Kurkistuksia pahuuteen

Miten määritellä pahuus jollain asiallisella ja neutraalilla tavalla? Ja tarkoitus on nyt väistää itsetään selvät ja sisällöllisesti tyhjät määritelmät. Aloitan nyt ihmisen pahuudesta, sitähän pahuudella yleensä tarkoitetaan. Toki meillä ihmisillä on moraalinen vaisto: osaamme lähes huomaamattamme luokitella jonkun ihmisen tai teon pahaksi. Mutta etsin jotain täsmällisempää - ja sen jälkeen palaan uudelleen tähän moraaliseen vaistoon.

Edellä mainitsemiani itsestään selviä pahuuden määrittelyjä ovat uskontojen ja yhteisöjen kuvaamat pahat asiat ja teot. Ne saattavat tuntua järkeenkäyviltä – tai sitten ei. Uskonnot puhuvat synneistä, sillä tarkoitetaan kirjattujen sääntöjen rikkomuksia. Tämä tuntuu selvältä – olettaen että säännöt ovat riittävän selviä. Mitä ne eivät aina ole. Toki tämä kaikki on älyllisesti varsin latteaa. Mutta syntikäsitykseen liittyy myös myöhemmän teologian kehittelemä syvällinen taso. Synnit nimittäin alettiin jaotella tekosynneiksi ja perisynneiksi. Tekosynnissä rikomme jotain sääntöä. Siihen voi olla erilaisia syitä: vahinko, edun tavoittelu, huolimattomuus tai psykologinen houkutus. Syy on yhdentekevä, teko on joka tapauksessa väärin. Sen sijaan perisynti, toiselta nimeltään kuolemansynti, on taipumus, jota pidämme haitallisena. Esimerkiksi laiskuus. Se voi johtaa tekoon, mutta tärkeintä on tämä: perisynti ei sinänsä ole rangaistava asia. Juuri perisynti on kiinnostava vertauskuva asialle, jota koetan pohtia: miksi olemme pahoja.

Ensin pitäisi saada aikaan sopivan yksinkertainen määritelmä pahalle teolle: se aiheuttaa kärsimystä tai vahinkoa ihmiselle. Myös yhteisöön kohdistuvina tällaiset teot on syytä määritellä pahoiksi. Vastaavasti pahuudeksi luetaan pahojen tekojen esiintyvyys,”prevalenssi”. Mutta tämä ei vielä riitä. Pahan teon pitää olla tahallinen, erehdyksiä ja huolimattomuutta ei voi pitää pahuutena. Toisaalta niin sanottuja ”oheisvahinkoja” voi pitää pahuutena, jos ne tiedostetaan, mutta niistä ei piitata.

Ihmisellä voi olla eri asteisena ilmenevä taipumus pahuuteen. Se on hänen persoonalisuutensa piirre, ilkeys. Jostain syystä perinteinen psykologinen persoonallisuuden tutkimus ei tunne ilkeyttä. Se on outoa: arkipäiväinen ymmärryksemme ja kokemuksemme tunnistaa sen kyllä. Ehkä ilkeys ei ole”puhdas” luonteenpiirre”, vaan pikemminkin mutkikkaampi reaktio. Paha teko on voimakkaasti yhteisöön vaikuttava signaali. Yhteisö voi puuttua siihen, mutta jos pahan teon tekijällä on riittävästi fyysistä voimaa tai sosiaalista tai organisoitua tukea, teon tekijä pystyy uhmaamaan yhteisöä, ja nauttii samalla tekonsa hedelmistä. Paha teko voi tuottaa henkilökohtaista etua, mutta se tuottaa myös sosiaalista pääomaa. Teko on vallan käyttöä, ja ilkeys kuvaa taipumusta ottaa ja käyttää valtaa pahojen tekojen kautta. Se on negatiivinen perustarve, jota tyydyttää huomion saaminen ja ainakin kuviteltu ihailu.

Edellä kuvataan pahuus psykologisena ilmiönä, erään perustarpeen tyydyttämisenä. Mutta siinä ei ole kaikki. Pahuus näyttää olevan ylenpalttista, voiko yksilön tarve eli ilkeys todella selittää sen? Ilmeisesti ei. Eräs pahuuden piirre on, että se on sosiaalista ja tarttuvaa. Koska pahat teot ovat paheksuttuja ja rangaistavia, niitä on raskasta tehdä. Mutta yhdessä ihmiset saavat voimaa toisistaan. Sota on tästä ääriesimerkki. Sodassa noudatetaan poikkeusnormeja, muutenhan ne eivät olisi edes mahdollisia. Sodan aikana nähdään kaikki pahuuden muodot: tavallisten sotilaiden sekä norminmukaiset että spontaanit pahat teot, ja komentoketjujen eri tasoilla harjoitettu pahuus, joka ylittää moninkertaisesti sen, mihin rivisotilaat tai siviilit pystyvät. 

Alussa mainitsin, että ihmisillä on vaistomainen moraalinen vaisto tunnistaa pahuus, on kyseessä sitten toisten ihmisten käytös, tai omin tekojen ja halujen analysointi. Asia on kuitenkin monimutkaisempi, meillä on myös erilaisia keinoja kiertää tai ohittaa omien pahojen tekojen tai aikomusten aiheuttama henkinen epämukavuus. Toki edelleen tiedämme, että ne ovat pahoja, mutta tällaisen tietoisuuden voi ohittaa, jotenkin pahuuden voi niin sanotusti ”oikeuttaa”. Todettiin jo, että sosiaalisuus laimentaa omantuntomme. Kun pahuus on yleistä, siitä on vaikea kieltäytyä – tai emme edes huomaan sitä. Eräs keino pahuuden ohittamiseksi on käyttää sopivaa välinettä. Tunnettu esimerkki: ihmisen tappaminen paljain käsin on epämiellyttävää, teräaseella se on helpompaa, ampumalla vielä helpompaa. Ja kauko-ohjatulla aseella tai droonilla tehty tappo ei enää tunnu miltään. Pommikoneen lentäjät eivät koe olevansa halveksittavia joukkomurhaajia – mitä he tietenkin ovat.

Pahuus näyttää aina liittyvän valtaan. Jo yksilötasolla nähdään, että pahoilla teoilla tai niiden uhalla luodaan ja ylläpidetään valta-asemaa kanssaihmisiin nähden. Kovin tunnettu asetelma on pahuus avioliitossa: pahoilla teoilla saatetaan yrittää ehkä muokata suhdetta paremmaksi, tai ainakin pahantekijän oman mielen mukaisesti. Itsestään selvää on, että objektiivisesti ottaen avioliitto ei siitä koskaan parane. Toisaalta avioliitto on näyttämö, joka havainnollistaa pahuuden psykologisia motiiveja. Puolison huono kohtelu on ilmeisen järjetöntä avioliiton kannalta, mutta se näyttää tuottavan jonkinlaista syvää tyydytystä. En nyt mene syvemmälle tähän psykologiseen näkökulmaan, kunhan vain muistutan, että se on aina pahuudessa mukana.

Pahuuden rinnakkaiskäsite on julmuus. En osaa antaa sen tarkempaa määritelmä, jollain lailla se on pahuuden korostamista, kärsimystä halutaan aiheuttaa yli sen määrän, joka riittäisi alkuperäisen tarkoituksen toteuttamiseen. Sotapäälliköt ja hallitsijat soveltavat sitä tietoisesti ja systemaattisesti. Kahdestakin syystä. Ensinnä vallankäytön kohteet halutaan pelotella passiivisiksi ja siis helpommiksi hallita. Ja toiseksi, se sitouttaa pahuuden toteuttajat. Jos he käyttäytyvät riittävän huonosti, he eivät voi vaihtaa puolta eivätkä hylätä valtuuttajaansa. Kuten pahuus, myös julmuus toimii kaikilla yhteisöjen tasolla. Avioliitossa julmuus helpottaa näennäisesti suhteen hallintaa. Kuvitellaan, että julmasti kohdeltu osapuoli alistuu ja käyttäytyy säyseästi.

Tehoaako julmuus? Johtaako vaikka oikeudenkäytön julmuus rikollisuutena mitatun pahuuden muodon vähenemiseen? Monet uskovat näin, mutta esimerkit historiasta eivät vahvista uskomusta. Asia on suorastaa päin vastoin. Eräs esimerkki on eurooppalaisen oikeuskäytännön murros. Perinteinen kansanoikeus pyrki rikosten seurausten lievennykseen ja hyvittämiseen. 1600-luvulla oikeuden perustaksi otettiin ns. Mooseksen laki. Se merkitsi rangaistusten kovenemista, julmuudesta tuli käytäntö. Tällaisen pahuuden motiivi oli uskonnollis-ideologinen. Sen seurauksena koko yhteiskunta raaistui. Rangaistuksen pelko ei näyttänytkään toimivan pelotteena. Toinen ja hyvin dokumentoitu esimerkki on 1900-luvun pohjoismainen liberaali kriminologia, joka vähensi selvästi rikollisuutta. 

Pahuuden motiivit eivät ole vain psykologisia ja pragmaattisia. Pahuus ei ehkä ole sittenkään ihmiselle täysin luonnollista ja helppoa, koska se on ristiriidassa sekä terveen järjen että vaistomaisten moraalitunteiden kansa. Siksi paha ihminen tarvitsee perusteluja, sekä itselleen että apureidensa yllyttämiseksi. Ja se tärkein motiivi on uskonnollis-ideologinen. Se on vahva motiivi, joka ei näytä tuntevan mitään rajoja, koska siinä ei tähdätä mihinkään konkreettiseen. Pahimmat asiat maailmassa on tehty ideologian ja uskonnon (oikeastaan saa asia) nimissä. En edes perustele, kaikki tietävät tämän. 

Edellä todettiin, että pahuus on aina tahallista. Tarkkaan ottaen, se saattaa olla kuitenkin myös väistämätöntä. Voidaan puhua funktionaalisesta pahuudesta. Pahuuteen ajaudutaan, kun sitä koetetaan välttää. Yksinkertaisimmillaan se näkyy armeijassa: sotilas ei koe tekevänsä pahoja tekoja, hän koettaa välttää jonkun suuremman pahan.

Tällaiseen pahuuden lajiin liittyy niin sanottu seurausetiikka: paha teko on väistämätön koska sen vaihtoehtona voisi seurata enemmän pahaa. Tietysti siinä on eräänlaista logiikkaa, mutta voiko eri vaihtoehtojen haittoja todella verrata, ja saako niitä edes verrata? Niin sanottu vangin ongelma saattaa valaista asiaa. Kaksi rikollista jää kiinni, ja heitä kuulustellaan erikseen. Kummallekin kerrotaan, että jos hän ilmiantaa, kumppaninsa, hän saa lievän rangaistuksen, ja rikostoveri maksimirangaistuksen. Tällaisessa tilanteessa molemmat vangit vääjäämättä ilmiantavat toisensa. Vaikka loogisesti paras tulos olisi pidättyä ilmiannosta, olivatpa muut ehdot mitä tahansa.

Vangin ongelma tiivistyy ydinaseiden kehittämisessä. Järkevät ja usein myös korkean moraaliset fyysikot kehittivät aseen siinä pelossa, että muuten vihollinen eli natsi-Saksa kehittäisi sen. Myöhemmin pelättiin, että Neuvostoliitto kehittäisi ydinpommin, tosin useimmat fyysikot ymmärsivät, että niin kävisi joka tapauksessa. Onko ensiksi ehtimisessä erityinen etu? Ehkä siihen ei uskottu, tosin ensimmäistä kehittäjää kohtaa ankarampi moraalinen tuomio. Ydinaseen käyttäminen on äärimääisen paha teko, mutta eikö sen mahdollistaminen ole sitä myös?

Kun ase oli valmis, ristiriitaisen loogisen asetelman tilaan astui julmuuden logiikka. Asetta oli ehdottomasti käytettävä. Paitsi vihollisten alistumisen varmistaminen, tarjolla oli ainutlaatuinen ihmiskoe, joka auttaisi entistä suuremman pahuuden suunnittelussa. Joskus kuulee arvion, että pommia ei haluttu pudottaa Tokioon jostain ”inhimillisestä” syystä. Näin ei ole, vaan ongelma oli, että Tokio oli jo lähes täysin tuhottu palopommeilla. Siksi pommi haluttiin pudottaa johonkin ehjänä säilyneeseen kohteeseen.

Miten tässä pahuuden mutkikkaassa labyrintissä voisi järkevästi suunnistaa? Yksinkertainen neuvo on: kieltäytymällä pahuudesta. Sillä on yleensä hintansa, mutta saman neuvon mukaan tuo hinta on koetettava maksaa, jos suinkin mahdollista. Ja tässä viimeistään pitää mainita kyynikot. Koulukuntahan tunnettiin jo Antiikin kreikassa. Kyynikko voi kokea vastustavansa pahuutta, mutta aivan selvästi kyynikot näyttävät kritisoivan pahasta kieltäytymistä. Koska se joko on turhaa, tai se johtaa juuri siihen pahaan jota kieltäytyjä koettaa välttää. Tai erityisen paheksuttavaa on, jos pahasta kieltäytyjällä on itselkäs sivumotiivi. Entä sitten? Joten: ovatko kyynikot sitten pahoja vai hyviä? Tässä vaiheessa lukijalle pitäisi jo olla selvää, että hyvän ja pahan kysymykset ovat erittäin monimutkaisia, ja yleensä niihin ei voi soveltaa logiikan lakeja.

Vihoviimeinen esimerkki. Kun natsi-Saksa oli hävinnyt sodan. Hitler antoi käskyn, että Ranskasta vetäytyvän armeijan piti tuhota Pariisi. Vastuussa ollut kenraali kieltäytyi tottelemasta. Hän kieltäytyi pahasta, ja sehän on hyvä. Mutta nyt kyynikko korottaa äänensä ja sanoo, että kenraali halusi vain säästää joukkojaan. Kaupungin tuhoaminen olisi hidastanut vetäytymistä, ja siten aiheuttanut sekä välittömiä että välillisiä miehistötappioita. Kyynikon mielestä väärä motiivi mitätöi hyvän teon. Niinkö todella? En usko.

Yllytän kieltäytymään pahasta myös, vaikka motiivi olisi epäselvä. Suosittelen myös hyvyyden puolustamiseksi lyhyitä ja yksinkertaisia perusteluja, pitkät päättelyketjut eivät lopu koskaan. Meillä on synnynnäinen hyvän ja pahan taju. Luontaista logiikan tajua meillä kuitenkaan ei ole.

Pahuus on syvästi inhimillistä. Eläimet eivät ole pahoja eivätkä hyviä. Niiden taipumukset ovat syntyneet evoluutiossa menestymisen tarpeisiin. Ihmisillä on kuitenkin historiallinen perinne luokitella eläimet tai niiden taipumukset hyviksi tai pahoiksi. Pedot siis ovat pahoja, tai jopa julmia. Käytämme julma-sanaa, kun ne toimivat tehokkaasti ja määrätietoisesti. Esimerkkejä löytyy. Laumaeläimet eivät välttämättä suojele heikkoja tai sairaita yksilöitä. Kissaeläimet kiduttavat saalistaan. Karhut ja leijonat yrittävät surmata ylivuotiset pennut, joilla on toinen isä. Loiset elävät isäntiensä kustannuksella, ja jopa näännyttävät lopulta isännän.

Eläimillä tämä kaikki on tarkoituksenmukaista toimintaa. Ihmisen pahuuden muodot välittyvät kulttuurin kautta. Pahuus on kulttuurituote. Hyvä muistaa, vaikka kulttuuria toki arvostamme yli kaiken.

Tohtori Jekyll ja Mr. Gage

Onko jotain outoa tässä otsikossa? Saattaa olla, ja on tarkoituskin, se selviää kohta. Kysymys on siitä, millaista on olla hyvä ihminen, tai oikeanlainen ihminen tai moraalinen ihminen, tai ylipäätään ihminen. Onko se hyvinkin raskasta, ja mistä hyvät ja pahat teot oikein johtuvat? Onko pahuus syntiä, tai onko ihminen väistämättä paha perisynnin takia. Aika raskas paketti tulossa? Synnin voimme tässä kuitenkin unohtaa, sillä olen käsitellyt sitä aihepiiriä varsin perusteellisesti toisessa kirjoituksessa Kaikki synnit. Nyt sanon vain lyhyesti: unohdetaan synti, jostain muusta on kysymys.

Ehkä muistamme kiltin ja hyvän tohtori Jekyllin. Hän on Robert Louis Stevensonin (1850–1894) romaanihenkilö. Jokin tohtoria riivaa, hän ei voi olla levollinen. Onko hänen hyvä käytöksensä pelkkää poseerausta, ehkä hänen hartain toiveensa onkin olla jotain muuta. Hän keksii seerumin, joka tukahduttaa moraaliset tunteet. Juotuaan sitä hän muuttuu aivan toiseksi, jopa hänen ulkomuotonsa muuttuu, hän on nyt ilkeä Mr. Hyde. ”Vihdoinkin vapaa”, hän huudahtaa, ja kiiruhtaa riemuissaan kaupungin iltaan toteuttamaan alhaisia himojaan. Yöllä hän palaa uupuneen laboratorioonsa ja ottaa seerumin vasta-ainetta muuttuakseen taas rauhalliseksi ja ystävälliseksi tohtori Jekylliksi.

Tapauksesta tulee mieleen Phineas Gagen onnettomuus vuonna 1848. Hän työskenteli esimiehenä louhintatyömaalla. Kallioon poratut reiät panostettiin ruudilla, ja Gagen tehtävä oli tampata ruuti tiiviiksi rautatangolla. Ruudin päälle kaadettiin ensin hiekkaa, mutta jonkun virheen takia yhdestä reiästä oli unohtunut hiekka. Räjähdys sinkosi tangon voimalla ulos, se kulki Gagen leuan alta ja silmäkuopan läpi päälaen kautta ulos. Gage istui hölmistyneenä aivonroiskeiden keskellä ja rautatanko löytyi kymmenen metrin päästä. Onneksi lähellä oli lääkäri, joka puhdisti ja sitoi kauhean haavan ja toimitti Gagen sairaalaan.  

Kaikkien ihmeeksi Gage toipui. Lääkärit tutkivat häntä huolella, ja havaitsivat että henkiset kyvyt olivat tallella, hänen älynsä ja muistinsa olivat normaalit ja aistit kunnossa toista menetettyä silmää lukuun ottamatta. Gage palasi työhön, mutta ei pystynyt hoitamaan tehtäviään. Hänen persoonallisuutensa oli muuttunut täysin. Entisestä pidetystä ja ahkerasta työntekijästä oli tullut impulsiivinen, epäluotettava ja aggressiivinen häirikkö. Hän niin sanotusti vaipui pohjalle ja vietti lopun elämäänsä alkoholistien ja pikkurikollisten seurassa.

Gage menetti onnettomuudessa aivojen otsalohkon etuosan. Piileekö siellä ihmisen eettinen harkinta, moraali ja rationaalisuus? Ilmeisesti, ja ehkä myös fiktiivisen tohtori Jekyllin seerumi lamautti tämän aivojen osan. Mutta voidaanko aivokuvauksella määritellä ihmisen persoonallisuus ja luonne? Näin ei näytä olevan. Jonkinlaisia tilastollisia eroja löytyy, mutta älykkyyden, moraalin tai lahjakkuuden sijainti aivoissa on edelleen arvoitus. Jotkin löydöt ovat jopa intuition vastaisia, oli pieni shokki, että superlahjakkuutena pidetyn Albert Einsteinin aivot osoittautuivat merkittävästi keskimääräistä pienemmiksi. 

Kerrataan. Kyvykkyys tai persoonallisuus, puhumattakaan moraalisista ominaisuuksista eivät erotu aivojen rakenteessa. Einsteinin saavutukset fysiikan alalla johtunevat synnynnäisestä kyvykkyydestä, mutta myös sattumasta ja henkilöhistoriasta. Hän oli oikeissa paikoissa oikeaan aikaan, ja tapasi oikeita ihmisiä. 

Palataan Stevensoniin. Mahdollisesti hän oli kuullut Phineas Gagen tapauksesta ja saanut siitä idean kirjaansa. Entä millainen oli hänen henkilöhistoriansa? Hän oli saanut ankaran uskonnollisen kalvinistisen kasvatuksen. Myös siihen tuo kertomus viittaa. Stevenson kuitenkin menetti jo nuorena uskonnollisen vakaumuksensa.

Uskontososiologit ovat pohtineet moraalin ja uskonnon yhteyksiä. En tiedä miten asiaa on tutkittu, mahdollisesti on kyselty ratkaisuja erilaisiin moraalisiin pulmatilanteisiin. Ja tulokset ovat nytkin intuition vastaisia. Uskonnollisilla ihmisillä moraalilla näyttää olevan verrokkiryhmiä vähemmän vaikutusta valintoihin. Oma psykologian tuntemukseni antaa erään selityksen. Vaikeat valintatilanteet ovat kognitiivisesti kuormittavia. Mahdollisesti moraalista harkintaa delegoidaan: vakaumus helpottaa ja nopeuttaa kiusallisilta tuntuvia valintoja. 

Palataan Robert Louis Stevensoniin. Hän eli vaiheikkaan ja jopa romanttisen elämän, ja asui lopulta Samoan saarilla, joiden asukkaisiin hän solmi hyvin lämpimät suhteet. Itse pidän häntä hyvin moraalisena ihmisenä, joka inhosi erityisesti brittiläistä kolonialismia. Annan nyt lukuvihjeen. Aarresaari on  hyvä, koukuttava ja varmaan tämänkin päivän nuorisoa kiehtova kirja. Mutta varttuneemmalle lukijalle suosittelen novellia Falesan ranta. Stevenson piti sitä itse parhaana novellinaan. Vasta tämän kertomuksen luettuaan voi ymmärtää, mistä oikeasti on kysymys Puccinin kuuluisassa oopperassa Madama Butterfly.

Kaikki synnit

Oon koiranraato raihnainen ja kaiken pahan pahka,
mä synnit imen itseeni kuin rasvan imee nahka.

Vanha körttivirsi, ehkä Lutherin mukaan.

Suomessa ja monissa muissakin kristinopin, islamin tai juutalaisuuden värittämissä maissa puhutaan paljon synneistä. Yleensä tällaiselta puheelta ei voi lapsuudessakaan välttyä, sillä uskonnolla on ollut merkittävä rooli koululaitoksen kehityksessä. Uskonto on jättänyt jälkensä opetussuunnitelmiin, tai se voi olla koulussa suorastaan keskeisessä asemassa. Kulttuurissa, kuten kirjallisuudessa ja elokuvissa, käsitellään paljon moraalisia aiheita, eli oikein ja väärän tekemisen kysymyksiä. Siinäkin voidaan hyödyntää synnin viitekehystä, tai ainakin niissä sovelletaan syntiin liittyviä puhumisen tapoja. Mutta aukeavatko moraaliset kysymykset todella parhaiten synnin kautta, vai onko olemassa vaihtoehtoisia tai jopa parempia lähestymistapoja?

Katsotaan aluksi noita kolmea edellä mainittua uskontoa. Niille on yhteistä, että ne ovat myös oikeusjärjestelmiä. Niiden pyhissä kirjoissa annetaan ehdottomia elämänohjeita. Tunnemme toki esimerkiksi Mooseksen lain kymmenen käskyä. Nuo ohjeet vaikuttavat oikean suuntaisilta, kuten tappamisen ja varastamisen kielto. Itse synti-sanan yleisyyttä pyhissä kirjoissa en osaa arvioida, mutta suoraviivaisesti ja yleisesti ajatellaan, että pyhien lakien rikkominen on synti. Rangaistukset kirjoissa mainitaan, etenkin kuolemanrangaistus, joka määrätään muun muassa homoseksuaalisuudesta. Oikeusjärjestelmän ylläpidosta ei kirjoissa anneta ohjeita, mutta jollain lailla Jumala on varmaankin sitä valvomassa, ja kokemuksesta tiedämme, että apuna toimii aina myös maallisia oikeudenpalvelijoita. Laki on joka tapauksessa Jumalan sanaa, joten huomattava auktoriteetti on tehostamassa lakien noudattamista.

Toinen lainkuuliaisuutta lisäävä tekijä on usko ylösnousemukseen ja kuoleman jälkeiseen elämään. Synnintekijä saattaa välttää maallisen oikeuden, mutta kuoleman jälkeen oikeutta varmasti jaetaan. Pahin rangaistus on loogisesti se, että kuolema on lopullinen ja ylösnousemus evätään. Tätä tarkoittaa "joutua kadotukseen". Uskomus kuoleman jälkeiseen elämään lienee hyvin vanha, ja se tavataan monissa niin sanotuissa pakanauskonnoissa. Toisaalta jopa juutalaisuudessa on ollut lahkoja, jotka eivät usko kuolemanjälkeiseen elämään. Kristinopissa on menty aivan toiseen suuntaan. Sen piirissä on kehitetty helvetti-niminen laitos, jossa syntisiin kohdistetaan kuoleman jälkeen mutkikkaita ja brutaaleja rangaistuksia. Pyhissä kirjoissa helvetistä löytyy vain epämääräisiä vihjeitä, mutta eräs järjestyneen helvetin malli löytyy antiikin Kreikan mytologiasta. Ajatus syntisten rankaisemisesta kuoleman jälkeen lienee siis sekin vanhaa perua, epäilemättä tällaista ideaa on suosittu moraalia vahvistavana. 1200-luvulla runoilija Dante Alighierin sepittämä Jumalainen näytelmä kehitti helvetin täyteen loistoonsa. Sen lieskat ovat sävyttäneet ja määrittäneet uuden ajan eurooppalaisten uskonnollisia tunteita ja maailmankuvaa.

Synnin määrittely sääntöjen rikkomisena tuntuu turhankin yksinkertaistavalta. Moraalisesti väärin voi toimia lukemattomilla tavoilla, eikä niitä kaikkia voi mitenkään kirjata selviksi säännöiksi. Lähellä on myös ajatus, että laajasti pyhiin teksteihin perehtynyt kirjanoppinut voi ottaa käyttäytymisessään suurempia vapauksia, hän osaa välttää karikot. Joku kyynikko voisi sanoa: aivan niin, ja sitä varten meillä on nykyään juristit.

Vähitellen kristillinen syntikäsite hienostui. Katolinen kirkko omaksui jaottelun tekosynteihin ja perisynteihin. Tekosynti on selvä rikkomus, kuten huorinteko, ja siitä saattaa saada anteeksiannon tunnustamalla synnin ripissä. Sen sijaan perisynti on taipumus, ja eräs luettelo sisältää seitsemän perisyntiä eli kuolemansyntiä. Perisyntiä ei saa anteeksi, koska se on ihmisen luonnossa, mutta ihminen voi toki nöyrtyä ja koettaa vastustaa tätä taipumista. Eri kirkkokunnilla on hyvinkin mutkikkaita syntiteorioita, ja ne ovat vaihdelleet eri aikoina. Aivan keskeinen käsite syntiteorioissa on "vapaa tahto". Jos sitä ei olisi, ihminen ei voisi tehdä syntiä. Tämä on monimutkainen filosofinen ogelma, ja oman tarkastelun arvoinen asia.  Mutta onko syntien luonnehtiminen sittenkään riittävää, synti kun saa niin monia muotoja?

Ripistä muodostui katolisessa kirkossa tärkeä toiminnan osa. Ilmeisesti syntien tunnustamisessa ja sitä seuraavassa, ainakin symbolisessa anteeksiannossa on vahva terapeuttinen voima. Uskonpuhdistuksessa syntyneet protestanttiset kirkot luopuivat säännöllisestä rippikäytännöstä. Toki rippi on edelleen sallittua yksityisesti papin ja seurakuntalaisen välillä. Tällaiselle terapialle näyttää kuitenkin olevan laajaa tarvetta. Herätysliikkeiden uskonnolliseen elämään kuuluu omien syntien murehtiminen ja jopa niiden liioittelu. Herätyskokouksissa julkinen syntien tunnustaminen ja symbolinen anteeksianto ovat suorastaan ohjelmanumeroita.

Aikanaan kävin rippikoulun, ja rippipappini kertoi minulla, että synti on ”sydämen luopumista Jumalasta”. Tällainen lausunto on ovela, se sekä väljentää synnyn määritelmää, että myös kaventaa ihmisen liikkumavaraa. Koska tuohon aikaan uskonto oli jo karissut minusta, olin pelkästään huojentunut: tämä ei koske minua.

Psykoanalyysi lienee länsimaisessa kulttuurissa suorastaan ikoninen oppiisuunta. Sen kehitti 1800-luvun lopussa itävaltalainen lääkäri Sigmund Freud. Vaikka psykoanalyysi on muodollisesti tieteeseen nojaava mielen teoria ja terapiakäytäntö, Freud liitti sen ytimeen kristillisen synnin teorian. Sen mukaan ihmisen aivoihin muotoutuu lapsuudessa normisto, joka kontrolloi käyttäytymistä, mutta jota ihminen ei tiedosta. Ihminen voi kokea käyttäytymisensä ja tunteensa ongelmallisiksi. Ratkaisuna on terapia, joka vastaa kirkon rippiä, terapeutti toimii siinä eräänlaisen pappina. Psykoanalyysi on menettänyt suurimman osan tieteellistä arvostustaan 1900-luvun loppupuolella. Sen vaikutus länsimaiseen kirjallisuuteen ja elokuvaan on kuitenkin ollut valtava.

Hyväksyttävän elämän ohjenuorana eivät tietenkään toimi pelkästään uskonnolliset määräykset. Niiden rinnalla on pitkään toiminut oikeusjärjestys, jota ylläpitävät maalliset vallanpitäjät. On hyvä olettaa, että määräysten pohjana on alun perin terve järki ja pyrkimys toimivaan ja yleisesti hyväksyttyyn järjestykseen. Voin ottaa esimerkin, pohjoismaissa on pitkään, jo ennen kristinuskon tuloa, toiminut maallinen käräjäoikeus. Myös sen pohjana on käsityksiä pahoista teoista: tappaminen, varastaminen ja huijaaminen eivät voi olla sallittuja. Mutta rangaistusten rinnalla periaatteena oli myös vääryyden oikaiseminen. Jos mahdollista, syyllisen pitää jollain lailla hyvittää rikos, vaikka maksamalla uhreille korvauksia ja luovuttamalla omaisuuttaan.

Historiantutkijat ovat selvittänet, kuinka Ruotsissa, mukaan lukien Suomi, tapahtui 1600-luvulla merkittävä oikeusjärjestyksen muutos. Käräjäoikeuksien ohjenuoraksi piti nyt ottaa niin sanottu Mooseksen laki. Sen myötä oikeudenkäytöstä tuli paljon ankarampaa. Monet uudet säännökset olivat jopa mielivaltaisia tai kansanperinteelle vieraita. Muun muassa ihmisten sukupuolielämä tuli paljon tarkemmin lain kontrollin piiriin. Samalla oikeuden painopiste siirtyi rankaisemiseen, erilaiset ruumiinrangaistkukset, häpeärangaistukset ja teloitukset yleistyivät.

Tämä näyttää olevan yleinen ilmiö. Kaikkialla maailmassa uskonnollisen oikeuskäytännön piirre on ankaruus ja jopa kohtuuttomuus. Eräs selitys on itse uskonnoissa: useimmat ovat autoritäärisiä normijärjestelmiä, joiden sisällä on jyrkkä arvohierarkia. Toinen syy on uskontojen välinen ankara kilpailu. Juutalaisuus kohtasi aikanaan kovaa kilpailua monijumalaisten uskontojen taholta. Mooseksen lain ensimmäinen ja tärkein käsky on ehdoton kielto palvella muita jumalia. Kristinusko ja islam ovat omaksuneet saman periaatteen. Hajaannus on monien uskontojen sisäinen ja vaarallinen vihollinen. Ei inkvisitio taistellut pakanuutta vastaan, vaan kerettiläisiä.

Useiden uskontojen ominaispiirre on, että ne haluavat esiintyä moraalin alkuperäisenä lähteenä. Mutta riittääkö joku sekava ja epäjohdonmukainen käskyjen ja kieltojen kokoelma todella moraalin ja etiikan ohjenuoraksi? Valistuksen myötä uskonnon kritiikki alkoi yleistyä, ja sille haettiin tieteellisiä perusteita. Vuonna 1759 skottilainen taloustieteilijä ja filosofi Adam Smith julkaisi teoksen Moraalituntojen teoria. Hän esitti, että käsitys oikeasta ja väärästä on meissä synnynnäinen, ja se viriää automaattisesti. Se on tunne, samoin kuin vaikka inho, viha, pelko ja kiintymys. Nykyaikainen aivotutkimus ja psykologia vahvistavat Smithin havainnon. Moraali on evoluutiossa syntynyt ja yhteisöllisyyttä vahvistava piirre. Se on ollut lajillemme hyödyksi.

Miten tähän voisi suhtautua? Smithin moraaliteoriaa tukee ainakin se, että yleisen moraalin vahvistaminen oikeuslaitoksen ja rangaistusten kautta ei välttämättä toimi hyvin. Asia menee jopa päin vastoin, pohjoismainen liberaali kriminologia on johtanut rikollisuuden selvään vähentymiseen. Toisaalta oikeusjärjestykseemme liittyy monia muitakin psykologisia mekanismeja, kuten käsityksemme oikeudenmukaisuudesta.

Entä onko moraali ihmiselle ominainen piirre, vai onko eläimilläkin moraali? Varovainen vastaus eläinten moraalitunteisiin näyttää olevan: kyllä. Koiranomistajat väittävät, että lemmikki tuntee häpeää ja syyllisyyttä tehtyään tuhmuuksia. Tämä on kuitenkin ylitulkinta, ja lemmikki pikemminkin vaistoaa isännän poikkeavan tunnetilan ja pelkää sitä. Todennäköisemmin moraalitunteet kohdistetaan ensisijaisesti lajitovereihin.