COVID – ei mikään uutinen

Reilu vuosi sitten eräs eläinperäinen virus siirtyi ihmiseen ilmeisesti Kiinassa, Wuhanin kaupungin lähistöllä. Virus alkoi heti lisääntyä vikkelästi, koska se sai uuden isännän, jolla ei ollut sitä vastaan vastustuskykyä. Uudet isäntäeläimet ovat sosiaalisia, niillä on suuri paikallinen ja maailmanlaajuinen populaatio, ja ne matkustelevat paljon. Ei ole mikään ihme, että tartunnasta kehittyi muutamassa kuukaudessa maailmanlaajuinen pandemia.

Moni ihminen oli aika ihmeissään, kaikki eivät vieläkään halua uskoa tätä todeksi. Voiko nykyaikana tapahtua jotain tällaista? Toiset taas eivät yllättyneet lainkaan. Itse kuulun näihin jälkimmäisiin. Maailmanlaajuista epidemiaa on osattu odottaa, ja siihen on valmistauduttu. Juuri nyt tulee mieleen, että olisi saatu valmistautua vieläkin paremmin.

Jokseenkin tasan viisi vuotta sitten julkaisin tällä samalla palstalla blogikirjoituksen ”Biologiseen maailmankuvaan”. Sen aiheena oli lukemani kirja, Arno Karlen kirjoittama "Mikrobit ja ihminen". Kirja on kirjoitettu neljännesvuosisata sitten, ja jollain ihmeen vaistolla Terra Cognita oli poiminut sen käännösohjelmaansa. Neljännesvuosisata on pitkä aika, eikö kirja ole jo vanhentunut? Pääosin ei. Uutta tietoa on tullut, mutta kirja on rakennettu vankan biologisen tutkimuksen pohjalle. Tiede on aika ihmeellistä. Luonnontieteiltä edellytetään, että ne pystyvät selittämään asioita, mutta todella kehittynyt tieteenala pystyy myös ennustamaan, mitä tulevaisuudessa voi tapahtua ja tapahtuu. Ja kirja ennusti myös COVID-pandemian.

Karlen kirjassa kuvataan, kuinka syrjäseuduilla, voi olla hieman eristyneitä alueita, joilla elää omaperäinen eliöstö ja pienoisekosysteemi, kasveineen, eläimineen ja mikrobeineen. Karle nimitti tällaisia alueita taskuiksi. Tuollaisella taskulla voi olla takanaan satojen vuosien pituinen tai pidempikin rauhallinen hiljaiselo. Kunnes tulee joku häiriö, ja biosfäärin sisältöä sekoittuu ihmisten joukkoon. Ja mukana voikin olla kohtalokkaita mikrobeja, joihin ihmiset eivät ole sopeutuneet.

Entä miten on osattu valmistautua? Siksi, että tämä ei ole ensimmäinen kerta. Nykyinen virus on virallisesti tyyppiä SARS-CoV-2. Sitä muistuttava SARS-CoV -virus aiheutti epidemian vuonna 2003 Etelä-Kiinassa. Se ei kuitenkaan levinnyt laajasti. Lähi-idässä esiintyi vuonna 2012 varsin tappava MERS-CoV virus. Onneksi tämä kamelin virus ei tartu kovin helposti ihmiseen. Virustyypistä tiedettiin siis varsin paljon. Julkisuudessa on kauhisteltu, kuinka rokote on kehitetty ”hyvin nopeasti” vaikka rokotteen kehittäminen ”tavallisesti kestää vuosikymmeniä.” Tällaisessa puheessa ei ole faktat eikä historiatiedot kohdallaan. Koronavirusrokotteita on tehty eri periaatteilla, ja parhaimmillaan se voi syntyä alle viikossa. Tarvitaan kuitenkin aikaa vieviä testejä ja koerokotuskampanjoita, jotta voidaan varmistua rokotteen tehosta ja turvallisuudesta.

Ihmiskunnan kannattaa olla huolissaan. Historia tuntee kauhean esimerkin, kultaa himoitsevien espanjalaisten suorittaman Etelä-Amerikan ”valloituksen”. Muutama sata rosvoa kukisti maanosan, jossa asui ehkä 30 miljoonaa asukasta. Selitys ei ole teräaseet eikä tuliaseet, maahantunkeutujien mukana tuli useita herkästi leviäviä viruksia, jotka olivat paikalliselle väestölle tappavia.

Siteeraan Karlea.

”mikrobit eivät ole vihollinen, joka voidaan voittaa. Pikemminkin elämämme mikrobien kanssa on jatkuvaa ja ajoittain dramaattistakin rinnakkaiseloa. Uusia epidemioita, jopa aiemmin tuntemattomien mikrobien aiheuttamia, ilmenee edelleen. Samoin tutut ja jo harmittomina pidetyt taudit ilmaantuvat uudelleen. Ja usein syynä on ihmisen aiheuttama muutos. Ihmiskunta, kulttuuri ja elinympäristö ovat kokonaisuus, missä kaikki vaikuttaa kaikkeen”.

Onneksi nykyinen pandemiavirus ei ole pahin mahdollinen. Keinot sitä vastaan ovat tuttuja: eristäminen, liikkumisen rajoitukset ja rokotus. Yksi hyvä opetus on toivottavasti saatu. Pitää kuunnella tiedettä ja tiedeihmisiä. Tiede ei ole filosofien postuloima sosiaalinen konstruktio eikä tarinallinen narratiivi. Tiede on totta.

Salaliittoteoriat: hyviä uutisia

Koronaepidemian aikana erilaiset salaliittoteoriat ovat saaneet uutta virtaa. Joko virukseen ei uskota, sitä pidetään keinotekoisena, tai epidemiaa itseään pidetään USA:n tai Kiinan hallituksen tai superrikkaiden firmojen tai korporaatioiden salajuonena. Salaliittoteorioita löytyy vaikka kuinka paljon, toinen toistaan oudompia, korona on vain yksi monista. Mutta teorioissa ei ole outoa niiden outous, vaan se, kuinka monet ihmiset ovat alkaneet niihin uskoa.

Teorioiden levittämiselle on etsitty yhteiskunnallisia syitä, kuten auktoriteettien kriisi, joka on ollut pitkään näkyvissä kehittyneissä valtioissa. Tai syyksi ehdotetaan teknologiaa, eli valtavasti yleistynyttä sosiaalisen median käyttöä. On helppoa arvata, että nämä tekijät voivat hyvinkin olla ilmiön taustalla. Vaikka vakuuttavan tieteellisen evidenssin hankkiminen niiden vaikutuksesta onkin vaikea hankkia. Voimme harrastaa vain epäsuoraa päättelyä. Esimerkiksi: korreloiko sosiaalisen median käyttö vainoharhaisuuden kanssa. Ja jos tällainen korrelaatio sattuisi löytymään, kumpi on syy ja kumpi seuraus. Vai onko takana joku muu vaikuttaja?

Salaliittoteorioille voidaan etsiä myös psykologisia syitä. Koronavirusepidemia on monimutkainen ilmiö. Siihen liittyy todella paljon erilaisia yksityiskohtia, joita kaikkia edes asiantuntijat eivät hallitse. Mutta ilmiön monimutkaisuus ei oikeastaan selitä salaliittoteorioita, vaan ilmiön huomioarvo. Voimme ottaa yksinkertaisemman esimerkin. Estonian uppoaminen sai liikkeelle joukon outoja teorioita. Vaikka onnettomuustutkinta selvitti tapausten kulun vakuuttavasti, irronnut visiiri löytyi ja nostettiin, auennut keulaportti näkyy robottikameran kuvissa, vakauslaskelmat osoittavat alustyypin vaarallisuuden, vastaava onnettomuus oli tapahtunut aiemmin, ja eloonjääneiden kertomukset sopivat onnettomuuden kuvaukseen. Mikään tosiasioiden vyörytys ei horjuta salaliittoon uskovan ihmisen vakaumusta.

Niin, miksi ihmiset uskovat epäloogisiin ja järjettömiin teorioihin. Tai miksi ihmiset ylipäätään uskovat johonkin. Tässä on kyllä psykologisen näytön paikka.

Tuoreissa uutisissa selitykseksi on nostettu niin sanottu Dunning-Kruger ilmiö. Vuona 1999 Justin Kruger ja David Dunning raportoivat psykologisista kokeista, jolla testattiin ihmisten käsityksiä omista kyvyistään. Löydöksestä käytetään nimeä ylivertaisuusharha. Lyhyesti sanottuna, mitä heikommat kyvyt tai tiedot ihmisellä on, sitä korkeammalle hän ne itse arvioi. Salaliittoteorioihin sovellettuna se vihjaa, että vain tyhmät ja tietämättömät uskovat niihin. Asiassa voisi olla jotain perää, mutta toisaalta se tuntuu turhan omahyväiseltä, elitistiseltä ja suoraviivaiselta väitteeltä. Dunning-Kruger ilmiö on kyllä totta ja kokeet on helppo toistaa, mutta mitä se merkitsee käytännössä, monimutkaisemmissa elämän tilanteissa? Sitä paitsi oma kokemushistoriani kertoo jotain muuta. Myös älykkäät, koulutetut ja paljon lukeneet ihmiset näyttävät varsin usein uskovan järjenvastaisiin asioihin. Entä sitten uskonnot, nekin perustuvat irrationaalisiin oletuksiin, silti emme pidä uskovia tyhminä emmekä tietämättöminä.

Jo 1980-luvulla Daniel Kahneman oli tutkinut päätöksentekoa epävarmoissa tilanteissa, tämä aihe kiinnostaa kovasti erityisesti taloustieteilijöitä. Kahnemanin löydökset ovatkin varsin kiinnostavia. Tärkein löydös oli että ihmisen päätöksenteko on epärationaalista, se ei perustu juurikaan faktatietoon eikä päättelyyn. Pikemminkin hän havaitsi, että päätöksenteko on automaattista, nopeaa ja lähes vaistomaista. Sen pohjana on siis ilmeisesti aiemmin opittua käyttäytymistä, ja mahdollisesti jopa periytyviä reaktioita. On tosin olemassa toinenkin päätöksenteon mekanismi. Ihminen voi nojata päätöksissään myös järkeilyyn, mutta se on työlästä, hidasta ja epäluotettavaa.

Kahneman ei törmännyt omissa kokeissaan ylivertaisuusharhaan, vaan johonkin yhtä kiinnostavaan: nimittäin asiantuntijaharhaan. Kun päätökset liittyvät koehenkilön henkilökohtaiseen asiantuntemukseen, päätöksenteosta tuli silmiinpistävän ylimalkaista ja nopeaa. Asiantuntija ei nähtävästi hevillä viitsi vaivata aivojaan. Kahneman löysi kuitenkin jotain ylivertaisuusharhaa muistuttavaa, sitä voisi kutsua varmuusharhaksi. Mitä vähemmän ihminen tietää puheena olevasta asiasta, sitä lujemmin hän uskoo, että oma mielipide on oikea.

Edellä selitetyt Dunning-Krugerin ja Kahnemnin kuvaamat kognitiiviset harhat eivät anna hyvää kuvaa ihmisestä järkevänä olentona. Niille voidaan kuitenkin antaa ymmärrettävä evoluutiopsykologinen selitys. Ihminen on evoluution kuluessa kehittynyt elämään vaarallisessa ja monimutkaisessa maailmassa. Hän elää kognitiivisten kykyjensä varassa, mutta myös niiden ylärajalla. Yllättävissä tilanteissa pitää reagoida nopeasti, aikaa ja hermoston energiaa ei voi haaskata tarpeettomaan pohdiskeluun.

Päästäksemme syvemmälle salaliitoteorioiden suosion taustaan, pitää mennä syvemmälle neuropsykologiaan. Kansanpsykologian mukaan ihmisen ajattelu perustuu isojen aivojen silmiinpistävän laajaan kuorikerrokseen. Tämä on totta, mutta aivokuori tekee paljon enemmän, se vastaa suurimmasta osasta automaattisia kognitiivisia reaktioitamme. Aivokuori suorittaa hyvin yleisluontoista ja kaikki aistien ja ajattelun lajit kattavaa laskentaa, jota sanotaan hahmontunnistukseksi. Aivot pyrkivät rakentamaan aistimusten ja mielikuvien tulvasta mielekkäitä ja helposti käsiteltäviä hahmoja eli merkityksiä. Tämä toiminta kattaa kaikki tajuntamme lajit, aistimuksista ja havainnoista aina monimutkaisiin selityksiin. Aivomme selittävät meille maailmaa, mahdollisimman nopeasti ja uskottavasti – jotta emme epäröisi.

Salaliittoteoriat ovat juuri tällaisia aivokuoremme tuottavia maailman selityksiä – itse asiassa kaikki maailmaa koskevat teoriamme, joihin tietoinen toimintamme nojaa, ovat juuri tällaisia selityksiä. Entä miksi toiset selitykset ovat niin outoja? Siihenkin voi neuropsykologia antaa erään selityksen. Aivomme rakentavat selitykset niistä aineksista, jotka ovat helpoiten saatavissa. Aivojen läpikäyvä taipumus on yrittää aina olla nopea ja samalla säästää energiaa. Tietysti on eroja myös siinä tavassa, jolla selityksiä aivoissamme punnitaan. Ihmisillä on vaihteleva määrä sisäistä epävarmuutta, ja epävarmuus saa usein epäröimään helppojen ja hieman mutkikkaampien selitysten väillä.

Entä onko ihminen, joka uskoo täysin järjettömiin teorioihin, sitten hullu? Nyt onkin syytä pohtia hulluuden käsitettä. Aikanaan katsottiin, että ihminen, joka ajattelee ja käyttäytyy toisin kuin enemmistö, on hullu. Uskonvainojen aikaan ajateltiin, että ei-uskovat ihmiset olivat hulluja tai kerettiläisiä, jotka myös olivat eräänlaisia hulluja. Valistus johti mielisairauden käsitteen syntymiseen. Mielisairauksilla tai mielenterveyden häiriöillä on erilaisia tunnistettavia piirteitä. Niihin liittyy joskus todellisuusharhoja, ja nuo harhat ovat tunnistettavia ja omintakeisia. Hulluus on siis varsin joustava sosiaalinen käsite. Sillä on suppea lääketieteellinen käyttöalue, ja sanaa on oikeastaan syytä karttaa, koska se on aikanaan ollut loukkaava.

Voiko ihmisellä olla todellisuuskäsityksiä, jotka hän ymmärtää harvinaisiksi, mutta pitää niitä siitä huolimatta oikeina? Ilman muuta voi, ja on monia syitä, miksi hän pitää niistä kiinni. Ensinnä, on aina mahdollista, että tuo todellisuuskäsite onkin oikea. Toiseksi, kulttuurissamme on paljon sitä tukevia ajatusmalleja eli arkkityyppejä. On tarinoita keksijöistä, tiedemiehistä, taiteilijoista tai muista merkkihenkilöistä, jotka ovat myyttisesti taistelleet koko väärässä olevaa muuta maailmaa vastaan. Ja sitten, on myös erilaisia persoonallisuustyyppejä. On luonnostaan luottavaisia, jotka iloisina takertuvat ensimmäiseen keksimäänsä selitykseen, ja on eriasteisia epävarmoja luonteita, jotka punnitsevat hyvinkin pitkään vaihtoehtoisia käsityksiä. 

Ja vielä tärkeä asia, maailmankuvat ovat myös sosiaalista valuuttaa. Niiden avulla rakennamme erilaisia lojaalisuuden ja yhteenkuuluvuuden verkkoja. Sitä paitsi aivoillamme on vahva taipumus jäljitellä, rakennamme sosiaalisuutta jäljittelemällä toisten käytöstä, ja samalla rakennamme omaa mieltämme sen mukaan.

Otsikossa lupasin hyviä uutisia salaliittoteorioiden ystäville. Ette ole hulluja! Tällaisten teorioiden rakentuminen on luonnonvoimainen ja normaali prosessi. Samalla on syytä muistaa, että tällaiset teoriat eivät yleensä ole oikeita. Tuskin mikään ihmisen päässä kehittyvä maailmanselitys on täysin oikea. Siksi suosittelen myös harrastamaan hyveitä, josta tärkein on tutkia huolellisesti ja monelta kulmalta tätä mutkikasta maailmaa. 

 

Tuntematon johtaja

 Lueskelin juuri Karo Hämäläisen romaania Kansalliskirjalija. Romaani Väinö Linna sellaisena jona ennen emme ole häntä nähneet. (WSOY 2020). No, kirjahan on oikeasti tietokirja Linnasta, se on vain naamioitu romaaniksi ja lisätty siihen kehyskertomus fiktiivisestä Linna-dokumenttielokuvan kuvaamisesta (nämä osuudet päätin ohittaa pikakelauksella). Kirja on vain alkupuoleltaan kiinnostava, olinkin aika lailla unohtanut Linnan persoonan ja kirjailijanuran vaiheet. Siitä huolimatta, että kirjailijasta on tehty lukuisia elämänkertoja ja teoksista suorastaan lukemattomia graduja ja väitöskirjoja (tulipa osuva sanaleikki).

Mieleeni palautui, että Tuntematon sotilas (1954) on nimensä mukaan paljastuskirja. Se oli kustantajan nerokas nimioivallus (Linnan ehdottama nimi oli Sotaromaani). Tai ehkä se oli freudilainen lipsahdus. Oikeasti virallinen Suomi ei edes tuntenut koko sotaa. Toini Havun legendaarinen teilaus Helsingin sanomissa tiivisti virallisen totuuden harhaisuuden. Sen mukaan suomalainen sotilas ei purnannut eikä kiroillut vaan taisteli ylevästi ja puhtain sydämin pahuutta vastaan runebergiläisessä hengessä. Virallinen Suomi ei todellakaan tiennyt sodasta mitään. Lähin vertailukohde olisi ollut sisällissota, ja sekin oli viralliselle Suomelle täysin tuntematon. Ei tiedetty, että se oli todellisuudessa tolkutonta ja osaamatonta sekoilua, joka välillä yltyi raakalaismaisiin väkivallan purkauksiin. Siksi Tuntematon sotilas oli niin tärkeä, se oli suuri paljastus- ja valistuskirja. Onneksi sodan kokenut kansa tunnisti sotilaat ja otti heidät lämpimästi vastaan kaikkine vikoineen ja toilailuineen. Kirjasta tuli myyntimenestys, se hukutti virallisen valheen musertavien myyntilukujensa numeroihin.

Väinö Linnan vuonna 1960 ilmestynyt Täällä Pohjantähden alla -kirjan toinen osa on myös paljastuskirja, se kertoo sisällissodan todellisuudesta. Jälkiviisas voisi sana, että molemmat teokset antavat sodasta edelleenkin turhan silotellun kuvan. Mutta ehkä Linna teki sopivan kompromissin. Juuri tämän verran virallinen Suomi saattoi sietää.

Linna kirjoitti myös johtajista, eli upseereista. Jokaiselle lienee selvää, että sodassa tarvitaan hierarkkista johtamista. Komentoketjujen tulee olla selkeitä, eikä äärimmäisen kriittisissä taistelutilanteissa ole mahdollista neuvotella eikä juuri kritisoidakaan. Tai, mistä vähemmän puhutaan, kritiikki ja vastakritiikki tulivat joskus luotien muodossa. Toisaalta Linnan kirjasta kuultaa näkemys, että sota on vain työtä, äärimmäisen vakavaa ja vaikeaa, mutta se on homma, joka on hoidettava. Tällaisen työn osaavat parhaiten ne, jotka ovat siihen harjaantuneet: miehistö ja heidän mukanaan harjaantuneet joukkuetason johtajat. Rakoilu alkaa komppanianpäällikön tasolla, ja mitä ylemmäs mennään, sitä kauemmas johtajilla on vaara vieraantua. Parhaimmillaan sotilaat hoitavat sotimisen ja johtajat välittävät miehistölle taktiikasta ja strategiasta johdetut tavoitteet, häiritsemättä liikaa varsinaista työntekoa. ”Asialliset hommat hoidetaan asiallisesti, ja muuten ollaan kuin Ellun kanat”. Strategiataso on Linnan sotilaiden yläpuolella, ja heille käsittämätön. Se näyttäytyy jonkinlaisena kohtalon sormena, mennään jonnekin tai tehdään jotain, vaikka kuinka järjetöntä, mutta se on kuin luonnonlaki. Siihen vain pitää alistua.

Asemasotavaiheessa miehistön motivointi tulee tärkeäksi, tai ainakin upseerit kuvittelevat niin. Osaamattomille upseereille se merkitsee tärkeilyä, komentelua ja auktoriteettiin vetoamista. Tässä kohdassa syntyy sotilaiden ja upseerien välille kitkaa ja konflikteja. Linna kuvaa näitä tilanteita varsin neutraalisti, mutta lieväkin arvostelu sai virallisen Suomen närkästymään. Jälkipolvet ovat kuitenkin arvostaneet Linnan näkemystä, ja Tuntemattomasta on ammennettu koulutukseen filosofiaa ja johtamiscaseja.

Itse oivalsin tärkeän opetuksen toimiessani VTT:llä laatupäällikkönä. Laatuauditoinnit ovat herkkiä tilaisuuksia. Usein löytyy niin sanottuja laatupoikkeamia, se on normaalia ja niitä pitääkin löytyä. Poikkeamat pitää käsitellä positiivisessa hengessä. Tavoitehan on yksinkertaisesti vain opetella toimimaan paremmin. Pahin virhe, mikä voidaan tehdä, on etsiä syyllisiä. Sitaatti Tuntemattomasta puree tähän ongelmaan: ” En mää täsä syylissi kaipa yhtikäs. Konekivääri ja Lahtist mää kaipasi”.

Talouselämää ja erityisesti sen johtamiskäytäntöjä on verrattu sodankäyntiin, ja strateginen ajattelu soveltaa sotilasanalogiaa, aina nimeä myöten. Näen, että syy sotilasajatteluun on suoraviivaisessa ajattelutavassa. Talouselämän sodankäynnin tavoite on tuottaa rahavirtaa omistajille, ja siksi ajatellaan, että suoraviivainen ja armeijan mallin mukainen johtaminen on sielläkin tarpeen. En osaa olla samaa mieltä. Yrityksen johtaminen on vaikeaa, etenkin jos sitä virheellisesti tarkastellaan johtamisena eikä ankarana ja vaikeana työnä. Mitä se oikeasti on.

On kiinnostavaa pohtia, kuina moni johtajista on ”suolansa arvoinen”. Havaintojeni mukaan, ei kovin moni. Ja tästä päästäänkin johtajien kovin suolaisiin palkkoihin. Suomen yritysmaailman on periytynyt etenkin 2000-luvulta lähtien johtajien aivan yletön ”palkitseminen”. Siis palkat ovat nousseet ihmisjärjelle käsittämättömiin lukuihin. Ohimennen, kun asiaa kauhistellaan, sanotaan että johtajia pitää lakkaamatta kannustaa, muuten ne eivät suostu johtamaan. Ilmeisesti johtajat ovat outo, tieteelle tuntematon ihmislaji. Kukaan ei kehtaa sanoa, että harjoitettu kannustuspolitiikka on täysin tieteen vastaista, siis mm. psykologian ja organisaatioteorioiden.

Selitys on tietenkin toinen. Johtajat muodostavat uuden säädyn, joka tosin on meille tuttu historiasta. Feodaaliherrat ovat häipynet historian hämärään, mutta nyt uusi feodaaliluokka jakelee toisilleen läänityksiä, eli johtajapaikkoja ja hallituspaikkoja kohtuuttomia etuja tuottavine sopimuksineen. Tuo luokka kasvatetaan pääosin omissa kouluissaan ja seminaareissaan lukiosta alkaen. Heidän tärkein pääomansa on, että he tuntevat toisensa. He sanovat sitä ”yhteiskuntasuhteiksi”. Yhteiskunnallista siinä on, että uusi aatelisto harjoittaa omanlaatuista keskinäistä korruptiota omaksi edukseen. Ja aivan kuten aateli aikoinaan, uusi aatelisto pyrkii rälssisäädyksi. He eivät haluaisi maksa vähäisiäkään veroja valtavista palkoistaan.

Olen oikeastaan odottanut, että jostain talouselämän katastrofien pyörittämästä turbulenssista nousisi uusi Väinö Linna, joka kirjoittaisin uuden paljastuskirjan: Tuntematon johtaja. Siinä kansalaisille kerrottaisiin totuus: minkälaista sähellystä talouselämän toiminta oikeasti on. Arvaan myös lopputuloksen. Virallinen Suomi suuttuisi ja päivystävä dosentti tai joku nobelilla kultivoitu talousnero kirjoittaisi teilaavan arvostelun Kauppalehteen tai Iltalehteen. Toisaalta, ajat ovat kyllä perusteellisesti muuttuneet. Oikeasti kukaan ei suuttuisi, tai jos suuttuisi, kukaan ei piittaisi, ja jos joku vaivautuisi teilaamaan, siitäkään ei kukaan piittaisi. ”Mitä välii”. Joten antaa olla. Jätämme uuden Väinö Linnan odottelemaan parempia aikoja.

Iso Arska ja miehen mallit

Katsoin juuri ensimmäisen jakson brittiläistä sarjaa Bodyguard. Siinä Richard Madden esittää poliisia, joka toimii sisäministerin henkivartijana. Roolihahmo, ylikonstaapeli Budd on traumoista kärsivä Afganistanin sodan veteraani, joka yrittää pitää itsensä kuosissa huolimatta hankalasta työstään ja aviokriisistään. Maddenin näyttelijäntyö oli kiehtovaa (ja myös palkittua). Oivalsin, että hänen kulmikas ja ilmeetön tapansa näytellä on juuri samanlaista kuin isolla Arskalla, Arnold Schwarzeneggerillä. Hän on loistava miehisen tunteettomuuden tulkki. Mies, joka panee tunteensa syrjään, kun pitää hoitaa asiallisia asioita.

Schwarzeneggeriä ei todellakaan ole kehuttu näyttelijäntyöstä, vaikka se on aivan nerokasta ja tavattoman vaikuttavaa. Ja niin raikasta. Millainen ilahduttava vastakohta kaikelle medioista tulvivalle psykolätinälle (katso aiempi postaukseni). Esimerkiksi Terminaattorissa hän näyttelee tunteettomasti ja töksähtelevän kulmikkaasti, ja laukoo lakonisia repliikkejä, joista kuka tahansa mies olisi ylpeä. On toki makuasia, onko hänen näyttelemisessään syvällinen taso, vai onko se pelkästään alkeellista.

Itse kallistun syvälliseen. Se on filosofista kommentointia psykolätinää vastaan. Siinä miehestä tehdään lähes väkisin olento, jolla on vajavainen tunneosaaminen. Mutta ehkä kyse on vain sitä, että mies ei halua alistua psykolätinän olkinukeksi. Hänen näyttelijäntyönsä on niin ikonista, että on aivan yhdentekevä, mikä hänen roolihahmonsa on. Hän näyttelee aina Isoa Arskaa, realistista hahmoa suurempaa ideaa. Ja vaistomaisesti se herättää ihailua. Näemme tuossa hahmossa tunne-elämän ja empatian kuin salakirjoitettuna. Hän hoitaa ne omalla tavallaan, eikä ryhdy imitoimaan herkän miehen roolia. Ei Arnoldille sitä edes tyrkytetä, vaikka oikeastaan pitäisi.

Yllättävästi, hieman samanlainen hahmo on Sean Conneryn näyttelemä James Bond. Oikeastaan hän ei suostu esittämään Ian Flemingin käsikirjoittamaa yksioikoista, väkivallasta ja seksistä nauttivaa machoagenttia. Conneryn itseironinen näytteleminen vihjaa: ettekö nyt älyä, minähän vedätän teitä! Elokuvasta toiseen Bondin ironinen ilme vain vahvistui. Hänen jälkeensä Bondia esittäneistä Roger Moore yritti selvästi samaa, mutta ei onnistunut yhtä hyvin. Myöhemmät Bondit jäävät varjoon, epäselviksi hahmoiksi tai valjuiksi psykopaateiksi.

Kun nyt aloin puhua tunteista ja miesnäyttelijöistä, eteen tulee väkisin Humphrey Bogart. Miten hän tähän sopii? Ei mitenkään, tai oikeastaan täydellisesti. Bogart on suorastaan psykolätinän ylistämän tunteellisen miehen prototyyppi. Mutta Bogart ajoittuu toisin, aikaan, jolloin psykolätinää vasta kehiteltiin. Psykolätinän alkukoti on rapakon takana Amerikassa. Siellähän ihmisen pitää oikeastaan puhua taukoamatta itsestään. Ja perinteen takana näyttää hyvin laajasti olevan Hollywood, psykolätinä pohjustettiin taitavasti elokuvilla. Sen takana näyttää taas olevan psykoanalyysi, joka vaikutti vahvasti sekä yhteiskuntaan että kulttuuriin. Psykoanalyysin keskeinen metodi on mennä sohvalle makaamaan ja lätisemään analyytikolle.

Bogartilla olisi ollut mahdollisuus ottaa kriittisempi asenne ja ilmentää rehellisemmin miehen tunteita elokuvassa Kirjava satama. Mutta aika ei vielä ollut kypsä. Ja jos lukee elokuvan pohjana olevan Hemingwayn romaanin, huomaa, että elokuva on kokonaan väärä, ja Bogart on kokonaan väärä näyttelijä esittämään kapteeni Morgania. Jo kirjan nimi: To have and to have not kertoo mistä on kysymys: köyhyydestä, epäoikeudenmukaisuudesta ja roistoista. Ja ehkä pahimpia eivät olekaan kirjan gangsterit…

Palaan vielä Bodyguardiin. Näkemäni jakso oli heikoimmillaan, kun mentiin Buddin traumoihin. Siinä mennään perinteiseen miehen tunteiden käsittelyyn. Budd on traumatisoitunut, koska hän on mennyt vapaaehtoisena Afganistaniin ja nähnyt hyvän kaverinsa kuolevan. No kyllä kai se järkyttää, mutta mitä ihmettä hän oikein kuvitteli sodassa tapahtuvan? Ehkä tätä teemaa on käsitelty toisaalla paremmin.

Lopuksi minun pitää tehdä lyhyt täsmennys. En väheksy tunteita, ne ovat ihmisenä olemisen perusasioita. En myöskään väheksy psykologiaa, se on tärkeä asia, josta olen kirjoittanut. Väheksyn vain väärää psykologiaa. En täsmennä enempää. Olen jo aiemmin kirjoittanut psykoanalyysistä. Ja olen aiemmin kirjoittanut Kirjavasta satamasta.

Psykolätinää

Aina välillä minulla on radio auki, ja aina välillä sieltä tulee toimitettua ohjelmaa, ja hyvä niin. Nykyisin ja satunnaisten kuulohavaintojeni mukaan tavattoman monissa ohjelmissa käsitellään niin sanottuja pehmeitä aiheita. Eipä siinä mitään huomauttamista sinänsä, mutta eräs asia on alkanut särähtää korvaan, nimittäin ohjelmien sisältö. Se on löysää ja empaatista puhetta, jossa kovasti koetetaan ymmärtää ”ihmistä”. Mutta mikä siinä oikein minua harmittaa? Ehkä se, että se on niin kovin helppohintainen tapa täyttää ohjelmistoa ”kiinnostavalla” ohjelmalla. Ja ehkä jokin muukin.

Käytän tästä formaatista mielessäni nimeä psykolätinä. En tiedä, pitäisikö minun kuvailla tätä ajattelutapaa ja ohjelmatyyppiä tarkemmin, vai onko se muillekin itsestään selvää. Luonnehdin sitä kumminkin jollain lailla. Radiossa on toimittajia, jotka ovat erikoistuneita psykolätinään, ja on ohjelmasarjoja, joiden sisältö on pelkästään sitä. Enimmäkseen psykolätinä yrittää kulkea asiaohjelmaksi naamioituneena. Radion ykköskanavalta tulee myös aika paljon hartausohjelmia. Niistä osa on teologisen ideologian mukaan rakennettua uskonnollista propagandaa, mutta ehkä suurin osa on kumminkin puhdasta psykolätinää.

Psykolätinän tarkoitus on olla jonkinlaista terapiaa, ja se selittää sen suurta suosiota. Ihmiset kokevat olevansa onnettomia, ainakin joskus, ja monet ovat lähes jatkuvasti onnettomia. Uskon, että he saavat lohdutusta ymmärtävästä ja empaattisesta puheesta. Ja olen myös varma, että ohjelmien tekijät aivan oikeasti haluavat auttaa ihmisiä. Radio on tunnetusti intiimi väline, ja tällainen ohjelma koetaan henkilökohtaisena ja puhuttelevana. Televisiossa se ei suinkaan toimisi yhtä hyvin, eikä tällaisia ohjelmia siellä juuri olekaan. Sen sijaan kirjastossa tämä formaatti suorastaan kukoistaa. Populaari psykologia, rajatieto ja itsehoito lienevät eniten lainattuja tietokirjalajeja, oppi- ja kurssikirjat pois lukien.

Kanadalainen mediaguru Marshall McLuhan (1911 – 1980) ymmärsi asian, hänen mukaansa radio on ”kuuma” ja televisio ”kylmä” media. McLuhan oli tunnettu nimi 1960- luvulla. Hänen keskeinen ideansa oli, että media on jopa olennaisempi tekijä yhteiskunnassa kuin median sisältö. ”Media is message”. Olisipa hän nähnyt internet-aikamme. Luultavasti se olisi vahvistanut hänen vakaumustaan.

Mutta nyt tulee kova paikka. Miksi ihmeessä hyökkään näin törkeästi hyvää tarkoittavia ja jopa ilmeisen hyödyllisiä ohjelma ja niiden tekijöitä vastaan? Mikä minua oikein nyppii? Tätä pitäisi selittää jotenkin!

Ehkä minua harmittaa lähestymistavan helppous ja sen pukeminen jonkinlaiseen tieteen kaapuun. Sillä minusta psykologia on, paitsi ihmisiä ymmärtävä käytäntö, myös tietopohjainen suhtautumistapa. Siinä pitäisi olla kova ydin: millainen olet, ihminen? Ja miten sinua voisi auttaa? Toisaalta, en tiedä sitä itsekään! Tai ainakaan en näe tällaista viisautta psykologian oletetussa tietopohjassa. Olen kiusaantunut tästä ristiriidasta. Minusta ihmistä auttaisi paremmin, jos hänelle kerrottaisiin rehellisesti, mikä maailmassa ja hänessä itsessään on vikana, eikä vain silitettäisi myötäkarvaan.

Joten mitä voin tehdä? Ehkä pitää luottaa sanojen voimaan, vaikka ne ovatkin epäselviä, ja vaikka mahdollinen merkitys vain hieman kuultaa jossain syvällä. Joten julistan: alas psykolätinä! Pitää olla tarkempi, rehellisempi ja ankarampi. Ja empaattisempi. Sillä suurinta on rakkaus. Kosmos ympärillämme on kylmä, ei ole muuta kuin toisemme.

Tik-Tok ja ihmemaa Oz

On mahdotonta kuvata tyhjentävästi kulttuurin sisältöä, etenkin jos sovellamme kulttuurin laajaa määritelmää: yhteisesti jaettua elämisen ja kokemisen maailmaa. Suppeassa kulttuurikäsityksessä kiinnitämme huomiomme kulttuuria kantaviin taidekohteisiin, kuten kuviin, kertomuksiin, runoihin, romaaneihin, rakennuksiin, esineisiin, sävellyksiin, musiikkiesityksiin, elokuviin, näytelmiin, oopperoihin …. tästäkin voisi laatia musertavan laajoja listoja. Jollain tavalla ajattelemme jakavamme keskenämme tämän kaiken – vaikka kukaan yksittäinen henkilö ei voi tuntea siitä kuin aivan mitättömän osan. Jakamisen tunne on selvästikin todellinen. Sitä ylläpitävät jatkuvasti toistuvat enemmän tai vähemmän selvät viittaukset, joihin törmäämme lukemattomissa yhteyksissä. Vaikka viittaukset eivät kohdistuisikaan suoraan tuttuun kohteeseen, niissä on yleensä jotain edes heikosti tunnistettavaa. Voimme ainakin ajatella perehtyvämme joihinkin viitattuihin kohteisiin myöhemmin.

Kulttuuri ei tietenkään voi olla universaalia tai globaalia. Se on sidottu alueisiin, valtioihin, kieliin ja uskontoihin ja jopa sukupolviin. Eräs kulttuurin reviiri on lastenkulttuuri. Länsimaissa se on jossain määrin ylikansallista, ja hyvä niin. Jaettu kulttuuritausta edistää kansojen rauhanomaista yhteiseloa. Näihin etnisiä rajoja ylittäviin kohteisiin kuuluu esimerkiksi sellaiset lastenkirjat kuin Pepi Pitkätossu, Nalle Puh, Lewisin Narnia-kirjat, monet kansansatujen sovitukset, Tolkienin eepokset, Liisa Ihmemaassa, Harry Potter, ja jopa kansalliset muumimme, jotka ovat yllättävän kansainvälisiä. Ja tietenkin sarjakuvat: Aku Ankka, Tintti, Asterix, ja hieman varttuneemmalle sukupolvelle vaikkapa Teräsmies, Batman ja Mustanaamio.

Lapset eivät voi kiinnostua kansainvälisen markkinoiden lastenkirjoista, he ovat täysin aikuisten tekemien valintojen varassa. Lastenkirjojen kansalliseen valikoimaan voikin jäädä hämmästyttävän laajoja aukkoja. Eräs tällainen on Ihmemaa Oz- kirjasarja. Itse olen vähitellen havainnut, kuinka populaarikulttuuri on suorastaan sakeana viittauksia Ihmemaa Oziin. Meiltä suomalaisilta ne jäävät huomaamatta, tai ne ovat käsittämättömiä. Esimerkiksi populaarimusiikissa Elton Johnin suosittu albumi ja kappale Goodbye Yellow Brick Road. Keltainen tiilitie – mitä ihmettä?

L. Frank Baum kirjoitti lapsille suunnatun ja W. W. Denslowin kuvittaman kirjan the Wonderful Wizard of Oz vuonna 1900. Kirjasta tuli suosittu, ja Baum kirjoitti sille 14 jatko-osaa. Myöhemmin muut kirjailijat ovat tehtailleet lisää osia. Ei olekaan mikään ihme, että suosittu kirjasarja on yli sadan vuoden aikana synnyttänyt valtavan määrän kulttuurisia viittauksia – joita me suomalaiset siis emme juurikaan tunnista. Muutama suomenkielinen käännös Ihmemaa Ozista ilmaantui vasta 2000-luvulla. Kulttuurin aukkoa ne eivät täytä, legenda suuressa maailmassa oli jo syntynyt ja lähes unohtunutkin. Vuonna 1939 kirjasta tehtiin myös Judy Garlandin tähdittämä elokuva, joka sekin sai suuren suosion. Siitä on meille jäänyt elämään laulu ”sateenkaaren tuolla puolen”.

Mistä kirjassa on kysymys? Siinä pyörremyrsky sieppaa Dorothy-tytön ja hänen koiransa Toton Kansasista ja pudottaa heidät Oz- velhon hallitsemaan kummalliseen maahan. Siellä he saavat seurakseen peltimiehen, linnunpelättimen ja leijonan. He alkavat astella keltaisista tiilistä ladottua tietä pitkin tavatakseen Oz-velhon, joka voisi ratkaista heidän ongelmansa. Dorothy haluaa takaisin Kansasiin, leijonalla ei ole rohkeutta, linnunpelättimellä ei ole aivoja ja peltimies on vailla sydäntä.

Myöhemmissä kirjoissa tapaamme myös pyöreämahaisen mekaanisen olennon nimeltä Tik-Tok. Sanaa robotti ei ole vielä keksitty, ja Tik-Tokin ilmeisenä esikuvana on steam man, höyryllä käyvän ihmiskoneen idea 1860-luvulta. Tik-Tok toimii kahdella vieterillä, toinen saa hänet liikkumaan ja toinen puhumaan. Tik-Tokilla ei ole sielua, mutta hän on lojaali palvelija – kunhan vieterit muistetaan vetää.

Lukija voi nyt huvitella pohtimalla, tuleeko heti mieleen Oz-kirjojen kulttuurisia viittauksia. Tik-Tok on esikuva lukemattomille fiktiivisille robottihahmoille. Sana ”robotti” esiteltiin vuonna 1920 Karel Čapekin näytelmässä R.U.R. (Rossum’s universal robots). Ehkä Tik-Tok vaikutti siinäkin taustalla. 1940-luvulla Isaac Asimov pohdiskeli robottien lojaaliutta ja esitteli robotiikan moraaliset peruslait. Tik-Tokin nimikaima esiintyy John Sladekin palkitussa scifi-kauhuromaanissa Tik-Tok (1983). Siinä robotin moraalipiirit ovat pahasti vinksahtanet.

Todella erikoinen Oz- viittaus on John Boormanin elokuva Zardoz (1974). Teos on tulevaisuuteen sijoittuva dystopia, jossa alistettua ihmiskuntaa manipuloi suri lentävä kivinen pää, Zardoz. Se vaatii ihmisiltä elintarvikkeita, ja antaa vastalahjaksi aseita. Elokuvan erikoisin nähtävyys on eräänlainen terminaattori Zed, jota esittää James Bond-ikoni Sean Connery. Kalapuikkoviiksissään ja vinyylisaappaissaan hän on kuin joku 1970-luvun seksivälinekaupan mannekiini. Yhteys Oziin on seuaava: Zed haluaa selvittää Zardozin salaisuuden. Hän löytää ikivanhan raunioituneen kirjaston, ja sieltä revenneen kirjan kannen, jossa vain osa kirjaimista on säilynyt: Wizard of Oz. Elokuva on sekava ja kömpelö, jopa nolo, eikä se aikanaan menestynyt. Niinpä se on vähitellen noussut suorastaan kulttimaineeseen.

Tässä esitetty pohdinta kansainvälisestä lastenkulttuurista koskee vain kehittyneitä länsimaita. Suuri osa maailmasta jää ulkopuolelle. Onko sielläkin ollut lastenkulttuuria? En todellakaan tiedä. Länsimainen lastenkulttuuri syntyi sinä suhteellisen lyhyenä ajanjaksona, kun lapset eivät enää olleet resurssi tai tuotantoväline, vaan heille annettiin ainutlaatuinen oikeus olla lapsia. Ehkä tuo jakso on päättymässä. Lastenkulttuuri ainakin pelien ja muun elektronisen viihteen muodossa on taas tekemässä lapsista kaupallisen hyödyntämisen kohteita.

Dorothy, Tik-Tok ja aasi Hirnupotku

Stalkerin maisemissa

Viimeisessä Filmihullu-lehdessä oli artikkelisarja Andrei Tarkovskista ja hänen elokuvistaan. Se taustoitti mielenkiintoisesti myös Stalkeria (1979). Kysymyksessä on Boris ja Arkadi Strugatskin romaaniin Huviretki tienpenkalle perustuva tieteiselokuva. Kertomuksen idea on seuraava. Maapallolla on käynyt vieraita avaruudesta. Emme tiedä ketä, emmekä tiedä, miksi he ovat täällä käyneet. He ovat oleskelleet jonkin aikaa alueella, jota nimitetään nyt ”vyöhykkeeksi” ja aiheuttaneet siellä jonkinlaista sotkua. Kuin huoleton seurue, joka pysähtyy huviretkelle tienpenkalle, ja jättää jälkeensä erilaisia poisheitettyjä esineitä ja jätteitä. Heille ne ovat olleet merkityksettömiä, mutta ihmisille – käsittämättömiä. Osa niistä on jopa vaarallisia, kuten ”gravitaatiokonsentraatit” ja ”velhon hyytelö”. 

 

Vyöhyke on eristetty, kielletty alue. Mutta se houkuttaa ihmisiä, jotka uskovat saavansa sieltä jonkun ratkaisun elämänsä ongelmiin. Stalker on yhteiskunnan marginaalissa elävä ihminen, joka kuljettaa seikkailijoita maksua vastaan vaaralliselle matkalle vyöhykkeelle. 

Elokuvassa Stalkerin miljöö on jonkinlaista rähjäistä kyberpunkkia, aikana jolloin sanaa ei vielä tunnettu. Hylättyjä teollisuuslaitoksia, junanratoja, romua, jätteitä, joutomaata. Nykyisin ymmärrämme elokuvan profeetallisuuden. Stalker vie asiakkaansa romahtaneeseen Neuvostoliittoon, joka elokuvan tekemisen aikana ei vielä ollut romahtanut. Vyöhyke tuo mieleen myös Tšernobylin ydintuhoalueen, sinnekin viedään salaa seikkailijoita.

Elokuvan teko oli tuskallista. Se piti kuvata Tadzikistanissa, kuvauspaikatkin oli jo valittu, mutta voimakas maanjäristys tuhosi ne. Uusi kuvauspaikka löytyi Virosta, noin 24 km Tallinnasta, jossa oli sodan aikana tuhotun voimalaitoksen rauniot. Elokuva kuvattiin värifilmille, mutta väärinkäsityksen takia materiaali meni pilalle laboratoriossa. Kuvaukset aloitettiin uudelleen, mutta ne keskeytyivät, kun Tarkovski sai sydänkohtauksen. Hän oli pitkään sairaalassa, ja siellä hän pohti elokuvaa uudelleen. Stalkerin hahmo muuttui kokonaan, hän ei enää ollut kovapintainen väkivaltainen roisto, vaan ainoastaan ulkonaisesti rosvoa muistuttava mutkikas hahmo, ”pyhä hullu”. Elokuva kuvattiin kolmannen kerran, nyt mustavalkoisena. Onneksi. Elokuva on syvästi outo, käsittämätön, se kääntää sisukset nurin. Ja samalla sen katsominen kirkastaa sielun.

Viime kesänä tein vaimoni kanssa veneellämme matkan Riianlahdelle tarkoituksena kiertää se. Lähdettyämme Pärnusta etelään päätimme yöpyä Skultessa, jossa ehkä piti olla vierassatama. Ja jonkinlainen satama siellä olikin. Pian alkoi tuntua siltä, että olimme tulleet Stalkerin lavasteisiin. Alue on suljettua teollisuusaluetta ja samalla jonkinlaista sotilasaluetta. Ja kuitenkin se on samalla vierassatama. Latviassa kaikki näyttää olevan mahdollista. Veneitä maalla ja vedessä; romua; hylättyjä rapistuneita tehdasrakennuksia ja toisia joissa ehkä tapahtuu jotain. 

Tunnelma oli erikoinen. Juri lainkaan ihmisiä ei näkynyt. Laiturissa olevan purjeveneen omistaja, latvialainen Erik selittää ystävällisesti asioita. Mukavuuksia satamassa ei ole, paitsi lukittu vessa, jonka avain on hillopurkissa teräksisessä sähkönjakolaatikossa. Erik myös näyttää, kuinka suljetusta tehtaan portista voi livahtaa ulos. Siitä ei ole isompaa iloa koska seudulla ei ole muuta kuin pujoa ja pajua kasvavaa joutomaata ja pölyisiä teitä, jotka eivät tunnu vievän minnekään. Sataman suulla on käynnissä epämääräisiä rakennustöitä. Erikin mukaan siinä rakennetaan uutta venesatamaa, joka avataan muutaman vuoden kuluttua. Ehkä. Illan hämärtyessä laiturin toiseen veneeseen tulee joitakin miehiä. Yrittävät näköjään korjata moottoria. Neuvotellaan latvian ja venäjän kielillä. Laiturilla seisoskelee äärettömän ikävystynyt teinityttö, jolla on kasettinauhuri. Hän käynnistää sen, ja sieltä kuuluu Jefferson Airplanen vanha piisi White rabbit. Kappale, jolla hippiaikana polkaistiin happobileet käyntiin. 

One pill makes you little and one pill makes you tall,
and the pill that your mother gives you does nothing at all.
So ask Alice, when she is ten feet tall.

Sitten veneen moottori alkaa käydä ja miehet näyttävät tyytyväisiltä. He istuvat veneessä pitkälle yöhän asti.

Aamulla lahden pohjukkaan tulee kymmenkunta ukkoa selvittelemään kovaäänisesti kalaverkkojaan, osa ajaa veneillään merelle. Kuten niin monessa paikassa ympäri maailmaa, vain vanhat miehet jatkavat kalastusta. Me jatkamme matkaa kohti Riikaa.

Muuten, pidin Latviasta ja latvialaisista.

Harissahauki

En ole kirjoittanut ruokabloggauksia, paitsi ihan muutaman. Netistä kun löytyy sekä reseptejä että ruokablogeja valtava määrä. Ja reseptejä etsivällä on jopa syytä turhautua. Samasta reseptistä voi löytyä satoja klooneja – tai sitten aivan tavalliseen ruokaan löytyy monta ohjetta, jotka eivät tunnu edes olevan sukua keskenään. Nettiaikana myös lähdekritiikin tarve korostuu. Reseptien laatu kun vaihtelee ja niissä voi olla karkeita virheitä.

Siksi olen kirjoittanut harvoin ruoasta. Lähinnä silloin, kun olen voinut samalla kertoa hyvän tarinan. Nelikulmaiset munat esitteli matemaattisia ruokia. Ja hapanjuurileivästä kertomani tarina pohti nykyajan alkemiaa. 

 

Harissahauen tarina alkaa hauesta. Se alkoi siitä, kun ostin kaupasta haukifileitä, ja sain mukana aivan liian suuren fileen. Hauki on perinteisesti aliarvostettu kala, vaikka se on napakkalihainen ja maukas. Syynä lienee hauen ruotoisuus. Ihmiset eivät nykyään osaa syödä ruotoista kalaa. Siinä auttaa kokemuksen kautta hankittu anatomian tuntemus. Hauen ruodot ovat aina juuri määrätyissä paikoissa. Tai jos kokemusta ei vielä ole, auttaa harkitsevuus ja uteliaisuus. Tai sitten, hauen voi jauhaa ruotoineen ja valmistaa kalapihveiksi. 

Hauki on mainiota paistettuna. Voi käyttää vaikka merianturan tapaan, kunhan varoo ruotoja. Savustettuna se on myös hyvää. Ja nykyään kaupasta saattaa saada kylmäsavustettua haukea. Kannattaa kokeilla, se on suorastaan taivaallista!

Kotikokin onneksi hauki on säilyvää. Ei ole mitään syytä pohtia, onko hauki aivan tuoretta, tai kiirehtiä valmistamaan ostokset heti ruoaksi. Päin vastoin, hauelle tekee oikein hyvää lepäillä ja raakakypsyä jääkaapissa muutama päivä (silakkaan pätee muuten sama asia). 

Tarina alkaa siis tästä: ostin aivan liian suuren haukifileen, vaikka pienet kalat on parempia paistettuina, koska pieniä ei ollut tarpeeksi. Mutta ajattelin, että suuresta fileestä voisin helpommin leikata ruodot pois! Sitä varten olen katsonut netistä opetusvideoita. Kalakonsulentti näyttää, miten se käy. Näyttää kyllä aika hankalalta. Aikansa askarreltuaan ruototaiteilija nostaa fileen näytille ja sanoo, no niin, tässä on nyt ruodoton hauki. En ole ihan varma, pitääkö uskoa.

Mutta harjoittelemalla se selviää, ainakin se on teoriassa mahdillista. Joten otetaan nyt se liian iso filee ja veitsi. Veitsen on hyvä olla aika ohut, kapea ja terävä. Ei tämä tylsällä veitsellä onnistu (mene siis rautakauppaan ja osta veistenteroitukseen tarkoitettu timanttiliippa, ei ole kallis, ja sitä kauppaa et tule koskaan katumaan). 

No niin, nyt voi harrastaa kokeellista anatomiaa. Sivele sormella fileen selkälihaa leikatulta puolelta, niin saat selville, missä ruotorivi kulkee. Sillä ne hauen hankalat ruodot on rivissä selkälihassa, hieman vatsaontelon yläpuolella. 

 

Aseta sitten filee leikkuulaudalle nahkapuoli ylöspäin ja halkaistu puoli lautaa vastaan. Voit ensin leikata fileen 10 cm pätkiksi, se helpottaa operaatiota. Aseta veitsi selkälihan ja ruotorivin päälle, hieman, ehkä sormenleveys kylkilihasta selkään päin, ja leikkaa hyvin keveällä kädellä suoraan alas. Tarkoitus on, että tunnet, kun veitsen terä kohtaa ruotorivin. Tätä varten kalan on hyvä olla iso, ruodot on helppo tuntea. Sitten seuraa varovasti ruotoriviä, samalla kääntäen terää vatsaonteloon päin, ja seuraa terällä ruotorivin reunaa, niin että saat leikattua aivan ruotoriviä myöten lautaan asti. Nyt sinulla on irrotettuna vatsalihat ja osa selkälihaa ruodottomina. Seuraavaksi veitsen terä viedään aivan äsken irti leikatun ruotorivin toiselle puolelle, ja samaan tapaan ruotoja seuraten leikataan irti selkälihan selänpuoleinen osa. Tämä on hankalaa koska ruodot on Y:n muotoisia. Hommasta tulee väkisin hieman sotkuinen. 

Lopputulos on, että jäljelle jää vielä kaistale jossa on lihaa ja paljon ruotoja. Siitäkin voi koettaa leikata varovasti lihan irti. Vaihtoehtoisesti homman voi tehdä peilikuvana, eli asettaa filee laudalle halkaistu puoli ylöspäin. Silloin ruotorivi on helppo nähdä tai löytää sormella sivelemällä. Toisaalta ruodot on väärin päin. Kannattaa kokeilla, kuinka päin homma on hauskempaa. Lopulta jäljellä on pyrstöpää, ruotorivi jatkuu vatsaontelosta jonkin matkaa pyrstön suuntaan. Ne irrotetaan samalla tavalla, mutta pitää hukan improvisoida. Nyt on saatu aikaan kasa eri tavoin silvottuja kalanpaloja, joissa ruotoja on vähän – mutta aina sinne joku jää. 

Tarina jatkuu: rupesin miettimään niille sopivaa valmistustapaa. Mielessäni oli portugalinturska, mutta sitten näin jääkaapin ovessa harissapurkin. Päätin käyttää sitä, ja improvisoin loput reseptistä. 

 

Nyt valmistetaan harissahauki. Hauki on rohkea ja kursailematon kala, eikä sen voimakas maku lainkaan hätkähdä harissaa. Pikemminkin nuo maut pitävät toisistaan. Harissa on Lähi-Idässä, ja erityisesti Pohjois-Afrikassa tunnettu melko tulinen maustetahna. Sitä voi yrittää tehdä itse, mutta sitä saa onneksi myös monista tavallisista ruokakaupoista. Vihje: harissa käy mausteeksi lihaan, kalaan, kanaan ja kasviksiin. Sen maku on aika omanlainen, joten kannattaa toki ensin kokeilla. 

 

Joten otetaan 500 g kalaa kohti pari reilua teelusikallista harissaa, yksi lusikallinen Dijon-sinappia ja pari ruokalusikkaa sitruunamehua, ja sekoitetaan niistä marinadi. Leikataan kalat 2-3 cm paloiksi ja sekoitetaan marinadiin, ja jääkaappiin yön yli. Sitten voidellaan matalahko vuoka ja ladotaan kalat sinne. Sekoitetaan marinadista kastike: sekaan vajaa purkki smetanaa tai muuta vastaavaa, puoli kynttä raastettua valkosipulia ja desi juustoraastetta. Varovasti suolaa koska marinadi on jo suolaista, Lusikoidaan soosi kalojen päälle, hiukan juustoraastetta päälle ja 170-asteiseen uuniin puoleksi tunniksi, lopussa grillivastus päälle niin että kuorrutus saa väriä.

Siinä se. Käy hyvin riisin tai vaikka kuskusin kanssa. En ole laittanut sipulia, mutta senkin kanssa voisi kokeilla.

Taloustiede – moraalitiede

Kuuntelin juuri radiokeskustelua, jossa puhujat olivat yksimielisiä siitä, että pitäisi alkaa kehittää moraalista taloustiedettä. Koska talouden hallitsematon toiminta alkaa uhata koko ihmiskuntaa. Ja niinhän asia voidaan tosiaan ja hyvin syin nähdä. En kuitenkaan ollut samaa mieltä taloustieteen moraalittomuudesta tai moraalivajeesta, vaan mielestäni totuus on suorastaan päinvastainen. Tämä vaatii ilmeisesti selittämistä.

Taloustiede ei ole suorastaan harrastusalueellani, muta tehdessäni aikanaan väitöskirjaa teollisuustalouden osastolle jouduin perehtymän asiaan lukemalla ja tenttimällä läjittäin taloustieteen klassikoita - ja myös uudempia kirjoja. Tutustuin siis minulle uuteen alaan uteliaana ja tuorein aivoin, ja myös kriittisesti. Se oli mielenkiintoista, ja myös vaikuttavaa. Taloustieteessä avautui minulle uusi maailma, joka ei suinkaan ollut aivan sellainen kuin luullaan, ja mitä itsekin luulin. 

 

Palasin taloustieteen äärelle uudestaan reilun kymmenen vuoden kuluttua. Olin puhumassa innovaatiojohtamisesta eMBA- kursseilla (yritysten johtotehtävissä toimiville tarkoitettu täydennyskoulutusohjelma). Koska mielestäni tavoitteellisen toiminnan pitää pohjautua tietoon, halusin aluksi pohtia, mistä saadaan taloutta kuvaavaa tietoa. Oli varsin luontevaa aloittaa luento sokraattisella kysymyksellä: mikä on talous? Varsin pian pääsimme yhteisymmärrykseen siitä, että talous on sellainen käytäntöjen, organisaatioiden ja sopimusten järjestelmä, joka tähtää aineelliseen hyötyyn. Oikeastaan tällainen keskustelu selventää asioita jo aika paljon. 

 

Olisiko taloustiede hyvä pohja talouden ymmärtämiselle? Ehkä on syytä tarkastella ensin taloustieteen juuria. Teollinen talous kehittyi voimakkaasti Englannissa valistuksen aikaan 1700-luvulla. Ei ihme, että ensimmäiset suuret taloustieteen klassikkoteokset kirjoitettiin juuri silloin. On kiinnostavaa, että tuon ajan taloustieteilijät kuten David Hume ja Adam Smith katsoivat olevansa myös ja jopa ennen kaikkea moraalifilosofeja. Taloustieteen keskeinen kysymys oli: millainen menettely on oikein, ja miten talous tuottaa eniten hyötyä ihmiskunnalle. Moraalinen asenne talouteen jatkui seuraavalla vuosisadalla, muun muassa John Stuart Millin kautta, ja huipentui Karl Marxiin. 

 

Talouden ja hyvinvoinnin teorioiden kytkentä oli johtanut taloustieteen politisoitumiseen. Oikeastaan se oli väistämätöntä. On yhtä luonnollista, että syntyi suuntauksia, jotka pyrkivät irrottamaan talouden moraalisista kysymyksistä. Luonnontieteiden esimerkin mukaan koetettiin keskittyä puhtaasti sisäiseen tehokkuuteen, muun hyvän ajateltiin seuraavan luonnollisella tavalla talouden tehokkuudesta. Mutta tokihan tämäkin on poliittinen asenne. Tunnettu ”hiostuksen isä ja kello-kallejen kummisetä” Frederick Taylor uskoi pelkän tehokkuuden riittävän. Mutta hänen menetelmiensä sokea noudattaminen johti aikanaan, ja johtaa edelleen ristiriitoihin ja konflikteihin. Ilmeisesti talouden moraalisesta ulottuvuudesta ei niin vain pääse eroon. Palaan tähän asiaan kohta.

Etenkin Marxin jälkeen taloustieteessä on ollut mielestäni aplologinen sävy. Vaikka moraalinen näkökulma on häveliäästi piiilotettu,  taloustiede pyrkii puolustelemaan talousjärjestelmää - tai harvemmin haastamaan. Vaikka tieteen tulisi pikemminkin tutkia taloutta viileässti, kuin jotain outoa eläintä tai konetta. ”Poliittisesti neutraalin” taloustieteen keskeinen doktriini on odotetun hyödyn teoria. Ajatuksella on pitkä historia, mutta 1940-luvulla Oskar Morgenstern ja matematiikkanero John von Neumann onnistuivat formalisoimaan sen. Kyseessä on peliteoriaan perustuva malli. Talouden toimijat oletetaan rationaalisiksi olennoiksi jotka tekevät loogisia päätöksiä. Ajatus on hallinnut 1900-luvun jälkipuoliskon taloustiedettä. Ei siksi, että teorialla olisi hyvä selitys- ja ennustuskyky, vaan koska se on eräs harvoja talousteorioita, jotka pystytään paketoimaan siistiin matemaattiseen muotoon.

Kaikki eivät siihen usko. Amerikkalainen taloustieteilijä, matemaatikko ja psykologi Herbert A. Simon on  esittänyt niin sanotun rajoitetun rationaalisuuden mallin (model of bounded rationality). Hän havaitsi, että ihminen ei ajattele rationaalisesti, vaan pyrkii pikemminkin optimoimaan paikalliset ja lyhtytakaiset edut. Myös Amos Twersky ja Daniel Kahneman ovat luoneet realistisempia malleja, jotka osoittavat inhimillisen ajattelun virheellisyyden.

Aivan kuten John von Neumann, myös Herbert A. Simon on tietokonealan ja tekoälyn pioneereja. Hän myös kirjoitti 1950-luvulla kuuluisan kirjan Administrative behavior. Se herätti paljon huomiota, ja osaltaan vaikutti siihen, että hänelle myönnettiin taloustieteen Nobel-muistopalkinto. Kirjaa ylistettiin, ja Simonilta kysyttiin, millaisiin organisaatioita mittaaviin aineistoihin kirja perustuu. Kerrotaan, että Simon vastasi: ”ei mihinkään, keksin kaiken omasta päästäni”. Suurella ajattelijalla oli rohkeutta puhua rehellisesti – ja hänellä oli myös rohkeutta irtisanoutua myöhemmin varhaisen kirjansa ideoista. Kirjan suomennettu laitos Päätöksenteko ja hallinto on omassa hyllyssäni, löysin sen Oulun kaupunginkirjaston poistokirjojen laarista.

Palataan taloustiedon lähteille. Millä tavalla tätä tietoa on paketoitu kirjalliseen muotoon? Alan klassikot tuntuvat yhdistelevän ajatuksia kansantaloudesta, psykologiasta ja organisaatioiden teoriasta. Sellaisena ne ovat raskasta luettavaa. Uusia oppikirjoja kyllä kirjoitetaan, vaikka mieleeni ei tule yhtään hyvää. Nykyään taloutta käsittelevät paksut yleisteokset ovat harvinaisia.  Ne ovat pikemminkin pamfletteja tai yhteiskunnallisia puheenvuoroja. Toki niitä edelleen kirjoitetaan, kuten Thomas Pikettyn Pääoma 2000-luvulla (2014). Varsinaiset tieteelliset teoriat julkaistaan vertaisarvioiduissa aikakauslehdissä. Tieto on sirpaloitunutta ja omaksumiskynnys on valitettavan korkea. 

  

Kuten edellä kirjoitetusta varmaan kävi ilmi, taloustiede ja organisaatiotiede ovat lähellä toisiaan. Organisaatiotieteen klassikot kirjoitettiin 1900- luvun alkupuolella. Oman näkemykseni mukaan ne ovat edelleen ajankohtaisia. Niitä kannattaa lukea, ja ne ovat onneksi myös varsin helppolukuisia. 

 

Kokonaan oma lukunsa ovat niin sanotut bisneskirjat, jotka eMBA-kurssilaisia kovasti kiinnostivat. Ne muodostavatkin varsin laajan ja ongelmallisen joukon. Joskus niitä kirjoittavat arvostetut taloustieteilijät. Mutta valitettavasti suurimman osan kirjoista ovat kirjoittaneet erilaiset omatekoisia menetelmiään mainostavat konsultit, urheiluvalmentajat, psykologit ja ylipäätään julkisuuden henkilöt. Kirjoihin kannattaa suhtautua erittäin varovaisesti. Tyypillisesti ne ovat ns. preskriptiivisiä eli reseptejä tarjoilevia. ”Tehkää näin, niin yrityksenne menestyy”. Viime aikoina on saanut julkisuutta Thomas Eriksonin kirja Idiootit ympärilläni. Monet asiantuntijat ovat nähneet aiheelliseksi todeta kirjan hölynpölyksi, sen suosion ja ilmeisen haitallisuuden takia.

Toinen yleinen bisneskirjojen muoto ovat deskriptiiviset kirjat, siis erilaisia tarinoita kertovat kirjat ja muistelmateokset. Ne ovat ilman muuta vankemmalla pohjalla, jos kerronta on rehellistä. On hyvä muistaa, että aina se ei sitä ole. Alan vanha klassikko on valtavan suosion saanut teos In Search of Excellence (Tom Peters ja Robert Waterman Jr. 1982), jossa analysoitiin 42 amerikkalaista yritystä ja kerrottiin, mikä tekee niistä erinomaisia. Kirjaa luetaan edelleen, vaikka on osoittautunut, että aikaa myöten nuo yritykset ja niiden johtamistavat ovatkin olleet vähemmän onnistuneita tai suorastaan surkeita. Niinpä kirja sai eräänlaisen jatko-osan: In Search of Stupidity: Over 20 Years of High-Tech Marketing Disasters (Merrill R. Chapman 2003). Ehkäpä molemmat kirjat kannattaisi lukea, vaikka ovatkin jo vanhoja.

Mutta palataan nyt alun aiheeseen: onko taloustiede moraalitonta, ja tarvittaisiinko erityistä moraalista taloustiedettä. Olen esittänyt, että kysymys on oikeastaan näennäinen, sillä se ohittaa sen tosiasian, että talous on laaja ilmiö ja kattaa kaikki yhteiskunnan alueet ja tasot. Minusta on parempi sanoa, että taloustiede on jo lähtökodiltaan moraalista, sillä se käsittelee hyvän ongelmaa. 

Mutkikkaassa maailmassamme on niin kovin paljon erilaisia ryhmiä ja tasoja. Niiden välillä on erilaisia näkökulmia ja eturistiriitoja. Koko yhteiskuntaelämän tärkein asia on sovitella nämä ristiriidat ja saada eri ryhmät toimimaan yhdessä. Ei sen kummempaa (vaikka ei se helppoa ole).

Joten kerrataan. Psykologia tutkii, mitä on yksilön hyvä. Sosiologia tutkii pienyhteisöjen hyvää. Yritystaloustiede tutkii, mitä on yritysten hyvä. Ekologia tutkii lisääntyvässä määrin, mitä on hyvä ekosysteemille. Kansantaloustiede tutkii, mitä on kansakunnan hyvä. 

Ja aivan ilmeisesti tarvittaisiin globaali taloustiede selvittämään, mitä on maapallon hyvä.