Murakami after dark

Aloin lukea Haruki Murakamin kirjaa Pimeän jälkeen. Murkami on mielikirjailijoitani, eikä hän nytkään pettänyt. Kirja kertoo yhden yön tapahtumista Tokiossa puolilta öin aamukuuteen, siitä sen nimi. 

Musiikilla on kirjassa selkeä rooli. Yhden henkilön elämään vaikutti vahvasti hänen sattumalta kuulemansa levy, Five spot after dark. Se innosti tuon opiskelijan hankkimaan pasuunan ja aloittamaan jazzin soiton amatööriyhtyeessä. Kiinnostuin tuosta minulle tuntemattomasta sävelmästä, ja onnistuin löytämään sen YouTu­besta. Levytys oli vuodelta 1959, juuri se sama levy mistä Murakami kertoo. 

Kuuntelin levyn. Pasunisti Curtis Fuller aloittaa soittamalla lyhyehkön ja melko yksinkertaisen melodian, joka ei sellaisenaan ole suoranainen korvamato. Sitten saksofonisti ja pianisti käsittelevät vuorollaan teemaa ammattimaisen asiallisesti, ja lopulta palataan alkuun. Tunnelma on mietteliään rauhallinen ja hyvin miellyttävä. Sitten huomasin, että suuri joukko ihmisiä oli kommentoinut kappaletta, todeten että juuri Murakamin kirja oli tuonut heidät sen äärelle. Niin kuin minutkin.

Murkami on ikätoverini. Hän oli opiskellut länsimaista kirjallisuutta ja piti erityisesti Tšehovista. Hän pitää myös länsimaisesta musiikista, ja pyöritti vuosikausia jazz-klubia Tokiossa. Murakami on nimennyt joitain kirjoja ja novelleja Beatlesin kappaleiden mukaan: Norwegian wood, Yesterday, Drive my car. Ja tämä kirja oli selvästi nimetty tuon jazz-levyn mukaan. Murakami myös sirottelee kirjoihinsa erilaisia viittauksia länsimaiseen kulttuuriin. Ja jostain syystä, ja ehkä juuri sen takia, koen hänen kirjansa tavattoman japanilaisiksi. Lukiessani hänen kirjojaan koen oudosti todella ymmärtäväni myös Japani kulttuuria. Juuri nuo viittaukset tuntuvat houkuttelevan minut, länsimaisen ihmisen, syvälle Murakamin maailmaan.

Pimeyden jälkeen- kirja sisältää sekä musiikillisia viittauksia että muita kulttuuriviittauksia. Kirjassa soi joitakin jazzstandardeja: I can’t go for that, Sophisticated lady, My ideal. Mukana on myös Pet Shop Boys-yhtyeen Jealousy; sen musiikkivideo vie myös kirjan tunnelmiin. 

Tokio on suurkaupunki, ja öinen suurkaupunki on outo sekoitus ihmisiä ja yksinäisyyttä. Jotkut juhlivat, mutta monet ovat töissä, tai istuvat yksin olutlasin tai kahvikupin ja kirjan äärellä. Murakami määrittelee romaanin tunnelman viittaamalla amerikkalaiseen maalariin Edward Hopperiin, hän oli ikoninen öisen kaupungin ihmisten yksinäisyyden kuvaaja.

Kirjassa keskeinen paikka on tuntihotelli nimeltä Alphaville. Se on saanut nimensä Jean-Luc Godardin samannimisestä elokuvasta. Tuon elokuvan outo ja dystooppinen tunnelma viittaa selvästi myös öiseen Tokioon. Kun hotellin johtaja tutkii valvontakameran tallennetta ja kopioi ja suurentaa siitä kuvia, toinen työntekijä ihmettelee: ”aivan kuin Blade runnerissa, ja se vielä toimii”.

Murakamin romaanihenkilöt, myös tässä kirjassa, ovat usein aivan tietyssä tilanteessa. He ovat muutoskohdassa, tai jotenkin ajelehtimassa. Ilmassa on epävarmuutta ja jopa uhkaa. Niin kuin  Bob Dylanin laulussa, johon Murakami tosin ei suoraan viittaa: 

how does it feel
to be on your own,
with no direction home,
like a complete unknown,
like a rolling stone.

Murakamin kirjoissa on myös salaperäisiä ja mystisiä tapahtumia. Lukijan voi olla vaikea ymmärtää niitä, ja minusta tuntuu, että ehkä kirjailijakaan ei niitä aina ymmärrä.

En nyt kerro kirjasta enempää. Mutta kun olin etsinyt tuon musiikin ja kuunnellut sitä, kirja avautui uudella tavalla. Se oli ikään kuin jazzia. Annetaan teema tai alkuasetelma, ja kehitellään sitä eri tavoin. Ja kuten jazzissa, se voi toimia hyvin ja tuntua helpolta, mutta se vaatii ammattitaitoa, eikä koskaan tiedä, minne siinä joutuu.

Murakamin kirjat synnyttävät kulttuurien kohtaamista: japanilaiset kohtaavat lännestä omaksuttuja asioita, ja länsimainen lukija kohtaa Japanin. Ne ovat hieman samanlaisia kuin elokuva Lost in translation. Siinä Bill Murray esittää itseään, eli amerikkalaista näyttelijää, joka on Tokiossa kuvaamassa viskimainosta. Alussa hän koettaa pärjätä ja ymmärtää, mutta lopulta hän antaa periksi, ja huomaa olevansa osa tuota kaupunkia. Vierasta kulttuuria ei voi ymmärtää, mutta siihen voi asettua ja siitä voi nauttia. Niinkuin Murakamin kirjoista.

Aloin lukea kirjaa Pimeyden jälkeen erityisessä elämäntilanteessa. Viimeisin oma kirjani oli juuri tullut painosta, ja sen jälkeen olo tuntui tyhjältä. Olin luonnostellut kaksi seuraavaa kirjaa, mutta ne eivät tuntuneet etenevän. Olin jumissa, tiedän, että se on klassinen tilanne, ”writer’s block”. En oikein osannut edes lukea mitään. Mutta sitten löysin Murakamin kirjan. Kun olin alkanut tarkastella kirjaa jazzina, myös oma jumini helpottui. Sain pari hyvää ideaa, ja oivalsin uudenlaisen tavan työskennellä.

Ihanat tieteiselokuvat

Koska pidän kovasti tieteiskirjallisuudesta - olen pitänyt lapsesta asti - suhtaudun ainakin periaatteessa positiivisesti myös tieteiselokuviin. En kuitenkaan ole varauksettoman ihastunut, enkä välttämättä riennä katsomaan niitä. Tieteiselokuvat pohjautuvat tyypllisesti romaaneihin - eikä tämä suhde ole ongelmaton. Kovin usein elokuva on surkea pettymys. Monitasoinen ja mielikuvitusta kiehtova romaani ei niin vain taivu parin tunnin elokuvaksi. Vielä pahempaa on, että tuottajat haluavat laajentaa tieteiselokuvien katsojapohjaa. Erityisesti USA:n ulkopuolella scifi ei välttämättä ole suuren yleisön lajityyppi. Niinpä viime vuosikymmeninä periaatteessa lupaavat elokuvat on pilattu tylsällä toimintarymistelyllä.

Toinen mielenkiintoinen piirre on filosofinen. Parhaat tieteisromaanit käsittelevät vaikeita eettisiä ja filosofisia ongelmia. Kun tällaiset kirjat siirtyvät valkokankaalle, niiden filosofiaan sekaantuu herkästi latteita poliittisia tendenssejä. Filosofinen ja eettinen aineisto on tuoretavaraa. Se on herkkää pilaantumaan.

Tarkastelen nyt täysin epäsystemaattisesti joitakin tieteiselokuvia. Näkökulmani on kirjan ja elokuvan suhde, ja eettisen tason korruptoituminen. Mutta en halua myöskään unohtaa sitä tärkeintä syytä, joka käsittääkseni saa ihmiset lukemaan tieteiskirjoja ja katsomaan tieteiselokuvia. Se on niiden taianomaisuus, ihmeen tuntu, ja ainutlaatuinen todellisuussuhde: tämä voisi olla totta, tai siitä voisi tulla totta.

Aloitan elokuvasta, joka viritti minut herkäksi tälle lajityypille. Näin elokuvan lapsena, tätini kotona 60-luvun alussa. Heillä kun oli kotona televisio - vanha mustavalkoinen Telefunken. Se oli siihen aikaan jo ihme sinänsä. Elokuva tuli Tallinnan televisiosta (Suomen TV:n ohjelmavalikoima oli siihen aikaan suppea ja Tallinnan televisiota katsottiin paljon). Elokuva näkyi rakeisena ja ilman ääntä. Se oli puolalainen elokuva, ja perustui Stanislaw Lemin kirjaan ”Kuoleman planeetta” (tunnetaan myös nimellä ”Astronautit”). Tunnistin elokuvan vasta vuosikymmenten kuluttua, kun luin Lemin kirjan. Mutta vaikka elokuvasta puuttui ääni ja tekstitys, ymmärsin sen täysin, Muistan vieläkin valkoisiin avaruuspukuihin pukeutuneet hahmot ja vieraan planeetan vaarat ja kauhut. Olin täysin lumoutunut.

Seuraava merkittävä elokuvaelämys oli Kubrikin ”2001 Avaruusseikkailu”. Elokuva on visuaalisesti loistava ja sävyltään kolea. Sen astronautit ovat yhtä kuolettavan tylsiä kuin myöhemmät kollegat Apollo-ohjelman kuulähetyksissä, ja teknologia juuri niin loisteliasta kuin vain tieteiselokuvassa voi olla. Sen puutteet ovat myös ilmeiset. Alun pitkä ja täysin käsittämätön apinakohtaus, jossa näyttelijät ähisevät ja örisevät epäuskottavissa apinapuvuissaan. Ja kummallinen loppu. Alun ja lopun selittämättömyys saivat myöhemmin latistavan selityksensä, kun luin taustalla olleen Arthur C. Clarken novellin "The sentinel". Tälle elokuvalle sen pohjana olevasta tarinasta oli vain haittaa. Mutta keskeltä elokuva on edelleen upeaa katsottavaa, ja Richard Straussin, Johan Straussin ja György Ligetin musiikki luovat muuten tunteettomaan elokuvaan juuri oikean tunnesävyn.

Jostain syystä Neuvostoliiton aikana tehdyissä mestariohjaaja Andreri Tarkovskin elokuvissa ”Solaris” ja ”Stalker” tieteisromaanit kääntyvät filmin kielelle nautittavasti ja uskottavasti. Pidin Solaris- elokuvasta jopa enemmän kuin Lemin hiukan pömpöösistä ja tärkeilevästä kirjasta. Elokuvan venäläinen tunnevoima lievensi Lemin kirjan päälleliimatun filosofoinnin. Elokuva kertoi ennen kaikkea ihmisten asioista: ystävyydestä, rakkaudesta, ja niiden pimeistä puolista. Neuvostoliiton sensuuri oli ymmällään elokuvasta. Se halusi toisaalta päästää laadukkaan elokuvan levitykseen, mutta elokuva oli jollain lailla sopimaton. Laadittiin pitkä lista elokuvan puutteista, ja koko naurettava raportti päättyi suositukseen: ”lopussa näytetään teksti, jossa kaikki selitetään”. Tietenkään sellaista ei tullut.

Stalkerissa kirjan ja elokuvan suhde oli päinvastainen. Strugatskin veljesten Kanadaan sijoitetun romaanin sävy on kevyehkö ja hieman ironinen. Mutta kun elokuvan Stalker lähtee opastamaan onnenonkijoita ”Vyöhykkeelle”, he menevät ennen kaikkea romahtaneeseen Neuvostoliittoon. Tosin elokuvan teon aikaan Neuvostoliitto ei vielä ollut romahtanut, mutta taiteilijan vaistolla Tarkovski piirsi maastaan näköisen kuvan. Elokuva on myös toteutunut oudosti:  nykyajan stalkerit vievät äärielämyksiä etsiviä turisteja Tsernobylin ydintuhovyöhykkeelle. Mustavalkoinen Stalker on synkkä dystopia selittämättömästä tuhosta. Sen lohduton teollisuusmaisema on kyberpunkkia ennen kuin kyberpunk keksittiin. Väkevän tunnevoimainen ja selittämätön elokuva vaivaa minua vieläkin. Se nostaa ihon kananlihalle. 

Philip K. Dickin tuotanto on uskomattoman mielikuvituksellinen aarreaitta elokuvantekijöille vielä vuosikymmeniksi tulevaisuuteen. Ylivoimainen ykkönen filmatisoinneissa on tietysti Blade Runner. Loisteliaasti kuvattu ja lavastettu elokuva on kostean sateista kyberpunkkia. Kyberpunk ei tosin ole Dickin tyylilaji, hänhän kertoo arjen sankareista. Mutta annan tyylin anteeksi, se pukee elokuvaa. Vaikka elokuvan sävy poikkeaa Dickin romaanin sävystä, pidän sitä onnistuneena. Onneksi myös kerrontatapa ei ole amerikkalaisen alleviivaava, vaan sopivan monimerkityksellinen. Siksi elokuva kestää useammankin katsomisen. Kiitos kulunee ohjaaja Ridley Scottille, joka piti puolensa tuottajaa vastaan. Elokuva ei menestynytkään USA:ssa, mutta aikaa myöten siitä tuli lähes ylittämätön klassikko. Myös Vangeliksen hieno musiikki kannattaa panna merkille. Pieni miinus on minusta Harrison Fordin roolisuoritus. Deckard kyllä kärsii, niin kuin Dickin henkilöt aina, mutta Fordin kärsimys on happamassa naamassa (Stalkerilla se on syvällä sielussa). (ks. uuden Blade Runner 2049 elokuvan arviointi täältä).

Muista Dickin kirjoista tehdyistä elokuvista olen nähnyt: ”Total recall”, ”Paycheck” ja ”Minority report”. Niistä ei olekaan paljoa sanottavaa. Ne ovat kovin amerikkalaisia: hyvin tuotettuja, sujuvia, viihdyttäviä, harmittomia. Yleensä mukana on sopiva määrä tappelua, takaa-ajoa, kaahausta, ammuskelua ja kolareita. 

Ennen ”Blade Runneria” Ridely Scott ohjasi elokuvan ”Alien, kahdeksas matkustaja”. Elokuvasta tuli myös klassikko, ja se teki minuun vaikutuksen. Se nimittäin antoi kuvan siitä, millaista on, kun on todella erilaista. Juuri se ”ihmeen tunne” joka minusta liittyy parhaaseen science fictioniin. Suuri ansio on sveitsiläisen taiteilijan H.R. Gigerin luomalla visuaalisella ilmeellä, ”biomekaanisella taiteella”. Toinen elokuvan piirre on eräänlainen arkinen työläisromantiikka: avaruusaluksen miehistö ei ole sankariastronautteja, vaan sekalaista ja rahvaanomaista sakkia. Elokuvan moderni piirre on myös sen tyly juoni. Alien edustaa scifin kauhugenreä. Ja se todella onnistuu säikyttelemään katsojaa. Loppupuolella elokuva, niin kuin sen jatko-osat, jumittuu raiteilleen puuduttavaan cliffhanger- takaa-ajo- vaanimistouhuun, ryyditettynä ajoittaisella sentimentaalisuudella. Mutta alkuosa on hyvä. Jos joku ei ole Alieneja nähnyt, suosittelen aloitusosaa.

Vielä on pakko käsitellä ”Apinoiden planeetta”. Elokuva on monen mielestä ärsyttävä, ja jatkuva apinanaamareiden katselu alkaa tympiä. Elokuvassa näkyy myös amerikkalaisille elokuville tyypillinen ideologinen, näennäishumaani ote. Hyvät jenkit siinä sivistää barbaareita. Elokuva on myös nurin käännetty allegoria mustien kansalaisoikeustaistelusta. Mutta syy, miksi otin elokuvan esiin, on se, että se hukkaa mielenkiintoisen filosofisen pohjaidean. Onko kulttuuri lähtöisin fiksuista yksilöistä - vai olisiko kyseessä monimutkaisempi yhteisöllinen asia. Tässä kohtaa ote herpaantuu - viestiksi jää: apina hyvä - ihminen parempi. Elokuva on loppujen lopuksi kierosti rasistinen - vai eikö joku todella huomannut vinkkiä: apina=mustaihoinen. Tim Burton teki elokuvasta uusintaversion. No, siinä naamarit on parempia.