenkaan tarvitse joukko-oppia oppiaksemme laskemaan, vaan laskeminen havainnollistaa meille joukko-oppia. Tätä ihmisen kykyä tunnistaa ryhmiä eli joukkoja sanotaan hahmontunnistukseksi, se on myös eräs hermoston perusominaisuuksia. Se on oikeastaan koko ihmisen abstraktin ajattelukyvyn perusta. Sillä hahmot eivät ole aistispesifisiä, ne ovat abstrakteja eli riippumattomia konkreettisesta maailmasta. Aivot tekevät abstraktioita kaikesta mahdollisesta: visuaalisista hahmoista, kuulohavainnoista ja ennen kaikkea myös toisista hahmoista.

Aivot tekevät näin myös lukuja tarkoittaville joukoille. Nekin ovat abstrakteja, lukujahan ei oikeastaan ole edes olemassa. Tästä tosin filosofisesti suuntautuneet matemaatikot tai matemaattisesti suuntautuneet filosofit väittelevät. Ovatko luvut olemassa, ja onko matematiikka olemassa? Tai ovatko ne todellisia? Tähän pragmaatikot toteavat, että niin tai näin, ne ovat ainakin hyödyllisiä!

Kun olemme oppuneet tunnistamaan ja ilmaisemaan lukumääriä, seuravassa vaiheessa aletaan opetella peruslaskutoimituksia. Se tarkoittaa oikeastaan vain lukusanojen kuvaamien joukkojen uudelleen järjestelyä. Kuulostaa näin ilmaistuna monimutkaiselta, mutta kuten kokemuksesta tiedämme, sen oppii varsin helposti harjoittelemalla.

Laskento ei siis olekaan niin tylsää ja yksinkertaista kuin joskus ajatellaan. Se on ovi abstraktin ajattelun maailmaan. Matematiikan ihanuudet eivät rajoitu kokonaislukuihin. Pian ihmiskunnan historiassa opittiin laskemaan myös murtoluvuilla ja reaaliluvuilla – ja laskemaan opettelevat lapset sukeltavat aikanaan myös tähän uuteen maailmaan. Ja sekin on hyvin luonnollista, havainnollista ja jännittävää. En nyt aio selostaa näitä matematiikan alueita, koska olen jo laatinut niistä blogikirjoituksen, jonka kiinnostuneet voivat lukea.

Aikanaan uuden matematiikan suunnittelijat pudottivat geometrian pois koulujen opetusohjelmasta, jotta saataisiin tilaa joukko-opille. Se on tavallaan vahinko. Vuona 300 eaa. aleksandrialainen matemaatikko Eukleides kirjoitti geometrian kokonaisesityksen Alkeet (Stoikheia, latinaksi Elementa). Sitä käytettiin lähes sellaisenaan koulujen matematiikan oppikirjana vielä 1900-luvun alkupuolellalla. Geometria opettaa loogista ajattelua, ja sen erityinen ansio on, että sen katsotaan opettavan tieteellistä ajattelua. Eukleideen geometrian idea on, että siinä on joukko aksiomeja eli perusoletuksia, joita ei määritellä. Intuitiivisesti aksiomeista voidaan muodostaa lauseita, eli eräänlaisia väitteitä. Geometriassa opetellaan muodostamaan ja todistamaan tällaisia lauseita, eli vahvistamaan, oliko lauseen perustana oleva intuitio oikea. Tosin myöhemmät matemaatikot ovat riistäneet Eukleideen geometrialta osan sen glooriasta. Aksiomeja on siinä aivan liikaa, ja ne ovat osin ristiriitaisia ja epäselviä. Tiukasti ottaen Eukleideen geometria vuotaa kuin seula.

Silti geometria havainnollistaa hyvin tieteellistä ajattelua. Sen tulisi perustua yksinkertaisiin oletuksiin ja ajatukseen väittämien todistamisesta tai ainakin perustelemisesta. Ajattelulle on muunkinlaisia malleja, kuten logiikka ja ohjelmointi. Nekin on tuotu kouluopetukseen, ja hyvä niin. Sinne pitäisi lisätä myös aikanaan koulussa opetettu keskustelutaito eli retoriikka ja väittelytaito eli dialektiikka. Järkevä ja tehokas ajattelu kun ei kuulu ainoastaan tieteeseen, se on kansalaistaito, ja yhtä lailla hyödyllistä arkipäiväisessä elämässä

Novelli: Turingin testi

Kerran ryhdyin pohtimaan ajatusta, että joku haluaisi oikeasti tehdä niin sanotun Turingin testin (tämä kuuluisa testi mittaa tekoälyn kykyä jäljitellä ihmismieltä; sitä ei koskaan ole tehty vakavassa mielessä). Olosuhteet, joissa testi tehtäisiin vakavasti olisivat aika erikoiset, ja yhteiskuntakin olisi erikoinen. Mutta itse asiassa tunsin tuollaisen yhteiskunnan, se oli muinainen Neuvostoliitto. Pitäisi vain hieman tuunata. Päätin kirjoittaa aiheesta tieteisnovellin. Asiaa varten keksin uuden tyylilajin. Se on kyberpunkin alalaji: neuvostopunk, eli sov-punk. Se ei ole kyberpunkin tapaan täysin synkkä, vaan siihen sekaantuu ironisesti positiivista neuvostoutopiaa. (onkohan tällainen tyylilaji keksitty, en aidosti tiedä asiaa). 

Kirjoitin novellin nopeasti, ollessani venekerholla yövartiossa. Osallistuin sillä Portti- lehden novellikilpaiuluun. En sijoittunut. Luulen, että novelli oli liian tiivis, ja ehkä myös hieman kuiva. Siinä on runsasti intertekstuaalisia ja kulttuurisia viittauksia, luulen että se avautuu parhaiten venäjän kirjallisuuden tuntijioille ja vanhan Neuvostoliiton kävijöille. No, varmaan novelli tarvitsisi lisää väljyyttä, enemmän sivuja ja uudelleenkirjoituksen.  Mutta tässä novelli nyt on alkuperäisessä muodossa, vain hieman korjailtuna, lukijoiden nautittavaksi. Novellia saa vapaasti levittää, kunhan tekijä mainitaan. 

Hyvät lukijat, tervetuloa Uuteen Moskovaan!

----------------------------------------------------------------------------

TURINGIN TESTI

 Kari Leppälä

Kun olin lapsi, vanhempani veivät minut kerran sirkukseen. Menimme suureen ja hieman nuhruiseen telttaan, joka tuntui hyvin viihtyisältä. Mutta sitten orkesteri alkoi soittaa kovaäänistä ja levotonta musiikkia. Areenalle löntysteli elefantti, ja olin aivan haltioissani, koska en ollut koskaan nähnyt elefanttia. Ilkeän näköinen mies tökki sitä kepillä ja pakotti sen seisomaan kahdella jalalla matalalla pallilla. Elefantti oli hyvin ryppyinen ja kuluneen näköinen, ja minusta näytti kun se olisi itkenyt. Tunsin sitä kohtaan valtavaa sääliä. Seuraavaksi esiin juoksi kaksi miestä, joiden kasvot oli maalattu valkoisiksi ja joilla oli aivan liian suuret vaatteet. He kiljuivat toisilleen käsittämättömiä sanoja, antoivat toisilleen korvapuusteja, ja hakkasivat toisiaan valtavan suurille moukareilla. Olin tyrmistynyt tällaisesta käytöksestä, jota en mitenkään voinut ymmärtää.

Sirkus näytti tarjoavan vain surua ja kauhua, mutta sitten tapahtui jotain ihmeellistä. Esiin tuli mies jolla oli kiiltävä musta puku ja valkoinen paita, ja päässään suuri musta hattu. Hän näytti yleisölle tyhjiä käsiään, ja näytti että hänen hattunsa on myös tyhjä. Ja hän kääri vielä hihansakin, ja sitten hän veti tyhjästä hatustaan esiin värikkäitä liinoja, ja sitten palloja, ja sitten vielä elävän kyyhkysen. Olin lumoutunut. Kotona sanoin isälleni: ”Olipa se taikuri ihmeellinen. Hänhän näytti että hänen kätensä olivat tyhjät. Ja silti hän sai esiin ne kaikki jutut.” 

”Niin”, vastasi isäni. ”Mutta et kai oikeasti usko, että olisit voinut nähdä hänen käsissään jotain vilppiä. Ehkä hän näytti käsiään, jotta et olisi katsonut jonnekin muualle”.

***

Andrei halusi ehdottomasti, että tulisin junalla. Se on hänen mielestään ainoa oikea tapa tulla Uuteen Moskovaan. Niinpä sovittuna päivänä, eräänä syyskuun iltana, astuin junasta Uuden Moskovan sateiselle asemalaiturille. Junan rauhallinen tunnelma vaihtui hetkessä aseman tungokseksi. Osa matkustajista suuntasi kiireisin askelin kohti kaupunkia, osa haki katseellaan jatkoyhteyksiä tai vastaanottajia. Joukossa surahteli ja pyörähteli kömpelösti muovikuorisia valvojia. Vierestäni kuului naisääni, joka puhui murteellista suomea.”Oleteko tohtori Karlow? Peter Karlow?”

Pienikokoinen keski-ikäinen nainen silmäili minua kysyvästi. Andrei sukelsi hänen takaansa, rutisti minut tiukasti syliinsä ja moiskautti poskelleni märän suudelman. Olimme tavanneet vasta muutamia kertoja Uudessa Moskovassa ja Helsingissä, mutta Andrei suhtautui minuun alusta alkaen kuin perheenjäseneen tai vanhaan nuoruuden toveriin. Se oli minusta hieman noloa, vaikka se tuntuikin samalla mukavalta. Pieni valvoja rullasi viereemme ja silmäili meitä prismalinsseillään, jotka näyttivät sudenkorennon silmiltä. Sitten se näytti kyllästyvän ja surisi tiehensä. Andrei sanoi naiselle venäjäksi: ”Mene vain kotiin, Anna. Kyllä me Petjan kanssa pärjätään.” Anna näytti epäröivän. ”Mene vain, voit merkitä täydet tunnit.” Hetken epäröityään nainen kääntyi ja marssi tiehensä – vihaisena, niin minusta näytti.

--”Meillä on ilta vapaata”, sanoi Andrei. ”Haluaisin jutella hieman huomisesta. Minulla on sinulle pieni yllätys”. Kävelimme ulos asemalta ja hyppäsimme sähkötaksiin. Sähköautot olivat muuttaneet Uuden Moskovan katukuvan kokonaan, meluttomaksi ja hajuttomaksi. Useimmat autot olivat automaattisia, mutta kaduilla liikkui myös yksityisiä, rikkaiden omistajiensa ohjaamia autoja. Ajoneuvojen salaisuutena oli suunnilleen oluttölkin kokoinen mesonimiilu, joka oli kätketty alustaan yhdessä moottorien ja muiden sähkölaitteiden kanssa. Maailmanrauhaa uhannut asevarustelukilpailu oli päättynyt yllättävästi Amerikan toisen sisällissodan seurauksena. Niinpä venäläiset fyysikot olivat suunnanneet tarmonsa muihin asioihin, ja tuloksia oli syntynyt. Useimmat maat olivat tosin kieltäneet mesonimiilujen käytön. Poikkeuksena oli vain muutamia Aasian ja Afrikan maita. Andrein mielestä miilut ovat harmittomia. Matkustaja saisi nauttia hieman eksoottisesta säteilycocktailista, siinä kaikki. 

Istuimme taksin takapenkillä, ja auto hyrisi liikenteen vilinässä ja hämärtyvässä illassa. Andrei oli vetänyt niskaansa kuluneen ulsterinsa, ja nostanut jopa kaulukset pystyyn. Hänen terävä nenänsä törrötti kaulusten välistä, ja pistävät tummat silmät pälyilivät levottomasti eteenpäin. Istuimme molemmat vaiti. Katselin valaistuja rakennuksia ja kyrillisten ja latinalaisten mainoskylttien välkettä. Sitten ajoimme sillan yli Moskovanjoen toiselle puolelle. ”Menemme katsomaan maisemia”, sanoi Andrei. Auton sisäseiniin ja kattoon oli kiinnitetty muutamia korvia. Ne havahtuivat ja kääntyivät kuuntelemaan, ikään kuin Andrei olisi kertonut suurenkin salaisuuden. 

Uusi Moskova oli kyllä katsomisen arvoinen. Se oli vielä sekavampi ja tolkuttomampi kuin edeltäjänsä. Kaikki tuntevat kaupungin syntyhistorian. Korkeiden lämpötilojen instituutissa suoritettu tieteellinen koe oli riistäytynyt kohtalokkaasti hallinnasta. Oikeastaan Moskova olisi pitänyt eristää ja haudata maan sisään. Mutta pyhän Venäjän pääkaupunkia ei voinut niin vain hylätä. Niinpä se purettiin, puhdistettiin ja rakennettiin uudelleen, valtavista kustannuksista piittaamatta. Mutta vain historialliset vanhat osat Kreml ja Punainen tori palautettiin ennalleen. Muuten arkkitehdit saivat vapaat kädet. Uusien rakennusten tuli heijastaa sekä nykyaikaa että menneisyyttä, ja hyödyntää täysimittaisesti uutta teknologiaa.

Astuimme hämärtyvässä illassa autosta näköalatasanteelle. Kirkkaasti valaistut ja väreissä kylpevät rakennukset kuvastuivat veteen. Hieman edempänä nousi taivasta kohti huikaisevan korkea ja oudon vino teräsristikko. Vladimir Tatlinin 1920 - luvulla suunnittelema Kolmannen Internationaalin muistomerkki oli vihdoin pystytetty. Jostain hyrisi paikalle valvoja, pysähtyi viereemme ja tarkasteli meitä verkkosilmillään. Koetin olla piittaamatta siitä. 

”Mikä se yllätys on?” kysyin.

”Ehkä on parempi, etten kerrokaan sinulle vielä”, vastasi Andrei. ”Saattaisit vaikka lähteä karkuun”.

”Tuo on epäreilua”, protestoin.

”No hyvä. Voitko ainakin luvata, että olet mukana juonessa?”

”Mikä se juoni on?”, kysyin.

”Siinäpä se. Sanon vain, että olen vedellyt naruista. Tee sinä niin kuin ehdotetaan. Muu hoituu sitten itsestään”.

”Oletko varma?”

”En”.

***

Aamulla heräsin hotellissa varsin huolestuneena. Hyppäsin sähkötaksiin ja ajoin kongressipalatsiin. Päätäni särki hieman, mutta siitä huolimatta en ollut yhtään edellistä iltaa viisaampi. Aula kuhisi kutsuvieraita, venäjänkieliseen sorinaan sekoittui lauseenpätkiä Euroopan eri kielillä. Minua kummastutti univormupukuisten sotilaiden suuri määrä. He olivat varttuneessa iässä, eivät mitään asevelvollisia. En tunne sotilasarvoja, mutta arvomerkkien kimallus ja niiden kantajien kasvonuurteet jotenkin vihjasivat, että he edustavat pikemminkin venäläisen sotilashierarkian korkeampaa päätä. Vieraiden joukossa pyörähteli kömpelösti kymmenittäin valvojia. Niiden muovikuoret eivät olleet tavanomaisen hillityn värisiä, vaan tummansinisiä ja kiiltävillä metallikuvioilla kirjailtuja. Ne oli puettu tilaisuuden arvon mukaisesti.

Andrein vihjailuista huolimatta en edelleenkään tiennyt, minne minun pitäisi mennä tai mitä minun pitäisi tehdä. Hän ei ollut antanut minulle minkäänlaisia tarkempia ohjeita. Onneksi erotin tungoksesta Annan, joka tuli heti luokseni ja kysyi epäluuloisesti:.

”No, tohtori Karlow, miten se ilta meni?”.

”Tavanomaisesti”, vastasin. Joimme vodkaa ja söimme kaviaaria”. Annan paheksuvan ilmeen huomatessani lisäsin nopeasti: ”Se oli varmasti kasvatettua. Ja tuskin edes sampea.”

”Kyllä minäkin olisin voinut tulla vodkaa juomaan”, sanoi Anna hieman närkästyneenä.

”Anna hyvä, ensi kerralla vaadin ehdottomasti, että saamme juopotella yhdessä”.

Samassa aulaan rullasi suuri oraattorikone. Se oli pyörillä liikkuva korkea metallikartio, jonka yläpäästä sojotti eri suuntiin useita megafonin torvia. Kone päästi torvistaan rykäyksen kaltaisen äänen. Sitten se kuulutti metallisella äänellä ja hieman tärkeilevästi, että vieraat voisivat siirtyä auditorioon. Se toisti viestinsä useilla kielillä, ihmeekseni myös suomeksi. Venäläisten tapa rakentaa 1920-luvun neuvostoavantgardismia heijastavaa kybernetiikkaa oli sekä outo että huvittava. Jo asemalla olimme nähneet mekaanisia miliisejä ja mekaanisen liikennepoliisin. Kaupungin uusien talojen sekaan oli soviteltu konstruktivistisia veistoksia, ja monet niistä myös liikkuivat. Anna kertoi, että istunnon tauolla yleisöä viihdyttäisi mekaaninen Majakovski.

Vähemmän huvittavaa oli minusta kyberneettinen stalinismi. Valvojia oli joka puolella, niitä täytyi olla kaupungissa kymmeniä tuhansia. Ne tosin vaikuttivat harmittomilta. Ne eivät puuttuneet asioihin, eivätkä ne reagoineet, jos niitä puhutteli. Ja vielä enemmän oli kiinteästi asennettuja korvia. Ne ilmaisivat olemassaolonsa ja tarkkaavaisuutensa kääntymällä ääntä kohti, muuten ne olivat passiivisia. Andrein mukaan korvista ja valvojista ei kannattanut piitata. Ne olisi parasta kuitata poliittisena vitsinä. Mutta samalla niillä oli tärkeämpi rooli, ne toteuttivat jonkinlaista outoa terapiaa. Se oli mielenkiintoinen tapa käsitellä menneisyyden kipeitä asioita, kuten urkintaa, salaista poliisia ja vankileirejä.

”Ei niin pientä pilaa, ettei totta toinen puoli”, olin sanonut suomeksi, kun Andrei selosti poliittisen kybernetiikan erikoisuuksia.

”Mitä se tarkoittaa”, kysyi Andrei.

Yritin kääntää, mutta huomasin alkaneeni hankalalla lauserakenteella. Ehkä venäjässä ei ole vastaavaa sananlaskua. En saanut ajatusta selväksi.

”Niitsivoo”, sanoin, ja Andrei kohautti olkapäitään.

***

Mutta nyt olin edelleen neuvoton. Andreita ei näkynyt, ei myöskään muita kyberneettisen instituutin työntekijöitä. Lopulta ajattelin kyllästyneenä: ”pitäkää hvvänänne”. Menin istuntosaliin, ja etsin itselleni paikan salin takaosasta. Salin edessä korokkeella oli pitkä pöytä, jonka takana istui vakavan näköisiä miehiä ja naisia. Eräät heistä tunsinkin. Andrein esimies, professori Ostrov oli ilmeisesti lopettelemassa puhettaan. Tuo yleensä hieman huolestuneen oloinen mies suorastaan uhkui tyytyväisyyttä, ja hänen kaljunsa kiilsi tavallista enemmän. Hän jatkoi puhettaan: ”Kuten tiedätte, tuomaristoon kuuluu huomattavia eurooppalaisia asiantuntijoita. Aivan erityisesti minua ilahduttaa, että mukana ovat myös Amerikan itävaltojen johtavat kyberneetikot. Ja sitten minulla on tärkeä viime hetken lisäys. Täällä pitäisi olla Helsingin Urho Kekkosen kybernetiikan instituutin johtava tutkija. Tohtori Karlow, tulisitteko nyt tänne kollegojen joukkoon”.

On hassua kuulla oma nimensä väärässä paikassa väärään aikaan. Sitä ikään kuin putoaa pyrstölleen ja miettii, missä nyt ollaan ja sanoiko joku ehkä jotain tärkeää. Mutta Anna oli tullut huomaamatta taakseni. Hän tökkäsi minua hyvin terävästi selkään ja sihahti tiukasti: ”Nyt sinä mene lavalle”. Niinpä huomasin käveleväni salin etuosaan, ottavani vastaan ansaitsemattomat aplodit, ja kätteleväni professori Ostrovin ja tuomarit. Ostrovin pyöreä naama näytti suorastaan repeävän hymystä. Sitten hän kääntyi taas yleisön puoleen ja jatkoi puhettaan:

”Teille on kaikille lähetetty perehdytyspaketti, jonka olette varmaan lukeneet. Niinpä kerron vain pääkohdat. Tulemme tekemään avoimen ja julkisen Turingin testin, joka todistaa lopullisesti, että kybernetiikka on saavuttanut ihmisen älyn tason. Tuomaristo laatii joukon kysymyksiä, joihin vastaa kyberneettinen kompleksi ”Hydra”. Tuomarien tehtävä on arvioida, voidaanko vastauksia erottaa ihmisen antamista vastauksista”.

'Seuraavassa hetkessä lavalle rymisteli erityisen suuri ja kirjavasti puettu oraattori. Se heilutteli hetken megafonejaan ja kailotti sitten metallisella äänellään: ”Testi alkakoon”.

Seurasi tauko, jonka aikana tuomariston oli määrä suunnitella testi ja päättää sen suorituksen yksityiskohdat. Ihmiset alkoivat nousta paikoiltaan ja siirtyä lämpiöön. Suuri halli oli kodikkaasti valaistu. Lähellä kattoa leijaili historiallisten avaruusluotainten pienoismalleja, ja niiden takaa tuikki keinotekoisia tähtiä. Toisella seinustalla oli baari, joka alkoi tarjoilla juomia kokousväelle. Sen viereen oli kyhätty karkeista laudoista puhujalava. Mekaaninen Majakovski kiipesi nivelet naristen lavalle, ja alkoi pian sylkeä futuristisia runonsäkeitä baarissa seisovien vieraiden ylle. Näytti siltä, että kone oli kyhätty vanhoista traktorin osista. Lämpiön vastapäisellä puolella kubistisesti muotoillut robotit valmistautuivat esittämään Stravinskin balettia. Siirryin muiden tuomareiden kanssa sivuhuoneeseen. Meillä olisi tunti aikaa suunnitella testi. Itse testi olisi julkinen. Kysymykset ja ”Hydran” antamat vastaukset heijastettaisiin kongressisalin suurelle näytölle. Välittömästi testin jälkeen tuomarit julistaisivat tuloksen: olisivatko ”Hydran” vastaukset todistettavasti inhimillisiä?

***

Olin kuullut testistä puolisen vuotta aikaisemmin, ja uutinen sai minut kuohuksiin. Koko ajatus oli täysin tolkuton, juuri sellainen, mitä venäläisiltä saattoi odottaa. Kerran toisensa jälkeen he tekivät teknologisista keksinnöistä ja tieteellisistä löydöistä meluisia ja lapsellisia spektaakkeleita. Mutta Turingin testin kohdalla he kyllä ylittivät aiemmat ennätyksensä. Tietysti Turingin testi on yleisesti tunnettu, ja se on ollut monen tieteellisen julkaisun innoittaja. Mutta tuskin edes itse Alan Turing kuvitteli, että joku haluaisi vakavissaan suorittaa testin. Se on pikemminkin ajatuskoe ja löysä filosofinen heitto. Tai ehkä se oli jopa vitsi. Tosiasiassa kuviteltu testi ei tarkkaan ottaen edes kohdistu koneelliseen ajattelukykyyn. Käytännössä se kääntyy pohdinnaksi siitä, mitä on inhimillinen järki, ajattelu ja ymmärtäminen. Asioita, joista emme edelleenkään pääse yksimielisyyteen. Joten koko testijuttu on kamalaa roskaa alusta loppuun. Kirjoitin professori Ostroville vihaisen kirjeen, mutta siihen vastattiin jäätävällä hiljaisuudella. Kunnes sain ihmeekseni kutsun Uuteen Moskovaan seuraamaan testin suoritusta.

Niinpä olin joutunut ansaan, jonka olin itse virittänyt. Ostrov oli ”neutraloinut” minut kutsumalla minut yllättävällä vedolla viime hetkellä tuomaristoon. Ja nyt oli tullut tuomariston ratkaisun aika. Kongressihalli oli täyttynyt hälisevällä yleisöllä, ja tuomaristo istui vakavana ja uupuneena pöytänsä takana. Pitkä tauko juomisineen ja eksoottisine kulttuurinumeroineen oli pehmittänyt myös testiyleisön. Yksin pelkän testin seuraaminen olisi jo ollut liikaa kenen tahansa sietokyvylle. Meteli salissa oli lähes korvia huumaava, kun Ostrov antoi puheenvuoron tuomariston puheenjohtajalle professori Franz Bauerille. Ulkonäöltään Karl Marxia muistuttava Bauer suki muhkeaa partaansa ja koetti saada äänensä kuuluville, mutta jokseenkin turhaan. Vähitellen puheensorina alkoi hiljentyä, ja sanat alkoivat erottua: ”.... mutta ponnisteluista huolimatta emme voineet päästä yksimielisyyteen. Pyydän nyt tohtori Karlowia esittämään kantansa."

Otin mikrofonin Bauerilta, ja nyt salissa oli jo varsin hiljaista. ”Minun kantani on ihan selkeä. Testi on epäonnistunut”, sanoin suorasukaisesti. Odottelin simultaanitulkkauksen loppua, ja jatkoin: ”Upotin testikysymyksiin pieniä vihjeitä, jotka koko kysymyssarjassa erottuvat kokonaisuudeksi, ikään kuin hologrammissa. Samalla paljastuu vihjeisiin piilotettu viesti. Riittävän älykäs ja testiin valmistautunut ihminen olisi huomannut sen, mutta ”Hydra” ei reagoinut millään lailla. Toimitan tarkemman raporttini myöhemmin instituutille. Nyt minulla ei ole muuta sanottavaa”.

Onnettomalta näyttävä professori Ostrov nosti kätensä ylös, ikään kuin saadakseen huomiota ja pelastaakseen edes jotain katastrofiksi muuttuneesta tilaisuudesta. Mutta hänen äänensä hukkui uudelleen yltyneeseen puheensorinaan. Ihmiset salissa näyttivät olevan kiihdyksissä, ja osa väitteli kiivaasti keskenään. Monet alkoivat jo poistua. Aulassa suuri oraattori pyörähteli kömpelösti ihmisten keskellä ja huuteli eri kielillä: ”Näkemiin, ja turvallista kotimatkaa”. Välillä se osoitti kyberneettistä huumorintajuaan voihkimalla: ”Olen lohduton. Meistä koneista ei ole mihinkään”.

***

Kongressipalatsi oli jo aikaa sitten tyhjentynyt, ja Uusi Moskova kimalteli sateisena. Kävelimme kolmisin Punaisen torin läpi. Ennalleen palautettu Pyhän Vasilin katedraali kummallisine sipulitorneineen oli kirkkaasti valaistu. Vaikka se oli ikivanha, se oli oudosti samankaltainen, kuin Uuden Moskovan kyberneettiset ihmeet. Oikeastaan se oli vielä niitäkin oudompi. Kuin vieraan kulttuurin rakentama avaruusalus, joka oli tehnyt välilaskun torille, ja lähtisi kohta jatkamaan tuntematonta tehtäväänsä. Kävelimme kiivaasti, kuin rauhoittaaksemme hermojamme. Samaan suuntaan rullasi ympärillämme kymmenkunta valvojaa. Huomioarvomme oli selvästi kasvanut. Ne olivat kohteliaan uteliaita, ja väistivät heti tieltämme, kun käännyimme uuteen suuntaan. Emme olleet puhuneet mitään, mutta lopulta olo kävi liian painostavaksi.

”Kiitos sinulle”, sanoi Andrei. ”Kaikki meni kuitenkin hyvin. Jos mikään nyt voi tässä tilanteessa hyvin mennä."
”Minä huijasin”, sanoin apeana. ”Mitään holografista viestiä ei ollut. Mutta kai sinä sen arvasit.”

”Ja sinäkin arvasit varmaan, että instituutti huijasi testissä. Eivät aikoneet ottaa turhia riskejä. ”Hydra” oli kyllä linjalla, mutta sitä ohjasi joukko instituutin älypäitä. Mitä aiot tehdä sen raportin kanssa?”

”Minä luulen, että he saavat odottaa sitä aika kauan”, vastasin.

Andrei ja Anna räjähtivät nauramaan, sillä koko tilanteen koomisuus oli äkkiä täysin selvää. Tämä oli kuin vanhasta vakoiluromaanista. Kaikki tiesivät totuuden, pelasivat omilla säännöillään ja kunnioittivat vastapuolen sääntöjä. Enhän minä oikeasti aikonut kirjoittaa mitään raporttia. Tai jos joku muodollisuus sitä vaatisi, lähettäisin heille jonkun julkaisemattoman kybernetiikkaa koskevan artikkelini käsikirjoituksen. Se pantaisiin mappiin, koska he tiesivät, että minä tiesin, että he huijasivat myös, ja niin edelleen. Mutta se lopputulos, että ihminen on kaiken kaikkiaan kuitenkin aika fiksu olio, oli instituutin kannalta sittenkin

lohdullinen. Tappio ei ollut täysin murskaava.

Sitten tunsin, miten mieleni kävi uudelleen raskaaksi. Oli olemassa paljon huolestuttavampi asia.

”Minä arvaan myös, mitä muuta sinä arvasit”, sanoin Andreille. ”Et sinä sen takia tähän ryhtynyt, että sinua hävetti, kun instituutti hölmöilee. Miksi instituutti ylipäätään järjesti tämän naurettavan jutun? Ja miksi he samalla päättivät huijata testiä? Varmaan sinä myös osasit päätellä, että ”Hydra” tai sen klooniveljet on jo kytketty ohjaamaan strategisia asejärjestelmiä.”

 ”Sinä se olet hyvä arvaamaan”, sanoi Andrei. ”Tai siis me molemmat olemme.".
”Mitä tapahtuu nyt? Luuletko, että kytkennät puretaan?”

”Ehkä. Sotilaat ovat vain sotilaita, ja tuntevat vain sotilasasioita. He kyllä luottavat kovasti uuteen tekniikkaan, joka tuottaa aina vain hienompia aseita. Mutta he eivät oikein luota tiedemiehiin. Ehkä heidän uskoaan on nyt ravisteltu lisää. Kuitenkin ihmisen pitää valita, mihin oikein uskoo. Ehkä on sittenkin parempi uskoa vanhaan ja koeteltuun ihmisjärkeen.”

Kävelimme taas vaiteliaina. En ollut ollenkaan varma asiasta. Eikä tainnut olla myöskään Andrei.

Anna työnsi käden kainalooni ja sanoi: ”Petja, muistatko, mitä lupasit minulle aamulla?”

”Totta kai. Andrei osaa varmaan neuvoa tien mukavaan ravintolaan. Minä tarjoan”.

Käännyimme joen rantaa kulkevalle kadulle. Valvojat seurasivat kohteliaina kannoillamme. Sade oli loppumassa, ja Uuden Moskovan yössä oli syksyistä lämpöä. Ylhäällä kukkulalla Tatlinin monumentti kimmelsi kosteana. Lasersäteiden keilat piirsivät futuristisia runoja ja nostalgisia propagandajulisteita harmaisiin pilviin. Siellä täällä taivaalla surisi sähköinen postilenturi roottorit valoa vilkkuen.

Puristin Annan kättä.

 ”Mukavaa kun muistutit minua. Et kai sinä ole rakastunut minuun”.

”Sinä hassu. Minulla on mies ja lapsia. Kyllä se riittää.”

”Miksi sitten?”

”Minä vain koetan estää sinua tekemästä tyhmyyksiä”.

”Oletko sinä onnistunut siinä?”

”Minä arvaan että tähän asti on kyllä mennyt aika hyvin. Maailman pelastaminen ei kai ole kovin tyhmä juttu”.

Tiede - herkkä mutta sitkeä kulttuurin kukka

Lehdistössä on tuotu esiin korkeiden viranomaisten ja poliitikkojen väheksyvä asenne tieteeseen. Tutkimustuloksista poimitaan päättäjiä miellyttäviä detaljeja piittaamatta niiden merkityksen kannalta olennaisesta taustatiedosta, ja ohitetaan surutta epämiellyttävät faktat. EU- komissaari varoittaa tutkimustiedon lukemisesta. Pääministeri ohjailee määrältään kohtuuttoman tutkimusrahoituksen tuttavalleen, korvaten vertaisarvioinnin poliittisella harkinnalla. Ja hallitus haluaa varata rahoituspotin tukemaan hallitukselle mieluista tutkimusta.

Tämä on hirmuista ja jopa pelottavaa. Koska tiede on jotain hyvin tärkeää. Valistuksen kaudella ja sen hedelmänä syntyneellä teollisella ajalla tieteestä tuli modernin valtion tunnusmerkki ja jopa osa sivistystä. Tieteen nähtiin tuottavan tärkeitä teknisiä ja lääketieteellisiä sovelluksia – ja jopa ihmisyhteisöt ja talous muuttuivat tieteellisen tutkimustyön kohteiksi.

Tiede on kuitenkin paradoksi. Tiedejärjestelmän ylläpitoa ja rahoitusta perustellaan tieteen hyödyllä. Tieteen kyky edistää hyvinvointia ja suunnata yhteiskunnan kehitystä on yleisesti hyväksytty fakta. Mutta paradoksi on tässä: hyväksymme tieteen hyödyllisyyden yleisenä puitteena, mutta kun mennään yksittäisten tutkijoiden ja hankkeiden tasolle, hyödyn korostaminen korruptoi ja lamauttaa tiedettä. Tiede näyttää toimivan parhaiten autonomisena, sisäisesti ohjattuna, ja silloin, kun se toimii omien intressiensä ohjaamana. Tässä suhteessa se muistuttaa hämmästyttävästi toista kulttuurin elementtiä – taidetta.

Vaatimus autonomisesti toimivasta tieteestä ei ole ristiriitainen. Se ei kiistä tiedon merkitystä tiedon tuottamisen ohjauksessa. Kysymys on siitä, että tieteellinen intressi suuntautuu monimutkaisen kulttuurisen ja sosiaalisen motivaatiorakenteen ohjaamana. Tämä rakenne on monelta osin tiedostamaton. Sitä on vaikea pukea kielelliseen muotoon, puhumattakaan sen pukemisesta välittömien hyötyvaikutusten kuvaukseksi. Meillä on kuitenkin syytä uskoa, että tämä vaikeasti kuvattava motivaatiorakenne on toimiva. Ehkä voimme lähestyä sitä negatiivisten esimerkkien kautta.

Galileon päivien jälkeen vallanpitäjät ovat olleet varovaisia tieteen suitsimisessa. Kirkko kun sai siinä pahasti näpeilleen ja menetti suuren osan uskottavuuttaan. Tiedämme kuitenkin muutaman varottavan poikkeuksen: natsien hallitseman Saksan ja Neuvostoliiton. Valtion diktatuuri johti molemmissa maissa tiedemiesten joukkopakoon tai joutumiseen vangituiksi tai surmatuiksi. Saksassa tiedemiehiä alettiin vainota aluksi rodullisin perustein. Neuvostoliitossa vaino perusteltiin enimmäkseen poliittisesti, mutta siihen liittyi myös proletaarinen epäluulo koulutettujen asiantuntijoiden lojaalisuutta kohtaan. Henkilötasolle ulottuva vaino johti molemmissa maissa tieteellisen suorituskyvyn laskuun, koska valtiot menettivät lahjakkuusreservejään.

Suoraa vainoa lamauttavampaa ja salakavalampaa voi kuitenkin olla sellainen tieteen tekemisen kontrolli, joka ilmenee tieteen tavoitteiden asettamisena ulkopuolelta käsin. Tavoitteita olivat Saksassa arjalaisen rotuopin tukeminen ja rotuopin sovellusten kehittäminen. Biotieteet ja lääketiede korruptoituivat irvokkaiksi rotu- ja yli-ihmisprojekteiksi. Neuvostoliitossa tieteen tuli palvella aatetta, ja sen metodiikan tuli olla joko yhteensopiva ”dialektisen materialismin” kanssa, tai peräti siitä kehitelty.

Ulkoa päin tuleva tavoitteiden asettaminen johtaa hyvin outoon tilanteeseen. Tieteessä tulee olla mahdollisuus kyseenalaistaa myös lähtökohtana pidetyt hypoteesit. Rehellisesti tehty tutkimus paljastaa ulkoa asetettujen lähtökohtien virheellisyyden joko tuottamalla negatiivisen tuloksen tai osoittamalla tutkimusasetelman hedelmättömyyden. Tiukassa poliittisessa ohjauksessa lähtökohtien arvostelu ei kuitenkaan ole mahdollista. Siksi joudutaan myös toiseen ulkoisen kontrollin muotoon: tiedon kriteerien kontrollointiin. Yleensä silloin nostetaan esiin vetoaminen kanonisoituun auktoriteettiin eli aiemmin tehtyyn tutkimukseen, joka on tukenut hyväksyttyjä tavoitteita. Auktoriteetilla on eniten vaikutusta aloilla, joilla teorioiden todentamiseen ei voi soveltaa loogis-matemaattisia menetelmiä: historiantutkimus, humanistiset tieteet ja taloustiede. Neuvostoliitossa matematiikka ja fysiikka olivatkin vähiten kontrollin turmelemia tieteenaloja.

Natsien ja Neuvostoliiton harjoittama tieteen kontrolli romahdutti näiden valtioiden tieteellisen tason hämmästyttävän nopeasti ja perusteellisesti. Natsien hallintoa kesti vain kymmenisen vuotta, mutta Saksa menetti – ehkä pysyvästi – asemansa tieteen ja teknologian johtavana maana. Neuvostoliitto kesti pidempään. Eräs arvio on, että tieteen korruptointi korruptoi koko Neuvostoliiton ja joudutti sen loppua.

Tieteen tilanne on kuitenkin kaiken kaikkiaan lohdullinen. Tieteen ulkopuolelta tuleva kontrolli on pystynyt hidastamaan tieteellistä edistystä vain poikkeustilanteissa ja tilapäisesti. Näyttäisi siltä, että tieteen sisäiset käytännöt ovat vahvat ja tiede on hyvin rokotettu kontrolliyrityksiä vastaan. Tämä pätee suuressa mittakaavassa ja keskiarvona. Mutta tieteelle tulee sallia mahdollisuus myös erehdyksiin ja harhapolkuihin.

                               --- 

Tieteen asema on nyky-yhteiskunnassa keskeinen. Tieteen olemuksen ja kehityksen pohtiminen auttaa myös ymmärtämään, miten yhteiskunta, talous ja teknologia kehittyivät nykymuotoonsa. Olen kirjoittanut asiasta perusteellisesti kirjassani ”Tervanpoltosta innovaatiotalouteen”.

Kosmisen instituutin vieraana

  Aiemmassa kirjoituksessa kerroin, miten kontakti Neuvostoliiton avaruustutkimusinstituuttiin syntyi. Laitos toimii vieläkin, ja tuntee edelleen nimen IKI (Institut Kosmitseskij Issledovanij). Seuraavassa joitakin tuokiokuvia kovin oudosta neuvostomaailmasta. Muistoni eivät ole ikäviä, eikä muistelu ole pahantahtoista, pikemminkin ihmettelyä.

Moskovassa on muutama pakollinen nähtävyys. Paras on mielestäni pyhän Vasilin katedraali Punaisella torilla. Se pitää nähdä luonnossa, niin huomaa, ettei se ole tästä maailmasta. Se on kuin vieraan kulttuurin rakentama avaruusalus, joka on sattumalta tehnyt välilaskun. Muistutuksena Venäjän todellisuudesta, muutaman sadan askelen päässä katedraalista on matala, pyöreä mestauslava.

Toinen nähtävyys on metro. Vanhat metroasemat ovat kuin palatseja tai gallerioita. Pidän eniten Majakovskajan asemasta joka on koristeltu Aleksander Deinekan mosaiikein. Ihanan ilmavia ja kaihoisia, monissa kuvattu urheilevia nuorukaisia ja neitoja ja kapeasiipisiä lentokoneita. Metrossa saa myös parhaan läpileikkauksen moskovalaisista. Niin  monet lukevat levollisesti kirjaa, liukuportaissa, junaa odottaessa, tungoksessa vaunun käytävällä.

Autossa matkalla instituuttiin käänsin amerikkalaiselle ystävälleni kyrillisiä mainoskilpiä. Seutu on varsin miellyttävää 1970-luvun lähiöarkkitehtuuria: puiden reunustamia katuja, asuinkerrostaloja ja niiden väliin sommiteltuja matalia palvelurakennuksia. Ja ne kilvet: elintarvikkeita, kukkia, hedelmiä, kelloseppiä, partureita, kelloseppiä.... Miten maailmassa voi ihmisillä olla niin paljon rikkinäisiä kelloja! Suunnitelmatalouden ihmeitä.

Instituutin aulassa seisoi tiukan oloisia aseistettua vartijoita. Kulunvalvonta on erikoinen. Vastaanottotiskin edessä on suuri joukko puisia numeroituja nappuloita, kuin urkuharmonissa. Kun painaa omaa nappulaansa, sisällä nousee ylös henkilökortti, ja vartija saa verrata tulijan naamaa kortin kuvaan. Ulkomaiset vieraat pääsevät toki laumana sisään tutun isännän ohjauksessa.
 
Instituutin keskellä on viihtyisä talvipuutarha, sen seinällä Konstantin Tsiolkovskia esittävä reliefi, siinä sitaatti: "Ihmiskunta ei jää vain maapallon pinnalle". Tsiolkovski oli kuuro ja rutiköyhä kyläkoulun opettaja Kalugasta, outo nero, joka selvitti avaruuslennon fysikaalisen perustan. Nykyäänkin jokainen raketti-insinööri tuntee Tsiolkovskin yhtälön.

Suuressa auditoriossa oli moderni kokoustekniikka ja simultaanitulkkaus. Osanottajia oli satakunta, ehkä kolmasosa länsimaisia. Isäntien asiantuntevuus ja ammatillinen ote tekevät vaikutuksen. Esillä oli tieteelliset tavoitteet, ongelmat, avaruusaluksen resurssit, lentoproseduurit jne. Kaikki tavattoman kiehtovaa. Meille suomalaisille todella uusi maailma.

Salin viimeisellä penkkirivillä istuu rivi vanhempia ihmisiä, harmaapukuisia miehiä ja kutovia naisia. Istuvat poissaolevan näköisinä. Kuulemme, myöhemmin, että se on puolueosaston väkeä. Vahtivat, ettei kokouksessa tapahdu mitään sopimatonta. Proletaarinen ennakkoluulo istuu syvällä.

Väliajalla isäntämme, tavattoman lihava fyysikko, lähestyy minua ja ystävääni, ja kysyy haluammeko nähdä avaruusaluksen. Mitä ihmettä, emme tienneet että se on täällä! Tietysti hakuamme nähdä, miten instrumenttimme on siihen asennettu. Laskeudumme kellariin ja kuljemme loputtoman pitkiä käytäviä. Äkkiä tien sulkee rynnäkkökiväärillä aseistettu sotilas. Fyysikkomme on aidon hämmästynyt. Ilmeisesti vartija on asetettu kokouksen ajaksi pitämään epäilyttävät länsimaiset loitolla. Vasta parin puhelinsoitoin ja pitkän odottelun jälkeen pääsemme asennushalliin. Alus seisoo telineillä asennushallissa, ja valkotakkiset teknikot hyörivät sen ympärillä (alus on testimalli, puhdastilatekniikkaa ei vielä tarvita).  Myös itse alus on neuvostotapaan maalattu valkoiseksi, se pitää aluksen lämpötilan viileän puolella lähiavaruudess. Vain aurinkopaneelit ovat syvän siniset.

Kokousta isännöi instituutin johtaja Roald Sagdejev, akateemikko ja kuuluisa fyysikko. Pieni, tumma, kiireinen ja huolestuneen näköinen mies. Kättelemme, kun vieraat allekirjoittavat "protokollan", se tehtiin joka kokouksesta. Siinä vakuutetaan, että kokous sujui "ystävällisessä ja ammatillisessa ilmapiirissä". Turha vakuutus, ilmapiiri oli todella innostunut. Sekä isännät että vieraat ymmärsivät että maailma oli kääntymässä uusille raiteille.

Epilogi

Vuosien jälkeen tein nojatuolimatkan Moskovaan, se onnistui Googlen, Google karttojen ja satelliittikuvien avulla. Instituutin nettisivut oli helppo löytää, ja projekteja näyttää olevan edelleen käynnissä. Ja itse instituuttikin nököttää vanhalla paikallaan Moskovan eteläisessä esikaupungissa.

Ja metroasema näyttää olevan aivan lähellä. Nyt muistankin, että kuljimme sinne usein metrolla.

Roald Sagdejev löytyy myös helposti. Hän on todellakin ansioitunut fyysikko, ja edelleen aktiivinen. Ja aikanaan hän oli myös Neuvostoliiton nuorin akateemikko, ilmeisesti todellinen lahjakkuus. Kansallisuudeltaan hän on tataari. Akateemikot olivat Neuvostoliitossa tavattoman arvostettuja, kuten Saharovin tapauksesta tiedämme. Ja tuo asema antaa myös poliittisen vaikuttamisen mahdollisuuksia.
 
Sagdejev toimi yhteistyössä Mihail Gorbatsovin kanssa jo Andropovin kaudella, ja oli myöhemmin hänen neuvonantajanaan. Hän vastusti näkyvästi ydinasevarustelua. Hän myös avioitui USA:n entisen presidentti Eisenhowerin tyttärentyttären kanssa.

Tieteellisteknisen matkailun historiaa

Tämä tapahtumasarja alkoi 1980-luvun puolessa välissä. Suomi päätti tehdä avauksen avaruusteknologian kehittämiseen, ja kävi jotenkin ihmeenomaisesti niin, että juuri samaan aikaan tiukasti suljettu Neuvostoliitto avasi avaruusohjelmansa ovet länsimaisille tutkijoille. Ja koska halusimme päästä konkreettiseen toimintaan, menimme mukaan. Minut oli juuri pyydetty VTT:n avaruustutkimusohjelman johtoryhmään, ja hyvin pian olimme rakentamassa laitteita, jotka sijoitettaisiin neuvostoliittolaisiin avaruusaluksiin.

Myöhemmin saimme kuulla epävirallisista lähteistä, että juuri tiedemiehet ja avaruustutkijat olisivat vakuuttaneet neuvostoliiton johdolle, kuinka hyödyllisiä ja laaja-alaisia vaikutuksia avoimuudella tulisi olemaan. Ja sain itse havaita, että avaruustekninen yhteistyö oli todella menestys. Meitä suomalaisia projekteissa saatu kokemus auttoi pääsemään Euroopan avaruusjärjestön ohjelmiin. Ja neuvostoliitolaisille kollegoille yhteistyö oli ilmeisen mieluista.

Hieman myöhemmin Neuvostoliitto alkoi puhua avoimuudesta, "glasnost". Ja vielä muutaman vuoden kuluttua alettiin rakentaa uudelleen neuvostojärjestelmää, se oli "perestroika". Emme tietenkään aavistaneet, että vain viiden vuoden kuluttua neuvostoliiton taru olisi lopussa. Se ei varmaankaan ollut tarkoitus, se olisi ollut aivan liian utopistista. Mutta jälkeenpäin ymmärrän, että se oli loogista. Henki oli päästetty pullosta.

Seuraavassa eräitä välähdyksiä perin kummallisesta, joskus omalla tavalla kiehtovasta ja joskus hieman pelottavasta neuvostotodellisuudesta.

Matkustaminen Neuvostoliittoon oli helppoa ja halpaa. Olihan voimassa valtioiden välinen sopimus teknis-tieteellisestä yhteistyöstä ja asiantuntijoiden vaihdosta. Niinpä ulkoministeriö hoiti käytännön järjestelyt. Meille maksettiin Moskovassa jopa päivärahaa, tosin viralliseen vaihtokurssiin, joten sen ostovoima oli heikko. Se ei haitannut, koska ruplat piti joka tapauksessa tuhlata paikan päällä, ja mahdollisuuksia siihen oli perin vähän.

Yleensä matka taittui junalla. On kuitenkin pakko mainita Sheremetjevon lentokentästä. Neuvostoliitosta lähtijän oli tehtävä tulliselvitys, jossa vakuutetaan, ettei taskussa ole yhtään ruplaa. Tämän jälkeen matkailija pääsee odotussaliin - jonka ravintolassa kelpaavat vain ruplat. Matkailija ymmärtää pian unohtaa ilmoittaa taskuunsa unohtuneista muutamista seteleistä.

Moskovassa tieteellinen matkailija majoitetaan tiedeakatemian hotelliin. Neuvostoliiton tiedejärjestelmä oli laaja, ja siihen kuului paljon maan sisäistä kokous- ja kongressimatkailua. Moskovassakin tiedeakatemialla oli kai kymmenkunta hotellia, luullakseni ne kaikki olivat samanlaisia 12- kerroksisia tornitaloja. Ulkomaiset asiantuntijat majoitettiin aina hotelli numero seitsemään. Hotellin toisessa kerroksessa oli "ulkomaalaisten palvelutoimisto". Sen lattia oli peitetty pehmeillä itämaisilla matoilla, ja vieraita varten oli upottavia nojatuoleja. Huoneen perällä oli suuri kirjoituspöytä ja sen takana vihainen nainen, joka osasi ainoastaan venäjää. Nainen otti matkailijan passin, nyökkäsi nojatuoleihin päin ja sanoi venäjäksi "odottakaa".

Ja sitten odoteltiin. Yleensä ainakin tunti. Lukuisten matkojen aikana syy vähitellen selvisi. Matkailijalle oli kyllä paikka hotellissa, mutta valitettavasti neuvostotiedemiehet olivat kovin kurittomia. He nimittäin saattoivat viivyttää oleskeluaan omin päin, joten hotelli ei oikeasti tiennyt, oliko matkailijalle varattu huone vapaa. Mutta yleensä noin tunnin kuluessa matkailijalle löytyi tavalla tai toisella vapaa huone. Sitten vain lappu kourassa, pelottavasti kolisevalla hissillä oikeaan kerrokseen. Avain piti pyytää kyseisen kerroksen kerrospalvelijalta. Seuraava operaatio oli sitten löytää kerrospalvelija. Yleensä kyseinen henkilö löytyi kaksi tai kolme kerrosta ylempää tai alempaa, rupattelemasta ja tupakoimasta muiden vastaavien naisten kanssa. Ymmärrän täysin menettelyn, koska kerrospalvelijan työ oli ilmeisesti sekä tylsää, että melko turhaa.

Kerran vastaanottotoimiston nainen piti minulle pitkän puhuttelun -venäjäksi, jota osasin huonosti. Aavistin, että huoneessani olisi jotain erikoista. Niin olikin, sillä se oli sviitti, jossa oli keittiö ja iso makuuhuone, jossa puolestaan oli leveä parivuode. Keskellä yötä heräsin siihen, että oveen jyskytettiin. Ovella oli hyvin kohtelias ja hyvää englantia puhuva professori, joka selitti, että hänen kiinalainen vieraansa majoitettaisiin huoneeseeni. Kyllä se minulle sopi. Päästin herrat keittiöön rupattelemaan ja painuin takaisin nukkumaan. Aamulla heräsin raskaaseen puhinaan, jonka lähdettä en millään älynnyt. Lopulta huomasin, että parivuoteessa vieressäni nukkui ankarasti puhisten se sama tuttu kiinalainen.

Aamiaisen sai hotellin kanttiinista. Siellä piti elekielellä osoittaa tiskistä, mitä halusi. Sitten ateria punnittiin vaaalla, ja maksettiin muutamalla kopeekalla. Etenkin leipä, kananmunat ja makkarat olivat herkullisia. Ne maistuivat jotenkin vanhanaikaisilta, kuin ajalta ennen tehotuotantoa.

Ja sitten vain päivän puuhiin, alakerrassa odotti jo isäntien auto valmiina kuljettamaan noin viiden kilometrin päähän avaruustutkimusinstituuttiin. Mutta se onkin jo toinen tarina. Joka kohta seuraa.