Kuinka avointa ja julkista on tiede ja teknologia?

 Kansainvälisyys ja siihen liittyvä matkustaminen ovat nykyään erottamaton osa tiedettä ja teknologiaa. Ja niin on ollut pitkään. Itse tutustuin suureen maailmaan ensin tekniikan kautta, ja siirryin sitten ”aidan yli” tieteen puolelle.

Tekniikka on aina ollut kansainvälistä. Arkipäivän uskomukset ovat tosin antaneet tekniikasta individualistisen kuvan. Se nähdään nerokkaiden yksilöiden, keksijäiden oivallusten tuotoksena. Aivan näin asiat ei kuitenkaan ole. Tekniikka oli yhteisöllistä jo muinaisina aikoina. Tutkiessaan ihmiskunnan historiaa arkeologit etsivät ennen kaikkea tekniikan jättämiä jälkiä, ja olettavat ne kulttuurituotteiksi. He listaavat esimerkiksi vasarakirveskulttuurin, kampakeramiikkakulttuurin, pronssikauden ja rautakauden. Tekniikka siirtyy sukupolvien välillä ja leviää ihmisten mukana. Arkeologit jäljittävät reittejä jota tekniikka on kulkenut, jäljet ovat runsaammat ja tunnistettavammat kuin biologiset fossiilijäljet.

Tilanne ei ole muuttunut omana aikanamme. Tekniikka leviää ennen muuta teknisten esineiden eli erilaisten koneiden, työkalujen ja tuotteiden kautta. Mutta aivan yhtä olennaista on, että se leviää opittuina tietoina ja taitoina ihmisten mukana. Ruhtinaat ja kuninkaat ovat hankkineet palvelukseensa erityisalojen mestareita kuten aseseppiä tai ruudin valmistajia. Suomen historiassa maahamme muuttaneet yritteliäät tehtailijat ovat tuoneet mukanaan mestareita ja asiantuntijoita. Esimerkiksi Julinien suvun kautta syntyivät kontaktit skotlantilaiseen koneteollisuuteen. Tuo paikka edusti 1700- ja 1800- luvuilla maailman konetekniikan huippuosaamista. Näin voidaan osksi selittää, että maamme teollisuus pystyi 1800- luvulla valmistamaan höyrykoneita ja jopa vetureita. Eräs tekniikan siirtymisen tapa on myös suomalaisten asiantuntijoiden opiskelu ulkomailla. Suomen ”sähkötekniikan isä” Gottfried Strömberg oli Saksassa mm. Werner von Siemensin opissa. Koneinsinööri Werner Ryselius työskenteli veturitehtailla Saksassa ja Sveitsissä. Sitten hän käytännössä loi suomalaisen höyryveturiteollisuuden.

Tiedettä ja tekniikkaa edistivät myös yhteisöt, joista tunnetuin oli Royal Society Lontoossa. On syytä huomata, että 1800- luvulla tieteen ja teknologian välillä ei tehty mitään jyrkkää eroa.

Nykyisin yleinen käsitys teknologian kehittymisestä vilisee myyttejä teollisista salaisuuksista, teollisuusvakoilusta, salaisista patenteista ja nerokkaista keksijöistä. Joten voiko edes olla olemassa julkisia teknologiakonferensseja, joissa tutkijat ja insinöörit vaihtavat ideoita ja esittelevät luomuksiaan. Vuosien ja kymmenien konferenssien kokemusten perusteella voin sanoa: kyllä niitä on, ja ne ovat tavattoman kiinnostavia ja hyödyllisiä. Tämä voi vaatia selittämistä. On totta, että on todella olemassa ideoita, patentteja ja uusia tuotehankkeita, joista ei voi julkisesti kertoa. Ei ainakaan niiden alkuvaiheessa. Toisaalta, teknologiakonferenssi on yrityksille myös mainio tilaisuus viestiä asiantuntijoille juuri sellaisia tietoja, joita ne haluavat viestiä, kuten tietoa uusista kehityssuunnista, standardoinnin tarpeesta, tuotelinjoista ja erilaisista teollisista avauksista. Konferenssien tärkein anti on kuitenkin levittää teknologista tietoa globaalille tutkija- ja insinööriyhteisölle. Moderni teknologia on aivan liian mutkikasta ja vaikeaa jotta sitä voisi kehittää edes monikansallisten jättiyritysten resursseilla. Teknologia on edelleen ja jopa paljon aiempaa suuressa määrin ihmiskunnan yhteistä henkistä pääomaa.

On selvää, että teknologiseen tietoon liittyy suuria teollisia ja taloudellisia arvoja ja menestymisen mahdollisuuksia. Voisi kuvitella, että se näkyisi kokousten ilmapiirissä salailuna tai kyräilynä. Sellaista näkyy kuitenkin yllättävän vähän. Aivan samoin kuin tiedekonferensseissa, monenlaiset kulttuurien rajat katoavat, pikemminkin seistään yhtenäisinä suurempien haasteiden äärellä. Jonkinlainen poikkeus syntyy, jos jollain suurella teollisella korporaatiolla tai yliopistolla on kovin suuri määrä väkeä kokouksessa, silloin ihmisillä on taipumus vetäytyä tuttujen organisaatiorajojen suojaan.

Euroopan avaruusjärjestön ESA:n avaruusluotainten kehityksessä noudatettiin aivan erityistä menettelyä, jonka tarkoitus oli saada insinöörit ja fyysikot ymmärtämään paremmin toisiaan. Niinpä ESA järjejesti hankkeeseen osallistuville monipäiväisiä ”konferensseja”. Yleensä ensin pidettiin ”science working team” eli tiedepuolen työkokous. Siinä olivat äänessä vuorollaan eri instrumenttien tutkijat, jotka olivat enimmäkseen fyysikkoja. He esittelivät laitteidensa tieteellisiä tavoitteita, niiden toimintaperiaatteita, ja erilaisia rajoituksia ja ongelmia, joita niihin liittyi. Tiedekokousta seurasi ”engineering review” eli tekninen katsaus. Siinä insinöörit esittelivät laitteidensa suunnittelun ja rakentamisen edistymistä. Ja luonnollisesti oltiin aivan erityisten ongelmien äärellä, sillä laitteiden tuli olla mahdollisimman suorituskykyisiä, ja samalla niiden paino ja tehonkulutus olivat tiukasti säännösteltyjä.

Nämä ESAn kokoukset erosivat tieteen ja tekniikan konferensseista siinä, että kaikilla osallistujilla oli voimassa yhteinen tavoite useamman vuoden ajan. Kehitettiin avaruusluotainta, ja siinä ohessa tiede- ja insinööriryhmät kehittivät sen hyötykuormaan omia tutkimuslaitteitaan. Oli tärkeää, että luotaimeen asennettujen erilaisten tiedeinstrumenttien suunnittelijat ovat selvillä, mitä eri instrumenttiryhmät tekivät. Yleensä fyysikot osallistuivat myös teknisiin katsauksiin ja vastaavasti insinöörit osallistuivat tiedekokouksiin. Näin oppimisesta tuli ainutlaatuisen syvää. Tieto kulki tutkimuslaiteryhmien sisällä, mutta myös niiden välillä.

Kertaan asioita. Tiedettä pidetään kansainvälisenä ja avoimena ilmiönä. Saattaa tuntua yllättävältä, että myös tekninen tutkimus ja kehittäminen ovat suurelta osin avoimia ja julkisia – vaikka niillä on myös salaiset nurkkansa. Erityisen kiinnostavia ja avoimia ovat suuret kansainväliset tieteellistekniset hankkeet: esimerkkejä ovat Euroopan hiukkaskiihdytinlaboratorio CERN ja fuusioenergian koereaktori ITER.

Juuri nyt ihmiskunta tarvitsisi koordinoituja ja yhteisiä suurhankkeita ilmastonmuutoksen pysäyttämiseen. Olennainen rooli on poliittisella tahdolla ja kansanvälisillä hiilidioksidipäästöjen rajoituksilla. Käytännön tasolla tavoite edellyttää myös teknologisia ponnisteluja, joista olennaisimmat näyttävät liittyvän energian tuotantoon ja sähkön varastointiin.

​Ihmeellinen kultakausi

Meillä tunnetaan hyvin taiteemme kultakausi. Sen aikaisista maalauksista Aino-triptyykki on juhlapaikalla Ateneumissa, Wright-veljesten lintumaalaukset ja ennen kaikkea ikoninen Taistelevat metsot ovat rakastettuja, ja Kansallismuseon pääaulassa voimme ihailla Pariisin maailmannäyttelyn Suomi-paviljongin freskojen kopioita. Oikeastaan juuri nyt esillä oleva Ilja Repin-näyttelykin littyy asiaan, taiteilijahan asui Suomen puolella Kuokkalassa, ja hänellä oli läheiset suhteet suomalaiseen taiteilijayhteisöön.

Kultakausi on tosin käsitteenä ikivanha, se tunnettiin jo antiikin Kreikassa ja Roomassa. Se on vahvaa nostalgiaa. Sen mukaan joskus kauan sitten on vallinnut myyttinen ja onnellinen suuruuden ja kukoistuksen aika, jota nykyisen ahdistavan ajan ihmiset voivat vain kaihota. Kultakausi on olennaisesti myyttinen sepite vailla todellisuuspohjaa. Se on kulttuuriimme juurtunut ja varmaan ihmisen luonnolle ominainen arkkityyppi.

Suomen taiteen kultakausi ei kuitenkaan ole mytologiaa, siihen se on liian tuore, ja se on jättänyt jälkeensä aivan konkreettisia ja edelleen ihailtuja taideaarteita. Siinä mielessä kultakausi on kuitenkin myyttinen, että sillä oli tehtävä: luoda kansakunnalle kuviteltu menneisyys ja historia ihailtuine sankareineen. Usein kultakausi rajataan juuri tällä tavoin, kansallisen heräämisen ja sortokauden nostattamaksi toimeliaisuuden kaudeksi, ja silloin se usein rajataan vuosiin 1880-1916. Vastaavasti kultakauden taiteilijoiden kaanoniin luetaan pieni joukko miespuolisia kuvataiteilijoita ja säveltäjiä.

Kultakauden luomisvoiman laajuus ja sen tulosten korkea laatu hämmästyttävät edelleen, ne ovat hieman tympeää luonnehdintaa käyttäen ”kansanvälistä tasoa”. Miten näin nopeasti saattoi vähäisistä resursseistamme nousta jotain näin ainutlaatuista ja suurta? Eräs selitys on vedota suomalaisten poikkeavaan geneettiseen luovuuteen, mutta ei sellaiseen enää kukaan tosissaan usko. Voimme myös tarkastella kriittisesti tuon aikakauden taideluomuksia. Silloin käsitys niiden kansallisesta ainutkertaisuudesta ja omintakeisuudesta laimenee. Näemme niiden taustalla kansainvälisiä esikuvia, malleja ja aatesuuntauksia. Ja näin asia onkin, sillä taideteosten korkea laatu ja niiden teemat ovat pitkälle seurausta taiteilijoiden opiskelusta Euroopassa ja parhaitten eurooppalaisten mestareiden johdolla. Kansallinen onkin myös kansainvälistä.

Mutta asiassa on muutakin. Taiteilijamme olivat kiistatta omaperäisiä ja osasivat ammentaa töihinsä jotain sellaista, joka vetoaa suomalaiseen yleisöön herättämällä aivan erityisiä tunteita. Kultakaudeksi luettu muutama vuosikymmen ei kuitenkaan olisi ehtinyt tuottaa niin suurta mullistusta taide-elämään. Taiteilijat ponnistivat laajemmalta ja pidempään vaikuttaneelta kansalliselta pohjalta, joka koostui koulutus- ja sivistysarvoista, kirjallisesta kulttuurista, tieteestä ja teknologiasta sekä oikeus- ja hallintojärjestelmästä. Koko 1800-luvun jälkipuolisko Suomessa elettiin kiihkeää edistyksen ja henkisen nousun ajanjaksoa, joka kosketti jokaista. Se oli Suomen todellinen ja edelleen ylittämätön kultakausi. Ja jostain syystä se tunnetaan meillä edelleen kovin huonosti.

Tähän kultakauteen vaikutti useita ulkoisia tekijöitä. Suomen sodan tuhoista oli selvitty ja oli alkanut pitkä rauhan kausi, suomalaisilla ei edes ollut pakollista sotapalvelusta. Suomi oli saanut selvät rajat, ja alkoi muotoutua käsitys yhtenäisestä ja yhdistyvästä Suomen valtakunnasta. Ruotsin ajalta säilyi osittain rahajärjestelmä, paikallinen hallintotapa ja oikeuskäytäntö. Uskonpuhdistuksen perintönä oli saatu koulutusmyönteisyys ja lukemisen opetus oli jo pitkään tapahtunut omalla Agricolan määrittelemällä kirjakielellä ja oman aapiskirjan avulla.

1800- luvulla teollistuminen oli kiihtyvässä vauhdissa Euroopassa ja Venäjällä, ja tuo vauhti tarttui myös Suomeen. Poliittisista syistä Venäjä oli päättänyt nostaa Helsingin pääkaupungiksi Turun edelle. Uuden keskustan rakentamiseen satsattiin suuria summia ja Carl Engel kutsuttiin sen suunnittelijaksi. Uljaaseen suunnitelman kuului luterilainen kirkko, yliopistorakennus kirjastoineen, sairaala, Senaatin rakennus ja Tähtitorninmäen observatorio. 

Helsinki haluttiin yhdistää Pietariin rautatiellä, mikä innosti suomalaiset suunnittelemaan kansallista rataverkkoa. Suomalaiset poliitikot, etenkin senaattori Snellman ajoivat kiihkeästi rautateiden rakentamista. Jo 1800-luvulla Suomessa rakennettiinkin 3000 km rataverkkoa ja hankittiin 300 höyryveturia, joista puolet valmistettiin Suomessa, sekä 800 henkilövaunua ja 9000 tavaravaunua. Saimaan kanava yhdisti sisä-Suomen vesistöt Suomenlahteen. Se oli valtava rakennushanke, joka toteutettiin osin ruotsalaisin voimin, mutta se herätti huomiota, innostusta ja uskoa teknologiaan. Työmaalle matkattiin kuin turistikohteeseen, ja siellä ihailtiin ennennäkemättömiä työkoneita. Toki suomalaisia asiantuntijoita ja alihankkijoita osallistui työhän, esimerkiksi kallion louhinnassa tarvittu ruuti valmistettiin Suomessa.

Teollistuva Suomi tarvitsi insinöörejä, ja teknikoiden ja insinöörien koulutus käynnistyi useissa kaupungeissa jo 1800-luvun puolivälissä. Suomi teollistui perinteiseen tapaan metsien tuottamana puun varassa, ja ymmärrettiin myös, että teollisuus tarvitsee paljon sähköä. Insinööri Gottfried Strömberg kävi Saksassa Werner von Siemensin opissa. Hän, Daniel Wadén ja Paul Wahl loivat sähköinfrastruktuurin perustaa. Venäläiset olivat jo rakentaneet rannikkoa myötäilevän optisen lennätinverkon Ahvenanmaalle asti. Nyt kasvoi uusi sähköinen lennätinverkko rautateitä seuraillen, teknologian toimitti Siemens-yhtiö. Lennätin palveli Venäjän sotilaallista turvallisuutta, mutta se oli pääasiassa siviilikäytössä. Myös sellainen ihme kuin langaton lennätin eli radio otettiin käyttöön, venäläinen fyysikko Aleksander Popov kuului radion keksijöihin.

Suomen asema autonomisena suuriruhtinaskuntana oli olennainen. Suomi hoiti itsenäisesti monia hallinnollisia asioita ja talouttaan. Venäläiset rahoittivat osan infrastruktuurihankkeista, muuten rahoitusta tuli pääosin veroista ja maksuista, sijoittajilta ja ulkomaisilta pankeilta. Näissä oloissa korkein opetus suunnattiin ennen kaikkea hallinnon ja oikeusjärjestelmän tarpeisiin. Suomalaisten piti pystyä toimittamaan päteviä virkamiehiä hallintotehtäviin – jotta siellä toimisi suomalaisia eikä venäläisiä. Suomi ei suorastaan ollut mikään suuri tiedemaa, mutta tieteet kehittyivät myös kiertotietä, teknisen koulutuksen kautta. Esimerkiksi Kaisaniemeen rakennettiin magneettinen observatorio, ja perustettiin hienomekaaninen työpaja valmistamaan instrumentteja niin teollisuuden kuin tieteen käyttöön.

Itsenäisen toiminnan ajatus ja mahdollisuus levisi myös henkiseen elämään. 1800 luvun loppua kohti kulttuurielämä kehittyi tavattoman vilkkaaksi. Valtakunnassa toimi kymmenittäin sanomalehtiä ja kirjankustantajia, ja kirjoja kirjoitettiin, käännettiin ja julkaistiin hämmästyttäviä määriä. Syntyi upea kansallinen kirjallisuus. Taide-elämässä toimi kymmenittäin kuoroja, teattereita, orkestereja ja soittokuntia. Esiin nousi suuria säveltäjiä, kuten Merikanto ja Sibelius. Taidetta harrastettiin eri yhteiskuntaluokissa ja erilaisen taustan omaavien ihmisten keskuudessa. Törmäsin sattumalta uutiseen, missä aikansa tunnettu laulajatar Anna Sarlin esitti laulua insinööri Werner Ryselinin kanssa vuonna 1906. Ryselin kutsuttiin sitten Tampereelle suunnittelemaan vetureita, ja myöhemmin Lokomon konepajan johtajaksi. (Samaisen insinöörin poika John Ryselin kehitti yhdessä Petri Bryckin kanssa 1960-luvulla Outokummun liekkisulatusmenetelmän kuparin ja nikkelin jalostusta varten, se lienee kaikkien aikojen menestynein suomalainen innovaatio).

Kultakauden menestystarinassa oli myös ikävämpi vaihe. Huonot sääolot johtivat viljasatojen menetykseen 1866-1868. Viranomaisten myöhästynyt ja epäonnistunut toiminta aiheuttivat nälkäkatastrofin, johon menehtyi 10% väestöstä. Tämäkään ei pysäyttänyt edistyksen kiihtyvällä vauhdilla pyörivää pyörää.

Kultakausi oli suurien aatteiden ja ajatusten aikaa. Kansansivistysaate, raittiusliike ja naisliike ajoivat uudistuksia, ja vähitellen työväenliikkeestä tuli suurin poliittinen voima. Aikakauden olennaisin muutos oli poliittinen. Sen alussa Suomi oli sääty-yhteiskunta, missä vain mitätön osa kansaa sai vaikuttaa poliittisesti, mutta aikakauden lopussa oli siirrytty kansalaisyhteiskuntaan ja yleiseen äänioikeuteen. Kansallisaatteen nousu tapahtui suomalaisuuden merkeissä eli fennomaanisena liikkeenä. Jopa ruotsinkielinen sivistyneistö alkoi opetella suomen kieltä, ja suomen kieli sai aseman virallisena kielenä. Itsenäisyys Venäjästä ei kuitenkaan ollut liikkeen tavoitteena, Venäjä oli kulttuurillisesti ja taloudellisesti aivan liian tärkeä. Tilanne muuttui nopeasti, kun autoritäärinen ja harvainvaltainen Venäjä aloitti venäläistämis- ja sortotoimet.

Tiedämme, kuinka kultakausi päättyi nopeasti ja dramaattisesti ensimmäiseen maailmansotaan, itsenäisyysjulistukseen ja kansalaissotaan. Sen raunioista nousi aivan erilainen Suomi. Kyräilevä ja vähemmän kansainvälinen, mutta yhtä lailla itsepäinen. Vasta 1990- luvulla Suomi alkoi toden teolla avata uudelleen ikkunoita muuhun maailmaan.

Olen kirjoittanut kirjan Tervanpoltosta innovaatiotalouteen, jossa olen kuvannut myös Suomen kultakautta ja sen jälkeistä aikaa, ja koettanut sijoittaa sen laajempaan, tieteellisen vallankumouksen ja teollistumisen globaaliin kehikkoon.