Ollapa mäyrä!

”Mikä eläin olisit jos olisit eläin?” Näin menee suosittu ajanviete tai leikillinen persoonallisuustesti. Jokin aika sitten tapasin nuoren yritysjohtajan, joka ilmoitti haluavansa olla kotka. Olin hiukan häkeltynyt. Miksi joku haluaisi olla epäsosiaalinen raadonsyöjä? Mutta toisaalta, ehkä hän nauttii lentämisestä, hyvästä näköalasta ja eristyneestä asemasta.

Nobelin taloustieteen muistopalkinnon vuonna 2008 saanut Paul Krugman on kuulemma mäyrä. Hän tonkii asiat juuria myöten, ja saattaa myös purra. Tähän voin kyllä samaistua, sillä minäkin haluan penkoa asioita perin juurin. No, eihän äreä mäyrä mikään mukava kaveri ole - mutta ei minullakaan ole enää tässä iässä ruusuisia kuvitelmia itsestäni. Joten, ollapa mäyrä!

Luin juuri Paul Krugmanin kirjan ”Satunnainen teoreetikko”. Nappasin sen pikaisesti matkalukemiseksi - siltä varalta ettei tylsä työtehtävä junassa maistuisi. Ja eihän se maistunut. Kirjassa on juttuja vuosilta 1995-1998 - siis ajalta ennen nobelia. Ja kyllähän se mies sivaltelee! Ei ihme, että hänellä on vastustajia ja vihamiehiä. Hän saattaa sanoa suoraan, että joku poliitikko valehtelee, silloin kun se on päivänselvää. Tai että tunnettu taloustieteen professori kirjoittelee tahallisesti totuutta vääristelevää tekstiä esittäessään väitteitä, jotka kumotaan jokaisessa taloustieteen opiskelijoiden ensimmäisen vuoden kurssikirjassa. Olisipa Suomessakin tällainen keskustelukulttuuri. Sen sijaan että toimitaan kahdessa moodissa: käytetään epäselvää vihjailua tai mennään alkeellisesti henkilökohtaisuuksiin.

Kirjan nimi viittaa Krugmanin lähtökohtiin: myös talouspoliittisen keskustelun täytyy pohjata tosiasioihin. Vaikka talous on monimutkainen ilmiö, se ei ole postmodernia hömppää, missä kaikki väitteet ovat samanarvoisia. Siksi on nojattava mm oikein käsiteltyihin tilastoihin ja hyviksi havaittuihin malleihin. Tässäkin olen Krugmanin linjoilla. Mikään ei ole niin käytännöllistä ja konkreettista kuin hyvä teoria! 

Krugman luokitellaan mm wikipediassa vasemmistolaiseksi. Se johtuu siitä, että hän vastustaa tolkuttomimpia talouspoliittisia ideoita, jotka tosiaankin tulevat lähinnä republikaanisesta puolueesta. Myös postmodernin kritiikki voi tuottaa poliittista leimaa - vaikka juuri monet uusmarksilaiset ja feministit heittäytyivät postmoderneiksi. Häntä pidetään myös kritiikittömänä Keynesin kannattajana, vaikka jo edellä mainitussa varhaisessa kirjassaan hän pohtii hyvin kriittisesti ”keynesläisiä ja vääriä keynesläisiä”. Keynesiltä Krugman on omaksunut käsityksensä rahan - eli finanssipolitiikan merkityksestä. Verotuksen hän näkee välttämättömänä - asia, joka meille on tietysti itsestään selvä. Kirjan eräs teema on tuloerojen kasvu ja sen vaikutukset - Krugman havaitsi ja todisti asian tilastojen avulla jo 1990- luvulla. Samalla hän kumosi oikeiston hellimän väitteen ”säätykierrosta”: oikeasti ihmiset eivät Yhdysvalloissa juurikaan siirry tuloluokkien välillä. Ja 2010 - luvulla tilanne on edelleen pahentunut.

Krugman sanoo myös suoria sanoja ympäristönsuojelusta. Hänen mukaansa lähes kaikki taloustieteilijät ymmärtävät ilmastonmuutoksen ja resurssikriisin tärkeyden - koska he ovat tottuneet teoreettiseen ajatteluun ja resurssinäkökulman huomioon ottamiseen. Poliitikot taas eivät asiasta piittaa - koska he vieroksuvat muutenkin teoriaan ja faktoihin perustuvaa keskustelua. He suorastaan vihaavat sitä. 

Toisaalta Krugman on suututtanut ns. perusvihreät ehdottamalla jyrkän päästökontrollin sijasta taloudellisia kannustimia. Mm. ympäristöverot ovat tällaisia kannustimia. Niiden hyvä puoli on - niiden tehokkuuden lisäksi - että ne keventävät paineita henkilöverotukseen.

Tämä yli kymmenen vuotta vanha kirja on yhä paikoin ajankohtainen. Monet talouspolitiikan ongelmat ovat edelleen olemassa. Globalisaatio puhutti Yhdysvalloissa jo 1990-luvulla. Se tuntuu jopa oudolta, koska Yhdysvallat on ylivoimaisesti vähiten viennistä riippuva suuri talous. Krugman arvostelee ns. globalisaatiopuhetta. Hänen mukaansa globalisoituminen on kyllä totta, mutta se on vain osa talouden muutosta, ja talous muuttuu joka tapauksessa jatkuvasti mm teknologian vaikutuksesta. Siksi globalisaatiossa ei ole mitään outoa, eikä se kelpaa syntipukiksi talouden toimijoiden tekemiin virheisiin.

Tietysti Krugmanin kirja käsittelee lähinnä USA:n taloutta ja käsittelee asioita kovin amerikkalaisesta näkökulmasta. Sama vika on monessa meillä siteeratussa talouskirjassa. Toisaalta Krugman harrastaa reipasta talouspolitiikan kritiikkiä, joka nykyajan Suomessa on huolestuttavasti vaimennut. Meillähän on jo pitkään vallinnut talouspoliittisen vaihtoehdottomuuden doktriini. Ja mikä pahinta, eräät 1990- luvun republikaanien taloushölmöydet on jopa kirjattu Suomen hallitusohjelmaan. Krugman kyllä uskaltaa sanoa, että hallitusten harjoittama talouspolitiikka ei ole välttämättä pelkästään yhdentekevää, vaan se voi olla myös vahingollista. Ja monessa tapauksessa syntyneet vahingot voidaan myös todentaa kovaan dataan perustuvan analyysin keinoin. 

Mikä on muuttunut sitten 1990- luvun? Ainakin USA:ssa on syntynyt Bushin sotapolitiikan aiheuttama valtava budjettivaje, ja läntisessä maailmassa koettu kauhea finanssikriisi - josta Krugman muuten varoitti etukäteen moneen kertaan. Lisäksi ollaan vasta toipumassa finanssikriisiä seuranneesta vuoden 2008 talousnotkahduksesta. Käsitykset mahdollisen talouskasvun reaalisesta raamista ovat kohtuullistuneet 0 - 2 % luokkaan. EU on siirtynyt yhteisvaluuttaan - sen seuraukset Krugman ennakoi lähes 20 vuotta sitten kohdelleen (euro on poliittinen hanke, ja sen aiheuttamat ongelmat yksittäisten maiden taloudelle lienevät siedettävät).

Tarkistin, miltä nykyinen Paul Krugman vaikuttaa, lukemalla hänen blogiaan. En juurikaan yllättynyt siitä, että kirjoitustyyli on täysin tunnistettava. Blogi on vain paljon lyhyempi, nopeampi ja iskevämpi - ja päivittyy lähes päivittäin. Ja kyllä, hän myös sivaltelee aivan entiseen malliin. Hyvä, Mäyrä!

USA:n syntymäpäivä ja avaruussukkula

Amerikan- siis USA:n syntymäpäivien aikoihin ajoittuu yhden sen loistavan projektin - avaruussukkulan elinkaaren loppu. Onnea USA:lle ja sen kansalle. On totta, että USA:n maine on nyt pahasti ryvettynyt, aivan kuin se ryvettyi vuosikymmeniä sitten onnettoman Vietnamin sodan takia. Unohdamme helposti, että USA on oikeastaan Euroopan parhaiden perinteiden luomus: vapauden, tieteen ja edistyksen sanansaattaja. Jatkukoon tuo perinne!

NASA:n avaruussukkula (STS- Space Transportation System) on oikeastaan hyvin amerikkalainen hanke. Meluisasti mainostettu, propagandassa tehokkaasti hyödynnetty, teknisesti kunnianhimoinen, mutta lyhytnäköiseen projektiajatteluun perustuva, ja loppujen lopuksi hyvin kyseenalainen ja ristiriitainen. Sukkulalle tapahtuneet vakavat onnettomuudet ja niiden dramaattinen tausta ovat iskeneet säröjä niiden teknologian ja insinööritaidon siloiseen pintaan. Ehkä asiat eivät olekaan menneet niin hyvin, kuin on annettu ymmärtää.

Sukkulakonseptin hyödyllisyys oli alusta alkaen epäselvä. Presidentti Nixon käynnisti kuitenkin kehitysprojektin, pitkälle poliittisista syistä. Kylmän sodan oloissa sotilaiden toivomukset oli pakko ottaa huomioon. Siksi hyötykuormaa ja lastiruuman kokoa piti kasvattaa. Projekti vietiin läpi vuosina 1972-1979 ilman merkittäviä raportoituja ongelmia, ja aikataulun mukaan. Myös 5- 6 miljardin dollarin kustannusraamissa pysyttiin. Projektissa tehtiin kuitenkin joukko virheitä ja vähemmän onnistuneita suunnitteluratkaisuja, joista osa myötävaikutti kahden aluksen menetykseen. Myöhemmin jouduttiinkin tekemään kalliita muutosprojekteja.

Avaruussukkulan spesifikaatioita prässättiin ylöspäin, mutta muutosten vaikutusta ei missään vaiheessa analysoitu kunnolla. Kuviteltiin, että epämääräisesti muotoiltu mielikuiva halpuudesta ja turvallisuudesta olisi edelleen voimassa. Tosiasiassa kaksi alusta on tuhoutunut, ja onnettomuuden todennäköisyys on siten noin 1,4 % laukaisuista. Se vastaa tavanomaisten kantorakettien yleistä luotettavuustasoa, kun otetaan lukuun myös miehittämättömät laukaisut! Challenger - onnettomuuden tutkimuskomitean haastatteluissa osoittautui, että päätöksentekijät kuvittelivat sukkulan olevan 100 kertaa turvallisempi. Tosiasiassa ei ole löytänyt mitään sellaista dokumentoitua luotettavuusanalyysiä, mistä olisi voitu tehdä tällaisia päätelmiä.

Yhtä huonosti kävi konseptin taloudellisille tavoitteille. Kun laukaisukustannuksiksi suunniteltiin alun perin 20 miljoonaa dollaria (nykyrahassa 100 miljoonaa), laukaisun kustannukset ovat nousseet jo miljardiin dollariin. Heikko luotettavuus ja korkeat käyttökustannukset ovat ilmeinen seuraus teknisten suoritusarvojen venyttämisestä. Se pakotti kasvattamalla aluksen kokoa ja lisäämään sen teknistä monimutkaisuutta.

Kun sukkulat nyt lähtevät eläkkeelle, koko USA:n avaruusohjelma on umpikujassa. Taloudelliset leikkaukset ovat pysäyttäneet uuden sukupolven avaruuslentokoneen kehitysohjelman, ja yksityisten yritysten, NASA:n ja ESA:n korvaavat avaruusalukset ovat lähinnä moderneja versioita venäläisten Sojuz-aluksesta (eräät yritykset käyttävät jopa lisensoituja venäläisiä RD-180 rakettimoottoreita). Avaruuslennon sankarivuodet ovat ohi, mutta ehkä kansainvälinen avaruusasema ISS auttaa pääsemään avaruustoiminnan kriisivaiheen yli.

(Avaruussukkulaa koskeva artikkeli - ja paljon muuta mielenkiintoista - on julkaistu kokonaisuudessaan kirjassani "Projektitoiminnan musta kirja" (Readme.fi, 2011).