Näytetään tekstit, joissa on tunniste nuotit. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste nuotit. Näytä kaikki tekstit

tiistai 12. elokuuta 2025

Mitä orkesterissa oikein tapahtuu?

Silloin tällöin törmää keskusteluun, missä ihmetellään sitä, mitä orkesterin johtaja tekee. Miten on mahdollista, että soittajat nappaavat tarkan tempon tahtipuikon heiluttelusta. Hiljattain eräässä keskusteluss pohdittiin, mitä suuressa orkesterissa tapahtuu, kun etäisyys kapellimestarin ja kauimmaisten soittajien välillä voi olla yli kymmenen metriä. Kun siis kapellimestari näyttää kriittisen kohdan, takarivin soittaja näkee kyllä viittauksen välittömästi, mutta kapellimestari kuulee hänen reaktionsa jopa yli 50 ms myöhässä. Ja musiikissa se on jo paljon. Joissain tempoissa se voi olla kuudestoistaosanuotin kesto – ja samaan aikaan nuotinnnoksessa voi olla sävelkulkuja, joissa on 1/16, 1/32 ja jopa 1/64-osanuotteja. Eli jos tuota huolta hieman täsmentää: miten on mahdollista soittaa musiikkia, jossa eri soittajien kuulemat sävelten kulkuaikaerot ovat suurempia kuin yksittäisten nuottien kestot. Tai toisella tapaa ilmaisten, muusikot kommunikoivat sävelin, mutta kommunikaatiomediassa esiintyvät häiriöt eli soittajien sijainneista määräytyvät äänen kulkuaikaerot eri soittajien välillä ovat suurempia kun välitetty ”koodi” eli musiikin sisältävät äänen vaihtelun ajat.

Naiivin fysiikan mukaan orkesterisoitto on siis mahdotonta. Toki fysiikka antaa työkalut laskea vaikka kynällä ja paperilla täsmällisesti, miten äänet etenevät ja mihin aikaan ne kuullaan eri puolilla orkesteria, mutta käytännössä tällainen laskenta on mutkikasta, ja ajatus että muusikot tekisivät tällaisia laskelmia aivoissaan reaaliajassa on outo. Ja pahempiakin ongelmia on: laskennalliset kulkuaikaerot johtavat periaatteellisiin ristiriitoihin, kun eri puolilla soittavat muusikot koettavat reagoida ääniin, joita tulee eri puolilta eri soitiryhmistä.

En tiedä osasinko ollenkaan kuvailla ongelmaa, joka tietenkään ei ole ongelma ollenkaan. Kokemuksesta tiedetään, että orkesterisoitto sujuu oikein hyvin, eivätkä muusikot koe tätä ongelmana. Niin, eivät he oikeasti edes ajattele sitä.

Aihepiiri on nykyisin minulle tuttu, sillä minulla on ollut joitakin vuosia ilo soittaa orkesterissa, Tervakaupungin puhaltajissa. Se on aika suuri soittokunta, parhaimmillaan viitisenkymmentä soittajaa. Niin että aivan kuin klassisessa sinfoniaorkesterissa, käytännöt on samat. On eri soitinryhmiä jotka soittavat omia stemmojaan, ja useimmat soitinryhmät jakautuvat vielä alastemmoihin. Ja ehdottomasti tarvitsemme kapellimestarin. Toki voimme periaatteessa soittaa itseksemme ilman kapuakin, mutta se ei olisi ollenkaan sama asia. Joten mihin kapua oikein tarvitaan? Eikö hänet voitaisi korvata suurella mekaanisella metronomilla?

Miten siis voidaan selittää, että orkesterisoitto onnistu niin hyvin? Fysiikka ei näytä tarjoavan helppoja selityksiä, pikeminkin se nostaa esiin jopa uusia periaatteellisia ongelmia, vaikka ne eivät ilmene käytännön tasolla. Parempi selitys löytyy aivotutkimuksesta eli neuropsykologiasta. Ja nyt pitää heti sanoa, että aivotutkimus ei tarjoa samalla tavalla laskentaan ja matematiikkaan nojaavia malleja. Tosin yksittäisen neuronin toiminta ymmärretään varsin hyvin, mutta siitä ei pystytä johtamaan neuroneista koostuvien suurempien järjestelmien toimintaa – nuo järjestelmät ovat jo aivan liian monimutkaisella tavalla kytkeytyneitä. Joten joudumme turvautumaan laadullisiin toiminnan kuvauksiin. Toki noita kuvauksia pyritään todentamaan ihmisen toiminnasta tehtyjen havaintojen ja erilaisten kokeiden avulla.

Joten yritän jotenkin hahmotella selitystä sille, miksi orkesterisoitto onnistuu, vaikka se näyttää yksinkertaisen fysiikan tasolla mahdottomalta. Aloitetaan helpoimmasta, eli orkesteri soittaa nuoteista. Esitettävä musiikki on siis kuvattu täsmällisesti, jokaisella soittajalla on oman stemmansa nuotit. Lisäksi kapulla on edessään partituuri, johon on koottu kaikki soitinstemmat. Kuulostaa hurjalta, koska noita stemmoja voi olla kymmenkunta.

Eli näin se sujuu. Kun soittajat ovat edes kertaalleen soittaneet kappaleen läpi, heillä on muistissaan musiikin kokonaishahmo, ja muistia tukemassa nuotit. Ei se sen kummempaa ole, kuuluisa kapellimestariguru Jorma Panula ohjeisti kerran orkesteriaan eräässä TV- dokumentissa: soittakaa vain, mitä lapuissa lukee.

Mutta onhan se soittaminen paljon enemmän. Jostain syntyy se musiikin taika, jossa nuottien läpitankkaamisen asemasta syntyy se maaginen oikea musiikki, joka saa mielemme sulautumaan siihen ja liikuttaa tunteitamme syvästi. Joten otetaan avuksi hieman neuropsykologiaa. Sen mukaan aivoissamme on erilaisia toiminnllisia kokonaisuuksia. Eräs niistä on itse: oma minuutemme, joka ohjaa toimintaamme, ja jonka kautta koemme kaiken mitä teemme ja mitä ympärillämme tapahtuu. Itsessämme on tunteita, toivoa, halua, tahtoa, aikomuksia. Se on meitä lähinnä, ja kuitenkin ja ehkä sen takia tiedämme siitä niin vähän. Tiedämme että sen tärkeimmät osat ovat muisti, jota on laajasti aivoissamme, talamus, joka käsittelee aistimuksemme ja päättää mikä on huomioitavaa, ja mantelitumake joka liittää aistimuksiimme tunteita. Itseä ohjaa etuaivolohko. Emme tiedä miten se sen tekee, mutta jos vamma tai sairaus vahingoittaa sitä, seuraukset ovat rajuja.

Tämä oli vaikea rasti, koetetaan helpompia. Kokemuksemme maailmasta järjestäytyy tuntemiseksi. Meitä ympäröi aistimusten maailma, ja aivoissamme se toimii maailman mallina. Aivoissamme on siis jatkuvasti aktiivinen maailman pienoismalli. Sen tehtävä on selittää ja ennakoida, mitä ympärillämme tapahtuu, ja ennustaa, mitä seuraavaksi tapahtuu.

Tärkeä osa näitä malleja on peilisolut. Maailman malliin kuuluu neuroneja, jotka kuvaavat, tai oikeastaam  jäljittelevät maailman tapahtumia. Kun vaikka tapaamme jonkun ihmisen, aivoissamme aktivoituu peilisolujen muodostamana tuon ihmisen malli. Nämä ihmisten mallit ovat kytkeytyneitä niihin neuronirakenteisiin, jotka edustavat omaa itseämme. Siksi koemme toisen ihmisen ikäänkuin omana itsenämme. Siksi ymmärrämme toista ihmistä ja hänen tekojaan niin hyvin. Olemme sympatiaolentoja.

No niin, jokohan riitti. Syntyykö näistä osasista mitään järkevää orkesterisoiton selitystä. Aloitamme kapellimestarista. Hänen tehtävänään on tietenkin luoda musiikin tulkinta, eli se tapa jolla soitetaan. Se on hänen ammattitaitoaan, ja konserteissa käyvät ihmiset tietävät hyvin, kuinka ihmeen erilaisia nuo musiikin maailmat voivat olla. Ja sitten se enemmän tekninen osa. Kun kapellimestari astuu orkesterin eteen, soittajien aivoissa aktivoituu kapellimestaria kuvaava neuronimalli. Soittajan ei todellakaan tarvitse nähdä jokaista tahtipuikon lyöntiä tai käden nostoa tai muuta elettä. Hän tuntee ne itsessään, ikäänkuin osana omaa minää.

Hieman samalla tavalla soittajat kuulevat toisten soittajin soiton, ja osaavat liittää oman soittonsa sen elimelliseksi osaksi – tietenkin omien taitojen rajoissa. Kokemus on kahdensuuntainen. Jokainen soittaja tietää, kuinka valtavan paljon enemmän kokemista tarjoaa yhdessä soittaminen, verrattuna yksin soittamiseen. Ehkä yhteissoittoa luonnehtii myös näky, jonka useimmat ovat näheeet akvaariossa tai luontodokumentissa. Kuinka kalaparvi ui yhtenäisenä ja muuttelee suuntaansa hämmästyttävällä tarkkuudella, ikäänkuin ne olisivat yksi ja sama olento. Nyt ymmärrämme, että jokaisen kalan aivojen peilisolut tuottavat tuon ilmiön. 

 

keskiviikko 7. huhtikuuta 2021

​Notaatioita

Kirjoituksen aihe tuli mieleeni siitä että olen juuri kohentamassa nuotinlukutaitojani. Nuottikirjoitus on toki minulle tuttua yli 60 vuoden takaa, mutta vasta nyt aloin pohtia tarkemmin sen olemusta. Oivalsin että kysymys on oikeastaan ohjelmoinnista, ja samalla on kysymys myös dokumentoinnista. Nuottikirjoitus keksittiin merkitsemään muistiin musiikkia aikana, jolloin äänen taltioinnista ei edes haaveiltu. Tarve merkitä muistiin musiikkia täsmällisesti ja niin että se voitaisiin toistaa samanlaisena nousi kirkkomusiikista. Kansanmusikantit eivät nuottikirjoitusta tarvinneet, ja edelleenkin varmaan suurin osa soitetusta musiikista soitetaan ilman nuotteja, perimätiedon pohjalta ja korvakuulolta.

Mutta aikanaan musiikkia alettiin käyttää uskonnollisissa menoissa, säestämään ja korostamaan pyhiä tekstejä. Näin oli varmaan tehty jo tuhansia vuosia, mutta kristillisen kirkon kehityksen myötä vaatimukset musiikille lisääntyivät. Kysymys oli nimenomaan toistamisesta, sillä uskonnollisia musiikkiesityksiä haluttiin toistaa säännöllisesti jumalanpalveluskalenterin mukaisesti. Ja ne piti toistaa samanlaisina koska musiikkiin liitetyt pyhät tekstit oli kirjoitettu muistiin eikä niitä saanut muutella. Siksi musiikin piti olla täsmälleen samanlaisena toistuvaa. Ymmärrämme myös, että jo varhaisella musiikilla oli dokumentoinnin lisäksi myös ohjelmointitarkoitus. Sen avulla ohjelmoitiin laulajat ja soittajat toistamaan täsmällisesti musiikkisuorituksia.

Katsotaanpa, millaista tämä musiikin ohjelmointi on. Musiikki muodostuu peräkkäisistä sävelistä, joilla on määrätty kesto, sävelkorkeus ja erilaisia artikulointitapoja. Musiikkikappale on siis peräkkäisten tapahtumien sekvenssi. Se muistuttaa kovasti tietokoneohjelmaa, joka on myös peräkkäisten tietokoneen suoritettavaksi tarkoitettujen käskyjen eli operaatioiden sekvenssi. Nuotinnoksella ja tietokoneohjelmalla on paljon samankaltaisia piirteitä. Luettelen joitain.

Nuotinnos piirretään nuottipaperin viivastoille, niitä varataan esityksen pituuden edellyttämä määrä. Vastaavasti ohjelma rajataan sekvenssiksi, jonka alku ja loppu merkitään. Eräissä ohjelmointikielissä esimerkiksi aloitus merkitään sanalla begin ja lopetus end.

Nuotinnos koostuu peräkkäin kirjoitetuista nuoteista, joiden tyyppi määrää ajoituksen ja sijoitus viivastolle sävelkorkeuden. Ohjelma muodostuu peräkkäisistä käskyistä, joiden nimi kuvaa operaation, esimerkiksi muuttujan lataus, tallennus, tai laskutoimitus.

Nuotinnoksen alussa on koko musiikkikappaletta kuvaavia merkintöjä, kuten nuottiavain, tahtilaji, esitysnopeus ja sävellaji. Vastaavan tapaisia merkintöjä kirjataan myös ohjelman alkuun ennen varsinaista käskyjonoa.

Musiikin kulkuun voidaan vaikuttaa rakennemerkeillä. On toistomerkkejä, nuottiryhmän tai useiden tahtien toistamiseksi. On myös hyppyjä, kuten da Capo, dal Segno, to Coda, al Fine. Vastaavasti tietokoneohjelman käskysekvenssin suoritusta voi muuttaa. Esimerkiksi käskysekvenssin toistoa vastaa komento kuten do …. until,  joka toistaa välissä olevat käskyt. Hyppyjäkin vastaa tietokoneohjelmassa käsky, esimerkiksi goto.

Yhtäläisyyksiä voisi luetella lisää, mutta tästä saa käsityksen. Ohjelman käskyillä on joku symbolinen nimi, esimerkiksi sub tai let. Periaatteessa nämä voisi korvata graafisilla symboleilla. Silloin ohjelmat muistuttaisivat jo kovasti nuotteja.

Eräässä suhteessa musiikki on paljon mutkikkaampaa kuin tietokoneiden ohjelmointi. Musiikille on ominaista polyfonia, eli useita melodioita tai stemmoja soi yhtä aikaa. Tietokonemaailmassa sitä vastaa rinnakkaisohjelmointi ja reaaliaikaohjelmointi. Se on teknisesti erittäin vaikea taito, ja harva sitä hallitsee hyvin. Käytännössä rinnakkaisohjelmointi on aika alkeellista ja harvinaista. Tässä suhteessa musiikki onkin paljon kehittyneempää.

Nyt voin paljastaa, että musiikin nuotinnoksen ja tietokoneen ohjelmoinnin samankaltaisuus ei suinkaan ole sattumaa. Ensimmäisten tietokoneohjelmien esikuvana olivat ohjelmoitavat mekaaniset koneet. Tällaiset koneet olivat teollisuudessa vielä 1900-luvun alkuvuosikymmeninä harvinaisia. Sen sijaan tyypilliset mekaaniset ohjelmoitavat koneet olivatkin automaattisia soittokoneita, kuten soittorasiat, posetiivit ja automaattipianot. Niitä varten nuotinnos muutettiin mekaaniseen muotoon: rummuiksi tai levyiksi, joilla sävelet esiintyivät piikkeinä tai reikinä. Tai ne muutettiin paperinauhojen tai pahvikorttien reijiksi. Mekaaniset itsestään toimivat musiikkikoneet syntyivät 1600-luvulla, ja mahdollisesti jopa paljon aikaisemmin, vaikka niitä ei ole säilynyt.

Ne jotka tuntevat tietokoneiden historiaa tietävät, että paperinen reikänauha on vanhimpia ohjelmoinnin välineitä. Ohjelmakoodin tallentamiseen on käytetty myös pahvisia reikäkortteja, rumpuja ja levyjä. Näin myös tekniikan historia toistaa itseään.

Toimivia ja toimimattomia mekaanisia soittokoneita voi Suomessa ihailla Varkaudessa sijaitsevassa Mekaanisen musiikin museossa. Nuo koneet ovat vaikuttavia, viehättäviä, ja jopa hieman pelottavia. Museosta kun löytyy jopa robottiorkesteri.

 


Segnon ja codan merkintätapoja

 

torstai 17. lokakuuta 2019

Koodaus - kansalaistaito?

Koodaus- tai oikeastaan ohjelmointi on jotain uutta ja modernia. Se on digiaikaa, ohjelmat rakentavat tulevaisuuttamme - ja tekevät nykyisyytemme hankalaksi. Pitäisikö meidän tietää jotain ohjelmoinnista? Ainakin kouluihin on haluttu ohjelmoinnin opetusta. Ehkä se saa oppilaat jopa innostumaan koulunkäynnistä. Teollisuus valittaa koodaripulaa (koodari tarkoittaa siis ohjelmoijaa, koodivääntäjää, softanörttiä, koodiapinaa...). Huoli on herännyt. Miten meidän käy tulevaisuudessa? Pitäisikö maahanmuuttajista ja työttömistä metsureista kouluttaa koodareita? 

Hyvä. Aion nyt kertoa tosiasioita ohjelmoinnista. Istukaa tukevasti ja pidelkää hatuistanne.

Minulla on luultavasti riittävästi natsoja sanomaan asiasta jotain. Olen työssäni koodannut vuosien varrella kymmenillä erilaisilla ohjelmointikielillä. Ensimmäisen ohjelmani tein kesällä vuonna 1968, päästyäni juuri opiskelemaan teknilliseen korkeakouluun (nyk Aalto yliopisto, latojan huomautus). Opettelin käsikirjasta ALGOL - nimistä ohjelmointikieltä. Sitten "kirjoitin" ohjelman lävistämällä sen reikäkorteille. Korttinippu kiikutettiin laskentakeskukseen, josta seuraavana päivänä saattoi hakea ohjelman tuottamat tulosteet. Jännityksellä odotetut tulokset saattoivatkin olla vain pari sivua paperia, muutama harva rivi ja pölkkykirjaimilla tuomio: SYNTAX ERROR. Ahaa, ohjelmassa on virhe, pitää korjata. Uudelleen lävistetyt korjatut reikäkortit pakkaan viallisten tilalle, ja nippu uudelleen laskentakeskukseen. Ehkä se nyt toimii - tai sitten ei vieläkään. 

Tämähän on pelkkää teknologianostalgiaa! Tietokoneet ovat kutistuneet satojen kilojen painoisista kaapeista muutaman gramman siruiksi. Ohjelmia ei enää lävistetä pahvikorteille tai paperinauhoille, vaan ne sijaitsevat sähkövarauksien näkymättäminä kuvioina piisirujen pinnalla, tai ne pannaan pilveen (joka on kyllä ihan oikea sähköllä käyvä kone jonkin entisen tehdasrakennuksen konehallissa). Tietokoneiden valtavasta fysikaalisesta metamorfoosista huolimatta tosiasiat eivät ole puolessa vuosisadassa miksikään muuttuneet. Joten voin paljastaa salaisuuden: ohjelmointi on KOVAA TYÖTÄ. 

Oudompaa on, että ulkonaisesta metamorfoosista huolimatta myöskään tietokoneet eivät ole periaatteessa juurikaan muuttuneet. Samat ideat, samat periaatteet, samat arkkitehtuurit. Tietokoneet ovat syvällä sisimmässään edelleen Neumannin koneita, ja kaukaista sukua Turingin koneille*. En nyt mene pidemmälle tähän, etten eksy liikaa aiheesta.

Kun kuuntelee ohjelmoinnista käytävää keskustelua tai juttelee koodareiden kanssa, tulee mieleen, että asiat tehdään nykyään jollain lailla väärin, eri tavalla kun minulle on opetettu. Aletaan heti kirjoittaa koodia sellaisella oletuksella, että kyllä se siitä! Eli uskotaan että ennen pitkää ohjelma alkaa jollain lailla toimia. On olemassa myös toinen filosofia, jonka itse olen havainnut hyväksi. Ei pidä kirjoittaa pätkääkään koodia ennen kuin tietää tarkkaan, millainen ohjelmasta tulee. Ohjelma pitää ensin suunnitella ja analysoida tehokkailla abstrakteilla menetelmillä, ja vasta viimeiseksi rakentaa tarvittava koodi. 

Suoraviivaista koodista lähtevää ohjelman rakentamista sanotaan joskus ketteräksi ohjelmoinniksi. Myönnän ja tiedän, että menetelmällä on hyviä puolia. Mutta tuntuu myös siltä, että työyhteisö on joutunut karkean taylorismin** uhriksi. Henkistä työtä on erittäin vaikeaa mitata, mutta ohjelmointia mitataankin koodiriveillä. Joten niitä sitten tehtaillaan. Vanha normi on, että ohjelmoijan tulee tuottaa 20 koodiriviä päivässä. Ei tunnu paljolta, mutta lisään, että sillä tarkoitetaan dokumentoitua ja testattua koodia. Ei enää niin helppoa. En tiedä nykyistä normia, jos sitä onkaan. Tehokkuus riippuu ratkaisevasti ohjelman koosta ja mutkikkuudesta, ja myös työkaluista: käytössä on eri tasoisia kieliä, alustoja ja "koodigeneraattoreita". Kontekstianalyysi, tietovuoanalyysi tai tilasimulointi ei kumminkaan tunnu olevan järkevää työtä, koska se ei synnytä mitattavia koodirivejä vaan ainoastaan ymmärrystä!

Vuosikymmeniä olen odottanut, että teknologia kehittyisi ja ohjelmien tekeminen tulisi tehokkaammaksi. Oikeastaan pitäisi päästä niin korkealle abstraktiotasolle, että ohjelmoinnista sen perinteisessä merkityksessä ei edes puhuttaisi. Jostain syystä tämä visio ei ole toteutunut. Merkittävien ohjelmistojen kehitys, kuten sellaisten jotka helpottaisivat vaikka terveydenhuollon ammattilaisten työtä, on suunnattoman kallista, ja tulosten laatu on huono. Ulkoa katsoen, sillä en ole vähään aikaan koodannut, ison ohjelman tekeminen muistuttaa ensimmäisen maailmansodan sodankäyntiä. Yhä uusia pataljoonia koodareita marssitetaan uppoamaan mutaisiin juoksuhautoihin.

Minua kovemmat teknologiagurut ovat miettineet päänsä puhki, miten tämä asia pitäisi korjata. Joten ohjelmoinnin tuottavuus- ja laatuongelman täytyy olla hyvin vaikea. En minäkään osaa ehdottaa ratkaisua, jätän sen viisaammille. Jotain olen asiasta kyllä kirjoittanut, katso teksti Ohjelmointi - suurenmoista ja raivostuttavaa. Mutta yleisen ymmärryksen takia voisi asiasta jotain sanoa. Ohjelmoinnissa käytetään edelleen yleisesti ohjelmointikieliä, ja ne ovat matalan abstraktiotason työvälineitä. Suuren järjestelmän rakentaminen ohjelmointikielen lauseista on kuin rakentaisi pilvenpiirtäjää pulteista, muttereista ja kulmaraudoista, ja nekin olisivat osittain itse suunniteltuja. Kokonaisuuden hahmottaminen pienten osien tasolta on vaikeaa, ja koska osia on paljon, myös virheitä on paljon ja ne on vaikea löytää. Toinen ongelma on ohjelmistoteollisuuden suuri koko. Laajalle levinneet huonot työkäytännöt ovat muuttuneet kulttuuriksi, niitä on vaikea ruotia pois.

Onko ohjelmointi tai "koodaus" tulevaisuuden kansalaistaito, ja pitäisikö se saada kouluihin jo ala-asteelle? Ammatillisessa mielessä se ei sitä ole, koska oikeastaan ohjelmoinnista pitäisi päästä eroon. Mutta toisaalta ohjelmointi on vaativaa ja myös mukaansa tempaavaa toimintaa. Se on yleissivistävä aine, samalla lailla kun historia ja matematiikka. Joten tarkemmin ajatellen olen kuitenkin toista mieltä. Ohjelmointi pitäisi saada jossain muodossa kouluihin matematiikan rinnalle. Ohjelmointi opettaa keskittymään työhön, se on kiinnostavaa, ja se osoittaa konkreettisesti, kuinka helposti voi saada aikaan jännittäviä asioita.

Mistä koodaamisessa on sitten oikein kysymys, millaista työtä se on? Koetan selvittää sitä yleistajuisesti, siis ei-nörteille.

Koodauksessa laaditaan kirjoitusta muistuttavaa tekstiä, jonka tietokone pystyy lukemaan. Siis vaikkapa tietokoneeseen kytketyllä näppäimistöllä. Tämä on nykyään aika tuttua hommaa. Tekstin sisältö, koodi koostuu yksinkertaisista operaatioista eli käskyistä. Niiden avulla voidaan käsitellä symboleja, kuten kirjaimia, laskea, ja tutkia ja muuttaa muistipaikkojen arvoja. Esimerkiksi käsky SUB (A,B) voisi tarkoittaa, että muuttujan A arvosta vähennetään muuttujan B arvo. Käsky SET (A, 7) asettaa muuttujalle A arvon 7. Käskyjen kirjoittamiseen on tietyt säännöt, ja näitä sääntöjä sanotaan ohjelmointikieleksi. Kieliä on keksitty paljon, yleisiäkin on kymmeniä. Edellä mainitut SUB- ja SET- käskyt voidaan jossain toisessa kielessä kirjoittaa yksinkertaisemmin, vaikka (A-B) ja A=7.

Ohjelmakielessä käsitellyt muuttujat voivat tarkoittaa erilaisia asioita. Ne voivat olla dataa, niinkuin laskennassa tai käsiteltäessä tekstiä. Tai ne voivat tarkoittaa kuvaruudun tai tulostusalustan kuvapisteitä, jos käsitellään kuvia tai tehdään tietokonegrafiikkaa. Tai muuttujat voivat kytkeytyä sähkömekaanisiin komponentteihin, moottoreihin ja releisiin, jos tietokoneella haluaan ohjata robottia. 

Ohjelma on jono peräkkäisiä käskyjä, ja kun ohjelma käynnistetään, tietokone käy niitä läpi järjestyksessä. Erityisen tehokkaita käskyjä ovat loogiset operaatiot eli ehdolliset käskyt. Niiden avulla tietokone osaa tehdä yksinkertaisia päätelmiä ja valintoja. Esimerkki: käsky IF (A>B) tutkii, onko muuttujan A arvo suurempi kuin muuttujan B. Jos ei ole, ei asiasta välitetä, mutta jos on, tietokone siirtyy uuteen paikkaan käskyjonossa. Jossain kielessä tämä voidaan ilmaista käskyllä JUMP (A>B, 275), missä 275 on uusi paikka käskyjonossa.

Erityisen tehokas ohjelmoinnin niksi on nimeltään aliohjelma. Usein tietokone joutuu tekemään toistuvasti samoja asioita. Niitä ei tarvitse kuitenkaan ohjelmoida joka kerta erikseen, vaan voidaan tehdä ohjelma, johon tietokone voi hypätä aina tarvittaessa. Esimerkiksi laskemaan keskiarvon joukosta lukuja. Voidaan tehdä pieni ohjelma jolle annetaan helposti muistettava nimi, kuten KARVO. Tai ohjelma jonka saa robotin ojentamaan käsivarttaan, OJENNA. Niinpä käsky KARVO(A,1300, 4750) voisi laskea keskiarvon 1300 luvusta, lukujono alkaa muistipakasta 4750, ja tulos sijoitetaan muuttujan A arvoksi. Käsky OJENNA(380) saa robotin ojentamaan käsivarttaan eteenpäin 380 mm. Käsky CIRCLE (340, 120, 45) piirtää kuvaruudulle ympyrän, jonka keksipisteen koordinaatit ovat 340,120 ja säde on 45. 

Yllä käytin havainnollisuuden takia keksittyjä käskyjä, niin sanottua pseudokoodia. Mutta niitä vastaavat toiminnat löytyvät kaikista ohjelmointikielistä. 

Tällaista on ohjelmointi pähkinänkuoressa. Pitää suunnitella ja kirjoittaa käskyjonoja, jotka saavat tietokoneen tekemään haluttuja asioita. Ohjelmointi vaatii kurinalaisuutta ja keskittymistä. Tärkeintä on opetella tuntemaan ne säännöt joilla ohjelmaa tehdään, eli ohjelmointikieli. Mielestäni edellä kuvatuista esimerkeistä huomaa vahvan yhteyden matematiikan opetukseen. Ohjelmointi on abstraktia, siinä käsitellään numeroita, kirjaimia ja symboleja tiettyjen sääntöjen mukaan, ja se mitä siitä syntyy, tarkoittaa jotain. Tämä on tärkeä oivallus.

Koululaisille ehkä sopivin aloittelijan ohjelmointikieli lienee edelleen vuosikymmeniä vanha BASIC, jokin sen monista versioista. On olemassa myös graafisia lapsille suunnattuja ohjelmointialustoja, ne tekevät ohjelmoinnista vielä helpompaa. 

Toinen yleinen ohjelmoinnin muoto on nettisivujen tekeminen. Siinä perusmenetelmänä on HTML- niminen ohjelmointikieli. Sen avulla voidaan määritellä, miten tekstejä, kuvia ja multimediaa sisältävä tiedosto näkyy ja toimii tietokoneen ruudulla. Sivuja voi tuottaa myös sivueditoreilla, jotka piilottavat varsinaisen HTML- koodin. Koodia tarvitaan vain yksityiskohtien hienosäädössä.

Lapsetkin pääsevät helposti ohjelmoinnin makuun, sillä käskyt ovat varsin yksinkertaisia, ja kymmenkunta peruskäskyä riittä jo pitkälle. Ammattimainen ohjelmointi on toki paljon vaikeampaa. Siinä joutuu perehtymään johonkin tekniseen alakulttuuriin: konealustaan, tietorakenteisiin, ohjelmointikieliin ja ohjelmoinnin työkaluihin. Ja tietenkin ennen kaikkea ohjelmoinnin sovelluskohteen rakenteeseen ja toimintaan. Tästä kaikesta syntyy tiheä erikoistermien, käsitteiden ja lyhennysten viidakko. Siitä selviäminen on merkittävästi vaikeampaa kuin jonkun ohjelmointikielen käsikirjaan perehtyminen. 

Helposti ajatellaan, että ohjelmointi on jotain uutta, tietoyhteiskunnan ilmiöitä. Mutta sillä on pitkät juuret. Ohjelman ideana ja mallina on ajassa etenevä prosessi. Ja musiikkiesitys on juuri sellainen prosessi. Musiikin tekijät alkoivat jo yli tuhat vuotta sitten vuosia sitten merkitä sävellyksiä muistiin pergamentille ja paperille. 1600- luvulla oli jo kehittynyt nykyisen kaltainen merkintätapa. Tarkastelin jokin aika sitten aivan uutta nykymusiikkipartituuria, eli siis nuotinnettua sävellystä. Nuotinnus on edelleen laajassa käytössä, vaikka musiikki koostuisi laulajista, instrumenteilla soitetuista jaksoista, koneilla tuotetuista äänistä ja nauhaleikkeistä.

Insinöörin silmin tällainen partituuri edustaa modernia ja haastavaa reaaliaikaohjelmointia (se on tekniikka, jolla ohjelmoidaan esimerkiksi monimutkaisia koneita ja robotteja). Siinä erottaa heti rinnakkaiset prosessit, ajoituksen kontrolliin tarkoitetut merkinnät ja erilaiset synkronoinnit. Muusikot ovat olleet ohjelmoijina satoja vuosia insinöörejä edellä.

Varsinainen tekninen ohjelmointi on myös ikivanhaa. Ennen teollista aikaa automaatio ei ollut tuotantokäytössä, työvoimaa ja orjia kun on ollut helposti saatavissa. Sen sijaan insinöörit rakensivat erilaisia koneita ja laitteita huvittaakseen ja pelotellakseen ihmisiä. Renessanssinero Leonardo da Vinci rakensi muun muassa mekaanisen leijonan ja ritarin. Ohjelmalaitteena hän käytti erityisellä tavalla muotoiltuja kiekkoja, jotka pyöriessään liikuttivat hänen robottiensa ohjausvipuja.

Tärkeä ohjelmoitava kohde on ollut myös soittorasiat, musiikkiautomaatit ja jopa kokonaiset mekaaniset yhtyeet. Nyt otettiin käyttöön myös vaihdettavat ohjelmat. Ne oli valmistettu metallikiekoille, rummuille, paperinauhoille ja pahvikorteille. Nykyajan ihminen huomaa heti ainakin pinnallisen yhteyden tietokoneiden kanssa. Rumpuja, levyjä ja nauhoja on käytetty myös tietokoneiden ulkoisina muisteina. 
 
Ohjelmointi astui teollisuuden palvelukseen 1700-luvulla. Toisiinsa liitetyille pahvikorteille lävistetyillä rei'illä alettiin ohjata kutomakoneen loimien vaihtoja. Joseph Jacquardin keksimällä koneella alettiin valmistaa taidokkaita kuvakudoksia eli gobeliineja. Ne olivat aikanaan hyvin suosittuja ja arvokkaita, ohjelmointi oli nyt löytänyt taloudellisesti merkittävän sovelluksen. Jacquardin kone teki voimakkaan vaikutuksen aikalaisiin. Englantilainen matemaatikko Charles Babbage (1791–1871) oivalsi, että samaa periaatetta voisi käyttää laskukoneen ohjaukseen. Hänen analyyttinen koneensa oli nykyaikaisen tietokoneen suora edeltäjä. Babbage ei koskaan saanut konettaan valmiiksi. Se oli aivan liian monimutkainen mekaanisena laitteena rakennettavaksi. Olen kertonut tästä merkittävästä yrityksestä kirjoituksessani Joseph Jacquardin muotokuva. 
 
Ohjelmoinnin periaate oli nyt kypsynyt tietoa käsittelevien koneiden keskeiseksi tekniseksi ideaksi. Koska tietokoneet ovat hyvin joustavia, ohjelmoimalla voidaan nykyään tehdä niitä kaikkia asioita, joihin tätä periaatetta on yritetty vuosisatojen aikana käyttää. Tietokoneet ohjelmat ohjaavat androideja, robotteja ja teollisuuden koneita, ne laskevat, tuottavat kuvia ja tuottavat musiikkia. 

Nämä esimerkit paljastavat uuden kuvion. Ohjelmointi ei ole tietoyhteiskunnan kansalaistaito, vaan jotain sitä enemmän. Se on yleinen ja laaja-alainen abstraktin ajattelun muoto, jonka sovellukset vaihtelevat suunnattomasti. 
 
--
*) Nykyaikaisen tietokoneen isiä ovat unkarilainen matemaatikko John von Neumann (1903–1957) ja brittiläinen matemaatikko Alan Turing (1912–1954). Pioneereihin pitää vielä lukea informaatioteorian keksijä, amerikkalainen matemaatikko Claude Shannon (1916–2001). Hän oivalsi, että laskeva kone voi perustua Boolen logiikkaan ja elektronisiin loogisiin piireihin.

**) taylorismi tarkoittaa Frederic Taylorin kehittämää työnjohto-oppia sen karkeassa muodossa.