Ilmestysten galleriat

Taidegallerioissa käynti, aivan sellaisessa perinteisessä muodossa kuin katsomassa maalauksia, tuntuu varmaan monesta ihmisestä aivan kauhean elitistiseltä. Ehkä se voisi tuntua minustakin, koska olin jo nuorena kulttuuriradikaali (ks. blogikirjoitus aiheesta). Onneksi kävin lukion Helsingissä, missä on sellaisia ihmeellisiä paikkoja kuin Ateneum tai Taidehalli tai Amos Anderssonin museo tai Kansallismuseo. Ja onneksi minulla oli opettajia, sekä kuvaamataidossa (outo nimi) että äidinkielessä, joiden mielestä oli hyvä idea raahata oppilaat galleriaan. Niin että totuin siihen jo nuorena, se ei oikeastaan ollut hullumpi tapa viettää aikaansa. Ja erityisesti ulkomaan matkoilla museoissa vierailu avaa aivan uuden ja toisenlaisen näkökulman vieraaseen maahan.

Galleria voi tuottaa vierailijalle jopa poikkeuksellisia elämyksiä, joista äärimmäisin saattaa olla niin sanottu Stendhal-oireyhtymä. Tämä täytyy selittää. Ranskalainen kirjailija Stendhal (Marie-Henri Beyle, 1783-1842) sai Firenzessä voimakkaan tunne-elämyksen, johon liittyi huimausta, heikotusta ja huono olo. Ja valtava onnen tunne. Hän alkoi itkeä, putosi polvilleen ja tuki päätään seinään voidakseen jatkaa kuvien katsomista. Tällainen taiteen aiheuttama paniikkikohtaus on varsin harvinainen, se tulee yllättäen, eikä tällaiseen tilaan voi siirtyä tietoisesti. Itse en muista tällaista kokeneeni. Mutta jotain sen tapaista kuitenkin. Jonkinlaisia mini-stendhaleja. Niihin liittyy ihmetyksen tai oivalluksen tunne ja lievä huimaus.

Tällainen tunnetila voi syntyä myös musiikista, ehkä se on siellä jopa tavallisempaa. Musiikki kun menee vielä suorempaan tunteisiin. Ja joskus elämys yhdistelee kuvia ja musiikkia, tunnettu esimerkki on Modest Musorgskin vuonna 1874 säveltämä ihmeellinen pianoteos Näyttelykuvia. Sävellyksessä toistuu mietteliäs melodia joka kuvaa näyttelyvieraan kiireetöntä kuljeskelua galleriassa, ja aina välillä pysähdytään ja mennään syvälle jonkun maalauksen synnyttämään tunnetilaan. Menninkäinen, Vanha linna, Kananpoikien tanssi, Noita, Suuri Kiovan portti… Kuvia on kaikkiaan kymmenen. Minun ei tarvitse nähdä kuvia, niiden herättämä tunne nousee heti vahvana mieleen. Itse asiassa kuvittelin nuo kuvat aivan erilaisiksi kuin mitä ne ovat todellisuudessa. Kokeilkaapa: kuunnelkaa Näyttelykuvia ja kuvitelkaa, millaisia nuo kuvat ovat!

Palataan nyt omiin mini-stendhaleihin. Eräs niistä sattui, vuosikymmeniä sitten, myös Firenzessä. Menimme lasteni kanssa Ufficin galleriaan, noin vain, koska siihen aikaan kaupungissa ei ollut nykyisen kaltaista turistitungosta. Ja siellä olikin nuo kuuluisat Sandro Botticellin (1445– 1510) maalaukset, kuten Kevät ja Venuksen syntymä. Olin toki nuo maalaukset nähnyt koulukirjoissa. Mutta en olisi ikinä uskonut, millaisia ne ovat oikeasti. Valtavan suuria, vaaleilla, heleillä väreillä maalattuja, ilmavan keveitä. Sananmukaisesti, ihania! Muistaakseni, kun olimme jo poistumassa, minun piti vielä uudelleen käydä katsomassa niitä ja varmistumassa, että ne ovat totta.

Taisi olla samalla Euroopan kiertueella, kun menimme Amsterdamissa Rijksmuseumiin. Siellä näimme joitakin Rembrandtin (1606-1669) maalauksia. Seinälle kiinnitetty taulu kertoi, että ne oli juuri restauroitu. Niiden pinnasta oli varovasti poistettu vanha, ruskeaksi muuttunut vernissa. Olin hämmästynyt. Eihän ne olleet ollenkaan sellaisia kuin taidehistorian kirjoissa, jotka ylistivät niiden ruskeasävyistä ”valohämyä”. No tällainen termi, italiaksi chiaroscuro, on todella olemassa, ja se tarkoittaa erityisesti yökuvissa pimeän ja kirkkaan vaihtelua. Mutta olin ymmärtänyt varmaan termin väärin. (Tosin myös toinen taidetermi, sfumato eli sumuinen, käännetään myös valohämyksi). Rembrandtin kirkkaat värit olivat todella kirkkaita ja värit hehkuivat, etenkin sininen, jota en muista noissa oppikirjan kuvissa edes nähneeni. Maalaukset olivat lumoavan kauniita, en taaskaan keksi muuta kun tämän lattean ilmaisun, mutta se on totta.

Kummassakin kuvaamassani ”ilmestyksessä” kysymys oli positiivisesta yllätyksestä. Maailma onkin paljon ihmeellisempi ja vaikuttavampi kuin osasin mitenkään odottaa. Mitään maagista tai selittämätöntä ei välttämättä tapahtunut. Mutta ehkä nyt, jonkinlaisen tasapuolisuuden takia, on syytä kuvata myös jotain selittämätöntä. Edellä kuvaamallani matkalla kävimme myös Pariisissa, ja silloin on lähes pakko käydä myös Louvressa. Itse museo oli elämyksenä hieman erilainen. Kun Firenzessä ja Amsterdamissa maalauksia saattoi katsella kaikessa rauhassa omaan tahtiin, Louvreen oli jo iskenyt elämysturismin paholainen. Kaikkialla näkyi suuntaa osoittavia nuolia: Mona Lisa, tuonnepäin. Ja lukuisat japanilaisryhmät suunnistivat oppaidensa perässä nuolien osoittamaan suuntaan. Ilmeisesti koko museossa ei ollut muuta nähtävää. Tilanne oli jotenkin ärsyttävä. Ajattelin, että ihan ilkeyttäni en mene edes katsomaan mokomaa taulua. Kiertelimme pitkin hiljaisia saleja, olihan nähtävää toki kymmenien salien verran. Varsin pitkään ihailimme ryöstettyjä muinaisen Egyptin taideaarteita, ne olivat kiehtovia, mutta niiden katselu oli jotenkin kiusallista. Lopulta päätin sittenkin lähestyä Mona Lisaa. Taulu löytyi suuresta salista, ihmispaljouden takaa, Mona Lisa katseli maailmaa rauhallisesti passarilasin takaa. 

Minulle tapahtui jotain kummallista. Tunsin pientä huimausta. Tuo pienehkö ruskeasävyinen maalaus oli ihmeellinen. Siitä tuntui lähtevän kullanväristä säteilyä, joka kulki ruumiini läpi. En osaa selittää, en edes yritä.

Rembrandtit tuovat mieleeni vielä yhden näkökulman. Meillä voi olla aivan väärä kuva menneisyydestä. Kuten Rembrandtin taulut, jotka eivät oikeasti olekaan ruskeita ja hämärän suttuisia, vaan loistavan kirkkaita. Sama koskee tietysti muitakin asioita. Muinaiskaupunkeja, tai vaikka antiinkin Kreikan maalauksia, joista oikeastaan tiedämme vain sanallisia kertomuksia. Jonkinlaisen välähdyksen sain viime kesänä vieraillessani Pompeijissa. Laavan ja tuhkan alta on vähitellen kaivettu esiin muinaista kaupunkia kaikessa loistossaan. Kolmiulotteinen silmänräpäyskuva menneisyydestä. Kaupunki, ja erityisesti rikkaiden asunnot suorastaan tulvivat taidetta, freskoja ja mosaiikkeja. Vain ihmiset, Rooman valtakunnan eri kansojen kuhiseva kirjavuus, joka aikanaan kiehui kapeilla kaduilla, puuttuu. Sama koskee tietysti historiaa yleisemminkin. 

Rembrandtin ”tapaukseen” liittyy toinenkin hieman saman kaltainen oivallus. Helsingissä, Sinebrychoffin museossa on ensi tammikuulle asti näytteillä renessanssimaalari Jacopo Bassanon (1515-1592) teoksia. Näyttely on opettavainen. Kun maalarimestari saa kuuluisuutta, hänen töitään kysytään yhä enemmän. Niinpä hän alkaa standardoida aiheitaan. Hän ehkä perustaa suorastaan verstaan apulaisineen tuottamaan maalauksia. Niistä tehdään jopa kopioita, tai sitten samat kuvien osat ja aiheet, kuten vaikka ihmishahmot ja lampaat, toistuvat lähes samanlaisina maalauksesta toiseen. Toinen oivallus liittyy tuon ajan maalausten värimaailmaan. Taulut muuttuvat vähitellen ruskeiksi, sininen katoaa. Syynä ei ole välttämättä ole ikääntyvä vernissa, vaan myös pigmenttien kestävyys. Hyvät pigmentit ovat kalliita, erityisesti sinistä väriä tuottava lasuurikivi, joka luetaan puolijalokiviin. Tuohon aikaan keksittiin halpa korvike: hienoksi jauhettu koboltinsininen lasi. Valitettavasti se vain haalistuu aikojen kuluessa.

Sinisen katoaminen harmittaa minua erityisesti, koska olen värisokea, ja sininen on ainoa väri, jonka näen kunnolla. Näyttelyssä esiteltiin kuitenkin tekniikka, jolla sininen voidaan palauttaa. Maalaus kuvataan tarkalla spektrikameralla. Sen avulla voidaan tunnistaa alkuaineita, kuten koboltti. Kuvasta voidaan sitten tehdä printtivedos, johon lisätään kobolttia sisältäviin kohtiin sinistä. Tulokset ovat vaikuttavia.

Ensimmäinen mini-stendhal ei tapahtunut minulle ulkomailla, vaan ihan nuoruudessani, Ateneumin Ars-69 näyttelyssä. Näyttely vaikutti muutenkin kuin pommi Suomen tunkkaiseen taide-elämään. Ars-69 toi uusimmat eurooppalaiset taidesuunnat Suomeen, yhdessä rysäyksessä, se järkytti sekä ns. taidepiirit, että suuren yleisön. Kiertelin näyttelyä ihmetyksen vallassa. Voiko taide todella olla myös tällaista? Jotain ihan muuta kun mitä meille on opetettu. Ja taustalla piileskeli isompi kysymys: voiko myös maailma olla tällainen?

Näyttelyyn liittyi myös elementti, josta en vieläkään tiedä, oliko se satiirinen kommentti, vai esittikö se, miten suomalainen mytologia tervehtii ulkomaista taidetta ja liittää itsensä sen kokonaisuuteen . Ateneumin pääportaiden yläpäähän oli pystytetty suurikokoisia ja kirkkaasti maalattuja taiteilija Heikki Virolaisen Kalevala-vaikutteisia puupatsaita. Suomen kansallisen heräämisen aikana 1800-luvun lopulla oli tavallista kehitellä Suomelle myös keksittyä historiaa kuninkaallisine dynastioineen ja pakanajumalineen. Virolaisen estetiikka tuntui ammentavan tästä perinteestä, ja samalla kritisoivan sitä.

Modernismi, postmodernismi, brutalismi

Pääkaupunkiseudulla on keväällä 2015 kaksi samansävystä näyttelyä. Emmassa on näyttely ”Pop Art Design”, ja Designmuseossa taas löytyy ”Postmodernismi 1980-1995”. Tämä lienee yhteensattuma, vaikka näyttelyillä on paljon yhteistä. Näyttelyt nimittäin kertovat siitä, mitä tuli ”modernin” jälkeen. Perin kummalliselta tuntui, että pop- näyttelyssä ei vihjattu mitenkään postmodernismiin, eikä myöskään päinvastoin. Aivan kun kyseessä olisi täysin erilliset asiat. Itseni kaltainen taideharrastaja taas ei ymmärrä tällaista eriseuraisuutta. Yhteys kun on täysin ilmeinen, ainakin sellaisen ihmisen silmissä, joka ei saa leipäänsä taiteen ruotimisesta ja luokittelusta. Kummassakin näyttelyssä oli myös ilmeisiä taiteenlajin mentäviä aukkoja, palaan siihen myöhemmin.

Mutta aloitanpa oman ruotimiseni pohtimalla aluksi hieman modernismia. Se ajoitetaan alkamaan 1800-1900 lukujen vaihteessa, ja joidenkin mielestä (myös omasta mielestäni) se jatkuu yhä. Modernismi taiteessa oli mitä ilmeisin kapina perinteistä taidekäsitystä vastaan: sovinnaisuutta, klassisia muotoihanteita, klassisia aiheita ja sievistelevää estetiikkaa vastaan. Taide koettiin pysähtyneeksi ja tunkkaiseksi, eikä se ei ollut samassa linjassa vauhdilla rynnistävän edistyksen, tieteen ja teknologian kanssa. Tällainen kapinointi on tietysti ihmisille mitä luonnollisin reaktio, ja kapinan oireita ja irtiottoja on toki ollut nähtävissä edellisinä vuosisatoina. 1900- luvulla kapina yltyi vastustamattomaksi joukkoliikkeeksi. Modernismin liike levisi myös muille taiteen aloille, kuten arkkitehtuuriin, muotoiluun, kirjallisuuteen ja musiikkiin. Taiteessa modernismi näkyi monenlaisina ismeinä, olen aiemmin kirjoittanut mm. konstruktivismista ja futurismista. 

 

Mutta pahat tavat istuvat lujassa. Ennen pitkää modernismi alkoi kangistua. Se vakavoitui ja alkoi kehittyä auktoriteetiksi. Meillä Suomessa erityisesti funktionalismi omaksui paavin asenteen muotoilussa ja arkkitehtuurissa. Koska modernismi oli itsekin aloittanut kapinaliikkeenä, uusi kapina oli pian vauhdissa.

Englannissa, ja erityisesti Yhdysvalloissa kaupallinen käyttötaide tuli kapinan välineeksi 1950- ja 1960- luvulta alkaen. Kaupallinen mainosgrafiikka, sarjakuva ja viihdekulttuuri eri muodoissaan pyhitettiin. Niitä pelkistettiin, kehystettiin, maalattiin klassisella tyylillä banaaleja aiheita, ja nostettiin gallerioiden seinille. Se oli rienausta ja pyhäinhäväistystä, ja se oli hauskaa. Ehkä parhaiten meillä tunnetaan monitoimimies Andy Warhal Marilyn- ja soppapurkkikuvistaan. Taidemuotoa sanottiin sen kuvaston mukaan pop- taiteeksi. Se yritti myös murtaa taiteen pyhyyttä antamalla tilaa vaihtoehtokulttuureille ja poliittisille liikkeille, ja heittäytymällä häpeämättömän kaupalliseksi. Tämä ei aivan onnistunut: populaarikuvasto kyllä säilyi, mutta kulttuurillinen jatkumo onnistui pyhittämään myös pop- taiteen. Se jäi pysyvästi gallerioiden seinille, ja pyhitettyjen artistien teoksista maksetaan edelleen miljoonia.

Pop- taide tuli voimalla ja järisyttävästi Suomeen Ars 69- näyttelyn myötä, ja myös meillä sitä alettiin tehdä kansainvälisten mallien mukaisesti. Emman Pop Art näyttely esittelee varsin kattavasti pop- taiteen klassikkoja Lichtensteinista Warholiin. Mukana on myös kiitettävästi suomalaisia tekijöitä, kuten Harro Koskisen muoviset sikaveistokset. Näyttely on siis tässä mielessä retrospektiivinen ja akateeminen. Ainakaan minussa se ei herättänyt vastaavaa löytämisen riemua kuin juuri tuo aikanaan näkemäni Ars-69, joka oikeastaan muutti Suomen taide-elämän kokonaan. Ehkä minua nuoremmat kokevat Emman näyttelyn enemmän ilmestyksenä - vaikka pop- taiteeseen onkin totuttu.

Pop herätti siis Suomessa kiivasta keskustelua. Sitä eivät vastustaneet ainoastaan perinteiset vanhoilliset piirit - ne meillä on aina keskuudessamme. Myös politisoitunut nuoriso vieroksui sitä, varmaankin amerikkalaisvaikutteiden ja kaupallisuuden takia. Tästä keitoksesta syntyi uusi kooste, postmodernismi. Kysymyksessä oli tietysti edelleen kyllästyminen moderniin, kapina sitä vastaan. Mutta se oli myös poliittisuutta vastaan. Ironista oli, että postmoderni oli ideologista, sille antoi sisällön ns. ranskalainen uusfilosofia, ennen kaikkea dekonstruktion käsite. Designmuseon näyttely esitteleekin tätä keitosta, enemmän kuitenkin muotoilun näkökulmasta. Mukana on runsaasti selvää pop- taidetta. Osa töistä on kuitenkin myös vakavampia, ne menevät perinteiseen modernismiin, ja jopa art deco tyyliin. Itse koin, että tämä kapinaliikkeenä alkanut suuntaus haluaa tässä näyttelyssä pyhittää itseään, poissa ovat leikittely, lainaukset ja häpeämättömyys. Vaikutelmaa lisäsivät videoruuduilla esiintyvät puhuvat päät, jotka otsa rypyssä pohtivat dekonstruktiota. Tosin itse pohdin myös, ovatko nämä näyttelyn akateemiset piirteet postmoderni vitsi - mutta ei, kai se oli tahatonta, freudilainen lipsahdus.

Entä ne taiteenmenevät aukot kummassakin näyttelyssä? Ensinnäkin, missä on op- taide (optinen taide), joka oli Euroopassa ja Suomessa varsin näkyvää etenkin 1970- luvulla (kirjoitinkin aiemmin Emman mainiosta Victor Vasarely- näyttelystä). Onko tämä puute taidemaailmalle tyypillistä lokerointia, ehkä op- taide pannaankin modernismin lokeroon. Itse panen sen iloisesti pop-taiteen puolelle, etenkin kun kaupallisuuskin on siinä vahvasti mukana.

Olisin myös ottanut etenkin Designmuseoon enemmän arkkitehtuurissa kukkivaa brutalismia - no oli sitä ehkä hiukan. Suomessa brutalismi, tai paremmin betonibrutalismi on käytetty lähinnä haukkumasanana joistakin tahattoman rumista ja epäonnistuneista rakennuksista. Mutta näin englantilaisen dokumenttiohjelman, joka avasi silmät. Se on tietoinen ja selkeä taidesuunta, joka ammentaa muotokieltään etenkin natsi-Saksan sotilaallisista betonibunkkereista ja linnoitusrakennelmista. Tietoisesti (betoni)brutalismia edustavaa arkkitehtuuria löytyykin juuri Suomen ulkopuolelta, erityisesti englannista. Ja kyllä, rakennukset voivat olla todella vaikuttavia, arkkitehtuuria parhaimmillaan.

Näyttelyssä olisi voinut olla mukana vaikka kuvina myös Rudolf Steinerin luomukset, vaikkapa hirviömäiset mutta vaikuttavat antroposofian temppelit, Goetheanum I ja II. Ne edustavat ehdottomasti varhaista postmodernia arkkitehtuuria liioittelemalla juuri sitä mitä modeni vihasi: pömpöösiyttä, ohjelmallisuutta, kansanomaisuutta. Myös Steiner-kattauksen tarjosi viime vuonna Emma. 

Suomessa betonibrutalismia edustaa, ilmeisen tahattomasti, Kaivokadun ns. Makkaratalo. Siihen lisättiin aikanaan, rakennusvaiheessa, luotaantyöntävästi törröttävä parveketaso betonimakkaroineen. Ilmeisesti kaupallisen ahneuden takia, jotta saatiin lisää parkkipaikkoja parvekkeelle. Mutta taloa on minusta turha yrittää suojella, sillä sen kuvottavin ja silmiinpistävin osa, Keskuskadun päällä roikkuneet ajorampit on jo vähin äänin ehditty purkaa. Pois siis koko roska.

Brutaalia Helsinkiä: Kellosaaren voimalaitos. Uljasta ja häpeämätöntä teollisuusarkkitehtuuria. (kuva kirjoittajan, 2015; saa lainata.)