Ahdistaako uusi musiikki kulttuuri-ihmistä?

Luin eilen loppuun Osmo Tapio Räihälän uuden kirjan Miksi nykymusiikki on niin vaikeaa. Luin sen, koska pidän musiikista – kaikenlaisesta musiikista – ja myös niin sanotusta uudesta musiikista. Hassu sattuma että kirja nimettiin eilen Tieto-Finlandia -ehdokkaaksi. Hyvä, että ehdin lukea kirjan ennen sitä. Tai sitten ei, hassu mielipide tämäkin.

Kirjan aihe on aina ajankohtainen. Niin sanottu ”uusi taidemusiikki” jakaa mielipiteitä. Tai ainakin ajatellaan, että se jakaa, en ole tästäkään ihan varma. Aihepiiri on varsin hankala. Joten avaan sitä vaikka näin. Ihmisillä on mielipide siitä, mitä on klassinen musiikki. Sen on säveltänyt joku Mozart tai Brahms, ja sitä esittää suuri, jopa satamiehinen ja -naisinen romantiikan ajan orkesteri arvokkaassa konserttisalissa arvokkaan oloisen ja usein hieman iäkkään yleisön edessä. Ja sitten kun tuo orkesteri esittää sävellyksen joka on tehty vaikka 2000-luvulla, yleisö on kauhuissaan ja pöyristynyt, koska kuunteluelämys on jotenkin häiritsevä. Jotenkin näin se menee, vai meneekö? Räihälä yrittää avata tätä vyyhteä.

Luin kirjan kiinnostuneena. Etenkin sen alkuosa oli napakka ja siitä sai paljon tietoa. Sitten kirja kävi minulle hankalaksi. Kirjan nimessä esitetyn kysymyksen käsittely näyttää edellyttävän erilaisten asioiden määrittelyä. Vähitellen määrittelyjä ja eri tyylejä ja suuntauksia ja muusikoiden nimiä alkaa tulla aivan liikaa jotta niihin voisi suhtautua. Räihälä tuntee hyvin asiansa, mutta esittelee tietonsa turhankin perusteellisesti.

Kauan sitten yleisradiossa työskenteli persoonallinen toimittaja Aune Ala-Tuuhonen, sittemmin Haarla, jolla oli tapana sanoa: ”musiikki ei tunne mitään rajoja, ah ei mitään rajoja”. Ja sitten hän soitti äänilevyn, joka osoitti, että näin asia todella on. Se oli virkistävää.

Kirjasta oppii tai ymmärtää erilaisia asioita. Esimerkiksi niin sanottu ”klassinen musiikki” ei tarkoita (Räihälän mukaan) niin sanotun ”uuden musiikin” vastakohtaa. Se on tiettynä aikana tehtyä konserttimusiikkia, jolle on tyypillistä iso orkesteri, ja jossa korostuu säveltäjän persoona ja niin sanottu teosidentiteetti. Siksi nykyään ei voi edes säveltää klassista musiikkia. Sen sijaan Räihälä haluaa puhua ”uudesta taidemusiikista”. Räihälä joutuu vetämään lukemattomia rajoja. Hän erottaa taidemusiikin, viihdemusiikin ja populaarimusiikin jyrkästi, ja sitten hieman katuu sitä. Hän erottaa tonaalisen ja atonaalisen, ja tuntuu katuvan sitäkin jakoa. Hän miettii, mitä ovat musiikin lajit ja tyylit, ja olisiko muitakin luonnehdintoja. Ja hän kuvaa erilaisia ”ismejä” jotka näyttävät tulevan mukaan 1900 luvulla.

Palaan Aune Haarlan lausahdukseen. Aikamme musiikki ei todellakaan tunne mitään rajoja. Siksi erilaisten rajojen vetäminen ja yhä tarkempien määrittelyjen laatiminen johtaa aina vain tihenevään ryteikköön, jossa on vaikea kulkea. Musiikin kehitys on aina askeleen edellä musiikin ymmärtäjää. Mutta jotain sellaista tärkeää musiikille on kuitenkin tapahtunut, jonka seuraukset kuohuttavat edelleen kuulijoita. Modernismi on henkinen liike, joka järkytti taidemaailmaa 1900- luvun alusta lähtien. Se ravisteli kaikkia taiteen lajeja, myös musiikkia. Se oli uudistamista, ja se oli ja on protestia pysähtyneisyyttä vastaan. On aivan pakallaan, että Räihälä esittelee hyvinkin tarkasti musiikin modernismin alkuvaiheet, ne saivat niin vahvoja muotoja. Tuli atonaalisuus, dodekafonia, sarjallisuus, nauhamusiikki, Darmstadtin koulukunta, minimalismi, primitivismi ja ties mitä.

Modernismin liike jatkuu edelleen, se ei todellakaan tunne mitään rajoja. Itse modernismikin voidaan kokea kangistuneeksi, jolloin aletaan puuhata jälki- tai postmodernismia. Moderni liike ei tietenkään rajoitu siihenkään, että musiikin pitäisi olla kuunneltavaa tai edes psykologisesti ymmärrettävää. Se voi olla aivan muunlaisia hahmoja. Eikä uusi musiikki välttämättä tunnusta esittämisen vakiintuneita käytäntöjä tai teoshahmon tai teosidentiteetin pysyvyyttä. Joten on siinä musiikin kuuntelijalle ja ymmärtäjälle haastetta.

Voiko siis aikamme musiikkia ymmärtää? Räihälä mainitsee Helsingin sanomien toimittajan Ilkka Malmbergin sitkeän yrityksen oppia ymmärtämään Kaija Saariahon musiikkia. Se ei onnistunut, ja Räihälä oivaltaa, mistä on kysymys. Saariahon musiikki ei ole sama asia kuin nykymusiikki, se on vain vähäinen viipale nykymusiikin valtavaa kirjoa. Kukaan ei koskaan pidä kaikesta. Eikä kaikkea nykymusiikkia ole edes tarkoitettu ymmärrettäväksi.

Kirjassa oli myös hieman outo kohta. Siinä esitettiin, että musiikissa tavattava sidos moodeihin tai tonaalisuuteen ja pulssillisuus (siis rytmi) olisivat vain niin sanotun eurooppalaisen musiikin erikoisuuksia, eikä niitä olisi omaksuttu laajemmin. Olen kuitenkin hieman eri mieltä, luulen että näillä piirteillä on sekä biologinen että sosiaalinen pohja. Joten saattaa olla, että kun joissain nykymusiikin lajeissa niistä on luovuttu, se voi tuntua kuulijoista oudolta ja jopa epämiellyttävältä. Ehkä tässä on erä syy kirjan otsikkoon – tosin ei missään tapauksessa ainoa syy.

Räihälä on säveltäjä, ja minulle kyllä nimenä tuttu. Mutta en muista kuulleeni hänen musiikkiaan. Niinpä kuuntelin hänen oboekonserttonsa. Valitsin sen, koska YouTuben videossa oli näkyvissä myös nuotinnos. Sanon heti, että pidin siitä, tosin se oli aika pitkä, ja olisi vaatinut ehkä vielä keskittyneempää kuuntelua. Konsertto oli tyyliltään tai sävelkuvaltaan aika tutun oloinen. Sen muotokieli on saman kuuloista kuin niin monessa uudessa sävellyksessä, se oli siis siinä mielessä ”tyypillistä”. Nuotinnoksesta näki hyvin, että säveltäjä oli nähnyt vaivaa sen eteen ettei musiikissa olisi tunnistettavaa rytmiä. Oli tahtilajin vaihdoksia, synkooppeja ja triolien, pisteellisten nuottien ja tasatahtien vaihtelua. En myöskään saanut vaikutelmaa tonaalisuudesta, nuotistoon oli siroteltu tasaisesti kromaattisia säveliä, mutta ei sillä tavoin, että olisi syntynyt sävellajista poikkeamisen tuottamia särähdyksiä, joista muuten pidän.

Minä nyt tässä arvioin kirjaa, joka kuuluu oikeastaan popularisoidun musiikkitieteen lajiin ja käsittelee ”vaikeaksi” tuomittuja musiikin suuntia. Joten minun on heti sanottava, että en ole millään lailla pätevä enkä auktoriteetti. Olen sekä kuuntelijana että muusikkona amatööri. Pidän musiikista, ja pidän myös uudesta musiikista, käyn ”taidemusiikin” (Räihälän ilmaus) konserteissa ja jazzklubeilla, olen myös ollut useita kertoja Oulun Uuden musiikin lokakuu- tapahtumassa, ja kerran myös Viitasaaren Musiikin aika- tapahtumassa. Puolustaudun sillä, että minusta musiikki kuuluu kaikille, lajista riippumatta. Joten jos pidät musiikista, kuuntele sitä, soita tai laula, jos tunnet siihen vetoa, ja keskustele siitä.

Kirjoittaessani tätä tekstiä sain uuden ajatuksen musiikin teoriasta ja luonteesta. Mutta se on jo uuden kirjoituksen aihe. Palaan pian asiaan.

Sähköisen avantgardismin ensi puraisu

Renttukirjailija Charles Bukowski on sanonut, että mikään ei voita kylmän lagerin ensimmäistä puraisua. Allekirjoitan tämän viisauden, vaikkakin kirjailijan kädessä usein vilahtanut budweiser-purkki ei vastaa minun käsitystäni oluesta.

Sama pätee avantgardismiin - käytetään nyt tällaista sanaa. Minua nuoremmat ihmiset ovat tottuneet moderniin taiteeseen, se on aina ollut heidän ympärillään. Mutta 60- luvulla se vaikutti kuin pommi. Taas kulunut ilmaisu mutta en nyt keksi parempaa. Tarkoitan nyt sitä röyhkeän piittaamatonta ja estetiikkaa halveksivaa taidetta, joka kerralla pani päreiksi tunkkaisen ja elitistisen korkeakulttuurin. Kun tällainen taide puraisee yllättäen, se jättää lähtemättömän jäljen. 

Minulle avantgardismi on rakasta ja nostalgista. Olipa kyseessä sitten elektroninen musiikki, romutaide, kineettinen taide, abstrakti maalaus tai absurdi teatteri. Muistan hyvin, missä tuo puraisu varsinaisesti tapahtui, vaikka taide oli kyllä näykkinyt jo aikaisemmin. Se tapahtui Dipolin taidetapahtumassa Otaniemessä vuonna 1967. Taisin olla alaikäinenkin, koska muistan yllättyneeni kun tapahtumassa myytiin hyvin avokätisesti olutta. Dipolissa oli näytillä juuri tuota kaikkea edellä kuvattua outoa. Minun maailmani meni pysyvästi sijoiltaan.

Entä jos tuohon taiteen puraisuun liittyy myös teknologia: elektroniikka, tietokoneet, robotit, futurologia? Minulla se yhteys syntyi, ja niin syntyi myös Erkki Kurenniemellä. Kävin Kiasmassa tutustumassa Erkki Kurenniemen taidetta ja elämää esittelevään näyttelyyn. Se oli hyvin nostalgista. Olen selvästi Kurenniemen sukulaissielu, olemme saman taikamaailman asukkaita (vaikka hän onkin minua kahdeksan vuotta vanhempi). Olemme myös tavanneet 1980- luvulla, vaikka emme ole tuttavia. Joten tiedän, että hän on insinöörinä parasta ykkösluokkaa, velho ja suorastaan nero. Samalla näyttely panee pohtimaan nerouden ja hulluuden suhdetta. En suinkaan sano häntä hulluksi, vaan totean, että hänellä on kyky paneutua asioihin 150 % tehokkuudella, on kyseessä sitten elektroniikka, musiikki, taide tai tulevaisuusfiktio.

Pari sanaa Kurenniemestä. Hän oli aikanaan työssä Kaapelitehtaan elektroniikkaosastolla. Hän perusti noin vuonna 1970 ystäviensä kanssa Digelius electronics- nimisen yhtiön (Digelius = digitaalinen Sibelius). Yhtiön toimialana oli valmistaa erilaisia fantastisia musiikki- ja taidekoneita, sekä robotiikkaa. Yhtiö meni konkurssiin vuonna 1976, mutta sen sisaryritys, legendaarinen levykauppa Digelius music toimii edelleen Helsingin Viisikulmassa. Näyttelyssä on esillä Kurenniemen Dimi- musiikkikoneita ja muita outoja laitteita. Lisäksi on Kurenniemen maalauksia, sekä näytteitä hänen audioblogeistaan ja oman itsen tallennusprojektista. Hänen sanojensa mukaan: ”Olen elänyt niin pitkään että se alkaa kyllä riittää, mutta kaiken varalta ajattelin tehdä varmuuskopion itsestäni. Siihen tulee merkintä: otetaan käyttöön vain äärimmäisessä hätätilanteessa”.

Kiasman näyttelyä luonnehtii siellä nähtävän Mika Taanilan Erkki Kurenniemestä kertovan dokumenttielokuvan nimi: ”Tulevaisuus ei ole enää entisensä”.

Elektronisen avantgardismin puraisu oli siis minulle nostalginen. Puuhailin itsekin tuohon aikaan yhtä ja toista. Rakensin joitakin elektronisia musiikkikoneita ja äänenmuokkauslaitteita, piirsin sarjakuvia, rakentelin kineettisiä veistoksia ja tein tietokoneohjelman, joka tuotti futuristisia runoja. Mutta toisin kuin Kurenniemi, en heittäytynyt siihen mukaan 150 prosentin teholla. Tai oikeastaan heittäydyin johonkin muuhun. Silti, tuo sähköisen modernismin puraisu ei merkitse pelkkää nostalgiaa. Se avasi ovet, ja näytti tulevaisuuden valtavat mahdollisuudet.

Kurenniemen tulevaisuusutopia ei toteutunut, eikä se toteudukaan. Mutta utopian toteutuminen olisikin todella latteaa, se olisi tulevaisuuden loppu. Tulevaisuuden hieno ominaisuus on, että se on aivan erilainen kuin edes voimme ajatella. Mutta modernismi jätti oven auki. Kaikki on mahdollista. Nyt ja tulevaisuudessa.