Totuus lamppuhuijauksesta on monimutkainen

Hehkulamppu on suosittu esimerkki teknologian kehityksestä. Törmäsin juuri noin vuosi sitten TV:ssä esitettyyn dokumenttiin "suuri lamppuhuijaus". Luin synopsiksen, ja tuntui siltä, että itse dokumentti voisi olla huijaus. Se esittää, että hehkulamppu on periaatteessa ikuinen (ei ole totta), ja että 1920- luvulla perustettiin kartelli, joka pakotti lampunvalmistajat rajoittamaan lampun polttoiän tuhanteen tuntiin (totta, ja sitäpaitsi kartellit ovat ikäviä, ne hidastavat kehitystä ja loukkaavat usein kuluttajan etua). Eliniän rajoituksen väitettiin olevan kuluttajan etua vastaan (ei ole totta).

Joten ruoditaan siis väitteitä hiukan pidemmälle. Edisonin suurin tekninen haaste oli saada lampun elinikä pidemmäksi. Kun se piteni satoihin tunteihin, lamppujen teollinen tuotanto tuli mahdolliseksi. Metallilankalampun tuominen markkinoille 1900-luvun alussa kasvatti lamppujen elinikää kertaheitolla. Joten alettiin pohtia, mikä on sopiva lampun elinikä. Kartellin takia ja myös kartellin jälkeen vakiolampun eliniäksi asettui 1000 tuntia.

Ja nyt hiukan ikävää kovaa faktaa. Hehkulampun elinikä ei ole rajaton, mutta sitä voidaan pidentää alentamalla hehkulangan lämpötilaa. Valitettavasti lampun antama valomäärä vähenee samalla. Koska lampun tehtävä on muuttaa sähköä valoksi, lampulla on olemassa järkevä elinikä, joka riippuu sähkön hinnasta ja lampun hinnasta. Tuo tuhat tuntia lienee lähellä järkevää elinikää, koska se säilyi myös kartellin jälkeen. Suomessa, missä sähkö on ollut halpaa, kotimainen valmistaja Airam asetti omien lamppujensa eliniäksi 1500 tuntia. Se oli järkevää suomalaisissa olosuhteissa.

Mutta ei tässä vielä kaikki. Vuosikymmeniä on kaupasta saanut ostaa myös pitkän eliniän hehkulamppuja. Teollisuus käyttää niitä paikoissa, missä lampun vaihto on hankalaa. Ei niiden ostaminen ole ollut kuluttajaltakaan kielletty. Tietysti ne ovat hieman kalliimpia. Mutta ne alkavat olla menneisyyttä, koska niiden valotehokkuus on erityisen huono. Ne kannattaa korvata laadukkailla energiansäästö- ja LED- lampuilla.

Oikeastaan lampun eliniässä on kysymys teollisuusstandardista, joka määrittelee sähkön hinnan ja lampun eliniän yhteyden. Tällaiset de-facto standardit ja ei-velvoittavat standardit ovat hyvin tavallisia. Niillä ohjataan teknologian järkevää käyttöä.

Mutta on totta, että tuotteiden valmistajat suunnittelevat tuotteilleen tietyn eliniän. Se on yksi tuotesuunnittelun tehtävä. Kovin lyhyen kestoiän suunnittelu voi olla epäeettistä vakiintuneilla aloilla, kuten valkoisissa kodinkoneissa. Jostain syystä kuluttaja on juonessa mukana, ja ostaa yleensä sen halvimman ja lyhytikäisimmän (auttaisi kyllä jos olisi saatavissa luotettavaa tuotetietoa).

Nopeasti kehittyvillä aloilla tuotteita ei edes ole järkevää suunnitella pitkäikäisiksi. Teknologian tehokkuus on silloin myös kehittymässä, ja pitkäikäiset tuotteet jäisivät vain rasittamaan kuluttajan kukkaroa ja ympäristöä.

Koko jupakasta jää käteen kaksi asiaa. Ensinnäkin, kartellit on pahoja ja niitä pitää vastustaa - jopa silloin kun kartelli on oikealla asialla. Ja toiseksi, kuluttaja ratkaisee, ja kuluttajaa pitää ohjailla sekä valistuksella että poliittisilla päätöksillä.

Käsikirjoittajat Freudin sohvalla

Millainen aarreaitta Freudilainen psykoanalyysi onkaan Hollywood- elokuvien käsikirjoittajille! Se tarjoaa suuren kehyskertomuksen, joko oli helppo koristella juonen lokalisaatiolisukkeilla. Valitaan maa ja kaupunki. Valitaan aika, joka voi olla antiikkia, ritariaikaa, maailmansotaa, nykyaikaa tai tulevaisuutta. Sitten sopivat henkilöt, ja lopuksi suuri psykoanalyyttinen kertomus. Se kertomus on hyvin koukuttava. Siihen liittyy lapsuudessa tai nuoruudessa koettu tapaus, "torjuttu muisto", joka saa päähenkilön käyttäytymään arveluttavasti ja tekemään outoja, katsojaa hätkähdyttäviä tekoja. Jossain vaiheessa mukaan saattaa tulla analyytikon tapaan vaikuttava henkilö. Joka tapauksessa draama tihentyy kohti ratkaisua, jossa terapian käsikirjoituksen mukaan menneisyyden torjuttu kuva "nostetaan tietoisuuteen", mistä seuraa loppujohtopäätös: analyysin eheyttämän yksilön onnellinen tulevaisuus. Ratkaisu voi olla myös onneton: terapia tulee liian myöhään, tai se epäonnistuu.

Oma lukunsa on elokuvat, joiden tärkeässä roolissa on psykoanalyytikko. Se antaa katsojalle luvan olla tirkistelijä, analyytikko kun saa ammattinsa vuoksi tietoa skandaalimaisista ihmissuhteista. Myöhemmissä amerikkalaisissa elokuvissa on harvemmin suoria freudilaisia potilaskertomuksia. Psykoanalyysistä tulee osa monimutkaisempaa viiterakennetta. Itse analyytikotkin ovat menettäneet osan pyhyyttään, ja heistä käytetään tuttavallista nimitystä "shrink". Joku Woody Allen saattaa kyllästää kaikki repliikkinsä psykoanalyyttisellä hölynpölyllä.

Psykoanalyysi istui loistavasti Hollywoodin kultakauden amerikkalaisen yhteiskunnan tiukkaan moralismiin ja tekopyhyyteen. Se antaa oikeutuksen käsitellä seksiä ja väkivaltaa, kaiken viihteen perusenergiaa, ikäänkuin tieteen varjolla. Psykoanalyysi kätkee seksin ja "vietti-impulssit" nerokkaisiin ja kekseliäisiin vertauskuviin. Ja psykoanalyysissä kaikki johdetaan seksistä - asia, mikä joidenkin asiantuntijoiden mielestä johtui Freudin omasta ahdistavasta seksielämästä.

Elokuvia katsoessa kannattaa muistaa, että amerikanenglannissa on aika vähään ns. tuhmia sanoja. Sen sijaan on näennäisen viattomia sanoja ja sanontoja, joilla on kaksoismerkitys. Varsin psykoanalyyttisen Citizen Kane- elokuvan toistuva myyttinen ilmaus on "rosebud", ruusunnuppu, joka elokuvan lopussa saa viattoman selityksen. Mutta miksi se oli niin keskeinen koko elokuvassa? Kuulin, että sana tarkoittaa "pillu". Se ei tässä merkityksessä ole välttämättä yleinen, mutta psykoanalyysin kyllästämässä kulttuurissa katsoja osaa muodostaa yhteyden. Suomalaisilta se näyttää menneen ohi. Tämä on tyypillistä psykoanalyyttistä maailman väritystä. Mikään ei ole oikeasti sitä miltä näyttää, vaan kaikkialla vaanii piileviä viittauksia seksuaalisuuteen.

Psykoanalyyttisen elokuvan huippu on Hitchcockin "Noiduttu". Siinä päähenkilöt ovat molemmat psykoanalyytikkoja. Trauman uhri, murhasta epäilty miespäähenkilö, saa ahdistuskohtauksia nähdessään juovakuvioita. Analyytikkojen uskottavuutta parannetaan esittämällä, että he ovat oikeita lääkäreitä - näinhän asia ei välttämättä todellisuudessa ole. Niinpä he vetäisevät reippaasti suojavaatteet päälleen ja rientävät leikkaussaliin pelastamaan itseään vahingoittanutta potilasta. Elokuvaan ilmaantuu myös vanha kokenut analyytikko - ulkomuotoa myöten pappa Freud - jonka asiantuntemus käynnistää terapian, ja samalla myös ratkaisee rikosmysteerin. Torjuttu muisto paljastetaan, paha saa palkkansa, ja pari saa toisensa. Elokuvan tekijöitä näin suora kopiointi Freudilta suorastaan nolotti, ja he vähättelivät sitä. No, minusta elokuvan psykoanalyysi ei kuitenkaan ole yhtään sen nolompaa kuin niin monen muun samaa metodia soveltaneen.

Elokuvan kuuluisan unikohtauksen oli suunnitellut itse Salvador Dali. Tietenkin Dali, Bunuel, ja muut surrealistit on myös yritetty survoa psykoanalyysin muottiin. Itse he eivät siitä pitäneet.

Jopa niin myöhäinen elokuva kuin "American beauty" noudattaa psykoanalyyttistä käsikirjoitusta. Siinä varakkaaseen keskiluokkaan lukeutuva päähenkilö vapauttaa itsensä nautintojen maailmaan - Freudin keskeinen teema - huumeita kiskomalla. Mukana on tietysti myös eroottinen unikohtaus ruusunlehtineen, traumaattinen isä-poikasuhde ja torjuttu homous.

Luin psykoanalyysia puolustavan kirjoituksen, jossa selitettiin, kuinka psykoanalyysi on keskeisesti vaikuttanut moderniin käsitykseen ihmisenä olemisesta. Niinpä, mutta eikö se toisaalta ole raskauttava syytös? Sillä eikö modernin ihmisen ihmiskäsitys - sellaisena kun se on populaarikulttuurissa havaittavissa - ole rakennettu juuri elokuvia katsomalla! Olkoonkin että tekijät niistä jälkikäteen sanoutuvat irti. Psykoanalyysi kun näyttää olevan yllättävän monen Hollywood-elokuvan innoittaja aina 1980-luvulle asti. Psykoanalyysi löytyy jopa Star Trek - sarjoista, ja se on ilman muuta Star Wars - spektaakkelin johtomotiivi (Darth Wader ja oidipuskompleksi). Eikä selitys varmaankaan ole sen tieteellinen vetovoima, vaan suurten studioiden käytännöt ja manuaalit, joiden avulla käsikirjoitukset tuotettiin.

Tutkin hiukan taustoja tätä blogia varten, ja havaitsin mielenkiintoisen ilmiön. Psykoanalyysi on "tieteellisen" elokuvatutkimuksen ja syvällisen kritiikin tavattoman suosittu viitekehys. Löysin verkosta myös useita elokuvaa koskevia tuoreita opinnäytetöitä - joiden käsittelytapa oli psykoanalyyttinen. Ei aina freudilainen, vaan myös jungilainen tai lacanilainen (virallisen psykoanalyysin kiroamia kerettiläisiä).

Joten tilanne on seuraava: vaikka psykoanalyysi on menettänyt tieteen statuksen (katso toinen bloggaus), siitä on tullut kulttuurihistoriallinen tosiasia. Ehkä juuri elokuvan takia. Emme voi lukea vakavaa (vaikka ei välttämättä vakavasti otettavaa) elokuvatutkimusta, jos emme ymmärrä psykoanalyyttistä käsitteistöä ainakin pintapuolisesti.

Ihminen - Friz Haber

Törmäsin sattumalta Friz Haberin elämänkertaan. Se tuntui kumman tutulta. Hoksasin, että science fiction- kirjailija Philip K. Dick oli käyttänyt häntä esikuvanaan novellissa "Human is".

Kuka kumman Friz Haber? Hän oli vuonna 1868 syntynyt saksalainen kemisti, kaikkien aikojen huippukemistejä. Hän, ja toinen huippukemisti, Carl Bosch, kehittivät ammoniakkisynteesin, niin sanotun Haber-Bosch prosessin. Sen avulla ilman typpi voidaan sitoa liukenevaan muotoon typpilannoitteiksi. Menetelmä on mullistava. Yli puolet maailman viljasadosta syntyy keinotekoisten typpilannoitteiden ansiosta.

Mutta ei siinä vielä kaikki - niinkuin TV-shopissa sanotaan. Ihmiskunnalle oli luvassa lisäbonus. Haber oli modernin kemiallisen sodankäynnin isä. Isänmaallisena saksalaisena Haber kehitteli taistelukaasuja ja myrkkyjä. Hän keksi muun muassa maineikkaan sinappikaasun. Hän suunnitteli ja johti henkilökohtaisesti kloorihyökkäyksiä ensimmäisessä maailmansodassa. Ammoniakki on myös tärkeä lähtöaine monien räjähdysaineiden valmistuksessa. Eikä siinä vielä kaikki. Haber kehitti myös kuuluisan Zyklon-B myrkyn, rakeiseen kidevedettömään kipsiin sidotun syaanivedyn. Sille oli pian tuleva käyttöä natsien kaasukammioissa. Se oli ironista, koska Haber oli taustaltaan juutalainen, ja joutui itsekin pakenemaan juutalaisvainoja.

Haberin vaimolle, joka itsekin oli kemisti, Haberin harrastukset olivat suuri järkytys ja perhetragedia. Hän ampui itsensä. Myöhemmin myös Haberin poika teki itsemurhan.

Sodan jälkeen Haber pelkäsi tulevansa tuomituksi sotarikollisena. Näin ei käynyt, vaan kaikkien yllätykseksi Ruotsin Akatemia myönsi hänelle vuoden 1918 Nobelin kemian palkinnon. Haber kuoli vuonna 1934, eikä ehtinyt nähdä elämäntyönsä vaikutuksia koko laajuudessaan. Haberin, Boschin ja muiden suurten kemistien luoma synteettinen kemia pystyi tuottamaan lähes rajattomasti räjähdysaineita ja synteettisiä polttoaineita paikallisista raaka-aineista. Se teki natsien sotilasmahdista voittamattoman. Tai niin silloin luultiin.

Philip K. Dickin novellin "Human is" päähenkilö Lester Herrick on kuin tulevaisuuteen sijoitettu tohtori Haber. Hän on täysin omistautunut myrkkyjen ja taisteluaineiden kehittelyyn, joita tarvitaan sodassa Linnunradan muita sivilisaatiota vastaan. Ja ihmisenä hän on juuri niin kylmä ja kyyninen kuin hänen ammattinsa edellyttää. Hänen vaimonsa haluaisi kovasti rakastaa ja tukea miestään - mutta se on kovin raskasta.

Mutta kun mies on palannut työmatkalta vieraaseen aurinkokuntaan, vaimo huomaa muutoksen, josta hän iloitsee koko sydämellään. Mies on muuttunut epävarmaksi, ja tuntuu unohtaneen monia asioita. Mutta samalla hän on ystävällinen ja hyvin hellä vaimoaan kohtaan. Hän eroaa työstään ja alkaa etsiä uutta ammattia. Pian maan poliisi alkaa epäillä. Tohtori on joutunut ruumiinryöstön uhriksi. Hänen persoonallisuutensa on pumpattu ulos hänen ruumiistaan, ja avaruusolion persoonallisuus on laitettu tilalle.

He joutuvat kuulusteluun, vaimon pitää todistaa miestä vastaan. Vain yksi sana, ja avaruusolio tuhottaisiin miehen ruumiista, jotta tohtorin persoonallisuus voidaan palauttaa. Vaimo katsoo miestään syvälle silmiin, tarttuu hänen käteensä ja sanoo: "tämä on minun mieheni". Ja he kävelevät vapaina ulos poliisiasemalta

Dickin mukaan tämä novelli on hänen uskontunnustuksensa. "Ei ole väliä, mitä rotua olet. Ei ole edes väliä, mitä lajia olet. Kunhan vain olet kiltti".

Kosmisen instituutin vieraana

  Aiemmassa kirjoituksessa kerroin, miten kontakti Neuvostoliiton avaruustutkimusinstituuttiin syntyi. Laitos toimii vieläkin, ja tuntee edelleen nimen IKI (Institut Kosmitseskij Issledovanij). Seuraavassa joitakin tuokiokuvia kovin oudosta neuvostomaailmasta. Muistoni eivät ole ikäviä, eikä muistelu ole pahantahtoista, pikemminkin ihmettelyä.

Moskovassa on muutama pakollinen nähtävyys. Paras on mielestäni pyhän Vasilin katedraali Punaisella torilla. Se pitää nähdä luonnossa, niin huomaa, ettei se ole tästä maailmasta. Se on kuin vieraan kulttuurin rakentama avaruusalus, joka on sattumalta tehnyt välilaskun. Muutaman sadan askelen päässä katedraalista on matala, pyöreä mestauslava.

Toinen nähtävyys on metro. Vanhat metroasemat ovat kuin palatseja tai gallerioita. Pidän eniten Majakovskajan asemasta joka on koristeltu Aleksander Deinekan mosaiikein. Ihanan ilmavia ja kaihoisia, monissa kuvattu urheilevia nuorukaisia ja neitoja ja kapeasiipisiä lentokoneita. Metrossa saa myös parhaan läpileikkauksen moskovalaisista. Niin  monet lukevat levollisesti kirjaa, liukuportaissa, junaa odottaessa, tungoksessa vaunun käytävällä.

Autossa matkalla instituuttiin käänsin ystävälleni kyrillisiä mainoskilpiä. Seutu on varsin miellyttävää 1970-luvun lähiöarkkitehtuuria: puiden reunustamia katuja, asuinkerrostaloja ja niiden väliin sommiteltuja matalia palvelurakennuksia. Ja ne kilvet: elintarvikkeita, kukkia, hedelmiä, kelloseppiä, partureita, kelloseppiä.... Miten maailmassa voi ihmisillä olla niin paljon rikkinäisiä kelloja! Suunnitelmatalouden ihmeitä.

Instituutin aulassa seisoi tiukan oloisia aseistettua vartijoita. Kulunvalvonta on erikoinen. Vastaanottotiskin edessä on suuri joukko puisia numeroituja nappuloita, kuin urkuharmonissa. Kun painaa omaa nappulaansa, sisällä nousee ylös henkilökortti, ja vartija saa verrata tulijan naamaa kortin kuvaan. Ulkomaiset vieraat pääsevät toki laumana sisään tutun isännän ohjauksessa.
 
Instituutin keskellä on viihtyisä talvipuutarha, sen seinällä Konstantin Tsiolkovskia esittävä reliefi, siinä sitaatti: "Ihmiskunta ei jää vain maapallon pinnalle". Tsiolkovski oli kuuro ja rutiköyhä kyläkoulun opettaja Kalugasta, outo nero, joka selvitti avaruuslennon fysikaalisen perustan. Nykyäänkin jokainen raketti-insinööri tuntee Tsiolkovskin yhtälön.

Suuressa auditoriossa oli moderni kokoustekniikka ja simultaanitulkkaus. Osanottajia oli satakunta, ehkä kolmasosa länsimaisia. Isäntien asiantuntevuus ja ammatillinen ote tekevät vaikutuksen. Esillä oli tieteelliset tavoitteet, ongelmat, avaruusaluksen resurssit, lentoproseduurit jne. Kaikki tavattoman kiehtovaa. Meille suomalaisille todella uusi maailma.

Salin viimeisellä penkkirivillä istuu rivi vanhempia ihmisiä, harmaapukuisia miehiä ja kutovia naisia. Istuvat poissaolevan näköisinä. Kuulemme, myöhemmin, että se on puolueosaston väkeä. Vahtivat, ettei kokouksessa tapahdu mitään sopimatonta. Proletaarinen ennakkoluulo istuu syvällä.

Väliajalla isäntämme, tavattoman lihava fyysikko, lähestyy minua ja ystävääni, ja kysyy haluammeko nähdä avaruusaluksen. Mitä ihmettä, emme tienneet että se on täällä! Tietysti hakuamme nähdä, miten instrumenttimme on siihen asennettu. Laskeudumme kellariin ja kuljemme loputtoman pitkiä käytäviä. Äkkiä tien sulkee rynnäkkökiväärillä aseistettu sotilas. Fyysikkomme on aidon hämmästynyt. Ilmeisesti vartija on asetettu kokouksen ajaksi pitämään epäilyttävät länsimaiset loitolla. Vasta parin puhelinsoitoin ja pitkän odottelun jälkeen pääsemme asennushalliin.

Kokousta isännöi instituutin johtaja Roald Sagdejev, akateemikko ja kuuluisa fyysikko. Pieni, tumma, kiireinen ja huolestuneen näköinen mies. Kättelemme, kun vieraat allekirjoittavat "protokollan", se tehtiin joka kokouksesta. Siinä vakuutetaan, että kokous sujui "ystävällisessä ja ammatillisessa ilmapiirissä". Turha vakuutus, ilmapiiri oli todella innostunut. Sekä isännät että vieraat ymmärsivät että maailma oli kääntymässä uusille raiteille.

Epilogi

Vuosien jälkeen tein aikamatkan Moskovaan, se onnistui Googlen, Google karttojen ja satelliittikuvien avulla. Instituutin nettisivut oli helppo löytää, ja projekteja näyttää olevan edelleen käynnissä. Ja itse instituuttikin nököttää vanhalla paikallaan Moskovan eteläisessä esikaupungissa.

Ja metroasema näyttää olevan aivan lähellä. Nyt muistankin, että kuljimme sinne usein metrolla.

Roald Sagdejev löytyy myös helposti. Hän on todellakin ansioitunut fyysikko, ja edelleen aktiivinen. Ja aikanaan hän oli myös Neuvostoliiton nuorin akateemikko, ilmeisesti todellinen lahjakkuus. Kansalaisuudeltaan hän on tataari. Akateemikot olivat Neuvostoliitossa tavattoman arvostettuja, kuten Saharovin tapauksesta tiedämme. Ja tuo asema antaa myös poliittisen vaikuttamisen mahdollisuuksia.
 
Sagdejev toimi yhteistyössä Mihail Gorbatsovin kanssa jo Andropovin kaudella, ja oli myöhemmin hänen neuvonantajanaan. Hän vastusti näkyvästi ydinasevarustelua. Hän myös avioitui USA:n entisen presidentti Eisenhowerin tyttärentyttären kanssa.

Vaikein ongelma ja suurin salaisuus

Olen joskus kirjoittanut, että kun tapahtuu todella merkittävä tieteellinen läpimurto, media ei oikeastaan noteeraa sitä mitenkään. Se läpimurto nimittäin ei vaikuta läpimurrolta; se on liian outo, ja jotain sellaista mitä ei ole osattu kuvitella. Se ei vastaa yleistä kuvitelmaa innovatiivisesta tapahtumasta tai prosessista. Lisäksi ongelman kimpussa yleensä puuhailee suuri määrä ihmisiä, eikä oikein saada selville, kuka on se propellipää, jota pitäisi juhlia sankarina. Media odottaa jotain sellaista, mikä on jo tuttua vaikkapa elokuvista: sädepyssy tai antipainovoimavyö tai teleporttaus.

Portugalilainen, Iowan yliopistossa pitkään työskennellyt aivotutkija Antonio Damasio on tarttunut ongelmaan, joka lienee vaikeimpia, mitä tiede osaa itselleen asettaa. Hän kysyy: mitä on tietoisuus, ja miten se syntyy. Ongelma on vanha, ja mm. René Descartes on aikanaan antanut siihen väärän vastauksen - yhden monista. Mutta Damasio oivalsi, että ratkaisu ei ole pyhissä kirjoissa eikä filosofien saivarteluissa. Tietoisuuden synnyttää kone, joka on monimutkaisin, mitä kuvitella saattaa. Ja salaisuus selviää tutkimalla tuon koneen toimintaa. Tuo kone on ihmisen aivot (tässä vaiheessa sivistynyt humanisti painaa kiireesti selaimen back- tai exit- nappulaa; kannustan siihen, sillä pahempaa on tulossa).

Luin siis Damasion kirjan "Tapahtumisen tunne: Miten tietoisuus syntyy". (Terra Cognita 2000). Ja ihmettelen nyt, miksi vasta nyt! Ja olen vakuuttunut, että Damasio on oikeassa, tai ainakin hyvin lähellä sitä. Koska olen itse seurannut aivotutkimusta amatöörinä yli 30 vuotta, ja koska olen saanut hyvin perinpohjaisen koulutuksen ja jopa kokemuksen tietoa käsittelevien koneiden teoriasta. Ja koska Damasio esittää jotain sellaista, mitä olen itsekin aavistellut, vuodesta 1993, mutta se on toinen juttu, ja toisen kirjoituksen aihe.

Damasion kirja ei ole helppoa luettavaa, mm. terminologian takia. Damasio juoksuttaa rinnan kahdenlaista puhetapaa: sitä, jota itse käytämme kun puhumme ajattelusta, ja sitä, jolla kuvataan neuraalisten rakenteiden toimintaa. Se on selkeää, mutta se ei ole helppoa seurata, etenkin kun kääntäjäkin on välillä harhateillä. Taustani takia pystyin lukemaan ja ymmärtämään kirjan, mutta en välttämättä suosittele sen lukemista.

Sen sijaan kehotan kiinnostunutta lukijaa lukemaan - ainakin aluksi - toisen Damasion kirjan: "Descartesin virhe: Emootio, järki ja ihmisen aivot " (Terra Cognita 2001). Kirja on viehättävä, ja pohjustaa hyvin hänen teorioitaan. Damasion työ on hyvin materialistista, mutta hänessä paljastuu runollinen ihmisyyden puolustaja ja monipuolinen kulttuurin tuntija.

En tietenkään aio tässä selittää Damasion tietoisuusteoriaa, se olisi mahdotonta, mutta listaan otsikkotasolla joitakin pääkohtia. Ehkä ne antavat vihjeitä ja rohkaisevat etsimään lisää tietoa.

• Tietoisuus on tunne, ja sen perustana ovat aivojen vanhat rakenteet. 
• Tietoisuus on aktiivisesti toimiva mekanismi, ja se voidaan kuvata tarkkaan 
• Voidaan paikallistaa sitä tuottavat neuraaliset rakenteet 
• Tietoisuus ei ole vain ihmisen ominaisuus, vaan vanhempi, ja esiintyy myös eläimillä.
• Tietoisuus ei synny kielen kautta, vaikka kielellä on rooli ihmisenä olemisessa.
• Tietoisuus on hierarkkinen, sen alemmat osat ovat geneettisesti määräytyneitä
• Seuraavaksi ylemmät kerrokset syntyvät yksilökehityksessä lapsuudessa
• Korkeammat osat rakentuvat yhteisön ja yksilön vuorovaikutuksessa
• Tietoisuuden ylimmät osat ovat kulttuurisia; niiden kehitys on avoin, ihmiskunnalla on edelleen kehittymisen optioita.

Tarvitseeko edes sanoa, että ihmisen sielulle ja tuonpuoleiselle elämälle ei tässä ole mitään sijaa - paitsi kulttuurisina kuriositeetteina. Sen sijaan tuntuu siltä, että luvassa on jotain paljon parempaa. Uskon, että tietoisuuden ymmärtämisellä tulee olemaan suuri vaikutus, mutta se ei tule yhdellä rysäyksellä, vaan vasta vähitellen. Minusta myös tuntuu, että Damasion työ tarjoaa hyvin positiivisia ratkaisuja ihmiskunnaan vaikeimpiin ongelmiin.

Toivon, että nämä aavisteluni osuvat oikeaan. Suorastaan odotan sitä.

Tieteellisteknisen matkailun historiaa

Tämä tapahtumasarja alkoi 1980-luvun puolessa välissä. Suomi päätti tehdä avauksen avaruusteknologian kehittämiseen, ja kävi jotenkin ihmeenomaisesti niin, että juuri samaan aikaan tiukasti suljettu Neuvostoliitto avasi avaruusohjelmansa ovet länsimaisille tutkijoille. Ja koska halusimme päästä konkreettiseen toimintaan, menimme mukaan. Minut oli juuri pyydetty VTT:n avaruustutkimusohjelman johtoryhmään, ja hyvin pian olimme rakentamassa laitteita, jotka sijoitettaisiin neuvostoliittolaisiin avaruusaluksiin.

Myöhemmin saimme kuulla epävirallisista lähteistä, että juuri tiedemiehet ja avaruustutkijat olisivat vakuuttaneet neuvostoliiton johdolle, kuinka hyödyllisiä ja laaja-alaisia vaikutuksia avoimuudella tulisi olemaan. Ja sain itse havaita, että avaruustekninen yhteistyö oli todella menestys. Meitä suomalaisia projekteissa saatu kokemus auttoi pääsemään Euroopan avaruusjärjestön ohjelmiin. Ja neuvostoliitolaisille kollegoille yhteistyö oli ilmeisen mieluista.

Hieman myöhemmin Neuvostoliitto alkoi puhua avoimuudesta, "glasnost". Ja vielä muutaman vuoden kuluttua alettiin rakentaa uudelleen neuvostojärjestelmää, se oli "perestroika". Emme tietenkään aavistaneet, että vain viiden vuoden kuluttua neuvostoliiton taru olisi lopussa. Se ei varmaankaan ollut tarkoitus, se olisi ollut aivan liian utopistista. Mutta jälkeenpäin ymmärrän, että se oli loogista. Henki oli päästetty pullosta.

Seuraavassa eräitä välähdyksiä perin kummallisesta, joskus omalla tavalla kiehtovasta ja joskus hieman pelottavasta neuvostotodellisuudesta.

Matkustaminen Neuvostoliittoon oli helppoa ja halpaa. Olihan voimassa valtioiden välinen sopimus teknis-tieteellisestä yhteistyöstä ja asiantuntijoiden vaihdosta. Niinpä ulkoministeriö hoiti käytännön järjestelyt. Meille maksettiin Moskovassa jopa päivärahaa, tosin viralliseen vaihtokurssiin, joten sen ostovoima oli heikko. Se ei haitannut, koska ruplat piti joka tapauksessa tuhlata paikan päällä, ja mahdollisuuksia siihen oli perin vähän.

Yleensä matka taittui junalla. On kuitenkin pakko mainita Sheremetjevon lentokentästä. Neuvostoliitosta lähtijän oli tehtävä tulliselvitys, jossa vakuutetaan, ettei taskussa ole yhtään ruplaa. Tämän jälkeen matkailija pääsee odotussaliin - jonka ravintolassa kelpaavat vain ruplat. Matkailija ymmärtää pian unohtaa ilmoittaa taskuunsa unohtuneista muutamista seteleistä.

Moskovassa tieteellinen matkailija majoitetaan tiedeakatemian hotelliin. Neuvostoliiton tiedejärjestelmä oli laaja, ja siihen kuului paljon maan sisäistä kokous- ja kongressimatkailua. Moskovassakin tiedeakatemialla oli kai kymmenkunta hotellia, luullakseni ne kaikki olivat samanlaisia 12- kerroksisia tornitaloja. Ulkomaiset asiantuntijat majoitettiin aina hotelli numero seitsemään. Hotellin toisessa kerroksessa oli "ulkomaalaisten palvelutoimisto". Sen lattia oli peitetty pehmeillä itämaisilla matoilla, ja vieraita varten oli upottavia nojatuoleja. Huoneen perällä oli suuri kirjoituspöytä ja sen takana vihainen nainen, joka osasi ainoastaan venäjää. Nainen otti matkailijan passin, nyökkäsi nojatuoleihin päin ja sanoi venäjäksi "odottakaa".

Ja sitten odoteltiin. Yleensä ainakin tunti. Lukuisten matkojen aikana syy vähitellen selvisi. Matkailijalle oli kyllä paikka hotellissa, mutta valitettavasti neuvostotiedemiehet olivat kovin kurittomia. He nimittäin saattoivat viivyttää oleskeluaan omin päin, joten hotelli ei oikeasti tiennyt, oliko matkailijalle varattu huone vapaa. Mutta yleensä noin tunnin kuluessa matkailijalle löytyi tavalla tai toisella vapaa huone. Sitten vain lappu kourassa, pelottavasti kolisevalla hissillä oikeaan kerrokseen. Avain piti pyytää kyseisen kerroksen kerrospalvelijalta. Seuraava operaatio oli sitten löytää kerrospalvelija. Yleensä kyseinen henkilö löytyi kaksi tai kolme kerrosta ylempää tai alempaa, rupattelemasta ja tupakoimasta muiden vastaavien naisten kanssa. Ymmärrän täysin menettelyn, koska kerrospalvelijan työ oli ilmeisesti sekä tylsää, että melko turhaa.

Kerran vastaanottotoimiston nainen piti minulle pitkän puhuttelun -venäjäksi, jota osasin huonosti. Aavistin, että huoneessani olisi jotain erikoista. Niin olikin, sillä se oli sviitti, jossa oli keittiö ja iso makuuhuone, jossa puolestaan oli leveä parivuode. Keskellä yötä heräsin siihen, että oveen jyskytettiin. Ovella oli hyvin kohtelias ja hyvää englantia puhuva professori, joka selitti, että hänen kiinalainen vieraansa majoitettaisiin huoneeseeni. Kyllä se minulle sopi. Päästin herrat keittiöön rupattelemaan ja painuin takaisin nukkumaan. Aamulla heräsin raskaaseen puhinaan, jonka lähdettä en millään älynnyt. Lopulta huomasin, että parivuoteessa vieressäni nukkui ankarasti puhisten se sama tuttu kiinalainen.

Aamiaisen sai hotellin kanttiinista. Siellä piti elekielellä osoittaa tiskistä, mitä halusi. Sitten ateria punnittiin vaaalla, ja maksettiin muutamalla kopeekalla. Etenkin leipä, kananmunat ja makkarat olivat herkullisia. Ne maistuivat jotenkin vanhanaikaisilta, kuin ajalta ennen tehotuotantoa.

Ja sitten vain päivän puuhiin, alakerrassa odotti jo isäntien auto valmiina kuljettamaan noin viiden kilometrin päähän avaruustutkimusinstituuttiin. Mutta se onkin jo toinen tarina. Joka kohta seuraa.

Eräs huijari, Sigmund Freud

Olin ajatellut kirjoittaa psykoanalyysin morbidista vaikutuksesta sekä korkeakulttuuriin että populaarikulttuuriin. Huomasin aiheen kuitenkin hankalaksi. Ongelmana ei ole tällaisen vaikutuksen demonstrointi, itse asiassa se on liiankin helppoa. Ongelma on se, että viittaus psykoanalyysiin tällaisen tarkastelun yhteydessä antaa psykoanalyysistä aivan liian hyvän kuvan. Yleisesti luullaan, että psykoanalyysi olisi jonkinlainen lääketieteen suunta, sielunhoidon ja terapian hyväksytty menetelmä, tai jopa filosofinen aatesuunta. Siis jotain käytännössä toimivaa, hyväksyttyä ja hyväksyttävää.

Se ei ole sitä. Psykoanalyysi on uskomaton ja outo ihmismielen harharetki ja joukkohysterian muoto, ja samalla häpeällisimpiä jaksoja tieteen historiassa. Freudin rinnalla jopa Lysenko kalpenee, hän kun oli vain tavallinen moukka.

Tarkoitus on edelleenkin kirjoittaa psykoanalyysin ja kulttuurin suhteesta (katso kirjoitus). Mutta ennen kuin voin sen tehdä, on tarpeellista ja suorastaan moraalinen velvollisuus kertoa jotain psykoanalyysistä. Se on tämän kirjoituksen tarkoitus. Tällaista kriittistä aineistoa kyllä löytyy muualtakin runsaasti. Joten lähinnä siteeraan aineistoa lyhyesti.

Aloitetaanpa alusta. Aikanaan Sigmund Freud ja hänen aikalaisensa tekivät joukon tavattoman teräviä ja sattuvia huomioita ihmismielestä. Näitä havainnoista tärkeimpiä on se, että tajuinen minämme on vain pieni osa mielemme toimintaa. Suurin osa siitä aivotoiminnasta, joka tekee meistä tuntevia ja ajattelevia olentoja, on meille saavuttamatonta, emme voi tajuta siitä välittömästi mitään. Freud oivalsi myös muistin epätarkkuuden ja häilyvyyden. Ja sen, että muistomme rakentuvat aineksista, jotka eivät ole tietoisuudessamme sellaisenaan tarkasteltavana. Ja että muistia ei varsinaisesti ole pysyvänä muotona, vaan se nimenomaan rakennetaan tarvittaessa. Freud myös aavisti, pikemminkin kuin tiesi tunteiden keskeisen roolin mielen mekanismissa.

Siinä se oli. Tämän enempää positiivista sanottavaa ei Freudista ja hänen henkisestä perinnöstään sitten olekaan. Tuntuuko asenne hieman tiukalta? Jos tuntuu, niin jatketaan siteeraamalla niitä, jotka ovat perehtyneet asiaan itseäni paremmin. Näin kirjoittaa henkilö, joka alkoi tutkia Freudin perinnettä avoimesti ja hyvin tarkoituksin:

”Toisin kuin kirjaa aloittaessani kuvittelin, psykoanalyysin takaa ei löytynyt lainkaan tieteellisiä perusteita. Sekä alkulähteille palaaminen että nykypsykoanalyysiin perehtyminen olivat suuria pettymyksiä.” Osmo Tammisalo: Tavataan ensi viikolla. Terra Cognita, 2007.

”Yleensä psykoanalyysin puolustajat eivät ole luonnontieteilijöitä ... Psykoanalyysi on pikemminkin vetäytynyt humanistisille aloille, esimerkiksi kirjallisuuteen, naistutkimukseen tai taide- ja psykohistoriaan”. (sama)

Puolustaessaan psykoanalyysia sen kannattajat korostavat aiheen syvällisyyttä ja vaikeaselkoisuutta seuraavasti: ”Psykoanalyyttisiä tulkintoja ei voi todentaa menetelmillä, jotka ovat riippumattomia psykoanalyyttisistä teorioista”. Siis tosiasiassa koko aihe on hermeettisesti suljettu. Se on itseensä sulkeutuva mysteeri. Yritettyään turhaan avata tätä mysteeriä Tammisalo joutui vetämään johtopäätöksensä: ”Mutta mikä on se psykoanalyyttinen teoreettinen tieto, jonka soveltaminen onnistuu vasta vuosien analyysin jälkeen? Vastaus ... voidaan tiivistää seuraavasti: kukaan ei tiedä.”

Eikö todellakaan edes Freudin oma elämänkertatieto tai potilasaineisto voi tarjota todisteita? Ei, sillä aineistoa ei oikeastaan edes ole. Esimerkiksi hyväksikäyttöaineiston hän itse myöhemmin kieltää ja selittää sepitetyiksi fantasioiksi. Freud tuhosi systemaattisesti omat muistiinpanonsa, ja vanhempia kirjoituksiaan hän muutteli mielin määrin uudelleen. Freud oli paitsi eksentrikko, myös väärentäjä ja toiminnastaan tietoinen tieteellinen huijari.

Ja sitten valotetaan hieman psykoanalyysin kulttuurillista jalanjälkeä, vaikkapa uskonnon puolella. ”Psykouskonnollisuudessa ateismikin on muuttunut paheksuttavasta jumalattomuudesta diagnosoitavaksi sairaudeksi. Neuroosi ottaa helvetin paikan uskonnottomuuden palkkana”. Janne Kivivuori. Psykokirkko: Psykokulttuuri, uskonto ja moderni yhteiskunta. Hanki ja jää. Gaudeamus, 1999.

Ja Kivivuori jatkaa: "Psykoanalyysi ja monet muut vuosisadan vaihteen terapeuttiset liikkeet hyödynsivät käytäntöjä, jotka ovat peräisin uskonnollisesta perinteestä (tunnustus, rippi). ..omaksuessaan psykoanalyyttistä perinnettä kirkko ei siis lähentynyt tiedettä, vaan toista sosiaalista liikettä.”

Suhde oli siis molemmin puolin hyödyllinen. Psykoanalyysi omaksui kirkon perinteet: perisynnin, tunnustuksen ja ripin. Vastavuoroisesti kirkko tukeutui myöhemmin psykoanalyysiin modernisoidessaan oppiaan. Sen retoriikkaan kuulunut paheksunta, tuomitseminen ja vihapuhe ovat muuttuneet sielunhoidolliseksi terapiapuheeksi.

Paras esimerkki on homoseksuaalisuus. Se ei enää olekaan kuolemalla rangaistava pahe ja kauhistus, vaan sielun särö, johon kirkko yrittää myydä eheyttämistä. Eheytyksen käsite käy laajemminkin vastauksena modernin ihmisen oletettuun ahdistukseen ("sielun hätä"), ihmisen terapian kaipuun virittäjänä.

Psykoanalyysi osoittautuu suorastaan totalitaariseksi. Se ei suinkaan rajoitu siihen, että se haluaisi hoitaa vain sairaita. Päinvastoin, psykoanalyysi näkee ihmisen käyttäytymisen ylipäätään ongelmallisena, kompleksien riivaamana, epäoptimaalisena. Se haluaa tarjota universaalia ja konfliktipohjaista selitystä ihmisenä olemiseen, ja samalla laajentaa terapian markkinoita rajattomasti.

Jos joku näkee tässä paralleeleja uskontojen kanssa, vika ei ehkä ole lukijan silmässä.