Kirjailijapäiväkirja

No niin, nyt kirjoitan vaihteeksi henkilökohtaista tekstiä. Ja siihen on syynsä. Olen ajatellut ryhtyä pitämään eräänlaista kirjailijapäiväkirjaa. Ja siihenkin on syynsä, mitkä kohta kerron. 

Kehtaisiko sitä sanoa itseään kirjailijaksi? Jotenkin tuossa nimityksessä on hankala sävy. Mutta vähitellen olen tottunut tuohonkin nimitykseen. Ehkä siinä on jotain perää.  

Tekijänoikeusjärjestö Sanaston tietokannassa minulla on 18 kirjaa (helmikuussa 2026), joista pari myös E-kirjana. Olen jäsen myös Suomen tietokirjailijat ry:ssä ja Oulun kirjailijaseurassa. Joten ehkä voisin lopettaa turhan kainostelun. 

Edellisestä kappaleesta voi ehkä päätellä, että on minulla muitakin ammatteja. Peruskoulutukseni on diplomi-insinööri, ja olen todella tuossa ammatissa toiminutkin pitkään teollisuuden palveluksessa. Ja sitten olen toiminut vielä pidempään tutkijana. Ammatin tueksi suoritin tekniikan tohtorin tutkinnon. Eihän se välttämätöntä ole, tutkijan työhön kun ei ole virallista pätevyysvaatimusta (minkä rohkaisuna tuon julki). Mutta toki tohtorintutkinto antaa uskottavuutta ja helpottaa tutkijayhteisöissä toimimista, samoin kun työpaikka yliopistossa tai tutkimuslaitoksessa. Ja onhan tohtorin tutkinto aika voimallinen koulutuspaketti! 

Ja lisään tähän tärkeän näkökulman. Eletty elämä antaa aineksia kirjailijantyöhön. Insinöörin ura tuottaa varsin elämyksellistä materiaalia. Tutkijan työ on vähän tylsempää ja vähemmän elämyksellistä (toki subjektiivinen käsitys), mutta toisaalta tutkijan ammatti antaa tietokirjailijalle loistavan väylän ja tehokkaat työkalut penkoa mitä tahansa tietoa. 

Kirjailijan hommat alkoivat siis vähitellen, ne versoivat aluksi tutkijana kirjoittamistani julkaisuista. Insinöörintyön ohessa kirjoittamiani koulutusjulkaisuja ei ole Sanaston luettelossa, eikä ole väliksikään, ne ovat jo aika vanhentuneita. Nyt olen jo eläkkeellä, ja sehän antaa sekä taloudellista varmuutta että aikaa työskentelyyn kirjailijan epävarman ammatin tueksi (ja tämänkin tuon rohkaisuna julki)

Tästä kehityspolusta voi päätellä, että olen kirjoittanut enimmäkseen tietokirjoja. Jossain vaiheessa aloin pitää tätä blogia. Se on minulle sekä eräänlaista vapaamman kirjoittamisen harjoittelua, ja samalla uusien ideoiden kehittelyä. Blogini aiheet liittyvät tietoon, mutta siitä löytyy myös kulttuuriesseitä. Kaunokirjallisuutta en ole kirjoittanut, nuorena kyllä runoja, jotka olen tuhonnut. Kirjoitin kyllä yhden tieteisnovellin nimeltä Turingin testi, siihen en ole kovin tyytyväinen.

Niin, ja muutaman vuoden takaisessa kirjassani Robottipuisto on myös kaunokirjallinen osa, jossa kerrotaan robottipuiston rakentamisesta. Tuo kirja on parhaitani, eräänlainen Opus Magnum. Suosittelen lukemaan, etenkin kun se esittelee myös tärkeitä tosiasioita tekoälystä, en tunne tarvetta edelleenkään muuttaa tuota tekstiä.

Ja nyt kerron syyn tähän kirjoitukseeni. Ajattelin perustaa julkisen päiväkirjan, johon laitan tietoja kirjallisten töitteni edistymisestä. Koska pidän nykyisiä hankkeitani tärkeinä, ja todella haluan, että ne valmistuisivat. Haluan siis luoda tuekseni moraalista ja ehkä myös sosiaalista painetta. Tarkoitus on kirjata kirjojeni edistymisestä, ainakin viikoittain. En halua että siihen kuluu turhaa aikaa, joten kommentit ovat lyhyitä, ja luultavasti kirjailijapäiväkirjani löytyy lähiaikoina viestipalvelu X:stä

Tämä selvää, joten pitää vielä kertoa, mitä nämä hankkeet ovat. Tässä tulee.

1. Apinataloustiede. Tietokirja, en ole suorastaan taloustieteilijä, mutta olen väitellyt tohtoriksi taloustieteestä, ja aika paljon olen sen jälkeenkin siihen perehtynyt. Kirja kommentoi ennen kaikkea talouskeskustelua ja sen tasoa. Kirjaa on inspiroinut kolme tärkeää teosta: Sonja Koski, Simpanssi sisällämme; Emma Holten, Kuluerä; Georg Henrik von Wright, Hyvän muunnelmat.
2. Mehiläinen (työnimi). Tieteisromaani, joka sijoittuu tekoälyn jälkeiseen lähitulevaisuuteen. Kirjassa tohtori Peter Karlow alias Monsteri joutuu pulaan ja yrittää saada selville, mikä on totta. Kirja ammentaa kokemuksistani teollisuudesta ja tutkimusmaailmasta.
3. On screen (työnimi).  Nuortenromaani. Kertoo ryhmästä yläaste/lukioikäisiä. Kirje ei edes yritä olla ajankohtainen, sen taustalla on oma kouluaikani, lapseni ja lapsenlapseni. Asiaan liittyy Mark Twainin kommentti: joka koettaa löytää opetuksia tästä kirjasta, asetetaan syytteeseen. Hän tiesi ja muisti, millaista on olla nuori. 

Kaikki kirjat on aloitettu. Parhaiten edistyy Apinataloustiede, jolle on myös sosiaalinen tilaus.

 

Tärkeä täydennys 9.8.2026

Lomamatkan takia en muutamaan viikkoon ole lisäillyt uutisia edistymisestä X-viestipalveluun. Ja nyt, kun koetin kirjautua tililleni, se ei onnistunut suoraan. Joudun kirjautumaan pitkän kaavan kautta, ja osoittautui, että koko tilini oli kadonnut. X loi minulle samalla uuden tilin, mutta en aio käyttää sitä.

Minulle riitti, pitäkää tunkkinne!

Joten miten olen edistynyt?  Oikeastaan hieman hitaammin kuin toivon, mutta hyvin. Apinataloustiede etenee parhaiten, koetan saada sen julkaistua tänä vuonna.  

Sekä ajankohtaiset uutiset että lukemani kirjat auttavat siinä. Olen entistä vakuuttuneempi siitä, että tämä kirja täytyy kirjoittaa. 

Olen myös lukenut aivan muuta kuin asiaan liittyvää, erityisesti olen lukenut kaunokirjallisuutta. Se on hyvä ohje kaikille, ja mielestäni hyvä ohje myös tietokirjailijoille. 

Ja lukekaa myös klassikkoja! Koska kirjoja on paljon, klassikot helpottavat valintaa, ne ovat seuloutuneet massasta, ja ihan hyvästä syystä.

Luin juuri Charles Dickensin kirjan Pikku Dorrit. Olin lumoutunut elävästä kielestä, tarkkanäköisistä yksityiskohdista ja kriittisyydestä. Ja turhautunut alati kasvavasta henkilögalleriasta ja mutkikkaista käänteistä. 

Nyt on yöpöydällä Liu Cixin'in kohukirja Kolmen kappaleen probleema. Omalaatuinen kiinalainen ekologinen avaruusooppera, jota ryydittävät Kiinan katkera lähihistoria, älymystön äkillinen altistuminen länsimaiden "imperialistiselle" teoreettiselle fysiikalle, ja nouseva globaali ekologinen katastrofi - joka on tietysti totta. Kirja on ihan oma juttunsa.

 

Murakami after dark

Aloin lukea Haruki Murakamin kirjaa Pimeän jälkeen. Murkami on mielikirjailijoitani, eikä hän nytkään pettänyt. Kirja kertoo yhden yön tapahtumista Tokiossa puolilta öin aamukuuteen, siitä sen nimi. 

Musiikilla on kirjassa selkeä rooli. Yhden henkilön elämään vaikutti vahvasti hänen sattumalta kuulemansa levy, Five spot after dark. Se innosti tuon opiskelijan hankkimaan pasuunan ja aloittamaan jazzin soiton amatööriyhtyeessä. Kiinnostuin tuosta minulle tuntemattomasta sävelmästä, ja onnistuin löytämään sen YouTu­besta. Levytys oli vuodelta 1959, juuri se sama levy mistä Murakami kertoo. 

Kuuntelin levyn. Pasunisti Curtis Fuller aloittaa soittamalla lyhyehkön ja melko yksinkertaisen melodian, joka ei sellaisenaan ole suoranainen korvamato. Sitten saksofonisti ja pianisti käsittelevät vuorollaan teemaa ammattimaisen asiallisesti, ja lopulta palataan alkuun. Tunnelma on mietteliään rauhallinen ja hyvin miellyttävä. Sitten huomasin, että suuri joukko ihmisiä oli kommentoinut kappaletta, todeten että juuri Murakamin kirja oli tuonut heidät sen äärelle. Niin kuin minutkin.

Murkami on ikätoverini. Hän oli opiskellut länsimaista kirjallisuutta ja piti erityisesti Tšehovista. Hän pitää myös länsimaisesta musiikista, ja pyöritti vuosikausia jazz-klubia Tokiossa. Murakami on nimennyt joitain kirjoja ja novelleja Beatlesin kappaleiden mukaan: Norwegian wood, Yesterday, Drive my car. Ja tämä kirja oli selvästi nimetty tuon jazz-levyn mukaan. Murakami myös sirottelee kirjoihinsa erilaisia viittauksia länsimaiseen kulttuuriin. Ja jostain syystä, ja ehkä juuri sen takia, koen hänen kirjansa tavattoman japanilaisiksi. Lukiessani hänen kirjojaan koen oudosti todella ymmärtäväni myös Japani kulttuuria. Juuri nuo viittaukset tuntuvat houkuttelevan minut, länsimaisen ihmisen, syvälle Murakamin maailmaan.

Pimeyden jälkeen- kirja sisältää sekä musiikillisia viittauksia että muita kulttuuriviittauksia. Kirjassa soi joitakin jazzstandardeja: I can’t go for that, Sophisticated lady, My ideal. Mukana on myös Pet Shop Boys-yhtyeen Jealousy; sen musiikkivideo vie myös kirjan tunnelmiin. 

Tokio on suurkaupunki, ja öinen suurkaupunki on outo sekoitus ihmisiä ja yksinäisyyttä. Jotkut juhlivat, mutta monet ovat töissä, tai istuvat yksin olutlasin tai kahvikupin ja kirjan äärellä. Murakami määrittelee romaanin tunnelman viittaamalla amerikkalaiseen maalariin Edward Hopperiin, hän oli ikoninen öisen kaupungin ihmisten yksinäisyyden kuvaaja.

Kirjassa keskeinen paikka on tuntihotelli nimeltä Alphaville. Se on saanut nimensä Jean-Luc Godardin samannimisestä elokuvasta. Tuon elokuvan outo ja dystooppinen tunnelma viittaa selvästi myös öiseen Tokioon. Kun hotellin johtaja tutkii valvontakameran tallennetta ja kopioi ja suurentaa siitä kuvia, toinen työntekijä ihmettelee: ”aivan kuin Blade runnerissa, ja se vielä toimii”.

Murakamin romaanihenkilöt, myös tässä kirjassa, ovat usein aivan tietyssä tilanteessa. He ovat muutoskohdassa, tai jotenkin ajelehtimassa. Ilmassa on epävarmuutta ja jopa uhkaa. Niin kuin  Bob Dylanin laulussa, johon Murakami tosin ei suoraan viittaa: 

how does it feel
to be on your own,
with no direction home,
like a complete unknown,
like a rolling stone.

Murakamin kirjoissa on myös salaperäisiä ja mystisiä tapahtumia. Lukijan voi olla vaikea ymmärtää niitä, ja minusta tuntuu, että ehkä kirjailijakaan ei niitä aina ymmärrä.

En nyt kerro kirjasta enempää. Mutta kun olin etsinyt tuon musiikin ja kuunnellut sitä, kirja avautui uudella tavalla. Se oli ikään kuin jazzia. Annetaan teema tai alkuasetelma, ja kehitellään sitä eri tavoin. Ja kuten jazzissa, se voi toimia hyvin ja tuntua helpolta, mutta se vaatii ammattitaitoa, eikä koskaan tiedä, minne siinä joutuu.

Murakamin kirjat synnyttävät kulttuurien kohtaamista: japanilaiset kohtaavat lännestä omaksuttuja asioita, ja länsimainen lukija kohtaa Japanin. Ne ovat hieman samanlaisia kuin elokuva Lost in translation. Siinä Bill Murray esittää itseään, eli amerikkalaista näyttelijää, joka on Tokiossa kuvaamassa viskimainosta. Alussa hän koettaa pärjätä ja ymmärtää, mutta lopulta hän antaa periksi, ja huomaa olevansa osa tuota kaupunkia. Vierasta kulttuuria ei voi ymmärtää, mutta siihen voi asettua ja siitä voi nauttia. Niinkuin Murakamin kirjoista.

Aloin lukea kirjaa Pimeyden jälkeen erityisessä elämäntilanteessa. Viimeisin oma kirjani oli juuri tullut painosta, ja sen jälkeen olo tuntui tyhjältä. Olin luonnostellut kaksi seuraavaa kirjaa, mutta ne eivät tuntuneet etenevän. Olin jumissa, tiedän, että se on klassinen tilanne, ”writer’s block”. En oikein osannut edes lukea mitään. Mutta sitten löysin Murakamin kirjan. Kun olin alkanut tarkastella kirjaa jazzina, myös oma jumini helpottui. Sain pari hyvää ideaa, ja oivalsin uudenlaisen tavan työskennellä.