perjantai 6. heinäkuuta 2018

Toiveesta olla Sherlock Holmes

Franz Kafka on kirjoittanut novellin – tai oikeastaan sitäkin lyhyemmän tekstinpätkän Toive muuttua intiaaniksi, se on julkaistu kokoelmassa ”Keisarin viesti”. Tuo hyvin tunnevoimainen, romanttissävyinen ja aika hämärä tekstinpätkä kuvaa juuri sitä mitä nimi sanoo, vaikka en oikein ymmärrä enkä halua tulkita, mitä se tarkoittaa. Kukapa ei haluaisi, muuttua intiaaniksi edellyttäen että intiaanit ovat sellaisia mitä kuvittelemme ja se maailma missä intiaanit vaikuttavat olisi myös sellainen. Mikä ei tietenkään ole niin. 

Itse en ole niinkään halunnut olla intiaani, vaan Sherlock Holmes. Luin varsin nuorena, oikeastaan lapsena noita kertomuksia, ja ne kietoivat minut kerta kerralta vahvemmin pauloihinsa. 

Pari sanaa Holmesista. Hän on Arthur Conan Doylen luoma fiktiivinen salapoliisi 1800- luvun lopun Lontoossa. Kertomukset julkaistiin aluksi lehdessä. Niistä tuli tavattoman suosittuja, ja niinpä niitä kirjoitettiin vuoteen 1927 asti: kaikkiaan neljä romaania ja 56 kertomusta. 

Mutta miksi nuo jutut viehättivät minua niin kovin? Paljon enemmän kuin vaikka Tarzan, joka tuntui minusta tylsältä. Syynä ei tietenkään ollut viktoriaanisen Lontoon miljöö, siitä en voinut siihen aikaan ymmärtää mitään. Aloin kiintyä siihen paljon myöhemmin – mikä tietenkin pitkitti Holmes-tarinoiden nautinnollisuutta, niistä paljastui aina uusia piirteitä. Jätetään pois myös jännityskertomuksen yleinen vetovoima. Tapahtuu rikos, ja vähitellen se selvitetään. Näin käy lukemattomissa muissakin tarinoissa, mutta Holmesissa on jotain aivan erityistä. Syynä täytyy olla Holmesin persoona. 

Sankarina Holmes täyttää minimivaatimukset. Hän on tarvittaessa rohkea ja päättäväinen. Hän on myös fyysinen ja osaa jopa tapella, vaikka hän ei laiskana henkilönä koskaan harjoitellut. Tässä hän muistuttaa brittiläistä yläkuokan herrasmiestä. Hänen fyysinen sankaruutensa aiheutuu kuin itsestään luokka-asemasta. Mutta en ihaillut Holmesia toimintasankarina. Kuten sanoin, riitti kunhan hän täytti uskottavat minimivaatimukset. 

Holmes ei ole mikään mukava luonne. Sitä paitsi hän ei yleensä kerro itsestään mitään, eikä juurikaan ilmaise tunteitaan. Sekin pitää hänet etäisenä, hän on arvoitus. Tunnemme hänet pääasiassa hänen ystävänsä tohtori Watsonin kuvaamana. Ja Watson ihailee Holmesia suunnattomasti ja sallii hänelle hänen vikansa. Vaikka hän yrittääkin hyvänä ystävänä pitää Holmesia kurissa. Hän suree ystävänsä synkkämielisyyttä ja koettaa saada hänet luopumaan paheistaan: kokaiinin käytöstä, ylettömästä tupakoinnista, laiskuudesta ja revolverilla ammuskelusta sisätiloissa. Holmes on myös etevä viulunsoittaja, mutta soittaa vain yksikseen lieventääkseen synkkyyttään. 

Holmes tulee selvästi ylemmästä yhteiskuntaluokasta, vaikka ei kovin korkealta. Epäilemättä hän on käynyt jotain ylempien luokkien yksityiskoulua. Mutta hän on eristynyt, koulussa hän ei luonut niille ominaisia toveriverkostoja. Yhdessäkään kertomuksessa emme tapaa entistä kulutoveria häntä auttamassa, emmekä muussakaan roolissa. Holmes haluaa tulla toimeen omillaan, vain älynsä ja kykyjensä varassa. 

Ymmärrän, että romanttista nuorta tällainen tyly sankari kyllä miellyttää. Holmes näyttää keskisormea muiden odotuksille, hän haluaa olla vain oma itsensä. Mutta hän näyttää keskisormea myös rikoksille ja pahuudelle. Hän on syvästi moraalinen, mutta ei alleviivaa sitä millään tavalla.

Mutta on jotain paljon enemmän. Holmes-novellit ovat tieteen ja tiedon kyllästämiä. Holmesilla on hyvät tiedot lääketieteestä ja kemiasta, ja hän käyttää instrumentteja ja tekee kemiallisia kokeita tutkiessaan johtolankojaan. Hänen terävät silmänsä tekevät tarkkoja havaintoja, ja hän tekee niistä päätelmiä. Tärkeintä eivät kuitenkaan ole itse yksityiskohdat, vaan se, että niistä vedetään johtopäätöksiä sijoittamalla ne yleisempään kehykseen. Hän käyttää hyväkseen laajoja tietojaan psykologiasta, lääketieteestä, sosiologiasta, politiikasta, biologiasta ja historiasta. Lopulta joukosta hajanaisia havaintoja muotoutuu järkevä kertomus. Miten ja miksi rikos on tapahtunut. Ja miten rikollinen ehkä voidaan saada kiinni. Tai aina ei koeteta saada, sillä kertomuksissa totuutta tarkastellaan myös moraalin kautta. 

Pidin kovasti noista novelleista, mutta se ei ole kaikki. Samalla myös samaistuin kertomuksen sankariin. Halusin muuttua Sherlock Holmesiksi. Elää eräänlaista tieteellistä elämää. Riippumattomana ja ymmärtäen, ettei ehkä kannata odottaa tunnustusta, ja että tuo elämä voi olla joskus myös raskasta ahdistavaa. Mutta satunnaiset vaikkakin epätäydelliset onnistumiset hyvittävät  paljon. 

Tietenkään en voinut muuttua Sherlock Holmesiksi. Ehkä en olisi kestänyt niin eristynyttä elämää, oma elämä muodostui toisenlaiseksi. Mutta minusta tuntuu, että jotain kuitenkin jäi. Unelmamme rakentavat meidät.

keskiviikko 4. heinäkuuta 2018

Fysiikka ei enää edisty - vai edistyykö sittenkin?

Scientific American- lehden verkkoversion artikkelissa (25.6.2018) tiedetoimittaja arvioi fyysikon ja bloggaajan Sabine Hossenfelderin kirjaa Lost in math. How Beauty Leads Physics Astray, eli ”eksyksissä matematiikassa: miten kauneus johtaa fysiikan harhapolulle”. Toimittajaa oli pitkään askarruttanut sama asia kuin kirjailijaa. Fysiikalla tarkoitetaan tässä niin sanottua ”puhdasta fysiikkaa”, jonka työmetodina on rakentaa sellainen aukoton matemaattinen formalismi, joka selittäisi maailman rakenteen pohjia myöten. Miten tällainen formalismi voitaisiin löytää? Ilmeisesti sen pitäisi olla yhtenäinen (ei siis erillisistä paloista sommiteltu), kattava ja sisäisesti ristiriidaton. Ja siihen liittyisi ainakin periaatteellinen reduktionismi: kaikki fysiikan lait pitäisi olla palautettavissa siihen. Tällainen perusasioiden etsintä näyttää liittyvän hiukkasfysiikkaan ja kosmologiaan. Ilmeisesti siksi, että juuri siellä tuntuisi olevan suuria ratkaisemattomia ongelmia. 

Miten tällainen malli voitaisiin löytää? Fyysikoiden teoreettinen työkalu on matematiikka, ja uuden matematiikan kehittämistä on mahdotonta selittää rationaalisena prosessina (niinkuin tietysti mitä tahansa luovaa työtä). Matemaatikot puhuvat säännöllisesti hyvän matematiikan kauneudesta. Onnistunut matematiikka tuottaa esteettistä mielihyvää. Tai sitten se jollain muulla selittämättömällä tavalla näyttää oikealta. Erästä huippufyysikoiden äärimmäistä tavoitetta kuvaillaan termillä ”kaiken teoria” (theory of everything, TOE). Eräs kandidaatti kaiken teoriaksi on pitkään ollut säieteoria (string theory). 

Mutta mistä Hossenfelder on niin huolestunut? Lopullisen teorian etsiminen on haastava ja erittäin motivoiva tavoite. Se vetää fysiikan pariin etevimmät opiskelijat – tai ainakin sellaiset, jotka kuvittelevat olevansa kaikkein fiksuimmat, mikä ei välttämättä ole sama asia. Mutta ongelma tuntuu olevan turhautuminen. Haave lopullisesta teoriasta on nimittäin vanha. Jo Einstein yritti keksiä sitä. Stephen Hawking on puhunut voimakkaasti sen puolesta vuonna 1980, julistaen ratkaisun olevan lähes käden ulottuvilla. Eräs tämän hetken huippunimi, Edward Witten sanoo säieteoriasta: se on niin valtavan hieno ja täydellinen, että se vain yksinkertaisesti ei voi olla väärä. Mutta: säieteoriaa alettiin kehittää jo 1960- luvulla, ja siitä tunnetaan useita variantteja. Kaikilla niillä on yksi paha vika: ne eivät ole oikein. Joten ei ihme, että monet ovat turhautuneita. 

Ennen kun jatkan, minun pitää sanoa, että en tunne näitä teorioita sillä tavoin kuin fyysikko ne tuntee. Tosin lähes 40 vuotta sitten suoritin yhden kvanttimekaniikan johdantokurssin, mutta sen tiedot voivat olla hieman vanhoja, puhumattakaan siitä, miten ruosteessa omat tietoni ovat. Sen sijaan tunnen aika hyvin monia muita tieteitä, olen perehtynyt tieteenfilosofiaan, ja erityisen hyvin tunnen teknisiä tieteitä ja niiden filosofiaa. Joten seuraan fysiikasta käytävää keskustelua, muta en itse tee fysiikkaa. Tällaista fysiikasta puhumista sanotaan joskus myös metafysiikaksi. Monet ammattifyysikot vierastavat fysiikasta puhumista, mutta lähes kaikki tekevät sitä kuitenkin. Itse katson, että tieteen tekemisen välttämätön osa on myös tieteestä puhuminen. Sen metodeista, sovelluksista, merkityksestä ja ennen kaikkea sen suhteesta maailmaan, todellisuuteen ja ihmisenä olemiseen.

Palaan teemaan. Mikä fysiikkaa oikein vaivaa, miksei se edisty? Hossenfelderin mukaan syynä on, että fyysikkoja vaivaa subjektiivinen vääristymä. Kuvitelma yhtenäisteoriasta, ja pyrkimys arvioida teorioita esteettisin perustein. Mieleeni tuli toinenkin mielikuva: alkemistien työskentelytapa, yritys löytää viisasten kivi. Sekin on subjektiivinen vääristymä ja tiedettä kuvaava ikivanha meemi. Mutta entä jos tällainen asenne on väärä? Entä jos maailma ei olekaan sellainen, että se selittyisi formalismilla, mekanismilla, ja matemaattisella koneistolla, kunhan sellainen löytyy. Entä jos todellisuus onkin aivan toisenlainen? 

Fysiikka julistaa olevansa tieteenä erityisasemassa, kaiken yläpuolella. Koska sen tavoite on niin suuri: todellisuuden selittäminen. Ja ilman muuta pitää myöntää, että fysiikka on glooriansa ansainnut. Se on muuttanut maailmankuvaamme enemmän kuin mikään muu asia. (En kuitenkaan sano, että se on luonnut teollisen maailman ja modernin teknologian, koska se ei ole totta, mutta tämä on liian mutkikasta tässä selitettäväksi. Tiedonjanoiset voivat lukea kirjani Tervanpoltosta innovaatiotalouteen, Avain 2012). Mieltymys nähdä maailma matemaattisena ja johtaa kaikki tieto matemaattisista perusasioista on ikivanha, ja ilmeisesti peräisin antiikin pythagoralaisilta. Ja taas myönnän, että se on ollut erittäin hyvä idea. Olemme päässeet numeroiden ja kaavojen varassa tosi pitkälle. 

Otetaan toisenlainen näkökulma. Länsimainen tieteentraditio voidaan jaotella aristoteliseen ja galileolaiseen traditioon. Vanha aristotelinen traditio pyrkii etsimään lopullisia syitä. Kaiken alkusyytä ja perusliikuttajaa. Se kysyy ”miksi”. Galileolainen traditio hylkäsi tämän periaatteen. Sen mukaan tiede voi vastata aivan toisenlaisiin kysymyksiin. Sellaisiin, miten sen tutkimat kohteet toimivat ja miten ne vaikuttavat toisiinsa. Se kysyy ”miten”. Tieteenhistorian perspektiivistä voimme sanoa, että aristotelinen tiede ei edistynyt. Se johti vain sekavaan mutta hedelmättömään spekulointiin, ja konkreettisimmillaankin se antoi hullunkurisia ja vääriä vastauksia. Länsimainen luonnontiede syntyi, kun tiede siirtyi galileolaiseen metodiin. Se alkoi tuottaa heti tuloksia, joita voi testata ja arvioida. Minusta näyttää nyt, että fysiikka on palannut aristotelisille juurille, se kysyy perisyitä. Ja tieteenhistorian todistuksen mukaan tällä linjalla tiede ei edisty. Olisiko syytä tehdä se hieman hankala kysymys, ovatko fysiikan ja kosmologian peruskysymykset aristotelisia? Ja jos ovat, millaisilla galileolaisilla kysymyksillä ne voitaisiin korvata?  

Ja vielä yksi hankala näkökulma. Mitä matematiikka oikein on? Aivan, se on aristotelinen kysymys, mutta metafysiikassa meillä on lupa käyttää myös tällaisia kysymyksiä. Tiedämme kokemuksesta, että matematiikalla on paljon yhteyksiä todellisuuteen, vieläpä varsin mutkikkaalla tasolla kuten vakiintuneen fysiikan runkona. Mutta kuinka pitkälle tämä periaate toimii? Kurt Gödel osoitti vuonna 1931, että matematiikka on jo periaatteellisella tasolla epätäydellistä. Se oli järkytys filosofeille ja matemaatikoille, mutta entä fyysikoille? Onko tällä asialla vaikutusta matemaattisesti ilmaistun fysiikan validiteettiin?  

Jos alussa kuvaamamme fysiikan ehtyminen on fundamentaalista, millaista uusi fysiikka voisi olla? Siteeratussa artikkelissa viitattiin ”post-eksperimentaaliseen” fysiikkaan. Sitä pidettiin kauheana kohtalona, jotenkin mitättömänä. Onko se todella niin? Vertauskohteeksi voisi olla tekniset tieteet, vaikkapa Scientific Americanin artikkelissa niin ikään väheksytty materiaalifysiikka. Tosiasiassa se on äärimmäisen haastava tiede, ei se ollenkaan häviä fysiikalle siinä suhteessa. Se jopa turvautuu kvanttimekaniikkaan. Mutta siitä puuttuu yhdistävä paradigma. Ei ole olemassa yhtenäistettyä aineen teoriaa. Materiaalifysiikka on mosaiikkikuva.

tiistai 3. heinäkuuta 2018

Tiedonjanon herättämisestä

Kirjallisuus etsii alituisesti uusia muotoja, ja hyvä niin. Toisaalta maailma on avara. Se mikä tuntuu nyt uudelta ja viehkeältä, ei ehkä olekaan sitä muutaman vuoden kuluttua. Ja mitä kummallisinta, uudet tyylit saattavatkin osoittautua kertauksesi. Ne ovat uinuneet satoja tai jopa tuhansia vuosia putkahtaakseen sitten tuoreina esiin taas. Tällaisia ajatuksia heräsi mielessäni, kun luin Morten Strøksnesin vasta käännetyn Merikirjan. Aluksi subjektiivinen avio. Kirja oli mainio, se lumosi minut. Luin sen lähes yhdeltä istumalta kannesta kanteen. 

Kirja on myös askarruttanut kriitikoita. Onko se romaani vai tietokirja? Onko se dokumentti, fiktio vai fantasiaa? Joidenkin ihmisten täytyy ilmeisesi saada kirja lokeroitua, jotta he voisivat päättää, haluavatko he lukea sen, tai ylipäätään jotta siihen voisi suhtautua. Erityisesti tämän kirjan kohdalla luokittelu tuntuu tuskalliselta, en halua lähteä siihen. Miksi eivät kaikki kirjat voisi olla tällaisia?

Kirjat on tapana luokitella tieto- ja kaunokirjoihin. Tietokirja on ollut vallitseva lajityyppi (unohdetaan nyt näytelmät, jotka oikeasti pitää esittää ja runot, jotka on aiottu laulettaviksi). Vaikka kaunokirjoja on ollut pitkään (esimerkkeinä Trimalkion pidot, Decamerone ja Don Quijote), vasta romantiikan aikana kaunokirjasta tuli mahtilaji, ”kirjallisuutta”. Edelleenkin kaunokirja on ”se oikea kirja”, niin että useimmat meistä eivät edes tiedä, että ylivoimaisesti suurin osa kirjoista on tietokirjoja. 

Nykyisin tietokirjat on tapana jaotella tiedekirjoihin (suunnattu asiantuntijoille) ja tietokirjoihin (tarkoitettu laajemmalle yleisölle), sekä oppikirjoihin. Jaottelu ei ole hyvä, sillä on tiedekirjoja, jotka on tarkoitettu poikkitieteelliselle yleisölle, ja siksi niitä on helppo kenen tahansa lähestyä. Erityisesti omana aikanamme on alkanut yleistyä myös kaupallis- aatteellinen tietokirjalaji, joka ei sisällä lainkaan tietoa, vaan jopa sen vastakohtaa, voisimme sanoa näitä kirjoja vaikka sumutukseksi (julkkisten elämänkerrat, propaganda, elämäntapaoppaat, uskomushoitokirjat, rajatieto, uskonto- ja kulttikirjat ja niin edelleen). Lista on surullisen pitkä. 

Kirja on elämyksellinen esine. Kirjaa lukiessa sekoittuu erikoisella ja vaikuttavalla tavalla kirjoittajan puhe ja lukijan sisäinen puhe. Siinä on painetun kirjan ainutlaatuisuus. Mutta tietokirjojen perisynti on tylsyys, mikä työskentelee kirjan tarkoitusta vastaan. Tylsyys vaivaa erityisesti tiedekirjoja, mutta kyllä muutkin tietokirjat voivat olla tylsiä. 

Eräs tapa taistella tylsyyttä vastaan on antaa kirjojen lakityyppien sekoittua, tai vuotaa toisiinsa. Eräs Merikirjan kanssa samanaikainen kirja on Juha Hurmeen Niemi. Hurmeen kirja on fiktio, mahdollisesti se kertoo Suomen historian tarinaa, tai näin ainakin lukija voi kirjaa tulkita. Hurmeen kirjassa ei ole lähteitä eikä viitteitä. Jos sen tulkitsee historiaksi, lukija saattaa ajatella, onko se totta, onko kirjassa tietoa? Kirja siis herättää tiedonjanoa. Koska viitteitä ei ole, lukija ei oikeastaan saa kirjasta otetta. Tällä tavoin tulkittuna kirja edellyttää lukijalta taustatietoa. Mutta positiivista on että tiedonjano on herätetty.  

Merikirja on tietokirja merestä Norjan rannikolla, kalastuksesta, ja kalastuksen ja meren synnyttämästä kulttuurista. Kirja on kokemuspohjaista fiktiota, se kertoo yrityksestä pyydystää syvissä vesissä elävä suurikokoinen ja salaperäinen peto, Jäähai eli Holkeri. Kirjalla tuntuu olevan selvä esikuva: Herman Melvillen Moby Dick. Merikirja on samalla tavoin tolkuton, kohtuuton, romanttinen ja kauhistuttava. Melville kertoo juonikerronnan rinnalla merestä, merimiehistä ja valaanpyynnistä, mutta nykyajan lukija huomaa, että Melville joko sepittää asioita tai toistaa oman aikansa uskomuksia. Emme oikein luota kirjan tietoihin, mutta se ei vähennä kirjan vaikuttavuutta, vaan toimii pikemminkin päinvastoin. Kaunokirjallinen romaani herättää myös lukijan tiedonjanon. 

Kirja  tuo jotenkin mieleen myös Olaus Magnuksen, 1500- luvun ruotsalaisen pappismiehen. Hän kirjoitti kuuluisan Pohjoisten kansojen historian, jota Merikirjassakin paljon siteerataan. Magnuksen kirja ja kartat on kiehtova sekoitus tietoa, outoja juttuja ja silkkaa hölynpölyä - vaikka kirjoittaja oli itsekin pohjolan asukas. Ilmeisesti papit olivat kovin kaukana tavallisen kansan elämästä. Magnus on kirjannut kuulopuheita, ja ehkä hänen informanttinsa ovat syöttäneet hänelle myös tahallaan pajunköyttä. Aivan kuten ns. alkuperäiskansojen edustajat vedättivät 1900- luvun antgropologeja. Toinen mielleyhtymä on Samuli Paulaharhun Ruijan kertomukset. Paulaharju mm. kertoo merikummituksista, joita pohditaan myös Merikirjassa. 

Merikirjassa on mukana myös viitteet eri tiedonlähteisiin, viitteet on esitetty asiallisesti tietokirjan tapaan, niitä on kaikkiaan 104. Kirjaan ladatun tiedon ylenpalttisuus alkaa vaikuttaa hieman samaan tapaan kuin Moby Dickissä, etenkin kun monissa viitteissä siteerataan 1800- luvulla kirjoitettuja tekstejä. Lukijan mieleen syntyy jännite: onko kaikki sittenkään aivan totta? Vai onko tämä päin vastoin vain kalpea aavistus todellisen maailman moninaisuudesta? Strøksnes antaa kyllä vaikutelman huolellisuudesta, mutta löysin kirjasta hakemattakin joitakin virheitä. En lähtenyt niitä sen enempää metsästämään. Olennaista on kuitenkin, että jollain tavalla kirja herättää lukijan tiedonjanon, ja viiteluettelossa mainittu kirjallisuus auttaa lukijaa pääsemään eteenpäin.  

Merikirja muistuttaa meitä tiedon luonteesta. Tiedon omaksuminen ei ole faktojen pänttäämistä, vaan jatkuvaa uteliaisuutta, kyseenalaistamista ja epäilyä. Pitäisikö tietokirjoissa soveltaa enemmänkin tätä metodia? Tylsyyden asemasta virikkeitä ja provosointia. Minusta pitäisi.


keskiviikko 27. kesäkuuta 2018

Arkkitehdin seikkailu akateemisten humanisti-intellektuellien leirissä

Luin suuresti kiinnostuneena Timo Penttilän kirjan Oikeat ja väärät arkkitehdit: 2000 vuotta arkkitehtuuriteoriaa (Gaudeamus 2013). Arkkitehtuuri kiinnostaa minua kovasti insinööritaidon rinnakkaisalana, ja erityisesti minua kiinnostaa kirjassa tavoiteltu arkkitehtuurin yleinen teoria. Harkitsin itsekin aikanaan arkkitehdiksi ryhtymistä, mutta arvelin, että värisokeus on pahana haittana uralla. (Samasta syytä hylkäsin myös lääkärin uran; vasta paljon myöhemmin sain kuulla, että olin kummassakin tapauksessa pahasti väärässä; tunnetaan jopa värisokeita ja silti urallaan menestyneitä kuvataiteilijoita).

Pari sanaa kirjoittajasta. Timo Penttilä (1931- 2011 ) on merkittävä 1900-luvun puolessa välissä vaikuttanut suomalainen arkkitehti. Hänen tunnetuimmat työnsä ovat Helsingin kaupunginteatteri ja niinikään Helsingistä löytyvä Hanasaari B voimalaitos. Muitakin töitä löytyy, mutta pelkästään nämä kaikkien helsinkiläisten tuntemat modernin koulukunnan helmet osoittavat, että Penttilä kuului arkkitehtikuntamme ykköskaartiin. Vuonna 1980 hän sai yllättäen kutsun Wienin taideakatemian arkkitehtuurin professoriksi. Siellähän toimi 16 vuotta, eläkkeelle siirtymiseen saakka. Tässä toimessa oli hyvä mahdollisuus pohtia häntä eniten askarruttanutta kysymystä: millainen voisi olla arkkitehtuurin teoria? Ja kuten hän kokemuksestaan toteaa: myös arkkitehtuurin opiskelijat haluavat kiihkeästi kuulla vastauksen juuri tähän kysymykseen.

Penttilän kirja antaa myös havainnollisen katsauksen akateemisen humanistisen tutkimuksen mielenmaisemaan ja patologiaan. Sillä siirtyessään akatemiaan opettamaan hän koki astuvansa tekniikan maailmasta humanistien leiriin: historiatieteen, filosofian, estetiikan ja ihmistieteiden pariin. Näinhän arkkitehtuurin ”substanssi” kai yleensä edelleenkin mielletään. Keskieurooppalainen akateeminen maailma vaikuttaa suomalaistakin tunkkaisemmalta. Mitä teorian etsimiseen ja mahdolliseen löytämiseen tulee: siinäpä Penttilän koko kirjan idea.

Penttilä aloittaa arkkitehtuurin teorian etsinnän mahdollisimman kaukaa historiasta. Syy kaukaisen historian penkomiseen on mielenkiintoinen, palaan siihen pian. Muinaisuudessa vastaan tulee egyptiläinen arkkitehti ja ylipappi Imhotep, joka vaikutti 2600 vuotta eaa. Penttilä ei kuitenkaan löytänyt häneen liittyviä ”arkkitehtuuriajatuksia”, vaikka jopa oman aikamme matrikkelit omistavat hänelle paljon sivutilaa. Imhotep rakennutti ensimmäisen, noin 30-metrisen kivipyramidin Sakkaraan farao Zoserin haudaksi. Häntä pidetään muotoilluista kivistä rakentamisen keksijänä, mikä ei tietenkään pidä paikkaansa. Eikä Imhotep välttämättä ollut erityisen taitava. Jo paljon varhaisempina aikoina Mesopotamiassa rakennettiin korkeita ja hienostuneita temppelitorneja, zikkurateja. Paljonkaan materiaalia niistä tai niiden rakennusteknisistä ideoista ei ole säilynyt. Imhotepia seuraa arkkitehtuurin historiassa muutaman tuhannen vuoden aukko, ennen kuin päästään antiikin Kreikkaan ja Parthenoniin. Sitä aiemmat säilyneet kirjalliset dokumentit tai tiedot arkkitehdeistä ovat satunnaisia. Se ei sinänsä ole kummallista, historiallisen aineiston säilyminen on paljon sattumasta kiinni.

Varsinainen arkkitehtuurin vanha mestari onkin sitten roomalainen 1. vuosisadalla eaa. elänyt Marcus Vitruvius Pollio. Hänen kymmenosaista arkkitehtuuria käsittelevä teostaan De architectura libri decem (n. 25 eaa.) pidetään alan vanhana merkkiteoksena. Penttilä omistaakin hänen merkityksensä pohdintaan paljon sivuja. Vitruvius osoittautuu kuitenkin suureksi pettymykseksi. Omana aikanaan häntä ei juuri tunnettu. Hänen tukijansa keisari Augustus rakensi Rooman muutamassa vuosikymmenessä uudelleen, savitiilistä ladottu kaupunki muuttui marmorikaupungiksi. Ei ole mitään vihjettä, että Vitruviuksen kirjaa olisi käytetty rakentamisen tai suunnittelun käsikirjana. Siihen se on aivan liian sekava, ylimalkainen ja ristiriitainen. Tuon kirjan englanninkielinen käännös löytyy helposti netistä, ja lueskelin sitä itsekin. Kirja sisältää todella varsin ylimalkaisia selostuksia ja luetteloita, suuri osa tuntuu satunnaisesti poimitulta tai listaa itsestäänselvyyksiä. Se on tietenkin tärkeä oman aikansa kuva ja dokumentti – mutta teoriakirjaksi tai oppaaksi siitä ei ole. Vitruvius ei ole arkkitehtuurin Aristoteles.

Millaisia ”teorioita” kirjassa sitten on? Vitruvius korostaa kovasti ”taivaan akseleiden välisen kulman” eli inklinaation määrittämisen tärkeyttä. Ei ole ihan selvää, miten hyvin hän ymmärsi, mistä siinä on kysymys. Astronominen maailmankuva oli hämärän maakeskeinen, eikä suuri Klaudios Ptolemaios ollut vielä syntynyt. Mehän tiedämme, että kyseessä on maan pyörimisakselin ja maan kiertoradan akselin välisestä kulmasta, joka synnyttää vuodenajat, määrää ilmaston eri leveysasteilla - ja joidenkin käsitysten mukaan myös eri kansojen temperamentin. On kai selvää, että valon suunta vaikuttaa arkkitehtuuriin, ja on oikein korostaa sitä, mutta asiaa koskevat ohjeet ovat epämääräisiä.  

Toinen, ja arkkitehtien aivan oikein vakavasti ottama suunnitteluperiaate koskee rakennuksen eri osien suhteita. Vitruvius pohtii paljonkin asiaa, mutta ei johda siitä mitään yleispätevää, pikemmin vain kuvaa erilaisia suhteita. Vitruvius kuvasi myös ihmisruumiin suhteita, ja puoli vuosituhatta myöhemmin renessanssinero Leonardo da Vinci ikuisti suhteet kuvaansa ”Vitruviuksen ihminen”. En jaksanut tarkistaa, ovatko Leonardon mainitsemat suhteet samat kuin Vitruviuksen kirjassa, se voisi olla hauska harjoitustyö opiskelijoille.

Johtopäätös on, että Vitruviuksen kirja ei oikein täytä arkkitehtuurin oppikirjan tai käsikirjan vaatimuksia, eikä sitä edes tunnettu useaan vuosisataan. Luotan tässä Penttilän havaintoihin, hän on oikeasti todellinen asiantuntija. Joten kirjan valossa esimerkiksi wikipediasta ja monesta oppikirjasta  löytyvä Vitruviuksen esittely on suuresti liiotteleva ja ihannoiva. Mutta tällasten virheiden korjaaminen on tietenkin mahdotonta. Totta tai tarua, kertomus Vitruviuksesta on tullut osaksi kulttuuriperintöä.

Arkkitehtien työtapa ei todellisuudessa nojannut kirjattuihin periaatteisiin, dokumentteihin tai auktoriteetteihin, vaan oli ja on toisenlainen. Heidän tehtävänään on laatia piirroksia tai pienoismalleja rakennuksista. Sitten he hankkivat rahoituksen, ja palkkaavat taitavina tunnettuja mestareita, kivenhakkaajia, tiilenpolttajia  ja muurareita, jotka toteuttavat rakennuksen. Tai asia voi olla päin vastoin: ruhtinas tai kaupungin raati palkkaavat arkkitehdin ja työmiehet. Arkkitehtuurin tekniset ja osin esteettisetkin yksityiskohdat perustuvat kuitenkin käytännön miesten kannattelemaan rakennusperinteeseen. Tämä ei tarkoita, ettei arkkitehdillä olisi kautta aikojen ollut velvollisuutta valvoa rakennustyötä. Esimerkiksi käymällä työmaalla ”ainakin kerran vuodessa”.

Vitruvius nousi renessanssioppineiden ja myöhempien sukupolvien kulttihahmoksi vasta, kun itsekin arkkitehti Cesare Cesariano julkaisi De architecturasta kansankielisen ja kommentoidun laitoksen vuonna 1521. Sinä hän nostaa esiin teoksen ”teoreettisia ansioita” ja kytkee sen myös Aristoteleen filosofiaan. Tämä liittyy vahvasti arabien vaikutuksesta syntyneeseen ja renessanssia kohti voimistuneeseen humanismin henkiseen aatteeseen. Sen periaatteisiin kuluu menneisyyden ihailu. Siteeraan tässä suoraan Penttilää:

Kirjanoppineiden joukkoon nousseelle arkkitehdille kirjallisten dokumenttien arvo on sitä suurempi, mitä vanhempia ne olivat. Sen sijaan sillä ei ollut merkitystä, oliko kirjoittajia runoilija, teologi, historioitsija, filosofi vai alkemisti. ”Vanhojen” viisaiden viisautta ei sopinut epäillä.

Vanhoihin teksteihin liittyy, niin renessanssiajalla kuin nykyaikana, tulkinnan ongelma. Emme ymmärrä alkuperäistekstin ajan kulttuuria, ja keskeiset käsitteetkin ovat aikanaan tarkoittaneet eri asioita. Teoria ei tarkoita samaa kuin nykyään, vaan se on ollut pikemminkin ajattelua. Sanaa arkkitehti ei tietenkään tunnettu Imhotepin Egyptissä. Se on muinaiskreikkaa, ja tarkoittanee vanhempaa teknikkoa. Missähän vaiheessa arkkitehtuuri on alkanut merkitä ammattialan ohella yleistä rakennetta? Sana insinööri syntyi puolestaan keisariajan Roomassa, ja tarkoitti sotilasteknikkoa, katapulttien valmistajaa. Se on samaa juurta kuin genius.

Hypätään nyt monen kiinnostavan teeman yli, joista darwinismista voisi puhua pitempäänkin, ja mennään filosofiaan. Monet filosofit ja sosiologit näyttävät tuntevan lähes käsittämätöntä intohimoa arkkitehtuuriin. Rudolf Steiner (jota Penttilä ei mainitse) on toiminut amatööriarkkitehtina, hän suunnitteli kaksi antroposofian ”temppeliä”. Filosofi Ludwig Wittgenstein jopa ilmoitti ammatikseen ”arkkitehti”. Siitä huolimatta, että hän olikin oikeasti opiskellut yliopistossa lentokoneensuunnittelua. Ja ihan totta, Wittgenstein jopa suunnitteli yhden rakennuksen (Penttilän mukaan se edustaa ”kuivaa standardiarkkitehtuuria”). Wittgenstein ei ole tunnettu selväpuheisuudestaan. Pikemminkin päinvastoin, hänen filosofinen uransa näyttäisi olevan itse aiheutetun sotkun selvittelyä (Penttilän mukaan).

Kun kirjassa päästään Jacques Derridaan ja dekonstruktioon, jopa paatuneimmalta lukijalta alkaa happi loppua. Totta kai Derrida tai vaikkapa Heidegger tulee esitellä. Penttilän aikana elettiin akateemisessa maailmassa postmodernin loiskiehunnan kiivainta aikaa. Penttilä tosin vakuuttaa itse olevansa modernisti, oli se sitten miten epämuodikasta tahansa. Joten miksi hän panee lukijansa seuraamaan kymmeniä sivuja sekavia lainauksia ja suoranaista hölynpölyä? Ehkä se on hänen metodinsa: hän ei halua mestaroida, vaan näyttää millaista keskustelu on, vihjaten ilmeisesti: päätelkää itse.

Mutta Penttilällä on myös selkeät hetkensä. Lainaan tässä taas suoraan:

Pseudotieteen tunnistaa, paradoksaalisesti sen erehtymättömyydestä. Se on aina oikeassa. Vain sen harjoittajat jakaantuvat kahteen ryhmään, ”oikeisiin”, ja sen mainetta likaaviin ”vääriin”.

Tällä hän selvästi viittaa niihin lukuisiin henkilöihin, jotka ovat aikojen saatossa esiintyneet arkkitehtuurin asiantuntijoina ja portinvartijoina. Tästä sitaatista juontuu myös hänen kirjansa nimi. Havainto on terävä ja samalla myös yleispätevä. Ajatellaanpa sellaisia akateemisia tai sellaiseksi tekeytyviä oppisuuntia kuin psykoanalyysi, feminismi (sukupuolen tutkimus) tai antroposofia. Sanan ”pseudotiede” paikalle voi mielessään sovitella myös sanaa ”uskonto”.

Mikä on Penttilän johtopäätös? Kirjan lukija joutuu taas tekemään itse työtä. Joten teen sitä. On kaksi vaihtoehtoa. 1. Arkkitehtuurilla ei ole teoriaa, tai 2. Penttilä on etsinyt sitä väärästä paikasta. Kallistun kakkosvaihtoehtoon. Arkkitehtuuri on käytännön toimintaa ja teknistä osaamista – tätä Penttilä korostaa moneen kertaan. Mutta on siinä muutakin. Siksi haluan jatkaa inttämistä. Kai näihinkin asioihin liittyy joitain lainalaisuuksia ja toistuvia hahmoja!

Kiinnostuin Penttilän kirjasta sekä arkkitehtuurikiinnostukseni takia että analogian takia. Olen itse etsinyt teknologian ja innovaatioiden yleistä teoriaa. Minäkin etsin aluksi filosofian, historian ja sosiologian suunnalta. Löysinkin jotain, vaikka en mennyt niin pitkälle kuin Penttilä. Sitten minut johti jäljille filosofi Karl Popper ja erityisesti matemaatikko, taloustieteilijä ja talousnobelilla palkittu Herbert A. Simon. Penttilä ei häntä mainitse, vaikka Simonin huomiot istuvat myös arkkitehtuuriin. Vahinko, ettei Penttilä edennyt tätä reittiä. En moiti, ja syynkin voin arvata: akateemisen aseman painolasti ja ajan henki.

Mitä minä sitten sain selville teknologian - ja osittain myös arkkitehtuurin teoriasta? En tietenkään voi selostaa sitä tässä, liian pitkä juttu. Onneksi sain asian paperille kirjan muodossa: Tervanpoltosta innovaatiotalouteen (Avain 2012).

Leonardo da Vincin piirtämä ihminen
Vitruviuksen mittasuhteiden mukaan.


perjantai 15. kesäkuuta 2018

Muumien saaristo

Tämä on päivitys veneblogissani olleesta kirjoituksesta, ja lisäksi olen koettanut lisätä mukaan täydentävää tietoa. Aiempi kirjoitus ei ole suorastaan väärin, mutta siitä voi vetää liian suoria johtopäätöksiä. Joten nyt koetan olla tarkkana. Olen aiemmin kirjoittanut kirjasta ”Muumipappa ja meri”. Siksi on luontevaa lisätä mukaan kirjoitus, jossa meri ja sen saaret ovat pääosassa.
Tove Janssonin muumipeikot seikkailevat merellisissä maisemissa, meri on mukana oikeastaan kaikissa muumikirjoissa. Muumilaakso sijaitse ilman epäilystä rannan tuntumassa. Tämä ei ole mikään ihme, sillä Tove rakasti merta, ja rakensi meren äärelle kesänviettopaikkansa. Hän vietti lapsuutensa kesiä Pellingissä. Ja lähes kaikki tärkeät saaret sijaitsevat myös aivan siinä lähellä, Pellingin saaren lounaispuolella.
Aloitetaan vakka Muumitalosta. Muumit ovat mieltyneitä tornimaisiin rakennuksiin, koska muumien esi-isät asuvat vanhoissa kaakeliuuneissa. Sen takia myös Muumitalo on kuin torni. Tovella on muumittalolle esikuva. Se on Glosholmenin majakka, niinikään Pellingin lounaispuolella. Majakkaa ei enää ole, se tuhottiin vuonna 1940, jotta vihollisen lentokoneet eivät käyttäisi sitä suunnistuspisteenä. Mutta majakan kuvasta tunnistaa Muumitalon heti. 

Glosholmenin majakka, jota ei ole,
 Lähellä on myös Kummelskär. Lapsena Tove haaveili ryhtyvänsä Kummelskärin majakanvartijaksi, olkoonkin että saarella on vain pieni linjaloisto. Saarelle muutto ei koskaan onnistunut. Sen sijaan Tove perusti ensimmäisen kesäpaikkansa Bredskärille, joka ei ole kaukana. Kaukana ei ole myöskään Toven ja Tuulikki Pietilän mökkisaari Klovharun luodolla. Olen siitä joitakin kertoja ajellut veneelläni ohi. Kovin pieni ja vaatimaton on tuo paikka, jossa ei edes ole suojaista satamapaikkaa. Tove ja Tuulikki ilmeisesti kulkivat saarelle pikkuisella perämoottoriveneellään läheisestä Pellingistä, jonne on tieyhteys.
Hiukan kauempana merellä on on vaikuttava Söderskärin majakkasaari. Saarta ympäröivät korkeat köyryselkäiset luodot, jotka selvästi on piirretty ”Muumipappa ja meri” -kirjaan. Itse majakka ei kuitenkaan ole muumipapan majakka, ainakaan ulkomuodoltaan. Söderskärin majakka on suora kahdeksankulmainen kivitorini, aivan erilainen. Onko Muumipapan majakalla toinen esikuva? Kuvia majakoista on tietenkin olemassa (muun muassa upea juliste ”Suomen majakat 1910”). Suomenlahdella muumipapan majakan tapaista majakkaa ei ole, mutta Ahvenanmaan länsireunalla sellainen on.
Itse asiassa olen itsekin ”löytänyt” tämän majakan, Sälskärin luodolta. Saareen on vaikea rantautua ilman perävenettä, vain muutamassa paikassa pääsee riittävän lähelle, mm vanhan laituripaikan luona. Saari on puuton ja vaikuttava. Sen keskellä on myös lampi, kuten muumikirjassa. Tämä voisi olla oikea majakka (vertaa vaikka muumikirjan kuviin). Mutta tässä kohtaa tulee ongelmia: onko Tove voinut käydä saarella?


Se oikea Muumipapan majakka?

Koetin selvittää asiaa tutkimalla ruotsalaisen Boel Westin kirjoittamaa Tove Janssonin ”parasta ja laajinta” elämänkertaa (2007). Hieman sekavassa ja aika ”taiteellisessa” kirjassa tuntuu kuitenkin olevan aukkoja. Vuonna 1941 Tove maalaa Ahvenanmaalla ja on siellä mukana näyttelyssä. Toven rakastettu ja sulhanen Atos Wirtanen, jonka Tove tapasi 1940- luvulla, oli myös kotoisin Ahvenanmaalta. Mutta enempää en tästä saanut irti. Ei siis voi tietää.
Todellinen ihmeiden saari ja oikea muumisaari on Kökarin länsipuolella sijaitseva Källskär. Onko Tove voinut vierailla myös Källskärillä? Tässä tulee ongelma, sillä varmaa on, että Tove vieraili Källskärillä ensimmäisen kerran 1960-luvun alussa Tuulikki Pietilän kanssa. Aiemmasta ei ole tietoa. Källskärin jylhät kalliot ja syvät laaksot tuovat mieleen Muumilaakson Taikurin vuoren ja Yksinäiset vuoret. Pellingin seutu puolestaan on varsin tasaista. Ajoitus ei kuitenkaan täsmää, sillä keskeiset muumikirjat ilmestyivät 1946-1957. Vain ”Muumipappa ja meri”- kirjaan Sälskär ja Källskär olisivat voineet vaikuttaa.
Tässä kuitenkin seuraa tarina Källskäristä. Kävin saarella vuonna 2014, joten havainnot ovat henkilökohtaisia.
Ruotsalainen vapaaherra Göran Åkerhjelm ”löysi” purjehtiessaan Källskärin vuonna 1958. Hän ihastui tähän taianomaiseen saareen, ja osti sieltä palstan, jolle alkoi rakentaa omaa kesäparatiisiaan. Arkkitehti Reima Pietilä suunnitteli sinne jykevän hirsihuvilan. Rakennettiin myös huvimaja ja vierasmaja. Huvilan ympärille raivattiin kivimuurien ympäröiviä puutarhoja, joihin istutettiin eksoottisia kasveja, löysin sieltä jopa viiniköynnöksiä. Läheisestä lähteestä johdetaan kasteluvettä kasvimaille. Vapaaherra somisti tiluksiaan myös marmorisilla antiikin patsaiden jäljitelmillä, ja korkealla kalliolla seisoo metallinen Hermes.
Tove oli ollut kesävieraana vapaaherran luona ensimmäisen kerran 1960-luvun alussa, kun hirsihuvila ei vielä ollut valmis. Tuulikki Pietilä on arkkitehti Reima Pietilän sisar, ehkä yhteys syntyi tätä kautta. Jollain tavalla saari muistuttaa kovasti Muumilaaksoa. Jylhät kalliot ovat ehkä olleet mallina yksinäisille vuorille, ja saaren pohjoisosan vanha kalastusmaja sijaitsee syvässä laaksossa. Ehkä hiekkainen poukama on se, jossa muumit kävivät uimassa ja Muumipeikko sukelsi helmiä Niiskuneidille. Ja saarella oli useita luolia Nipsun löydettäväksi. Vapaaherra pyysi Tovea maalaamaan taulun (”Källskär”), jossa olisi kaksi (!) Vilijonkkaa. Tove vietti 1970-luvulla vapaaherran huvilassa ainakin kolme kesää, ja Åkerhjelm itse ehti nauttia saarestaan 27 vuotta.
Tämä ihmeellinen maailma on nykyään kulttuurimatkailijan vierailukohde, sillä vapaaherra lahjoitti tiluksensa Ahvenanmaan maakuntahallitukselle, joka huolehtii rakennusten ja puutarhojen ylläpidosta. Olen käyttänyt lähteenä lukuisia Källskäriä esitteleviä internet-sivuja. Valokuvat on kyllä omia, ja Jollan kameran linssissä oli aurinkorasvaa jota ei meinannut saada millään pois. Sinä kesänä helle jatkui viikkoja, lämpötila oli 30 asteen yläpuolella päivin ja öin.

Åkerhjelmin hirsihuvila
Patsas ja luola

Kivipuutarhoja

Noidan mökki. (Åkerhjelmin skottilaisen serkun, miss Morrisin)

Näköala korkeimmalta kukkulalta yli Muumilaakson (löytyikö juuri täältä Taikurin hattu?)


Poukama, jossa muumit kävivät uimassa; onko takana Nipsun luola?

maanantai 4. kesäkuuta 2018

Tekes ja Guggenheim

On pakko tehdä rinnastus, tilanne on vain niin herkullinen. Teknologian kehitystä rahoittavaan Tekes:iin iski Guggenheim-tauti! Pitänee kuitenkin avata hieman taustaa.

Tekes on tehnyt rahakkaan aiesopimuksen amerikkalaisen IT- jättiläisen IBM:n kanssa. Asian ytimenä on IBM:n kehittämä ja isolla rahalla mainostama Watson- tekoälyohjelma. Tarkoitus oli saada myös suomalaiset yritykset osalliseksi tästä Amerikan ihmeestä. Sitä varten IBM:lle annettaisiin 150 miljoonaa veronmaksajien rahoja. Vastikkeeksi tulisi parisataa työpaikkaa, Watsonia hyödyntäviä hankkeita ja kaikenlaista pöhinää. Skandaalin lisämausteena on, että sen puuhamiehenä on häärinyt hämäräperäinen tanskalais-amerikkalainen ja rikostaustan omaava konsultti, joka on puhunut suomalaiset pyörryksiin ja maksattanut itselleen miljoonapalkkiot ”tutkimusraportista”. Lehtitietojen mukaan kyseessä on lähes plagiaatti raportista, joka on sinänsä julkinen ja jokseenkin epäkiinnostava. Pahinta lienee kuitenkin, että koko hanke lässähti. Ei tullut työpaikkoja eikä muutakaan kivaa.

Jokin toi mieleen muutaman vuoden takainen Guggenheim- hössötys. Suomeen nyt kerta kaikkiaan pitää saada sellainen (vrt. Watson) koska se on niin tunnettu ja se on amerikkalainen ja jotain niin tolkuttoman hienoa ja se tuo meillekin mainetta ja rahaa ja olisimme sitten melkein yhtä hyviä kuin amerikkalaiset. Samaa eetosta kuvaa se, että Tekes haluaa kutsua itseään nimellä Business Finland. Kun se nyt vain on niin cool. Korkeat virkamiehet kun haluaakin olla bisnesmiehiä eikä viheliäisiä byrokraatteja (tai herroilla taitaa olla kuitenkin valtion avokätistä palkkaa tuottava työsuhde, ikään kuin se tekisi virkamiehestä jotenkin jalomman).

Helsingin sanomat ilkeili, että tekoäly sekoitti Tekes- herrojen päät. Näin jälkiviisautena voi tosiaan sanoa, että olisi ehkä ollut parempi käyttää omaa eikä tekoälyä. Entä miksi Guggenheim-säätiö tai IBM haluaa toteuttaa tällaiseen hankkeeseen Suomessa? Vastaus lienee helppo: ne haluaa meidän rahat.

Varmuuden vuoksi haluan korostaa yhtä asiaa, koska olen ammatikseni tutkinut tekoälyyn liittyviä asioita vuosikymmeniä. Tekoälytutkimus alkoi virallisesti vuonna 1957, vaikka ajatus oli kiehtonut tutkijoita jo paljon aikaisemmin. Tekoäly on siis vanha asia, ja se toki edistyy vähitellen. Sellaiset uutena mainostetut asiat kuten koneoppiminen, syväoppiminen ja big data eivät ole uusia. Se ei tarkoita, ettei niillä olisi potentiaalia. Päinvastoin, tekoälyn sovellukset kehittyvät jatkuvasti, ja siitä tulee entistä hyödyllisempi asia. Mutta mitään ratkaisevaa uutta läpimurtoa sillä saralla ei ole nähty. Ainakaan minun tietääkseni, mutta jos joku tällaisen asian tietää, se olisi hienoa, ja asia pitää kertoa heti julkisesti.

Olen toki kirjoittanut tekoälystä laajemminkin, ja myös tässä blogissa. Eräs teksti löytyy otsikolla "Soturi, huora ja puolalainen putkimies". Otsikko kuvastanee tekoälyn skaalan laajuutta.

Ehkä pitää sanoa pari sanaa itse Watsonista. Monien mielestä se on sekä ylimainostettu että vakavasti rajoittunut. Siis jopa vaarallinen. Sillä sen antamia tuloksia on yleisesti ottaen vaikea validoida.

sunnuntai 3. kesäkuuta 2018

Ihmiskunnan oikotiet on pian kuljettu

Ihmiskunta on osa luontoa. Ihminen ei ole luomakunnan kruunu, vaan ainoastaan eläin eläinten joukossa. Kuuntelemme mielellämme tällaisia lausahduksia ja toistelemme niitä itsekin. Se on osa herännyttä ekologista tietoisuuttamme. Ja hyvä niin, sillä jostain uuden tietoisuuden rakentaminen on aloitettava. Mutta ymmärrämmekö todella, mitä tämä merkitsee? Sillä jos ja kun ihminen on osa luontoa, sillä tosiseikalla on ankarat seuraukset.

Alamme vähitellen ymmärtää, että ainutlaatuista asemaamme ei ole meille annettu taivaan lahjana jotain erityistä tarkoitusta varten. Jos meissä on jotain erityistä, sillä ei ole mitään tarkoitusta. Ei ainakaan oman lajimme säilymistä laajemmassa perspektiivissä. Voimme vain iloita siitä itsemme takia. Ajattelemme, että tiede ja tekniikka ovat ne välineet, joilla olemme menestyneet, ja vain niiden varassa voidaan turvata tulevaisuutemme. Ja tämähän on aivan totta, mutta ehkä hieman eri tavalla kuin yleensä uskotaan. Luonnon osana toimiminen aiheuttaa ankarat seuraukset, ja ne kohdistuvat erityisen vahvoina tekniikkaan. Ne meidän pitäisi oppia ymmärtämään. Joten pohditaan niitä.

On olemassa kaksi tärkeää näkökulmaa, jotka valottavat ekologisen säätelyn mekanismeja: dynamiikka ja materiaalitalous. Dynamiikka kuvaa muutoksia ajassa. Eliöt sopeutuvat mukautumalla. Ne muuttavat ominaisuuksiaan, mutta prosessi on hyvin hidas, genetiikan ja lisääntymismekanismien määrittämä. Ihmisen kaltaisella eliöllä puhutaan kymmenien tuhansien vuosien ajanjaksoista. Eliöt mukautuvat myös lukumääränsä kautta. Menestyvän eliölajin yksilömäärä kasvaa, eliöt ottavat siten lisää elintilaa. Kriisien aikaan populaatio supistuu, ääritapauksessa laji katoaa.

Ihminen on kulttuuriolento, ja kulttuurissamme aikaskaala on täysin erilainen. Kulttuurimme toimii niin suurella nopeudella, että emme lainkaan näe lajimme sopeutumisen dynamiikkaa. Tiede on tosin viimeisen vuosisadan aikana oppinut tutkimaan tätä mekanismia, mutta hyvin työläällä ja epähavainnollisella tavalla. Lyhyesti sanoen, lajimme kehityksen ja sopeutumisen dynamiikka ei ole kulttuurimme keskeistä sisältöä. Vaikka tietenkin sen pitäisi olla!

Toinen ekologinen näkökulma on materiaalitalous. Meidän saattaa olla helpompaa ymmärtää sitä, sillä siinä asiat tapahtuvat nopeammin. Sen perusta on yksinkertainen: aineen häviämättömyyden laki. Eliöt hyödyntävät ainetta eri muodoissaan, mutta koska uutta ainetta ei tule mistään, aineiden täytyy kiertää ja tulla käytetyiksi yhä uudelleen. Kaikkia aineita tämä ei koske, vaan aivan tietynlaisia. Kaikki eliöt ovat varsin hauskan metaforan mukaan ”märkiä koneita”, joten materiaalitaloudessa kiertävät aineet ovat enemmän tai vähemmän liukoisia. Materiaalit siirtyvät eliöihin niiden ympäristöstä, ja ne myös palautuvat sinne. Ja kaiken takana ovat liukenemisen (oikeammin diffuusion) ja palautuvien kemiallisten reaktioiden mekanismit.

Ihmisen kulttuurievoluution lähtökohtaa emme tunne, mutta sen seurauksena alkoi kasvaa materiaalien hyödyntämiseen perustuva kulttuuri. Ja sen edistämiseksi on keksitty suoraviivaisia materiaalisia oikopolkuja. Esihistorian alkuhämärässä ihminen ryhtyi hyödyntämään kasvien ja eläinten osia, puumateriaaleja ja kiveä. Näin otettiin teknologian alkuaskeleet. Esiteollinen ja teollinen aika perustuivat sitten jo vahvasti metalleihin, jotka todellakaan eivät ole kierrossa planeetan ekosysteemissä. Ja nyt tulee taas esiin aikaskaalojen merkitys. Kulttuurimme on kiivastahtinen ja nopea. Siksi ajattelemme, että materiaaliset resurssit ovat ehtymättömiä. Mutta ne eivät ole.

On hyvä huomata, että aineellinen edistyksemme perustuu näihin oikopolkuihin. Niistä vaarallisimmat ovat metallien käyttö ja fossiilinen energia. Tärkein teollinen metalli, rauta on kasaantunut hyvin rikkaisiin kerrostumiin. Mutta monet metallit ja ihmisen käyttämät muut alkuaineet ovat jo ehtymässä. Energian oikopolut eivät ole läheskään ehtymässä, mutta ennen kuin niin pitkälle päästään, niiden ilmakehään päästämä hiilidioksidi on jo sekoittamassa maapallon ilmastotasapainon. Myös muovi on osoittautunut vaaralliseksi oikopoluksi. Muovia tosin voi tuottaa lähes rajattomasti myös ekologisessa kierrossa olevista materiaaleista, mutta muovien ongelma on hidas hajoaminen: niiden sisältävät materiaalit eivät vapaudu ekologiseen kiertoon.

Mikä on kestävä ratkaisu tähän ongelmaan? Se on oikopoluista luopuminen mahdollisimman nopeasti. Se on mahdollista – ja se on myös välttämätöntä.

Tarkkaavainen lukija on huomannut, että tässä kirjoituksessa ei ole varsinaisesti uutta asiaa. Sen sijaan tarkoitus oli esitellä uusi näkökulma ja tehokkaita ajattelun käsitteitä. On tärkeää ymmärtää, että käytämme vaarallisia oikopolkuja, jotka vähitellen rämettyvät kulkukelvottomiksi. Vaikeampaa on keksiä, miten sovitamme kulttuurin kiivaan rytmin luonnon paljon verkkaisempaan aikaskaalan.