Yläluokan ääliöiden mestaruuskisat

Huomaan kirjoittavani tapojeni vastaisesti ajankohtaista kirjoitusta. Huomasin nimittäin, että Edward St Aubyn kirja Loistava menneisyys komeilee käännetyn kaunokirjallisuuden myyntilistan kärjessä. Kyynikko sanoisi ”odotetusti”, koska kirjan ulkokohtaisena sisältönä näyttää olevan seksiä, skandaaleja ja huumeiden käyttöä niin sanotuissa paremmissa piireissä. Hieman ulkokohtaisena tuon kirjan itsekin koin, mutta se antoi aihetta ajatuksille, jotka ansaitsevat tulla ainakin kirjatuiksi. Kirja nimittäin kertoo brittiläisestä luokkayhteiskunnasta tavalla, joka huolimatta kirjan sujuvasta kerrontatyylistä ei välttämättä avaudu suomalaiselle lukijalle. Toki myös oma käsitykseni brittien luokkayhteiskunnasta perustuu toisen käden kirjallisiin ja elokuvallisiin lähteisiin, sekä suhteellisiin niukkoihin ammatillisiin kontakteihin, ja matkoihin eri puolille saarivaltakuntaa sekä työasioissa että turistina.

Joten nyt tulee härski ja suoraviivainen rinnastus englantilaisen koomikkoryhmän Monty Pythonin sketsiin 127th Upper Class Twit of the Year Show (127. yläluokan ääliöiden mestaruuskisat) noin vuodelta 1970. Sketsi sai Helsingin sanomien kriitikon Jukka Kajavan vetämään kerta kaikkiaan herneen nenäänsä, ja tämä tapaus lopetti samalla Monty Pythonin esiintymiset YLE:n kanavilla. Kajavan mukaan sketsissä pilkattiin vajaamielisiä. Utelias lukija voi kaivaa sketsin internetin uumenista You Tubesta. Se kannattaa, sillä sketsi on hillittömän hauska, ehkä Monty Pythonin kaikkien aikojen paras. Sillä eihän Kajava oikeassa ollut, ei siinä vajaamielisiä pilkattu vaan brittiläistä yläluokkaa.

Miten tämä tyhmä väärinkäsitys pääsi syntymään? Mielestäni syynä on kulttuurierot. Englanti todella on luokkayhteiskunta, aivan toisessa mittakaavassa kuin pohjoismaat tai Suomi. Mutta samalla siellä kukoistaa myös luokkayhteiskunnan kritiikin vahva perinne. Tuo kritiikki on usein suorasukaista, kovaa ja suorastaan härskiä. Ja tekisi mieli lisätä ”ansaitusti”. Mitä tuossa pahamaineisessa sketsissä oikein tapahtuu? Siinä joukko pölvästejä yläluokkaisia aatelismiehiä kilpailee urheilukentällä hieman samassa hengessä, kuin skottilaisia perinteitä myötäilevässä Ylämaan kisoissa (Highland games). Niinpä sketsissä yritetään kunnostautua yläluokalle ominaisissa perinteisissä taidoissa. Lajeina on muun muassa peruuttaminen autolla naisen päälle, hyppääminen tulitikkulaatikoista rakennetun aidan yli, naisen rintaliivien riisuminen ja paikalleen sidottujen eläinten ampuminen. Viimeisenä lajina kilpailijoiden pitää ampua itsensä – siinäkään eivät kaikki onnistuneet.

Tuleekohan tuo vertaus nyt selväksi? Loistavassa menneisyydessä kirjailija esittelee omakohtaisesti varakkaan yläluokan elämää, hieman ääliöiden mestaruuskisan hengessä. Kukahan kirjan henkilöistä panee paremmaksi, vai viekö kirjailija voiton? Onhan tuo kuvaus varmaan todenperäinen ja jopa sisällöltään järkyttävä, mutta minun on vaikea suhtautua siihen empaattisesti. Kuin pisteenä i:n päälle kirjan takakannesta lukijaa tuijottaa kopea brittiläinen snobi, ilmeisesti itse kirjailija. Tämä kritiikki tuntuu menevän henkilökohtaisuuksiin, mutta puolustaudun sillä, että kirjailija itse aloitti panemalla itsensä peliin. Edustaahan kirja henkilökohtaisten paljastusten lajityyppiä. Se tietenkin lisää suuren yleisön kiinnostusta ainakin kotimassa. Lisäksi kirja on hyvin ja vetävästi kirjoitettu, ja siinä tuntuu muotoutuvan eräänlainen selviytymistarina. Kirjan keskimmäinen osa on hieman pitkästyttävää huumehörhöilyä, joka samalla alkaa epäilyttää. Osasiko se tuon homman todella itse? Ainakin kirjailija on lukenut William Burroughinsa ja Hunter S. Thompsoninsa. Lisäksi rikkaan snobin huumehommista puuttuu eksistentiaalinen terä. Kun rahaa riittää, kintereillä ei hiippaile taloudellinen perikato ja itsensä lopullinen myyminen rikoksiin, diilaukseen tai prostituutioon.

Kirjan rankasta sisällöstä huolimatta eräät arvioijat ovat kokeneet kirjan myös viihdyttävänä ja jopa hauskana. Se todistaa kirjailijan taitavuudesta - ainakin myyntimielessä. No, kuulemma keskitysleireilläkin kerrotaan vitsejä. Itse en pääse eroon ”yläluokan ääliöiden mestaruuskisat”- vaikutelmasta.

Alussa mainitsin myydyimmän käännöskirjallisuuden listan, ja sieltä löytyy myös todellinen helmi: Lucia Berlinin Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia. Myös tässä kirjassa on rankkoja aiheita: addiktiota, vieroitushoitoa ja huonoa tai holtitonta käytöstä. Ja mitä edellä mainitusta kirjasta puuttui, myös köyhyyttä. Mutta miten ihanasti, tarkasti ja älykkäästi niitä käsitellään. Lucia Berlin kirjoittaa kuin enkeli. Jokainen lause on tiivistetty pala puhdasta kultaa. Tätä kirjailijaa kriitikot ovat väheksyneet tuotannon suppeuden takia. Ikään kuin se olisi jokin kriteeri. Siksikö että hän oli nainen? Ehkäpä köyhyyden ja aineiden kanssa sählätessä energia ei oikein riittänyt laajoihin kirjallisiin harrastuksiin. Se, mitä syntyi on sitten aivan ainutlaatuista.

Ukka-pukka -kirjallisuudesta

Kertomakirjallisuudessa lienee ongelma, jonka kanssa jokainen kirjailija joutuu tekemisiin, ja joka saattaa askarruttaa myös lukijaa: kysymys kertojanäänestä. Puhun nyt tästä asiasta puhtaasti amatöörinä, innokkaana lukijana ja jonkinlaisena tietokirjailijana. Aiheesta on ilman epäilystä tuotettu runsain mitoin akateemista kirjallisuustieteen tutkimustekstiä ja opetustekstiä. Minä en ole sellaista lukenut. Pohdin siis asiaa nojatuolifilosofin (tai vaikka ”kyökkifilosofin”) roolissa.

Kirjoitettu teksti ei mitenkään vastaa sitä puhetapaa, minkä tapaamme ”oikeassa elämässä”. Se ei oikeastaan ole puhetta ollenkaan. Historiasta saatamme tietää, että lukemaan opettelu on aikanaan ollut nimenomaan ääneen lukemisen opettelua. Hiljaa itsekseen lukeminen on ollut sitten aivan oma taitonsa, ja sitä lienee myös jopa paheksuttu. Kun lukija lukee kirjaa ääneen, tilanne oikeastaan aika mutkaton. Siinähän äänessä onkin kirjailija itse, lukija vain toimii hänen edustajanaan. Ääneenlukutilanne on siis hyvin herkkä, erityinen ja viehättävä. Aivan erityiseksi se tulee silloin, kun kirjailija itse käy lukemassa tekstejään.

On selvästi olemassa erilaisia kirjoja. Toiset on ikään kuin tarkoitettu ääneen luettaviksi. Ja sitten on kirjoja, joissa on dramatiikkaa, tunteita ja erilaisia roolihahmoja. Kun luemme esseitä tai tietokirjoja, ne ovat yleensä kirjailijan puhetta, ja toimivat hyvin ääneen luettuina. Silloinkin on erilaisia mahdollisuuksia. Kirjailija voi puhua enemmän tai vähemmän rehellisenä itsenään, tai ehkä jonain kuvittelemanaan roolihahmona. Mahdollisesti sellaisena kuin haluaisi olla, tai suojautuakseen, hahmona joka on mahdollisimman kaukana itsestä. Tai sitten hän yrittää olla ”kaikkitietävä kertoja”, jumalankaltainen hahmo, joka tietää kaiken itse luomastaan universumista. Luulen, että aloitteleva kirjailija tai naiivi tutkija lipsahtaa helposti kaikkitietävän roolin. Se voi olla vaarallista tai herättää lukijassa epäilyksiä. Sillä mitä ihminen oikeastaan voi tietää? Edes itse luomastaan maailmasta – puhumattakaan niin sanotusta ”todellisuudesta”.

Kun siirrytään asiatekstistä proosaan, tilanne on hieman erilainen. Proosa on ääneen luettuna aivan eri asia kuin itsekseen luettuna. Eikä kertojanäänen ongelma yleensä poistu, se jopa pahenee. Kirjailijalla voi olla tarve myös proosassa selittää asioita ”puolueettomasta” näkökulmasta, ja sellaisia näkökulmia voi olla jopa useita. Motivaatio ”kertojanäänen” käyttöön saattaa olla saman kaltainen kuin asiatekstissä, ja strategiatkin voivat olla saman tapaisia.

Mutta onko proosan roolihahmojen puhetapa yhtään sen helpompi rakentaa kuin kertojanäänen? Mikä oikeastaan on se tapa, jolla kirjojen roolihahmot puhuvat? Onko se naturalistinen ja näytelmäpuhetta jäljittelevä? Se saattaa toimia ääneen luettaessa, mutta itsekseen luettaessa puhekielen jäljittely voi olla kiusallista. Ainakin itseäni se häiritsee, tällainen puhe saattaa muuttua äänettömästi luettaessa suorastaan roolihenkilön karkeaksi karikatyyriksi. Murrepakina on ääriesimerkki, joka leijuu hälyttävästi dramaattisen proosan ja asiatekstin välimaastossa. Se voi toimia kuunneltuna, mutta itsekseen luettua se on kauheaa.

Joka tapauksessa kirjailija joutuu proosatekstissä ratkaisemaan sekä kertojanäänen että rooliäänen ongelman. En väitä, että siihen on yleistä hyvää ratkaisua, kukin kirjailija ratkaisee ongelman omalla tavallaan. Se on yksi asia, joka tekee kirjallisuudesta niin kiehtovaa. Minusta kyllä tuntuu, että yleensä rooliäänet viritetään lähemmäs neutraalia kertojanääntä kuin realistista puhetilannetta. Kerrontatapojen raketaminen ei ole helppoa. Aleksis Kiven Seitsemässä veljeksessä sitä on ehkä yritetty kirjoittamalla roolihahmojen puhe suoriksi repliikeiksi. Monia se häiritsee, eikä tämä tapa ole nykyään kovinkaan yleinen.

Aikomukseni oli puhua myös aivan erityisestä kerrontatyylistä. Sitä tunnutaan käyttävän, kun roolihahmot ovat korostetun poikkeavia lukijan omasta kokemuspiiristä. Kun he ovat menneisyydestä, tai vieraiden kulttuurien edustajia, tai jopa eläimiä, koneita tai avaruusoliota. Muistan kuulleeni kertomuksen kriitikosta, joka oli näytelmän ensi-illassa. Näyttämöllä oli ”alkuasukkaita” jotka solkkasivat jonkinlaista alkeellista ukka-pukka -kieltä. Kuunneltuaan sitä riittävästi kriitikko nousi paikaltaan ja totesi: ”ugh, minä mennä pois”. Aivan oikein, usein tähän kertomatyyliin tulee rasistinen vivahdus. Ukka-pukka -kieltä tapaa etenkin vanhoissa romaaneissa, joiden tekstissä rasismi voi olla myös naiivia ja hyvää tarkoittavaa. Mark Twainin Huckleberry Finnissä ja Tom Sawyerissä tapaamme kaikkitietävän kertojan, sievistelevän sivistyneistön, alaluokkaisen karkean puhetavan, kouluikäisten poikien melko neutraaliksi muokatun replikoinnin ja mustien orjien alkeellisen solkkauksen.

Kun kirjan hahmot edustavat lukijalle vierasta kulttuuria, myös oman aikamme kirjailijalla voi olla aito ja ymmärrettävä halu korostaa heidän toiseuttaan myös puhetavan avulla. Joskus kertomatyyliin haetaan mallia vanhojen kirjeiden tyylistä. Se luo epookin ja aitouden tuntua – mutta on tietenkin väärin. Ei kasvoista kasvoihin tietenkään sillä tavalla puhuta. Emme tiedä miten, mutta puheen tulisi olla luontevaa. Ja jos luontevuutta haetaan, vaanii toisessa ääripäässä anakronismi. Siirrämme helposti oman aikamme tapoja ja puhetyylejä sellaisenaan menneisyyteen, ja sekin on tietysti väärin. En osaa sanoa, miten tämä ongelma pitäisi ratkaista. Jokainen kirjailija joutuu sen kuitenkin ratkaisemaan.

Tällaiset mietteet nousivat mieleeni, kun luin Olli Jalosen kirjan Taivaanpallo. Kirjan liki ainoana kertojanäänenä toimii 7–14-vuotias poika, joka toimii tähtitieteilijä Edmond Halleyn (1656–1742) apulaisena St. Helenan saaren siirtokunnassa ja myöhemmin Lontoossa. Ääneen on rakennettu sekä lapsen naiiviutta että suppeasta ja ahdistavasta kokemuspiiristä juontuvaa rajoittuneisuutta. Kertoja on samanaikaisesti rajoittunut, itsepäinen ja utelias. Alussa kertojanääni häiritsi minua aika lailla. Samoin minua häiritsi sen vertauskuvallisuus: se ikään kuin havainnollisti 1600-1700 luvun taitteessa toimineen tieteentekijän ponnistelua. Meidän näkökulmastamme tuo aikaa on tietenkin ahdistava, rajoittava, tietämätön ja taikauskoinen ja uskonkiihkon riivaama. Onkohan ihan niin? Ehkä emme vain tunnista oman aikamme tuottamia rajoituksia.

Olen aiemmin  kirjoittanutkin tuosta valistuksen ajan henkisestä kaaoksesta ja sekavuudesta. Tuo aikaa ei todellakaan ollut auvoista tieteen ja järjen viitoittamaa jalon edistyksen voittokulkua, vaan jotain aivan muuta. Voi vain ihmetellä, miten tuon ajan tiedemiehet pystyivät säilyttämään järkensä edes siinä määrin, kun se meille historian lehdiltä välittyy. Ilmeisesti kontrasti taikauskon ja orastavan tiedon välillä oli niin vahva, että se hallitsi kehityksen suurta kuvaa. Jalosen kirja antaa tästä tilanteesta aavistuksen, vaikkakin niiin paljon rivien välistä, että oivallus pitää suorastaan kaivaa esiin.

Joka tapauksessa, kun vähitellen totuin kertojanääneen, aloin pitää kirjasta. Sen luettavuutta lisää myös dramaattisuus ja seikkailun tuntu. Jonkinlaisena esikuvana tuntuu häilyvän R. L. Stevensonin Aarresaari, joka sijoittuu suunnilleen samaan aikaan, brittiläiseen kulttuuriin ja merentakaiseen miljööseen, ja senkin kertojanäänenä on nuori poika. Tieteentekoa Jalosen kirja kuvaa oivallisesti - ainakin käytännön näkökulmasta. Määrätön määrä tuskastuttavasti toistuvia ja yhä suurempaan tarkkuuteen pyrkiviä mittauksia. Työtä, jota tavallinen kansa ei oikein ymmärrä, ja joka saattaa tulla pelottavan lähelle noituuden ja magian vaikutelmaa. Asiaa pahensi ajan henki. 30-vuotinen sota oli Euroopassa ohi, mutta uskonpuhdistusta seurannut vastareaktio, oli täydessä käynnissä, ja tulisi myöhemmin laajenemaan myös valistuksen vastaiseksi taisteluksi. Briteille ja protestanteille se merkitsi katolisten jatkuvaa juonittelua.

Kirja jättää Halleystä hieman häilyvän vaikutelman. Todellisuudessa hän oli varakas, arvostettu, ja kirjan tapahtuma-aikana nousemassa vauhdilla maineensa huipulle. Hän oli Isaac Newtonin veroinen tiedenero, ja samalla häntä monipuolisempi. Halley myös rohkaisi Newtonia julkaisemaan tutkimuksiaan ja kustansi Principian painatustyön. Kirjan päätyessä Halleyn tulevaisuus on vielä auki, ja kertoja oivaltaa, että tuota miestä kannattaa seurata ja ihailla.

Ihminen jumalan sijaisena?

Alkuvuodesta luin suuresti kohutun Yuval Noah Hararin kirjan Homo Deus. Huomisen lyhyt historia. Kirja sinänsä ei tehnyt suurta vaikutusta, koska pohdiskelen itse samanlaisia asioita, eikä kirjassa tullut esiin paljoakaan minulle uutta. Jotain minä siitä kuitenkin opin, mutta en niin paljoa, että olisin sitä varten ryhtynyt kommentoimaan.

Ei, vaan pikemminkin minua alkoi askarruttaa kirjan saama huomio. Ymmärrän hyvin, että tietokirjojen kustantajat nykyisessä ahdinkotilassaan etsivät skuuppeja ja haluavat mainostaa niitä. On myös hyvä, että niitä löytyy, ja on hyvä, että mahdollisimman monet ihmiset lukevat myös tämän kirjan. Se on täysin asiallinen, vakavasti kirjoitettu ja ajatuksia herättävä. Joten asiat ovat siltä osin täysin kunnossa.

Minua askarruttaa hieman toinen asia. Tutkijana ja kirjailijana minua kiinnostaa tiedon olemus. Ja olen jotenkin päätynyt siihen, että tiedon leviämisessä ja vaikuttamisessa näyttää olevan kaksi tasoa. On olemassa syvällinen taso. Tieto kertoo meille jotain olennaista, uutta ja tärkeää tästä maailmasta. Tämä on se asia, jota kaikki tutkijat vakavasti tavoittelevat. Se on myös syy, minkä takia ihmiskunta on kehittänyt valtavan hienon järjestelmän nimeltä tiede. Ja siten on olemassa se toinen taso: syy, miksi tieto leviää tehokkaasti, kiinnostaa ihmisiä ja saa heidät myös osamaan kirjoja. Tämä mekanismi on meille nykyään hyvinkin tuttu sosiaalisesta mediasta. Tämä taso voi yhtyä tiedon perimmäiseen ulottuvuuteen, eli se on tiedon uutuus ja merkittävyys. Muta saattaa olla, että uusi tieto ja tapa markkinoida sitä sattuukin soittamaan juuri niitä kieliä, jotka sillä hetkellä resonoivat herkimmin yhteiskunnallisessa keskustelussa. Ainakin minun mieleeni tulee ristiriitaisia tunteita, jos nämä tasot eivät kohtaa.

Joten lähdetäänpä tutkimaan, millainen syvällinen tiedon taso Hararin kirjasta löytyy. Harari on tunnettu kirjoittaja ja historian tutkija. Hänen aiempi ja hyvin menestynyt kirjansa Sapiens: Ihmisen lyhyt historia kertoo ihmiskunnan menneisyydestä. Uudessa tulevaisuuteen tähtäävässä kirjassaan hän joutuu käsittelemään uudenlaisia aiheita: tieteenfilosofia, laskentatiede ja neuropsykologia. Aivan ilmeisesti ja myös näkyvästi nämä eivät ole hänen ydinosaamisaluettaan. Tosin akateemisena ja älykkäänä ihmisenä hän saa niistä ihmeen paljon irti. Oma vaikutelmani oli, että hän on koonnut rakennelmaansa kasaantuvasti lisääntyvien virheiden ja väärinkäsitysten varaan. Tulos oli ainakin minulle kovin raskasta luettavaa. Mies on kuin vanhan kirjansa maineen varassa ratsastava nykyajan Paracelsus. Mutta kuten Paracelsuksella, niin tässäkin on myös kirkkaita kohtia.

Mielenkiintoista on, että hän keksii humanismi-sanalle uuden merkityksen tarkoittamaan sellaista modernia aatevirtausta, jossa merkitykset ja konseptit eivät ole jumalan määrittämiä. Oivallus on tavallaan hyvä: ehkä tarvitsemme tällaisen sanan, jos ajattelemme että valistus ei ole aivan osuva, tai että etsimme valistuksen takana olevaa ideologiaa. Kannatan asiaa, mutta tuskinpa humanistit silti haluavat luopua mukavista poteroistaan. Puutteeksi näen, että hän laiminlyö sellaisen ilmiselvän protomarxilaisen oivalluksen että yhteiskunnan kehitys nousee tuotantotavan mekanismeista. Kuitenkin hän vetoaa siihen jatkuvasti ja huomaamattaan.

Sain kirjasta myös hyviä ideoita. Yksi on merkityksen käsite: sitä ei huomioida riittävästi yhteiskuntafilosofiassa, vaikka se on aivan keskeinen. Karkeasti ajatus kulkee näin: kun jumala ei enää määrää merkityksiä, merkitys on hukassa. Vain raha ja valta on tulleet tilalle - tai oikeastaan jääneet jäljelle, nehän on toki pyörittäneet ihmisiä maailman alusta lähtien. En kuitenkaan yhdy siihen käsitykseen, että yksilöä ei enää ole olemassa tai ettei yksilöllä ole merkitystä, koska vapaata tahtoa tai sielua ei Hararin mukaan ole. Aivan oikein, ei niitä ole, mutta mitä siitä!

Mennäänpä sitten tekoälyasioihin, siellä Harari on selvimmin poissa osaamisalueeltaan, tosin hyvin yleisellä ja tyypillisellä tavalla. Älyn erkaantuminen tietoisuudesta on ilmeisen väärä päätelmä. Asia on liian mutkikas selitettäväksi tässä, mutta palaan asiaan joskus toisessa muodossa. Harari ei edes kerro, mitä hän tarkoittaa älyllä. Se on yleinen vika muillakin aiheesta kirjoittavilla. Toinen virhe on väittää, että eliöt ovat algoritmeja. Ikävä kyllä, Harari ei kerro, mitä hän algoritmilla tarkoittaa, joten en voi kritisoida enempää.  

Oikeastaan olen vakuuttunut, että tässä on populaarin tekoälykirjallisuuden keskeinen ongelma: rinnastetaan tietokonemaailmasta tutut algoritmit biologisten eliöiden toimintaperiaatteeseen. Mutta tottahan eliöt ovat ainakin yhdessä mielessä algoritmeja: niiden missiona on kopioida eliötä yhä uudelleen ja uudelleen. DNA kun on olemukseltaan digitaalinen, ja sen toiminta on tietokonemaisin asia, mitä luonnossa tapaamme. Mutta Harari ei tarkoittanut tätä.

Tuli mieleen, että monet filosofiaan taipuvat kirjailijat ovat valtavan monisanaisia selittäessään, että eivät oikeastaan tiedä, mitä yrittävät selittää. Samanlaisia kirjoja on olleet Daniel Dennettin Tietoisuuden selitys ja Thomas Nagelin Mieli ja kosmos. Mös Harari on itseään toistava ja monisanainen, mutta itsevarmempi, julistava ote on vielä tallella. Nuoren miehen syntejä.  

Tekoälydiskurssissa vallitsee ylipäätään jättiläismäinen antropomorfismi. Ihminen fantasioi itselleen väärän kuvan mielensä toiminnasta, ja heijastaa sen universumin selitykseksi lisäämällä mukaan teknologisen vahvistimen eli tekoälyn. Ikävä kyllä, Harari jatkaa tätä perinnettä.

Palataan alussa mainitsemaani tiedon kahteen tasoon, populaariin ja syvälliseen. Mainonnassaan kustantaja on keskittynyt populaariin tasoon eli tekoälyllä ja teknologialla pelotteluun. Minua askarruttaa edelleen, onko se oikein – vai onko se vain välttämättömyys, jolle ei mahda mitään. Toivottavasti arviostani käy ilmi, että kirjassa oli myös syvällisyyttä, josta tunsin oppivani.

Muuten, kirjan nimessä sana deus viittaa ihmisen (fiktiiviseen) lajinimeen, joka tulisi kirjoittaa pienellä alkukirjaimella. Kustantajalle tämä lienee ollut tietoinen virhe. Toivottavasti meille ei juurru amerikkalainen tapa kirjoittaa otsikoiden substantiivit isolla.

Pelastetaan lukutaito ja ihmiskunnan tulevaisuus

Lukutaito on niin keskeinen kulttuurin resurssi, että emme sitä oikein edes tajua. Lukutaidon yleistyminen loi nykyaikaisen teollistuneen hyvinvointiyhteiskunnan. On kysymys sitten köyhistä ihmisistä tai köyhistä maista, ensimmäinen askel kohti hyvinvointia on aina lukutaidon edistäminen. Mutta lukutaito on ehkä hieman suppea käsite, kysymys on selvästi suuremmasta asiasta. Kysymys on mediataidoista. Ja oikeastaan koko kulttuurista. Ja oikeastaan ihmiskunnan eloonjäämisestä. Katsotaan asiaa hieman yleisemmästä perspektiivistä.

Eli miten lukutaito ja mediataidot ovat syntyneet? Jossain historian hämärissä ihmiset oppivat viestiään kuvilla. Emme oikein tiedä, miten se kävi. Varmaankin tällainen viestiminen syntyi jonkinlaisena ihmisen älyllisen kapasiteetin laajenemisen sivutuotteena. Tämä tapahtui jo kymmeniä tuhansia vuosia sitten, todisteena on säilynyt luolien seiniin ja kallioihin tehtyjä maalauksia ja kaiverruksia. Luultavasti nämä taidot olivat evoluution näkökulmasta hyödyllisiä. Ne auttoivat sukuja ja heimoja toimimaan tehokkaammin yhteistyössä.

Vähitellen aineellinen edistys alkoi yhä selvemmin kulkea rinnakkain kulttuurin ja mediataitojen kehittymisen kanssa. Hedelmällisille alueille syntyi suuria maatalousyhdyskuntia. Mediataidoille tuli yhä konkreettisempaa käyttöä. Asioita piti merkitä muistiin muun muassa verotusta ja kaupankäyntiä varten. Samalla kehittyi taito laskea. Lähi-idässä ja Välimeren alueella tilapäiseen käyttöön tarkoitettua tietoa merkittiin muistiin savitauluille ja papyrusliuskoille. Mediasta tuli kevyempää ja siirrettävämpää. Mutta mediataidot eivät olleet vain kirjanpitoa varten. Ne palvelivat myös yhteiskunnallista koheesiota. Merkittiin muistiin hallitsijasukujen kronikoita ja uskonnollisia kertomuksia.

Nyt seuraa amatööripohjalta kehiteltyä kulttuurihistoriallista spekulaatiota. Spekulaatio on tieteen näkökulmasta hyödyllistä ja jopa välttämätöntä. Se antaa aineksia hypoteeseille ja teorioille, ja ne taas kohdentavat tarkempaa tutkimusta. Varmasti tiedetään, että vajaat kolme tuhatta vuotta sitten Välimeren piirissä syntyi äännekirjoitus. Mikä sen merkitys oli? Luonteeltaan äännekirjoitus on abstraktimpaa, ja se lähensi kirjoitustaitoa kieleen ja puheeseen. Sehän taas tarkoitti, että ajatuksia ja ideoita voitiin ilmasta vapaammin, ja kronikoihin tuli mukaan draamallinen elementti. Ne eivät olleet vain hallitsijoiden sukuluetteloja, vaan niissä oli syvempiä ajatuksia. Tuolta ajalta ovat säilyneet Troijan sodan kronikat, Gilgamesh-eepos ja raamatun vanhimmat kertomukset.

Kirjoitetut kronikat eivät tietenkään ilmestyneet tyhjästä. Niitä edelsi vuosituhansien takainen suullinen ja muistinvarainen kertomaperinne. Miten kirjoitustaito vaikutti kulttuuriin? Tiedetään, että jo antiikin Kreikassa oltiin huolestuneita kirjoitustaidon leviämisestä. Sen katsottiin tuhoavan ihmisten muistin. Nykyihmisille onkin lähes käsittämätöntä, miten laajoja aineistoja lukutaidottomat runolaulajat saattoivat pitää mielessään. Mainitsin sanan ”runo”, sillä runouteen sisältyy tekniikoita, joiden avulla muistinvaraisen aineiston hallintaa ja säilymistä tuettiin. Lukijalle voi tulla mieleen Kalevala. Aivan samasta asiasta on kysymys. Suomessa ja Karjalassa tämä perinne eli vielä 1800-luvulla.

Pidän selvänä, että kirjoitustaidon myötä kulttuurimme on menettänyt jotain olennaista. Mutta olemme myös saaneet jotain tilalle: kirjoitetun kulttuurin aarteet, joita on määrättömästi enemmän kuin kukaan pystyisi muistamaan. Tietysti tarvitaan aputekniikoita, sillä nämä aarteet eivät ole välittömästi käytettävissä. Erityisesti oppineet loivat nopeasti menetelmät kirjallisen kulttuurin hallintaan. Niitä ovat kirjastot, luettelot ja viitteet. Ja tiedämme seuraukset: tiedon varassa erityisesti tiede alkoi kukoistaa. Kronikoinnin merkityksen vähentyessä syntyi uusia tiedon kirjaamis- ja hyödyntämistapoja. Syntyi luonnontieteet ja teollinen yhteiskunta. Kirjapainon keksiminen synnytti suuren mediamyllerryksen: kirjojen saatavuus helpottui merkittävästi. Seuraava suuri mediavallankumous lähti liikkeelle, kun opittiin valmistamaan puusta paperia. Kirjojen hinnat laskivat taas kerran, ja syntyi aivan uusi ja erilainen media: sanomalehdistö. Erityisesti lehdistö laajensi kirjoitetun aineiston lukijakuntaa ja kavensi eroa eri tekstilajien välillä

Entä miten sähköinen media on vaikuttanut ja tukee vaikuttamaan. Onko meidän syytä huolestua, niinkuin kreikkalaiset huolestuivat kirjoitustaidon seurauksista? Ilman muuta uusi media toi mukanaan uusia asioita. Radio ja TV muuttivat taas kerran yhteiskuntaa. Median aikaperspektiivi muuttui, tieto oli nyt lyhytikäistä ja jopa hetkellistä. Ja medialla oli suuri ja useimmiten vahvistava vaikutus yhteiskunnalliseen koheesioon. Mutta internetmedia on oma lukunsa. Huoli voidaan ilmasta seuraavasti. On näkynyt selviä merkkejä siitä, että internet houkuttelee ihmisiä pois kirjoitetun median piiristä. Entä antaako se jotain parempaa tilalle? Tässä voi olla aihetta pessimismiin. Onhan internet toki tuottanut hakukoneet, joten se osittain korvaa kirjastoja ja luetteloja. Myös Wikipedia on kätevä, vaikka se vain jatkaa 1700-luvun ensyklopedioiden perinnettä. Mutta sähköisen median vaikutus tieteelliseen kirjoittamiseen oli suuri pettymys. Se ei mullistanut tieteellisen kirjallisuuden rakennetta eikä periaatteita, vaan näyttäytyy lähinnä jakelukanavana.

Tulkitsen uuden median vaikutuksia seuraavasti. Kirjoitetun median aikaperspektiivi on varsin staattinen. Siksi kirjallisuus yhdistää asioita aikojen yli, ja se yhdistää myös eri paikkoja. Sähköinen media on puolestaan hyvin dynaamista, se on lähes historiatonta. Siksi siltä puuttuu kyky integroida kulttuuriperinnettä ja tietoa yli sukupolvien ja kulttuurirajojen. Pitää mainita vielä aivan erityinen uhka. Romantiikan kaudella 1800-luvulla ja siitä eteenpäin alettiin korostaa yksilön merkitystä. Esille nostettiin itsekseen toimivia ja ainutlaatuisen kyvykkäitä neroja. Katsottiin, että tieteen ja taiteen edistys on tällaisten yksilösuoritusten ansiota. Mikään ei voisi olla enempä väärin, sillä molemmat henkisen viljelyn alat ovat lisääntyvässä määrin yhteisöllisiä. Modernin tieteen yhä lisääntyvä mutkikkuus ja monitulkintaisuus ovat mahdoton haaste kyvykkäimmillekin yksilöille. Tämä ei tarkoita yksityisen toimijan väheksymistä. Pitää vain hyväksyä se, että kyvykkään toimijan hyödyllisyys ei johdu hänen älystään, vaan hänen erilaisuudestaan. Hän tuottaa tervetulleen häiriön kollektiivisen typeryyden valtavirtaan.

Uudelta medialta siis puuttuu kyky integroida yhteisöllistä kulttuuriperinnettä yli sukupolvien ja kultuurirajojen. Pikemminkin se tuottaa paikallisia, sosiaalisesti motivoituja ja ajallisesti rajattuja ja lyhytkestoisia vaihtoehtoisia "todellisuuksia". Juuri tätä pitää vastustaa. Kirjoitettu teksti on kulttuuriperinnettä, jota meillä ei ole varaa menettää. Lehdet ja kirjat ovat myös konkreettisia aineellisen maailman olioita. Siksi ne puhuttelevat meitä niin voimakkaasti.

Tulisi ryhtyä toimeen lukutaidon ja kirjallisen esittämisen perinteen säilyttämiseksi, ja nuorten osalta myös elvyttämiseksi. Olen itsekin tarttunut toimeen tuottamalla itse kirjallista materiaalia. Sen lisäksi olen julkaissut blogiteksteistäni kaksi kirjaa: Matkaseuraa osa 1 ja Matkaseuraa osa 2. Itse kukin voi verrata blogejani painetun sanan voimaan hankkimalla nämä teokset kirjastosta tai mistä tahansa verkkokirjakaupasta. Voin vakuuttaa (palautteen perusteella), että ero blogeihin on vaikeasti selitettävä mutta melkoinen. Kannattaa tutustua kirjan lumovoimaan.

Soturi, huora ja puolalainen putkimies

Satunnainen lukija saattaa ihmetellä otsikkoa. Tämä kirjoitus käsittelee tekoälyä. Ja otsikolle saadaan myöhemmin aivan ymmärrettävä selitys.

Tekoälystä kirjoittelu on kiihtynyt viime aikoina arvoituksellisesti. Itse olen välttänyt osallistumista kirjoitteluun, koska olen parhaillaan kirjoittamassa kirjaa tekoälystä. Olen siis varsin syvällä aiheessa, ja yleisen keskustelun teemat eivät mielestäni juurikaan käsittele olennaista asioita. En ole viitsinyt hajauttaa energiaani niihin suuntiin. Mutta ehkä nyt olisi jo aika. Julkinen tekoälykeskustelu on ollut jäsentymätöntä kauhistelua – enimmäkseen. Onhan toki myös esitetty asiallinen ja varsin vakava puheenvuoro, jonka yhteyttä tekoälykeskusteluun ei jostain syystä ole aina haluttu nähdä. (Cathy O'Neil: Matikkatuhoaseet. Terra Cognita 2017).

Tekoäly on eräs nimi tiedevetoiselle teknologiselle innovaatiolle, joka on ollut käynnissä pitkään. Sen synnytti sähköisten tietokoneiden kehittäminen 1950-luvulla. "Tekoäly”-sana otettiin käyttöön vuonna 1957, ja se on tuonut oman dramaattisen ja tunteisiin vetoavan sävyn teknologiaa koskevaan keskusteluun. Alussa tietokoneilla todella yritettiin jäljitellä ”inhimillisen älyn piirteitä”, kuten loogisten päätelmien tekemistä ja kielen ymmärtämistä. Aritmetiikkaa ja shakkipeliä lukuun ottamatta tietokoneiden saavutukset tällä saralla olivat kuitenkin vaatimattomia. Tekoälykeskustelu on viime aikoina virinnyt uudelleen. Tekoälyn käsite on samalla laajentunut koskemaan tietokoneiden käyttöä ihmisten apuna hyvinkin erilaisilla tavoilla. Tällä tavalla laajennettu tekoäly on monimuotoinen ja pitkään jatkunut teknologiatrendi. Sillä on tietenkin aikojen kuluessa ollut sekä erilaisia nimiä että erilaisia teknisiä tunnusmerkkejä. Olemme oppineet tuntemaan ilmiön nimillä kybernetiikka, automaatio, tietokoneistuminen, digitalisaatio.

Tekoäly on totta ja tietokoneet ovat totta. Ne ovat ja tulevat olemaan ympärillämme, seurassamme ja osana yhteiskunnan infrastruktuuria. Ajattelin tarkastella tekoälyä hieman poikkeavasta näkökulmasta. Miten meidän tulisi suhtautua toimijaan, jolla saattaa olla merkittäviä ja jopa omat kykymme ylittäviä taitoja, tai joka sekaantuu elämäämme ehkä enemmän ja kavalammin kuin oikeastaan edes haluaisimme. Eli kysymys on siitä, miten tekoälyyn pitäisi suhtautua? Tämän kysymyksen takana on olettamus, joka ei ehkä ole aivan ilmeinen. Ei ole mitään yhtä tyypillistä tekoälyä, vaan on olemassa vahvistuva teknologinen trendi, joka tuottaa erilaisia fyysisiä hahmoja, käyttäytymisen piirteitä ja hyödyllisiä tai haitallisia vaikutuksia. Voisimmeko ehkä tunnistaa erilaisia tekoälyn tyyppejä ja miettiä suhtautumistamme niihin?

Ehkä yllättävin tekoälyn laji on näkymätön. Tällainen tekoäly ei puutu asioihimme – tai jos se sen tekee, emme huomaa sitä. Se ei myöskään tyrkytä palveluksiaan, vaan mieluummin se vaikenee. Tämä tekoäly on ollut seuranamme vuosikymmeniä, ja se tekee elämästämme sujuvampaa. Asian havainnollistamiseen tarvitaan muutama esimerkki. Tekoälyn ohjaamat liikennevalot lisäävät liikenteen sujuvuutta. Voimme turhautua yksittäisen risteyksen liikennevalon toimitaan, jos emme muista, että tekoälyn vastuulla on kokonaisen kaupunginosan liikenne. Yksilö joutuu joskus odottamaan, jotta yleinen hyvä toteutuisi paremmin. Tällainen tekoäly näyttäisi siis jopa tuottavan jonkinlaista moraalista hyvää yhteisöllisyyden muodossa.

Samanlaista hyvää tuottaa tekoälyn ohjaama hissi. Emme taaskaan ymmärrä, miten hyvin meitä palvellaan. Joskus ulkomailla olen asunut korkeassa hotellissa, jonka hissejä ei ohjaa tekoäly, vaan yksinkertainen relelogiikka. Älyn puute näkyy ruuhka-ajan huonona palveluna ainakin kahdella erilaisella tavalla, riippuen releiden johdotuksesta. Ensimmäisessä tapauksessa hotellin keskikerroksissa asuvat eivät pääse hissiin. Hissit ajavat ensin yläkerroksiin, ja palaavat sitten täytenä alas ohittaen keskikerrokset. Toisessa variaatiossa hissit pyrkivät minimoimaan ajomatkaa. Ylös tulevat hissit täyttyvät jo keskikerroksiin mennessä, eivätkä koskaan pääse ylös asti. Tekoälyn ohjaamat hissit palvelevat kaikkia kerroksia tasapuolisesti. Ne varmistavat, että kukaan ei joudu odottamaan liian kauaa. Tapaamme erilaisia näkymättömiä tekoälyjä matkustaessamme ja tapaamme niitä sairaaloissa ja tehtaissa. Tai emme tapaa, sillä ne eivät halua tehdä numeroa itsestään.

Huolestunut kansalainen voisi kysyä, eikö tällainen tekoäly ole vaarallinen? Entä, jos tekoäly tekee virheen sytyttämällä risteyksessä molemmille risteäville kaduille vihreän valon? Tai entä jos tekoälyn ohjaama hissi yrittää ajaa kellarin lattian läpi? Tai entä jos se avaa kerroksen oven, vaikka hissi ei ole paikalla? Huolestunut kansalainen voi rauhoittua. Näkymättömiä tekoälyjä alettiin rakentaa vuosikymmeniä sitten. Silloin ei puhuttu ”koneiden moraalista” ja tietokoneet olivat varsin epäluotettavia. Suunnittelijat omaksuivat lähes vaistomaisesti erään robotiikan perussäännön: robotti ei saa aiheuttaa vahinkoa (ks. Koneiden moraali. Käytännössä tämä ominaisuus on saatu aikaan kerrostetun rakenteen avulla. Turvallisuuteen liittyvät toiminnat perustuvat luotettavaan teknologiaan. Tekoäly ei voi vaikuttaa turvallisuuden takaaviin laitteisiin eikä ohittaa niitä. Esimerkiksi hissikuiluun vievä ovi varmistetaan mekaanisen lukituslaitteen avulla. Tekoäly saattaa tietää, onko ovi auki vai kiinni, mutta se ei voi vaikuttaa itse lukitukseen. Aivan vastaava järjestelmä takaa ydinvoimaloiden turvallisuuden, tai ainakin estää tekoälyn sekaantumisen turvallisuuteen vaikuttaviin toimintoihin.

Seuraavana tekoälyn lajina voisimme pohtia tekoälyjen toimintaa työkaluna, avustajana tai jopa työtoverina. Nyt tekoäly on ihmisen kumppani, ja ihminen on tietoinen sen toiminnasta. Tämäkin tekoälyn laji on varsin vanha. Nyt ihminen on mukana aktiivisena toimijana, ja ainakin periaatteessa hän tekee päätöksen, uskooko tekoälyn toimivan luotettavasti ja ilman virheitä. Tämä tekoälyn laji on monen asiantuntijan mielestä huolestuttava. Onko ihmisellä perusteita arvioida tekoälyn kykyä tehdä hyödyllisiä asioita – ja onko häntä edes ohjeistettu suhtautumaan apulaiseensa kriittisesti? Taas tarvitaan esimerkkejä. Lääkärit ja insinöörit käyttävät monimutkaisia mittaus- ja analyysilaitteita. Mutta osaavatko he arvioida niiden luotettavuutta. Analysaattorit, kuvankäsittelyohjelmat ja potilasaineistot auttavat lääkäreitä tekemään diagnooseja ja suunnittelemaan hoitoja. Mutta millä perusteella koneiden tuottamaan dataan voi luottaa?

Erityisen dramaattinen esimerkki on lentokoneiden autopilotit ja muut lentämistä avustavat järjestelmät. Ne on kehitetty helpottamaan pilottien työtaakkaa ja estämään inhimillisestä virheestä aiheutuvat onnettomuudet. Ne ovat olleet myös osallisina onnettomuuksissa. Jokseenkin aina kyse on pilotin väärinkäsityksestä: hän on arvioinut kokonaistilanteen väärin, ohittanut järjestelmän suosittelemat toimenpiteet, tai jopa kytkenyt avustajansa pois päältä. Tärkeää onkin ollut kehittää pilotin ja tekoälyn välistä kommunikointia. On vaikea sanoa, kuinka paljon onnettomuuksia lentokoneiden tekoäly on estänyt. Luultavasti luku on tavattoman paljon suurempi, kuin kommunikaation virheistä aiheutuneiden onnettomuuksien määrä.

Uusi avustavan tekoälyn tyyppi käyttää hyväkseen hyvin laajoja aineistoja ja etsii niistä hyvin monimutkaisia yhteyksiä. Puhutaan tiedon louhimisesta, ja käytetään sellaisia sanoja kuin big data ja syväoppiminen. Tällaiset tekoälyt ovat ilman muuta ihmistä ja suurempiakin ihmisjoukkoja kyvykkäämpiä. Voiko tällaiseen järjestelmään luottaa, jos sen tuottaman tiedon perustelu on ihmisen välittömän käsityskyvyn ulottumattomissa? Ei välttämättä eikä sokeasti. Juuri tätä ongelmaa käsittelee Matikkatuhoaseet. Erityisen mielenkiintoiseksi syväoppiminen muodostuu, kun sen avulla aletaan tuottaa valokuvia, videoita, uutisia, raportteja ja jopa kaunokirjallisia tekstejä. Mikä on tällaisen toiminnan pitkäaikainen vaikutus kulttuuriin. Insinöörit tuntevat käsitteen positiivinen takaisinkytkentä. Kun kulttuuria tuotetaan tekoälyn avulla, positiivinen takaisinkytkentä on ilmeinen. Ja insinöörit ja matemaatikot tietävät, että se tuottaa yllättäviä sivuvaikutuksia ja epävakautta.

Tarkastellaan sitten sitä tekoälyn lajia, joka näyttäytyy ihmisille aivan avoimesti tekoälynä. Näitä meillä on jo keskuudessamme. Niistä voisi käyttää nimitystä hyödylliset ja hyödyttömät idiootit. Ne ovat usein turhauttavia ja jopa ärsyttäviä. Mainitaan taas esimerkkejä. Erilaiset myyntiautomaatit, markettien puhuvat vaa’at ja automaattikassat, tietokoneissa ja älylaitteissa tavattavat ”älykkäät avustajat”, puhelinpalvelujen vastausrobotit ja interaktiiviset verkkosivut, jotka luulevat ”tietävänsä”, mitä käyttäjä haluaa. Tämä tieto perustuu esimerkiksi käyttäjän nettikäyttäytymisestä kerättyyn dataan. Otan esimerkin. Hankin klapikoneen, ja sitä varten keräsin tietoja eri kauppapaikoilla myytävistä laitteista. Tämän jälkeen sain yli vuoden ajan suunnattuja mainoksia klapikoneista. Luulisi olevan selvää, että käyttäjä ei ostele yhtenään klapikoneita. Jos joku sellaisen hankkii, hän tuskin ostaa uutta konetta koskaan.

Hyödyllisten ja hyödyttömien idioottien ärsyttävyys johtuu useammasta syystä. Ensinnä, niiden palveluiden älyllinen taso on hyvin matala – halutaan, että ne palvelevat ”kaikenlaisia” asiakkaita. Toiseksi, ne ovat lähes hyödyttömiä. Sillä parhaimmillaankin ne tekevät vain sen, mitä niiden kuvittelisi tekevänkin, eli suorittavat niiden tarjoaman palvelun. Sekään ei tunnetusti aina onnistu. Lisäksi nuo idiootit ovat itsepäisiä. Ne eivät ota vastaan palautetta, eikä niitä saa käännettyä pois päältä. Nuo idiootit piileskelevät yleensä jonkun viattoman laitteen kuorien sisällä, tai netissä vaanivina palveluina. Enenevissä määrin niitä aletaan sijoittaa animoituihin avatareihin tai robottivartaloihin: puhutaan hoivaroboteista ja opasroboteista. Ehkä ajatellaan, että kömpelö robottivartalo saa asiakkaan antamaan anteeksi niiden heikot henkiset kyvyt.

Tästä päästään futuristiseen palvelurobottien kastiin, näitä meillä ei vielä ole. Konfliktit tyhmien palvelurobottien kanssa johtuvat selvästikin kommunikaatiosta. Oletamme ne älykkäämmiksi kuin mitä ne ovat. Tekoälyjen kehittyessä tähän tulee varmaan aikanaan parannus. Robotit oppivat kokemuksistaan asiakkaiden kanssa, ja oppivat tunnistamaan erilaisia asiakastyyppejä. Hieman ilkeästi ajatellen, robotit oppivat laskeutumaan asiakkaan tasolle.

Minkälainen niiden robottivartalo saattaisi olla? Jos nuo robotit olisivat hyvin kyvykkäitä, niiden vartalon pitäisi viestiä päinvastaiseen suuntaan. Sen pitäisi olla harmiton ja aseistariisuva. Siis mieluummin hieman kömpelö ja konemainen tai lelumainen. Missään tapauksessa robotti ei saisi olla kovin ihmismäinen. Pahinta olisi, jos robotti viestittäisi kehollaan olevansa jollain lailla ylivoimainen, jonkinlainen yli-ihminen. Asiaa on tutkittu. Konemainen tai lelun tavoin sympaattinen robotti menettelee, mutta muistuttaessaan enemmän ihmistä robotti muuttuu kammottavaksi. Asiasta on myös konkreettisempaa näyttöä. Seksirobotteja valmistava yritys koetti tehdä robottejaan ihmismäisen viehättäviksi. Käyttökokeissa robotit joutuivat toistuvasti brutaalien pahoinpitelyjen ja raiskausten kohteeksi. Tulokseen on vaikea suhtautua, muta ehkä se kertoo jotain ikävää ihmisistä, jotka halusivat osallistua tällaisiin kokeiluihin.

Houkutteleeko tekoäly ja robotiikka esiin ihmisten pimeimpiä puolia? Ja onko se myös vaistomaista pelkoa ja vastarintaa? Eräs tieteiskirjallisuudesta löytyvä teema on palata rasismin historiaan. Roboteista tulee uusi alempi ja riistetty rotu. Tämä ajatus tuodaan esiin erinomaisessa tieteiselokuvassa Ex Machina (2015).

Hieman toinen näkökulma samaan teemaan tuodaan esiin Philip K. Dickin romaaniin perustuvassa ja niin ikään erinomaisessa elokuvassa Blade runner (1982). Siinä kysymys robottien ruumiillisen hahmon ongelmasta on ratkaistu tekemällä ne ihmisen kaltaisiksi androideiksi. Ne eivät ole ylivoimaisia eivätkä pelottavia, vaan aivan tavallisen ihmisen kaltaisia ja oman erikoisalansa mukaisesti personoituja. Robotiikan perinteen mukaan nämäkin robotit tekevät työtä, ne palvelevat ihmisiä. Tietenkin niillä on ihmistä suuremmat voimat ja äly, jotta ne suoriutuisivat paremmin tehtävissään Mutta nämä kyvyt pidetään piilossa. Elokuvassa tutustumme lähemmin kolmeen kapinoivaan androidiin: sotilas Roy, huora Pris, ja ”puolalainen putkimies” Leon. Androidit ovat alistettu luokka, ja sen takia niiden valmistaja, Tyrell yhtiö on ohjelmoinut niihin rajoitetun neljän vuoden elinajan. Silloin ne eivät ehdi järjestäytyä kapinaliikkeeksi.

Palaamme nyt takaisin ajankohtaiseen tekoälyproblematiikkaan. Onko tekoäly uhka ihmiskunnalle, sen lopullinen teknologinen tuho? Huolestuminen on ollut tekoälytutkimuksen seuralaisena jokseenkin alusta lähtien. Arvostetut tutkijat, kuten kyberneetikko Norbert Wiener ja talousmies ja tietokonetutkija Herbert A. Simon ovat kammonneet ajatusta tekoälyn ”läpimurrosta” jo 1960- luvulla. Asiaan liittyy myös goottilaisen kauhun perinne ja aina Antiikkiin asti ulottuva teknologian ja tieteen kammo: Prometheus, Ikaros, noidan oppipoika, Golem, tohtori Faust ja tohtori Frankenstein.

Esitän tästä uhasta kolme erilaista skenariota. Biologisessa skenariossa tekoäly ja robotiikka esitetään evoluution uutena vaiheena, joka on käyttänyt ihmiskuntaa kehityksensä välikappaleena. Evoluution ankarien lakien mukaan tämä kehittyneempi elämänmuoto syrjäyttää lopulta ihmisen, ja ehkä myös kaiken muun biologisen elämän. Onko tämä skenario uskottava? Ehkä ei kovin. Se näyttää perustuvan virheelliseen ideaan evoluutiosta. Evoluutioon ei liity mitään tavoitteita, eikä ole olemassa ”evoluution ankaria lakeja”, lukuun ottamatta mukautumisen periaatetta. Sitä paitsi evoluutio on tavattoman hidas prosessi. Voidaan tietenkin ajatella, että ihminen haluaa tahallaan kiihdyttää koneiden evoluutiota, mutta tuskin kuitenkaan olemassaolonsa hinnalla. Sinänsä ajatus tekniikan kehityksen ja evoluution samankaltaisuudesta on monella tapaa osuva. Skenarioon näyttää liittvän myös idea ihmisen ainutlaatuisuudesta eräänlaisena evoluution huippusaavutuksena. Biologisempi tarkastelu paljastaa ihmisen aseman omaan ahtaaseen lokeroonsa rajattuna lajina, apinana apinoiden joukossa.

Toisen skenarion nimi on singulariteetti. Käsitettä lienee käyttänyt jo John von Neumann 1950- luvulla, mutta sen teki tunnetuksi matemaatikko ja tieteiskirjailija Vernor Vinge artikkelissaan Coming Technological Singularity (1993). Suosiostaan huolimatta itse käsite on runollis-filosofisen sumea, joten voimme oikeastaan vain arvailla, mistä on kysymys. Taustalla saattaa olla Turingin universaalin koneen kuviteltu ylivoimaisuus, Turingin testin idea, ja tekoälytutkimuksen alkuvuosina vallinnut älykkyys- käsitteen mystifiointi. Koska tietokoneet joka tapauksessa kehittyvät, jonain päivänä ne saavuttavat ihmisen älykkyyden, ja silloin jotain ikävää varmaan tapahtuu. Tähän pitää lisätä, että nykyaikainen neuropsykologia on tuonut valoa ihmisen henkisten kykyjen luonteeseen: ne ovat toisaalta hyvin rajoitetut, ja toisaalta varsin hämmästyttävät. Joka tapauksessa ne ovat hyvin vähän tietokonemaisia. Joten neuropsykologia ei näytä tukevan singulariteetin ideaa.

Joka tapauksessa singulariteetilla alkaa olla jo kiire, sillä ennustajasta riippuen singulariteetti ilmaantui tai sen pitäisi ilmaantua mm. vuonna 2007, 2017 ja 2023, 2030 ja 2045. Tässä mielessä kyseessä on tyypillinen maailmanlopun ennuste: aikaraja toisensa perään ohitetaan, mutta itse ilmiö antaa odottaa itseään.

Kolmanneksi skenarioksi otan singulariteetin laajemman tulkinnan. Se on oikeastaan vielä edellistä runollisempi käsite. Yleisesti ottaen se merkitsee, että teknologiadynamiikka kiihtyy sellaiseen intensiivisyyden ja mutkikkuuden asteeseen, että se ei ole ihmiskunnan hallittavissa. Tämä vaikuttaa aika tyypilliseltä teknologisen apokalypsin teorialta. Se ei siis ole mitään kauhean omaperäistä. Teknologiassa toki näkyy eri aikoina vaaran merkkejä, ja juuri nyt sellaisia voisivat olla harkitsemattomasti sovellettu tiedon louhinta ja syväoppiminen. Itse olisin kuitenkin enemmän huolissani globaalista ilmasto- ja resurssikriisistä.

Länsimetroa tarkastamassa

Tichy päätti vetää insinöörin propellihatun päähänsä ja käydä tarkastamassa pääkaupunkiseudun vasta avatun länsimetron. Metroahan on jo arvioitu toimittajien ja niin sanottujen ”tavallisten espoolaisten" näkökulmasta. Joten eiköhän tällainenkin arviointi ole tarpeen. Ja toivotaan, että siitä tulee faktapohjainen.

Ensimmäinen havainto: metrohan ylittää kuntarajan (ikäänkuin sillä olisi jotain väliä) niin että lipun ostajan on otettava huomioon, aikooko myös hän ylittää kuntarajan. Uutta metrossa, muuten tuttua.

Metrot kulkevat varsin tiheään (koska pitkillä junilla ei enää voi ajaa). Silti ruuhkaa on esiintynyt ajoittain. Metron matkustajamäärä Espoossa on jo ylittänyt ennusteet, siitä huolimatta, että osa espoolaisista on vetänyt herneen nenäänsä, koska heidän matkustusaikansa Helsingin keskustaan pitenee. Tichyllä on pitkä ja hieman pahantahtoinen muisti. Täsmälleen samanlainen kohu matkustusajoista syntyi kun itäinen metro avattiin vuonna 1982. No, se asia on jo unohtunut, kun bussilinjat saatiin viriteltyä kohdalleen..

Metron kapasiteetti kärsii tietyistä suunnittelijoiden hölmöilyistä, ja erityisesti automaattiajon puuttumisesta. Siitä onkin jo tällä palstalla kirjoitettu, joten ei palata asiaan. Sen verran voi sanoa, että aikanaan metro automatisoidaan ja liian lyhyet asemat pidennetään. Tämä kun ei ole politiikkaa, vaan puhdas teknis-taloudellinen ratkaisu. Metron automatisointi on tarpeen myös matkustajaturvallisuuden takia, koska se mahdollistaa turvaportit. Raiteille ei silloin pääse putoamaan, koska junaan pääsee vain avautuvista ovista. Tämä alkaa olla jo vakioratkaisu ulkomaillakin uusilla linjoilla tai asemilla, Pietarissakin niitä näkee. Joten: aivan varmasti automatisointi on tulossa.

Siten vaan hypätään junaan! Samat junat tyyppiä M100 ja M200 ovat liikenteessä. Esteettisistä ja nostalgiasyistä Tichy pitää enemmän vanhoista Valmetin-Strömbergin rakentamista M100 junista. Niiden ajattoman designin ikuisti aikanaan muistettavasti Bomfunk MC yhtye. Hakaniemen metroasemalla kuvattiin vuonna 2000 kansainvälisesti menestynyt ja palkittu Freestyler- musiikkivideo. Maisemia ei Länsimetrossa pääse ihailemaan, junat kulkevat maan alla, joten katse itse asemiin. Uudet metroasemat ovat tyylikkäitä ja siistejä. Niissä yhdistyy moderni arkkitehtuuri ja niukasti mutta aistikkaasti käytetyt esteettiset ja taiteelliset elementit. Ei synny vaikutelmaa tuhlauksesta, mutta kuitenkin tulee rauhallinen ja miellyttävä tunnelma. Suomessa tämä näköjään osataan, jos vain halutaan. Omat suosikit olivat Lauttasaari ja Keilaniemi. Nähtävästi suunnittelussa on nyt otettu huomioon myös puhtaanapito. Vanhan metron asemat alkavat olla jo uhkaavan nuhraantuneita, pintaremontti näyttää vähintään tarpeelliselta ainakin Kampin, Ruoholahden ja Rautatientorin asemilla.

Aalto-yliopiston asema oli hillitty ja yllättävän tummasävyinen, mutta kuitenkin tyylikäs. Ilmeisesti sen ajateltiin sopivan asiallisille ja vanhoillisille tekniikan ja kaupan opiskelijoille - vai olisiko kyseessä tarpeeton ja perin vanhanaikainen klisee. Tichy jalkautui vanhan opinahjonsa kampukselle, ja oli iloisesti yllättynyt. Metroaseman yhteyteen nousee isohko rakennuskompleksi, jonka metroa laajempi käyttö jäi vielä epäselväksi. Rakennukset mukautuvat hyvin kampuksen punatiiliarkkitehtuuriin. Aivan selvästi aseman seudusta on tulossa jonkinlainen kampusta jäsentävä keskus, jota se on selvästi kaivannutkin. Ennen hiukan unelias Otaniemen kampus on nyt alkanut kihistä energiaa. Havaintoa tuki vierailu rankasti remontoidussa pääkirjastossa. Aallon kädenjälki on sisätiloista lähes kadonnut, tai ainakin kokenut metamorfoosin. Se on hieman sääli, mutta vastapainona kirjasto oli vilkas, viihtyisä, ja jopa hieman karnevalistinen. Selvästi opiskelijat olivat ottaneet sen omakseen.

Pitäisikö palata maan pinnalle, ylistystä alkaa jo tulla liikaa. Metrolla ajaminen kun tuotti yllätyksen: rata oli yllättävän kuoppainen. Ensin sitä luuli vain kuvittelevansa, mutta erityisesti Lauttasaari-Ruoholahti osuus ravisteli matkustajia. Ja sen jälkeen kohti Rautatientoria meno oli aivan tasaista. Herää paljon kysymyksiä. Onko kiskot asentanut alihankkija hukannut ammattitaitonsa, vai onko rakennuttaja unohtanut asettaa laatustandardit. Vai onko projektijohto laiminlyönyt valvonnan? Aikanaan itäpuolen metroa rakennettaessa huomattiin, että näin suuri infrastruktuurihanke korruptoi sekä virkamiehet että poliitikot. Mutta eikö ne ajat ole jo takana? Varsinaista korruptiota ei Länsimetroon olekaan liitetty – toistaiseksi. Vain poliittista suhmurointia ja kelvotonta projektijohtamista.

Taide ja konstruktio tieteessä

Tieteen ja insinööritaidon työprosessit ovat lähellä toisiaan, vaikka asiaa ei yleisesti näin ymmärretä. Insinöörityön teoreetikot haluavat nähdä sen systemaattisena suunnitteluprosessina, jossa työn kohde kuvataan haluttuina toimintoina, ja ne sitten tarkennetaan teknisiksi moduuleiksi. Tässä vaiheessa mukaan tulee teknisten tieteiden menetelmät: moduulien suorituskyky ja rakenne kuvataan ja analysoidaan kvantitatiivisin termein ja niiden rakenne optimoidaan parhaan lopputuloksen mukaiseksi. Edetään ikään kuin analyyttisen tarkentamisen kautta, abstraktista kohti konkreettista.

Onhan tämäkin totta, mutta insinööri ei yleensä etene työssään näin. Pikemminkin hän toimii intuitiivisesti. Hän tietää vaistomaisesti ja kokemuksensa pohjalta, millaisia teknologisia resursseja on käytettävissä. Siis materiaaleja, perusosia, rakenteita ja valmistusmenetelmiä. Sitten hän alkaa rakentaa luomustaan näiden perusosien varaan. Edetäänkin siis konkreettisesta kohti abstraktia, alhaalta ylöspäin. Vasta lopuksi hän siirtyy analyyttiseen metodiin, ja tarkistaa, että lopputulos toimii teknisesti, tehokkaasti ja turvallisesti. Tätä etenemissuuntaa voidaan sanoa konstruktiiviseksi: tulos luodaan sovittamalla osia yhteen.

Useimmat tieteet mielletään analyyttisiksi. Mutta konstruktiolla voi olla tieteessä myös oma roolinsa. Otetaan muutama esimerkki. Tieteellinen vallankumous lähti vauhtiin 1600- luvulla, mutta se ei merkinnyt pelkästään fysiikan, kemian ja teknologian edistystä. Siihen kuului myös elollisen luonnon tutkiminen, josta tulikin tavattoman suosittua. Kasvitieteilijät kuten Carl von Linné (1707–1778), ja biologit kuten Chrarles Darwin (1809–1882) lähtivät luontoon, keräsivät näytteitä, ja tutkivat niitä suurennuslaseilla ja mikroskoopeilla. Apunaan heillä oli taiteilijoita, ammattitaitoisia piirtäjiä, jotka laativat tarkkoja ja ihmeen vaikuttavia kuvia kasveista ja eläimistä. Ja monet tutkijat piirsivät itsekin. Jos etsitään äärimmäistä esimerkkiä, Leonardo da Vincin töissä yhdistyvät sekä analyyttinen että konstruktiivinen piirtäminen, sekä tieteessä että insinöörityössä.

Nykyään näin ei menetellä. Valokuvaus on korvannut piirtämisen. Hetkessä saadaan tallennettua suuri määrä yksityiskohtaisia kuvia. Kuinka nopeaa ja tehokasta! Mutta muuttuiko samalla itse työprosessi? Itse asiassa kyllä se muuttui, ja hyvinkin perusteellisesti. Tiedon keruu ja tallentaminen syrjäyttivät yksityiskohtien tutkimisen ja ymmärtämisen. Kun taiteilija luonnostelee kasvin osia, tai eläinten ja jopa ihmisten anatomian yksityiskohtia, hän joutuu tutkimaan jokaista yksityiskohtaa. Niiden on oltava mielekkäitä ja ymmärrettäviä, jotta kohteen kokonaisuus pystytään piirtämään luontevasti.

Voitaisiinko historian tai teknologian tutkimuksessa hyötyä samasta ilmiöstä? Sain idean tähän kirjoitukseen Mauri Kunnaksen haastattelusta. Hänen lastenkirjansa Koiramäen Suomen historia kuvittaa historiaamme Agricolasta keisarien aikaan. Hän kertoi kuinka paljon työtä hän on tehnyt tutkiessaan vanhojen rattaiden rakennetta osatakseen piirtää ne oikein. Kunnaksen lastenkirjat ovatkin yksityiskohtien juhlaa. Sama pikkutarkka tutkimustyö näkyy vaatetuksessa, työkaluissa ja rakennuksissa. Ja minusta se sekä toimii että kannattaa. Lukija saa huomaamattaan sellaista tietoa, jota hän ei edes osannut kaivata.

Tekniikan historiassa ja arkeologiassa tämä ei ole täysin uutta. Rakennusten, työkalujen ja koneiden rekonstruointi on vakiintunut käytäntö, vaikka se ei olekaan yleistä. Raahen merimuseossa on maailman vanhin säilynyt sukelluspuku: 1700-luvulla vasikannahasta, puusta, metallista ja lasisista ikkunoista valmistettu ”Wanha herra”. Muutama vuosi sitten puvusta valmistettiin tarkka kopio, jolla tehtiin koesukelluksia. Näin saatiin tietoa sekä puvun valmistamisesta, että sen käytöstä puulaivojen vedenalaisten osien huollossa.

1900-luvulle asti piirtäminen kuului tieteeseen. Piirrokset ja maalaukset olivat suorastaan tutkimuksen tuloksien asemassa, aikana, jolloin valokuvausta ei ollut. Ne olivat osa dokumentaatiota. Olen varma, että piirtäminen tuotti tutkijoille syvällistä kohteen ymmärtämistä. Se ei tietenkään ollut suoraan siirrettävissä, mutta se ilman muuta se auttoi tutkijoita.

Jotenkin minusta tuntuu, että tutkijoiden pitäisi ehkä piirtää enemmän, jos he nyt ylipäätään piirtävät lainkaan, Piirtäminen kun on ikivanha tutkimusmenetelmä, joka kannattaisi elvyttää. Ainakin uuteen aiheeseen perehtyvä opiskelija tai tutkija hyötyisi varmasti piirtämisestä.

Ymmärtäminen kuuluu tieteeseen, se on sen olennainen osa. Mutta ymmärtämiselle ei ole metodia, eikä oikein välineitäkään. Oman aikamme tekniset apuvälineet, kuvauslaitteet ja tietokoneet ovat tavattoman tehokkaita tuottamaan ja dokumentoimaan dataa. Mutta ne eivät tarjoa samanlaista ymmärtämisen tukea kuin käden taitoihin perustuvat menetelmät. Viime aikoina myös neurotieteet ovat kiinnittäneet huomiota käsien rooliin. Kädet ovat osa ajattelumme mekanismia, niiden käyttäminen kietoutuu yhteen muun kognitiivisen toiminnan kanssa. Ehkä tiedemaailman tulisi tuntea huolta ymmärtämisen välineiden säilyttämisestä ja jopa jalostamisesta pidemmälle.

Lisään tähän osuvan sitaatin, vaikka olen käyttänyt sitä aiemminkin.

"On harhaanjohtavaa erotella inhimillinen toiminta taiteeseen, tieteeseen ja teknologiaan, sillä taiteilijassa on mukana myös osa luonnontieteilijää, ja insinöörissä molempia".

Cyril Stanley Smith.