Sama pätee
avantgardismiin - käytetään nyt tällaista sanaa. Minua nuoremmat
ihmiset ovat tottuneet moderniin taiteeseen, se on aina ollut heidän
ympärillään. Mutta 60- luvulla se vaikutti kuin pommi. Taas
kulunut ilmaisu mutta en nyt keksi parempaa. Tarkoitan nyt sitä
röyhkeän piittaamatonta ja estetiikkaa halveksivaa taidetta, joka
kerralla pani päreiksi tunkkaisen ja elitistisen korkeakulttuurin.
Kun tällainen taide puraisee yllättäen, se jättää lähtemättömän
jäljen.
Minulle
avantgardismi on rakasta ja nostalgista. Olipa kyseessä sitten
elektroninen musiikki, romutaide, kineettinen taide, abstrakti
maalaus tai absurdi teatteri. Muistan hyvin, missä tuo puraisu
varsinaisesti tapahtui, vaikka taide oli kyllä näykkinyt jo
aikaisemmin. Se tapahtui Dipolin taidetapahtumassa Otaniemessä
vuonna 1967. Taisin olla alaikäinenkin, koska muistan yllättyneeni
kun tapahtumassa myytiin hyvin avokätisesti olutta. Dipolissa oli
näytillä juuri tuota kaikkea edellä kuvattua outoa. Minun
maailmani meni pysyvästi sijoiltaan.
Entä jos tuohon
taiteen puraisuun liittyy myös teknologia: elektroniikka,
tietokoneet, robotit, futurologia? Minulla se yhteys syntyi, ja niin
syntyi myös Erkki Kurenniemellä. Kävin Kiasmassa tutustumassa Erkki Kurenniemen taidetta ja elämää esittelevään näyttelyyn. Se oli
hyvin nostalgista. Olen selvästi Kurenniemen sukulaissielu, olemme
saman taikamaailman asukkaita (vaikka hän onkin minua kahdeksan vuotta vanhempi). Olemme myös tavanneet 1980- luvulla, vaikka emme
ole tuttavia. Joten tiedän, että hän on insinöörinä parasta
ykkösluokkaa, velho ja suorastaan nero. Samalla näyttely panee
pohtimaan nerouden ja hulluuden suhdetta. En suinkaan sano häntä
hulluksi, vaan totean, että hänellä on kyky paneutua asioihin 150
% tehokkuudella, on kyseessä sitten elektroniikka, musiikki, taide
tai tulevaisuusfiktio.
Pari sanaa
Kurenniemestä. Hän oli aikanaan työssä Kaapelitehtaan
elektroniikkaosastolla. Hän perusti noin vuonna 1970 ystäviensä
kanssa Digelius electronics- nimisen yhtiön (Digelius = digitaalinen
Sibelius). Yhtiön toimialana oli valmistaa erilaisia fantastisia
musiikki- ja taidekoneita, sekä robotiikkaa. Yhtiö meni konkurssiin
vuonna 1976, mutta sen sisaryritys, legendaarinen levykauppa Digelius
music toimii edelleen Helsingin Viisikulmassa. Näyttelyssä on
esillä Kurenniemen Dimi- musiikkikoneita ja muita outoja laitteita.
Lisäksi on Kurenniemen maalauksia, sekä näytteitä hänen
audioblogeistaan ja oman itsen tallennusprojektista. Hänen sanojensa
mukaan: ”Olen elänyt niin pitkään että se alkaa kyllä riittää,
mutta kaiken varalta ajattelin tehdä varmuuskopion itsestäni.
Siihen tulee merkintä: otetaan käyttöön vain äärimmäisessä
hätätilanteessa”.
Kiasman näyttelyä
luonnehtii siellä nähtävän Mika Taanilan Erkki Kurenniemestä
kertovan dokumenttielokuvan nimi: ”Tulevaisuus ei ole enää
entisensä”.
Elektronisen
avantgardismin puraisu oli siis minulle nostalginen. Puuhailin
itsekin tuohon aikaan yhtä ja toista. Rakensin joitakin elektronisia
musiikkikoneita ja äänenmuokkauslaitteita, piirsin sarjakuvia,
rakentelin kineettisiä veistoksia ja tein tietokoneohjelman, joka
tuotti futuristisia runoja. Mutta toisin kuin Kurenniemi, en
heittäytynyt siihen mukaan 150 prosentin teholla. Tai oikeastaan
heittäydyin johonkin muuhun. Silti, tuo sähköisen modernismin
puraisu ei merkitse pelkkää nostalgiaa. Se avasi ovet, ja näytti
tulevaisuuden valtavat mahdollisuudet.
Kurenniemen tulevaisuusutopia ei toteutunut, eikä se toteudukaan. Mutta utopian toteutuminen olisikin todella latteaa, se olisi tulevaisuuden loppu. Tulevaisuuden hieno ominaisuus on, että se on aivan erilainen kuin edes voimme ajatella. Mutta modernismi jätti oven auki. Kaikki on mahdollista. Nyt ja tulevaisuudessa.
Kurenniemen tulevaisuusutopia ei toteutunut, eikä se toteudukaan. Mutta utopian toteutuminen olisikin todella latteaa, se olisi tulevaisuuden loppu. Tulevaisuuden hieno ominaisuus on, että se on aivan erilainen kuin edes voimme ajatella. Mutta modernismi jätti oven auki. Kaikki on mahdollista. Nyt ja tulevaisuudessa.