Muumien saaristo

Tämä on päivitys veneblogissani olleesta kirjoituksesta, ja lisäksi olen koettanut lisätä mukaan täydentävää tietoa. Aiempi kirjoitus ei ole suorastaan väärin, mutta siitä voi vetää liian suoria johtopäätöksiä. Joten nyt koetan olla tarkkana. Olen aiemmin kirjoittanut kirjasta ”Muumipappa ja meri”. Siksi on luontevaa lisätä mukaan kirjoitus, jossa meri ja sen saaret ovat pääosassa.

Tove Janssonin muumipeikot seikkailevat merellisissä maisemissa, meri on mukana oikeastaan kaikissa muumikirjoissa. Muumilaakso sijaitse ilman epäilystä rannan tuntumassa. Tämä ei ole mikään ihme, sillä Tove rakasti merta, ja rakensi meren äärelle kesänviettopaikkansa. Hän vietti lapsuutensa kesiä Pellingissä. Ja lähes kaikki tärkeät saaret sijaitsevat myös aivan siinä lähellä, Pellingin saaren lounaispuolella.

Aloitetaan vakka Muumitalosta. Muumit ovat mieltyneitä tornimaisiin rakennuksiin, koska muumien esi-isät asuvat vanhoissa kaakeliuuneissa. Sen takia myös Muumitalo on kuin torni. Tovella on muumittalolle esikuva. Se on Glosholmenin majakka, niinikään Pellingin lounaispuolella. Majakkaa ei enää ole, se tuhottiin vuonna 1940, jotta vihollisen lentokoneet eivät käyttäisi sitä suunnistuspisteenä. Mutta majakan kuvasta tunnistaa Muumitalon heti. 

Glosholmenin majakka, jota ei ole,

 Lähellä on myös Kummelskär. Lapsena Tove haaveili ryhtyvänsä Kummelskärin majakanvartijaksi, olkoonkin että saarella on vain pieni linjaloisto. Saarelle muutto ei koskaan onnistunut. Sen sijaan Tove perusti ensimmäisen kesäpaikkansa Bredskärille, joka ei ole kaukana. Kaukana ei ole myöskään Toven ja Tuulikki Pietilän mökkisaari Klovharun luodolla. Olen siitä joitakin kertoja ajellut veneelläni ohi. Kovin pieni ja vaatimaton on tuo paikka, jossa ei edes ole suojaista satamapaikkaa. Tove ja Tuulikki ilmeisesti kulkivat saarelle pikkuisella perämoottoriveneellään läheisestä Pellingistä, jonne on tieyhteys.

Hiukan kauempana merellä on on vaikuttava Söderskärin majakkasaari. Saarta ympäröivät korkeat köyryselkäiset luodot, jotka selvästi on piirretty ”Muumipappa ja meri” -kirjaan. Itse majakka ei kuitenkaan ole muumipapan majakka, ainakaan ulkomuodoltaan. Söderskärin majakka on suora kahdeksankulmainen kivitorini, aivan erilainen. Onko Muumipapan majakalla toinen esikuva? Kuvia majakoista on tietenkin olemassa (muun muassa upea juliste ”Suomen majakat 1910”). Suomenlahdella muumipapan majakan tapaista majakkaa ei ole, mutta Ahvenanmaan länsireunalla sellainen on.

Itse asiassa olen itsekin ”löytänyt” tämän majakan, Sälskärin luodolta. Saareen on vaikea rantautua ilman perävenettä, vain muutamassa paikassa pääsee riittävän lähelle, mm vanhan laituripaikan luona. Saari on puuton ja vaikuttava. Sen keskellä on myös lampi, kuten muumikirjassa. Tämä voisi olla oikea majakka (vertaa vaikka muumikirjan kuviin). Mutta tässä kohtaa tulee ongelmia: onko Tove voinut käydä saarella?

Se oikea Muumipapan majakka?

Koetin selvittää asiaa tutkimalla ruotsalaisen Boel Westin kirjoittamaa Tove Janssonin ”parasta ja laajinta” elämänkertaa (2007). Hieman sekavassa ja aika ”taiteellisessa” kirjassa tuntuu kuitenkin olevan aukkoja. Vuonna 1941 Tove maalaa Ahvenanmaalla ja on siellä mukana näyttelyssä. Toven rakastettu ja sulhanen Atos Wirtanen, jonka Tove tapasi 1940- luvulla, oli myös kotoisin Ahvenanmaalta. Mutta enempää en tästä saanut irti. Ei siis voi tietää.

Todellinen ihmeiden saari ja oikea muumisaari on Kökarin länsipuolella sijaitseva Källskär. Onko Tove voinut vierailla myös Källskärillä? Tässä tulee ongelma, sillä varmaa on, että Tove vieraili Källskärillä ensimmäisen kerran 1960-luvun alussa Tuulikki Pietilän kanssa. Aiemmasta ei ole tietoa. Källskärin jylhät kalliot ja syvät laaksot tuovat mieleen Muumilaakson Taikurin vuoren ja Yksinäiset vuoret. Pellingin seutu puolestaan on varsin tasaista. Ajoitus ei kuitenkaan täsmää, sillä keskeiset muumikirjat ilmestyivät 1946-1957. Vain ”Muumipappa ja meri”- kirjaan Sälskär ja Källskär olisivat voineet vaikuttaa.

Tässä kuitenkin seuraa tarina Källskäristä. Kävin saarella vuonna 2014, joten havainnot ovat henkilökohtaisia.

Ruotsalainen vapaaherra Göran Åkerhjelm ”löysi” purjehtiessaan Källskärin vuonna 1958. Hän ihastui tähän taianomaiseen saareen, ja osti sieltä palstan, jolle alkoi rakentaa omaa kesäparatiisiaan. Arkkitehti Reima Pietilä suunnitteli sinne jykevän hirsihuvilan. Rakennettiin myös huvimaja ja vierasmaja. Huvilan ympärille raivattiin kivimuurien ympäröiviä puutarhoja, joihin istutettiin eksoottisia kasveja, löysin sieltä jopa viiniköynnöksiä. Läheisestä lähteestä johdetaan kasteluvettä kasvimaille. Vapaaherra somisti tiluksiaan myös marmorisilla antiikin patsaiden jäljitelmillä, ja korkealla kalliolla seisoo metallinen Hermes.

Tove oli ollut kesävieraana vapaaherran luona ensimmäisen kerran 1960-luvun alussa, kun hirsihuvila ei vielä ollut valmis. Tuulikki Pietilä on arkkitehti Reima Pietilän sisar, ehkä yhteys syntyi tätä kautta. Jollain tavalla saari muistuttaa kovasti Muumilaaksoa. Jylhät kalliot ovat ehkä olleet mallina yksinäisille vuorille, ja saaren pohjoisosan vanha kalastusmaja sijaitsee syvässä laaksossa. Ehkä hiekkainen poukama on se, jossa muumit kävivät uimassa ja Muumipeikko sukelsi helmiä Niiskuneidille. Ja saarella oli useita luolia Nipsun löydettäväksi. Vapaaherra pyysi Tovea maalaamaan taulun (”Källskär”), jossa olisi kaksi (!) Vilijonkkaa. Tove vietti 1970-luvulla vapaaherran huvilassa ainakin kolme kesää, ja Åkerhjelm itse ehti nauttia saarestaan 27 vuotta.

Tämä ihmeellinen maailma on nykyään kulttuurimatkailijan vierailukohde, sillä vapaaherra lahjoitti tiluksensa Ahvenanmaan maakuntahallitukselle, joka huolehtii rakennusten ja puutarhojen ylläpidosta. Olen käyttänyt lähteenä lukuisia Källskäriä esitteleviä internet-sivuja. Valokuvat on kyllä omia, ja Jollan kameran linssissä oli aurinkorasvaa jota ei meinannut saada millään pois. Sinä kesänä helle jatkui viikkoja, lämpötila oli 30 asteen yläpuolella päivin ja öin.

Åkerhjelmin hirsihuvila

Patsas ja luola

Kivipuutarhoja

Noidan mökki. (Åkerhjelmin skottilaisen serkun, miss Morrisin)

Näköala korkeimmalta kukkulalta yli Muumilaakson (löytyikö juuri täältä Taikurin hattu?)

Poukama, jossa muumit kävivät uimassa; onko takana Nipsun luola?

Tekes ja Guggenheim

On pakko tehdä rinnastus, tilanne on vain niin herkullinen. Teknologian kehitystä rahoittavaan Tekes:iin iski Guggenheim-tauti! Pitänee kuitenkin avata hieman taustaa.

Tekes on tehnyt rahakkaan aiesopimuksen amerikkalaisen IT- jättiläisen IBM:n kanssa. Asian ytimenä on IBM:n kehittämä ja isolla rahalla mainostama Watson- tekoälyohjelma. Tarkoitus oli saada myös suomalaiset yritykset osalliseksi tästä Amerikan ihmeestä. Sitä varten IBM:lle annettaisiin 150 miljoonaa veronmaksajien rahoja. Vastikkeeksi tulisi parisataa työpaikkaa, Watsonia hyödyntäviä hankkeita ja kaikenlaista pöhinää. Skandaalin lisämausteena on, että sen puuhamiehenä on häärinyt hämäräperäinen tanskalais-amerikkalainen ja rikostaustan omaava konsultti, joka on puhunut suomalaiset pyörryksiin ja maksattanut itselleen miljoonapalkkiot ”tutkimusraportista”. Lehtitietojen mukaan kyseessä on lähes plagiaatti raportista, joka on sinänsä julkinen ja jokseenkin epäkiinnostava. Pahinta lienee kuitenkin, että koko hanke lässähti. Ei tullut työpaikkoja eikä muutakaan kivaa.

Jokin toi mieleen muutaman vuoden takainen Guggenheim- hössötys. Suomeen nyt kerta kaikkiaan pitää saada sellainen (vrt. Watson) koska se on niin tunnettu ja se on amerikkalainen ja jotain niin tolkuttoman hienoa ja se tuo meillekin mainetta ja rahaa ja olisimme sitten melkein yhtä hyviä kuin amerikkalaiset. Samaa eetosta kuvaa se, että Tekes haluaa kutsua itseään nimellä Business Finland. Kun se nyt vain on niin cool. Korkeat virkamiehet kun haluaakin olla bisnesmiehiä eikä viheliäisiä byrokraatteja (tai herroilla taitaa olla kuitenkin valtion avokätistä palkkaa tuottava työsuhde, ikään kuin se tekisi virkamiehestä jotenkin jalomman).

Helsingin sanomat ilkeili, että tekoäly sekoitti Tekes- herrojen päät. Näin jälkiviisautena voi tosiaan sanoa, että olisi ehkä ollut parempi käyttää omaa eikä tekoälyä. Entä miksi Guggenheim-säätiö tai IBM haluaa toteuttaa tällaiseen hankkeeseen Suomessa? Vastaus lienee helppo: ne haluaa meidän rahat.

Varmuuden vuoksi haluan korostaa yhtä asiaa, koska olen ammatikseni tutkinut tekoälyyn liittyviä asioita vuosikymmeniä. Tekoälytutkimus alkoi virallisesti vuonna 1957, vaikka ajatus oli kiehtonut tutkijoita jo paljon aikaisemmin. Tekoäly on siis vanha asia, ja se toki edistyy vähitellen. Sellaiset uutena mainostetut asiat kuten koneoppiminen, syväoppiminen ja big data eivät ole uusia. Se ei tarkoita, ettei niillä olisi potentiaalia. Päinvastoin, tekoälyn sovellukset kehittyvät jatkuvasti, ja siitä tulee entistä hyödyllisempi asia. Mutta mitään ratkaisevaa uutta läpimurtoa sillä saralla ei ole nähty. Ainakaan minun tietääkseni, mutta jos joku tällaisen asian tietää, se olisi hienoa, ja asia pitää kertoa heti julkisesti.

Olen toki kirjoittanut tekoälystä laajemminkin, ja myös tässä blogissa. Eräs teksti löytyy otsikolla "Soturi, huora ja puolalainen putkimies". Otsikko kuvastanee tekoälyn skaalan laajuutta.

Ehkä pitää sanoa pari sanaa itse Watsonista. Monien mielestä se on sekä ylimainostettu että vakavasti rajoittunut. Siis jopa vaarallinen. Sillä sen antamia tuloksia on yleisesti ottaen vaikea validoida.

Ihmiskunnan oikotiet on pian kuljettu

Ihmiskunta on osa luontoa. Ihminen ei ole luomakunnan kruunu, vaan ainoastaan eläin eläinten joukossa. Kuuntelemme mielellämme tällaisia lausahduksia ja toistelemme niitä itsekin. Se on osa herännyttä ekologista tietoisuuttamme. Ja hyvä niin, sillä jostain uuden tietoisuuden rakentaminen on aloitettava. Mutta ymmärrämmekö todella, mitä tämä merkitsee? Sillä jos ja kun ihminen on osa luontoa, sillä tosiseikalla on ankarat seuraukset.

Alamme vähitellen ymmärtää, että ainutlaatuista asemaamme ei ole meille annettu taivaan lahjana jotain erityistä tarkoitusta varten. Jos meissä on jotain erityistä, sillä ei ole mitään tarkoitusta. Ei ainakaan oman lajimme säilymistä laajemmassa perspektiivissä. Voimme vain iloita siitä itsemme takia. Ajattelemme, että tiede ja tekniikka ovat ne välineet, joilla olemme menestyneet, ja vain niiden varassa voidaan turvata tulevaisuutemme. Ja tämähän on aivan totta, mutta ehkä hieman eri tavalla kuin yleensä uskotaan. Luonnon osana toimiminen aiheuttaa ankarat seuraukset, ja ne kohdistuvat erityisen vahvoina tekniikkaan. Ne meidän pitäisi oppia ymmärtämään. Joten pohditaan niitä.

On olemassa kaksi tärkeää näkökulmaa, jotka valottavat ekologisen säätelyn mekanismeja: dynamiikka ja materiaalitalous. Dynamiikka kuvaa muutoksia ajassa. Eliöt sopeutuvat mukautumalla. Ne muuttavat ominaisuuksiaan, mutta prosessi on hyvin hidas, genetiikan ja lisääntymismekanismien määrittämä. Ihmisen kaltaisella eliöllä puhutaan kymmenien tuhansien vuosien ajanjaksoista. Eliöt mukautuvat myös lukumääränsä kautta. Menestyvän eliölajin yksilömäärä kasvaa, eliöt ottavat siten lisää elintilaa. Kriisien aikaan populaatio supistuu, ääritapauksessa laji katoaa.

Ihminen on kulttuuriolento, ja kulttuurissamme aikaskaala on täysin erilainen. Kulttuurimme toimii niin suurella nopeudella, että emme lainkaan näe lajimme sopeutumisen dynamiikkaa. Tiede on tosin viimeisen vuosisadan aikana oppinut tutkimaan tätä mekanismia, mutta hyvin työläällä ja epähavainnollisella tavalla. Lyhyesti sanoen, lajimme kehityksen ja sopeutumisen dynamiikka ei ole kulttuurimme keskeistä sisältöä. Vaikka tietenkin sen pitäisi olla!

Toinen ekologinen näkökulma on materiaalitalous. Meidän saattaa olla helpompaa ymmärtää sitä, sillä siinä asiat tapahtuvat nopeammin. Sen perusta on yksinkertainen: aineen häviämättömyyden laki. Eliöt hyödyntävät ainetta eri muodoissaan, mutta koska uutta ainetta ei tule mistään, aineiden täytyy kiertää ja tulla käytetyiksi yhä uudelleen. Kaikkia aineita tämä ei koske, vaan aivan tietynlaisia. Kaikki eliöt ovat varsin hauskan metaforan mukaan ”märkiä koneita”, joten materiaalitaloudessa kiertävät aineet ovat enemmän tai vähemmän liukoisia. Materiaalit siirtyvät eliöihin niiden ympäristöstä, ja ne myös palautuvat sinne. Ja kaiken takana ovat liukenemisen (oikeammin diffuusion) ja palautuvien kemiallisten reaktioiden mekanismit.

Ihmisen kulttuurievoluution lähtökohtaa emme tunne, mutta sen seurauksena alkoi kasvaa materiaalien hyödyntämiseen perustuva kulttuuri. Ja sen edistämiseksi on keksitty suoraviivaisia materiaalisia oikopolkuja. Esihistorian alkuhämärässä ihminen ryhtyi hyödyntämään kasvien ja eläinten osia, puumateriaaleja ja kiveä. Näin otettiin teknologian alkuaskeleet. Esiteollinen ja teollinen aika perustuivat sitten jo vahvasti metalleihin, jotka todellakaan eivät ole kierrossa planeetan ekosysteemissä. Ja nyt tulee taas esiin aikaskaalojen merkitys. Kulttuurimme on kiivastahtinen ja nopea. Siksi ajattelemme, että materiaaliset resurssit ovat ehtymättömiä. Mutta ne eivät ole.

On hyvä huomata, että aineellinen edistyksemme perustuu näihin oikopolkuihin. Niistä vaarallisimmat ovat metallien käyttö ja fossiilinen energia. Tärkein teollinen metalli, rauta on kasaantunut hyvin rikkaisiin kerrostumiin. Mutta monet metallit ja ihmisen käyttämät muut alkuaineet ovat jo ehtymässä. Energian oikopolut eivät ole läheskään ehtymässä, mutta ennen kuin niin pitkälle päästään, niiden ilmakehään päästämä hiilidioksidi on jo sekoittamassa maapallon ilmastotasapainon. Myös muovi on osoittautunut vaaralliseksi oikopoluksi. Muovia tosin voi tuottaa lähes rajattomasti myös ekologisessa kierrossa olevista materiaaleista, mutta muovien ongelma on hidas hajoaminen: niiden sisältävät materiaalit eivät vapaudu ekologiseen kiertoon.

Mikä on kestävä ratkaisu tähän ongelmaan? Se on oikopoluista luopuminen mahdollisimman nopeasti. Se on mahdollista – ja se on myös välttämätöntä.

Tarkkaavainen lukija on huomannut, että tässä kirjoituksessa ei ole varsinaisesti uutta asiaa. Sen sijaan tarkoitus oli esitellä uusi näkökulma ja tehokkaita ajattelun käsitteitä. On tärkeää ymmärtää, että käytämme vaarallisia oikopolkuja, jotka vähitellen rämettyvät kulkukelvottomiksi. Vaikeampaa on keksiä, miten sovitamme kulttuurin kiivaan rytmin luonnon paljon verkkaisempaan aikaskaalan.

Yläluokan ääliöiden mestaruuskisat

Huomaan kirjoittavani tapojeni vastaisesti ajankohtaista kirjoitusta. Huomasin nimittäin, että Edward St Aubyn kirja Loistava menneisyys komeilee käännetyn kaunokirjallisuuden myyntilistan kärjessä. Kyynikko sanoisi ”odotetusti”, koska kirjan ulkokohtaisena sisältönä näyttää olevan seksiä, skandaaleja ja huumeiden käyttöä niin sanotuissa paremmissa piireissä. Hieman ulkokohtaisena tuon kirjan itsekin koin, mutta se antoi aihetta ajatuksille, jotka ansaitsevat tulla ainakin kirjatuiksi. Kirja nimittäin kertoo brittiläisestä luokkayhteiskunnasta tavalla, joka huolimatta kirjan sujuvasta kerrontatyylistä ei välttämättä avaudu suomalaiselle lukijalle. Toki myös oma käsitykseni brittien luokkayhteiskunnasta perustuu toisen käden kirjallisiin ja elokuvallisiin lähteisiin, sekä suhteellisiin niukkoihin ammatillisiin kontakteihin, ja matkoihin eri puolille saarivaltakuntaa sekä työasioissa että turistina.

Joten nyt tulee härski ja suoraviivainen rinnastus englantilaisen koomikkoryhmän Monty Pythonin sketsiin 127th Upper Class Twit of the Year Show (127. yläluokan ääliöiden mestaruuskisat) noin vuodelta 1970. Sketsi sai Helsingin sanomien kriitikon Jukka Kajavan vetämään kerta kaikkiaan herneen nenäänsä, ja tämä tapaus lopetti samalla Monty Pythonin esiintymiset YLE:n kanavilla. Kajavan mukaan sketsissä pilkattiin vajaamielisiä. Utelias lukija voi kaivaa sketsin internetin uumenista You Tubesta. Se kannattaa, sillä sketsi on hillittömän hauska, ehkä Monty Pythonin kaikkien aikojen paras. Sillä eihän Kajava oikeassa ollut, ei siinä vajaamielisiä pilkattu vaan brittiläistä yläluokkaa.

Miten tämä tyhmä väärinkäsitys pääsi syntymään? Mielestäni syynä on kulttuurierot. Englanti todella on luokkayhteiskunta, aivan toisessa mittakaavassa kuin pohjoismaat tai Suomi. Mutta samalla siellä kukoistaa myös luokkayhteiskunnan kritiikin vahva perinne. Tuo kritiikki on usein suorasukaista, kovaa ja suorastaan härskiä. Ja tekisi mieli lisätä ”ansaitusti”. Mitä tuossa pahamaineisessa sketsissä oikein tapahtuu? Siinä joukko pölvästejä yläluokkaisia aatelismiehiä kilpailee urheilukentällä hieman samassa hengessä, kuin skottilaisia perinteitä myötäilevässä Ylämaan kisoissa (Highland games). Niinpä sketsissä yritetään kunnostautua yläluokalle ominaisissa perinteisissä taidoissa. Lajeina on muun muassa peruuttaminen autolla naisen päälle, hyppääminen tulitikkulaatikoista rakennetun aidan yli, naisen rintaliivien riisuminen ja paikalleen sidottujen eläinten ampuminen. Viimeisenä lajina kilpailijoiden pitää ampua itsensä – siinäkään eivät kaikki onnistuneet.

Tuleekohan tuo vertaus nyt selväksi? Loistavassa menneisyydessä kirjailija esittelee omakohtaisesti varakkaan yläluokan elämää, hieman ääliöiden mestaruuskisan hengessä. Kukahan kirjan henkilöistä panee paremmaksi, vai viekö kirjailija voiton? Onhan tuo kuvaus varmaan todenperäinen ja jopa sisällöltään järkyttävä, mutta minun on vaikea suhtautua siihen empaattisesti. Kuin pisteenä i:n päälle kirjan takakannesta lukijaa tuijottaa kopea brittiläinen snobi, ilmeisesti itse kirjailija. Tämä kritiikki tuntuu menevän henkilökohtaisuuksiin, mutta puolustaudun sillä, että kirjailija itse aloitti panemalla itsensä peliin. Edustaahan kirja henkilökohtaisten paljastusten lajityyppiä. Se tietenkin lisää suuren yleisön kiinnostusta ainakin kotimassa. Lisäksi kirja on hyvin ja vetävästi kirjoitettu, ja siinä tuntuu muotoutuvan eräänlainen selviytymistarina. Kirjan keskimmäinen osa on hieman pitkästyttävää huumehörhöilyä, joka samalla alkaa epäilyttää. Osasiko se tuon homman todella itse? Ainakin kirjailija on lukenut William Burroughinsa ja Hunter S. Thompsoninsa. Lisäksi rikkaan snobin huumehommista puuttuu eksistentiaalinen terä. Kun rahaa riittää, kintereillä ei hiippaile taloudellinen perikato ja itsensä lopullinen myyminen rikoksiin, diilaukseen tai prostituutioon.

Kirjan rankasta sisällöstä huolimatta eräät arvioijat ovat kokeneet kirjan myös viihdyttävänä ja jopa hauskana. Se todistaa kirjailijan taitavuudesta - ainakin myyntimielessä. No, kuulemma keskitysleireilläkin kerrotaan vitsejä. Itse en pääse eroon ”yläluokan ääliöiden mestaruuskisat”- vaikutelmasta.

Alussa mainitsin myydyimmän käännöskirjallisuuden listan, ja sieltä löytyy myös todellinen helmi: Lucia Berlinin Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia. Myös tässä kirjassa on rankkoja aiheita: addiktiota, vieroitushoitoa ja huonoa tai holtitonta käytöstä. Ja mitä edellä mainitusta kirjasta puuttui, myös köyhyyttä. Mutta miten ihanasti, tarkasti ja älykkäästi niitä käsitellään. Lucia Berlin kirjoittaa kuin enkeli. Jokainen lause on tiivistetty pala puhdasta kultaa. Tätä kirjailijaa kriitikot ovat väheksyneet tuotannon suppeuden takia. Ikään kuin se olisi jokin kriteeri. Siksikö että hän oli nainen? Ehkäpä köyhyyden ja aineiden kanssa sählätessä energia ei oikein riittänyt laajoihin kirjallisiin harrastuksiin. Se, mitä syntyi on sitten aivan ainutlaatuista.

Ukka-pukka -kirjallisuudesta

Kertomakirjallisuudessa lienee ongelma, jonka kanssa jokainen kirjailija joutuu tekemisiin, ja joka saattaa askarruttaa myös lukijaa: kysymys kertojanäänestä. Puhun nyt tästä asiasta puhtaasti amatöörinä, innokkaana lukijana ja jonkinlaisena tietokirjailijana. Aiheesta on ilman epäilystä tuotettu runsain mitoin akateemista kirjallisuustieteen tutkimustekstiä ja opetustekstiä. Minä en ole sellaista lukenut. Pohdin siis asiaa nojatuolifilosofin (tai vaikka ”kyökkifilosofin”) roolissa.

Kirjoitettu teksti ei mitenkään vastaa sitä puhetapaa, minkä tapaamme ”oikeassa elämässä”. Se ei oikeastaan ole puhetta ollenkaan. Historiasta saatamme tietää, että lukemaan opettelu on aikanaan ollut nimenomaan ääneen lukemisen opettelua. Hiljaa itsekseen lukeminen on ollut sitten aivan oma taitonsa, ja sitä lienee myös jopa paheksuttu. Kun lukija lukee kirjaa ääneen, tilanne oikeastaan aika mutkaton. Siinähän äänessä onkin kirjailija itse, lukija vain toimii hänen edustajanaan. Ääneenlukutilanne on siis hyvin herkkä, erityinen ja viehättävä. Aivan erityiseksi se tulee silloin, kun kirjailija itse käy lukemassa tekstejään.

On selvästi olemassa erilaisia kirjoja. Toiset on ikään kuin tarkoitettu ääneen luettaviksi. Ja sitten on kirjoja, joissa on dramatiikkaa, tunteita ja erilaisia roolihahmoja. Kun luemme esseitä tai tietokirjoja, ne ovat yleensä kirjailijan puhetta, ja toimivat hyvin ääneen luettuina. Silloinkin on erilaisia mahdollisuuksia. Kirjailija voi puhua enemmän tai vähemmän rehellisenä itsenään, tai ehkä jonain kuvittelemanaan roolihahmona. Mahdollisesti sellaisena kuin haluaisi olla, tai suojautuakseen, hahmona joka on mahdollisimman kaukana itsestä. Tai sitten hän yrittää olla ”kaikkitietävä kertoja”, jumalankaltainen hahmo, joka tietää kaiken itse luomastaan universumista. Luulen, että aloitteleva kirjailija tai naiivi tutkija lipsahtaa helposti kaikkitietävän roolin. Se voi olla vaarallista tai herättää lukijassa epäilyksiä. Sillä mitä ihminen oikeastaan voi tietää? Edes itse luomastaan maailmasta – puhumattakaan niin sanotusta ”todellisuudesta”.

Kun siirrytään asiatekstistä proosaan, tilanne on hieman erilainen. Proosa on ääneen luettuna aivan eri asia kuin itsekseen luettuna. Eikä kertojanäänen ongelma yleensä poistu, se jopa pahenee. Kirjailijalla voi olla tarve myös proosassa selittää asioita ”puolueettomasta” näkökulmasta, ja sellaisia näkökulmia voi olla jopa useita. Motivaatio ”kertojanäänen” käyttöön saattaa olla saman kaltainen kuin asiatekstissä, ja strategiatkin voivat olla saman tapaisia.

Mutta onko proosan roolihahmojen puhetapa yhtään sen helpompi rakentaa kuin kertojanäänen? Mikä oikeastaan on se tapa, jolla kirjojen roolihahmot puhuvat? Onko se naturalistinen ja näytelmäpuhetta jäljittelevä? Se saattaa toimia ääneen luettaessa, mutta itsekseen luettaessa puhekielen jäljittely voi olla kiusallista. Ainakin itseäni se häiritsee, tällainen puhe saattaa muuttua äänettömästi luettaessa suorastaan roolihenkilön karkeaksi karikatyyriksi. Murrepakina on ääriesimerkki, joka leijuu hälyttävästi dramaattisen proosan ja asiatekstin välimaastossa. Se voi toimia kuunneltuna, mutta itsekseen luettua se on kauheaa.

Joka tapauksessa kirjailija joutuu proosatekstissä ratkaisemaan sekä kertojanäänen että rooliäänen ongelman. En väitä, että siihen on yleistä hyvää ratkaisua, kukin kirjailija ratkaisee ongelman omalla tavallaan. Se on yksi asia, joka tekee kirjallisuudesta niin kiehtovaa. Minusta kyllä tuntuu, että yleensä rooliäänet viritetään lähemmäs neutraalia kertojanääntä kuin realistista puhetilannetta. Kerrontatapojen raketaminen ei ole helppoa. Aleksis Kiven Seitsemässä veljeksessä sitä on ehkä yritetty kirjoittamalla roolihahmojen puhe suoriksi repliikeiksi. Monia se häiritsee, eikä tämä tapa ole nykyään kovinkaan yleinen.

Aikomukseni oli puhua myös aivan erityisestä kerrontatyylistä. Sitä tunnutaan käyttävän, kun roolihahmot ovat korostetun poikkeavia lukijan omasta kokemuspiiristä. Kun he ovat menneisyydestä, tai vieraiden kulttuurien edustajia, tai jopa eläimiä, koneita tai avaruusoliota. Muistan kuulleeni kertomuksen kriitikosta, joka oli näytelmän ensi-illassa. Näyttämöllä oli ”alkuasukkaita” jotka solkkasivat jonkinlaista alkeellista ukka-pukka -kieltä. Kuunneltuaan sitä riittävästi kriitikko nousi paikaltaan ja totesi: ”ugh, minä mennä pois”. Aivan oikein, usein tähän kertomatyyliin tulee rasistinen vivahdus. Ukka-pukka -kieltä tapaa etenkin vanhoissa romaaneissa, joiden tekstissä rasismi voi olla myös naiivia ja hyvää tarkoittavaa. Mark Twainin Huckleberry Finnissä ja Tom Sawyerissä tapaamme kaikkitietävän kertojan, sievistelevän sivistyneistön, alaluokkaisen karkean puhetavan, kouluikäisten poikien melko neutraaliksi muokatun replikoinnin ja mustien orjien alkeellisen solkkauksen.

Kun kirjan hahmot edustavat lukijalle vierasta kulttuuria, myös oman aikamme kirjailijalla voi olla aito ja ymmärrettävä halu korostaa heidän toiseuttaan myös puhetavan avulla. Joskus kertomatyyliin haetaan mallia vanhojen kirjeiden tyylistä. Se luo epookin ja aitouden tuntua – mutta on tietenkin väärin. Ei kasvoista kasvoihin tietenkään sillä tavalla puhuta. Emme tiedä miten, mutta puheen tulisi olla luontevaa. Ja jos luontevuutta haetaan, vaanii toisessa ääripäässä anakronismi. Siirrämme helposti oman aikamme tapoja ja puhetyylejä sellaisenaan menneisyyteen, ja sekin on tietysti väärin. En osaa sanoa, miten tämä ongelma pitäisi ratkaista. Jokainen kirjailija joutuu sen kuitenkin ratkaisemaan.

Tällaiset mietteet nousivat mieleeni, kun luin Olli Jalosen kirjan Taivaanpallo. Kirjan liki ainoana kertojanäänenä toimii 7–14-vuotias poika, joka toimii tähtitieteilijä Edmond Halleyn (1656–1742) apulaisena St. Helenan saaren siirtokunnassa ja myöhemmin Lontoossa. Ääneen on rakennettu sekä lapsen naiiviutta että suppeasta ja ahdistavasta kokemuspiiristä juontuvaa rajoittuneisuutta. Kertoja on samanaikaisesti rajoittunut, itsepäinen ja utelias. Alussa kertojanääni häiritsi minua aika lailla. Samoin minua häiritsi sen vertauskuvallisuus: se ikään kuin havainnollisti 1600-1700 luvun taitteessa toimineen tieteentekijän ponnistelua. Meidän näkökulmastamme tuo aikaa on tietenkin ahdistava, rajoittava, tietämätön ja taikauskoinen ja uskonkiihkon riivaama. Onkohan ihan niin? Ehkä emme vain tunnista oman aikamme tuottamia rajoituksia.

Olen aiemmin  kirjoittanutkin tuosta valistuksen ajan henkisestä kaaoksesta ja sekavuudesta. Tuo aikaa ei todellakaan ollut auvoista tieteen ja järjen viitoittamaa jalon edistyksen voittokulkua, vaan jotain aivan muuta. Voi vain ihmetellä, miten tuon ajan tiedemiehet pystyivät säilyttämään järkensä edes siinä määrin, kun se meille historian lehdiltä välittyy. Ilmeisesti kontrasti taikauskon ja orastavan tiedon välillä oli niin vahva, että se hallitsi kehityksen suurta kuvaa. Jalosen kirja antaa tästä tilanteesta aavistuksen, vaikkakin niiin paljon rivien välistä, että oivallus pitää suorastaan kaivaa esiin.

Joka tapauksessa, kun vähitellen totuin kertojanääneen, aloin pitää kirjasta. Sen luettavuutta lisää myös dramaattisuus ja seikkailun tuntu. Jonkinlaisena esikuvana tuntuu häilyvän R. L. Stevensonin Aarresaari, joka sijoittuu suunnilleen samaan aikaan, brittiläiseen kulttuuriin ja merentakaiseen miljööseen, ja senkin kertojanäänenä on nuori poika. Tieteentekoa Jalosen kirja kuvaa oivallisesti - ainakin käytännön näkökulmasta. Määrätön määrä tuskastuttavasti toistuvia ja yhä suurempaan tarkkuuteen pyrkiviä mittauksia. Työtä, jota tavallinen kansa ei oikein ymmärrä, ja joka saattaa tulla pelottavan lähelle noituuden ja magian vaikutelmaa. Asiaa pahensi ajan henki. 30-vuotinen sota oli Euroopassa ohi, mutta uskonpuhdistusta seurannut vastareaktio, oli täydessä käynnissä, ja tulisi myöhemmin laajenemaan myös valistuksen vastaiseksi taisteluksi. Briteille ja protestanteille se merkitsi katolisten jatkuvaa juonittelua.

Kirja jättää Halleystä hieman häilyvän vaikutelman. Todellisuudessa hän oli varakas, arvostettu, ja kirjan tapahtuma-aikana nousemassa vauhdilla maineensa huipulle. Hän oli Isaac Newtonin veroinen tiedenero, ja samalla häntä monipuolisempi. Halley myös rohkaisi Newtonia julkaisemaan tutkimuksiaan ja kustansi Principian painatustyön. Kirjan päätyessä Halleyn tulevaisuus on vielä auki, ja kertoja oivaltaa, että tuota miestä kannattaa seurata ja ihailla.

Ihminen jumalan sijaisena?

Alkuvuodesta luin suuresti kohutun Yuval Noah Hararin kirjan Homo Deus. Huomisen lyhyt historia. Kirja sinänsä ei tehnyt suurta vaikutusta, koska pohdiskelen itse samanlaisia asioita, eikä kirjassa tullut esiin paljoakaan minulle uutta. Jotain minä siitä kuitenkin opin, mutta en niin paljoa, että olisin sitä varten ryhtynyt kommentoimaan.

Ei, vaan pikemminkin minua alkoi askarruttaa kirjan saama huomio. Ymmärrän hyvin, että tietokirjojen kustantajat nykyisessä ahdinkotilassaan etsivät skuuppeja ja haluavat mainostaa niitä. On myös hyvä, että niitä löytyy, ja on hyvä, että mahdollisimman monet ihmiset lukevat myös tämän kirjan. Se on täysin asiallinen, vakavasti kirjoitettu ja ajatuksia herättävä. Joten asiat ovat siltä osin täysin kunnossa.

Minua askarruttaa hieman toinen asia. Tutkijana ja kirjailijana minua kiinnostaa tiedon olemus. Ja olen jotenkin päätynyt siihen, että tiedon leviämisessä ja vaikuttamisessa näyttää olevan kaksi tasoa. On olemassa syvällinen taso. Tieto kertoo meille jotain olennaista, uutta ja tärkeää tästä maailmasta. Tämä on se asia, jota kaikki tutkijat vakavasti tavoittelevat. Se on myös syy, minkä takia ihmiskunta on kehittänyt valtavan hienon järjestelmän nimeltä tiede. Ja siten on olemassa se toinen taso: syy, miksi tieto leviää tehokkaasti, kiinnostaa ihmisiä ja saa heidät myös osamaan kirjoja. Tämä mekanismi on meille nykyään hyvinkin tuttu sosiaalisesta mediasta. Tämä taso voi yhtyä tiedon perimmäiseen ulottuvuuteen, eli se on tiedon uutuus ja merkittävyys. Muta saattaa olla, että uusi tieto ja tapa markkinoida sitä sattuukin soittamaan juuri niitä kieliä, jotka sillä hetkellä resonoivat herkimmin yhteiskunnallisessa keskustelussa. Ainakin minun mieleeni tulee ristiriitaisia tunteita, jos nämä tasot eivät kohtaa.

Joten lähdetäänpä tutkimaan, millainen syvällinen tiedon taso Hararin kirjasta löytyy. Harari on tunnettu kirjoittaja ja historian tutkija. Hänen aiempi ja hyvin menestynyt kirjansa Sapiens: Ihmisen lyhyt historia kertoo ihmiskunnan menneisyydestä. Uudessa tulevaisuuteen tähtäävässä kirjassaan hän joutuu käsittelemään uudenlaisia aiheita: tieteenfilosofia, laskentatiede ja neuropsykologia. Aivan ilmeisesti ja myös näkyvästi nämä eivät ole hänen ydinosaamisaluettaan. Tosin akateemisena ja älykkäänä ihmisenä hän saa niistä ihmeen paljon irti. Oma vaikutelmani oli, että hän on koonnut rakennelmaansa kasaantuvasti lisääntyvien virheiden ja väärinkäsitysten varaan. Tulos oli ainakin minulle kovin raskasta luettavaa. Mies on kuin vanhan kirjansa maineen varassa ratsastava nykyajan Paracelsus. Mutta kuten Paracelsuksella, niin tässäkin on myös kirkkaita kohtia.

Mielenkiintoista on, että hän keksii humanismi-sanalle uuden merkityksen tarkoittamaan sellaista modernia aatevirtausta, jossa merkitykset ja konseptit eivät ole jumalan määrittämiä. Oivallus on tavallaan hyvä: ehkä tarvitsemme tällaisen sanan, jos ajattelemme että valistus ei ole aivan osuva, tai että etsimme valistuksen takana olevaa ideologiaa. Kannatan asiaa, mutta tuskinpa humanistit silti haluavat luopua mukavista poteroistaan. Puutteeksi näen, että hän laiminlyö sellaisen ilmiselvän protomarxilaisen oivalluksen että yhteiskunnan kehitys nousee tuotantotavan mekanismeista. Kuitenkin hän vetoaa siihen jatkuvasti ja huomaamattaan.

Sain kirjasta myös hyviä ideoita. Yksi on merkityksen käsite: sitä ei huomioida riittävästi yhteiskuntafilosofiassa, vaikka se on aivan keskeinen. Karkeasti ajatus kulkee näin: kun jumala ei enää määrää merkityksiä, merkitys on hukassa. Vain raha ja valta on tulleet tilalle - tai oikeastaan jääneet jäljelle, nehän on toki pyörittäneet ihmisiä maailman alusta lähtien. En kuitenkaan yhdy siihen käsitykseen, että yksilöä ei enää ole olemassa tai ettei yksilöllä ole merkitystä, koska vapaata tahtoa tai sielua ei Hararin mukaan ole. Aivan oikein, ei niitä ole, mutta mitä siitä!

Mennäänpä sitten tekoälyasioihin, siellä Harari on selvimmin poissa osaamisalueeltaan, tosin hyvin yleisellä ja tyypillisellä tavalla. Älyn erkaantuminen tietoisuudesta on ilmeisen väärä päätelmä. Asia on liian mutkikas selitettäväksi tässä, mutta palaan asiaan joskus toisessa muodossa. Harari ei edes kerro, mitä hän tarkoittaa älyllä. Se on yleinen vika muillakin aiheesta kirjoittavilla. Toinen virhe on väittää, että eliöt ovat algoritmeja. Ikävä kyllä, Harari ei kerro, mitä hän algoritmilla tarkoittaa, joten en voi kritisoida enempää.  

Oikeastaan olen vakuuttunut, että tässä on populaarin tekoälykirjallisuuden keskeinen ongelma: rinnastetaan tietokonemaailmasta tutut algoritmit biologisten eliöiden toimintaperiaatteeseen. Mutta tottahan eliöt ovat ainakin yhdessä mielessä algoritmeja: niiden missiona on kopioida eliötä yhä uudelleen ja uudelleen. DNA kun on olemukseltaan digitaalinen, ja sen toiminta on tietokonemaisin asia, mitä luonnossa tapaamme. Mutta Harari ei tarkoittanut tätä.

Tuli mieleen, että monet filosofiaan taipuvat kirjailijat ovat valtavan monisanaisia selittäessään, että eivät oikeastaan tiedä, mitä yrittävät selittää. Samanlaisia kirjoja on olleet Daniel Dennettin Tietoisuuden selitys ja Thomas Nagelin Mieli ja kosmos. Mös Harari on itseään toistava ja monisanainen, mutta itsevarmempi, julistava ote on vielä tallella. Nuoren miehen syntejä.  

Tekoälydiskurssissa vallitsee ylipäätään jättiläismäinen antropomorfismi. Ihminen fantasioi itselleen väärän kuvan mielensä toiminnasta, ja heijastaa sen universumin selitykseksi lisäämällä mukaan teknologisen vahvistimen eli tekoälyn. Ikävä kyllä, Harari jatkaa tätä perinnettä.

Palataan alussa mainitsemaani tiedon kahteen tasoon, populaariin ja syvälliseen. Mainonnassaan kustantaja on keskittynyt populaariin tasoon eli tekoälyllä ja teknologialla pelotteluun. Minua askarruttaa edelleen, onko se oikein – vai onko se vain välttämättömyys, jolle ei mahda mitään. Toivottavasti arviostani käy ilmi, että kirjassa oli myös syvällisyyttä, josta tunsin oppivani.

Muuten, kirjan nimessä sana deus viittaa ihmisen (fiktiiviseen) lajinimeen, joka tulisi kirjoittaa pienellä alkukirjaimella. Kustantajalle tämä lienee ollut tietoinen virhe. Toivottavasti meille ei juurru amerikkalainen tapa kirjoittaa otsikoiden substantiivit isolla.

Pelastetaan lukutaito ja ihmiskunnan tulevaisuus

Lukutaito on niin keskeinen kulttuurin resurssi, että emme sitä oikein edes tajua. Lukutaidon yleistyminen loi nykyaikaisen teollistuneen hyvinvointiyhteiskunnan. On kysymys sitten köyhistä ihmisistä tai köyhistä maista, ensimmäinen askel kohti hyvinvointia on aina lukutaidon edistäminen. Mutta lukutaito on ehkä hieman suppea käsite, kysymys on selvästi suuremmasta asiasta. Kysymys on mediataidoista. Ja oikeastaan koko kulttuurista. Ja oikeastaan ihmiskunnan eloonjäämisestä. Katsotaan asiaa hieman yleisemmästä perspektiivistä.

Eli miten lukutaito ja mediataidot ovat syntyneet? Jossain historian hämärissä ihmiset oppivat viestiään kuvilla. Emme oikein tiedä, miten se kävi. Varmaankin tällainen viestiminen syntyi jonkinlaisena ihmisen älyllisen kapasiteetin laajenemisen sivutuotteena. Tämä tapahtui jo kymmeniä tuhansia vuosia sitten, todisteena on säilynyt luolien seiniin ja kallioihin tehtyjä maalauksia ja kaiverruksia. Luultavasti nämä taidot olivat evoluution näkökulmasta hyödyllisiä. Ne auttoivat sukuja ja heimoja toimimaan tehokkaammin yhteistyössä.

Vähitellen aineellinen edistys alkoi yhä selvemmin kulkea rinnakkain kulttuurin ja mediataitojen kehittymisen kanssa. Hedelmällisille alueille syntyi suuria maatalousyhdyskuntia. Mediataidoille tuli yhä konkreettisempaa käyttöä. Asioita piti merkitä muistiin muun muassa verotusta ja kaupankäyntiä varten. Samalla kehittyi taito laskea. Lähi-idässä ja Välimeren alueella tilapäiseen käyttöön tarkoitettua tietoa merkittiin muistiin savitauluille ja papyrusliuskoille. Mediasta tuli kevyempää ja siirrettävämpää. Mutta mediataidot eivät olleet vain kirjanpitoa varten. Ne palvelivat myös yhteiskunnallista koheesiota. Merkittiin muistiin hallitsijasukujen kronikoita ja uskonnollisia kertomuksia.

Nyt seuraa amatööripohjalta kehiteltyä kulttuurihistoriallista spekulaatiota. Spekulaatio on tieteen näkökulmasta hyödyllistä ja jopa välttämätöntä. Se antaa aineksia hypoteeseille ja teorioille, ja ne taas kohdentavat tarkempaa tutkimusta. Varmasti tiedetään, että vajaat kolme tuhatta vuotta sitten Välimeren piirissä syntyi äännekirjoitus. Mikä sen merkitys oli? Luonteeltaan äännekirjoitus on abstraktimpaa, ja se lähensi kirjoitustaitoa kieleen ja puheeseen. Sehän taas tarkoitti, että ajatuksia ja ideoita voitiin ilmasta vapaammin, ja kronikoihin tuli mukaan draamallinen elementti. Ne eivät olleet vain hallitsijoiden sukuluetteloja, vaan niissä oli syvempiä ajatuksia. Tuolta ajalta ovat säilyneet Troijan sodan kronikat, Gilgamesh-eepos ja raamatun vanhimmat kertomukset.

Kirjoitetut kronikat eivät tietenkään ilmestyneet tyhjästä. Niitä edelsi vuosituhansien takainen suullinen ja muistinvarainen kertomaperinne. Miten kirjoitustaito vaikutti kulttuuriin? Tiedetään, että jo antiikin Kreikassa oltiin huolestuneita kirjoitustaidon leviämisestä. Sen katsottiin tuhoavan ihmisten muistin. Nykyihmisille onkin lähes käsittämätöntä, miten laajoja aineistoja lukutaidottomat runolaulajat saattoivat pitää mielessään. Mainitsin sanan ”runo”, sillä runouteen sisältyy tekniikoita, joiden avulla muistinvaraisen aineiston hallintaa ja säilymistä tuettiin. Lukijalle voi tulla mieleen Kalevala. Aivan samasta asiasta on kysymys. Suomessa ja Karjalassa tämä perinne eli vielä 1800-luvulla.

Pidän selvänä, että kirjoitustaidon myötä kulttuurimme on menettänyt jotain olennaista. Mutta olemme myös saaneet jotain tilalle: kirjoitetun kulttuurin aarteet, joita on määrättömästi enemmän kuin kukaan pystyisi muistamaan. Tietysti tarvitaan aputekniikoita, sillä nämä aarteet eivät ole välittömästi käytettävissä. Erityisesti oppineet loivat nopeasti menetelmät kirjallisen kulttuurin hallintaan. Niitä ovat kirjastot, luettelot ja viitteet. Ja tiedämme seuraukset: tiedon varassa erityisesti tiede alkoi kukoistaa. Kronikoinnin merkityksen vähentyessä syntyi uusia tiedon kirjaamis- ja hyödyntämistapoja. Syntyi luonnontieteet ja teollinen yhteiskunta. Kirjapainon keksiminen synnytti suuren mediamyllerryksen: kirjojen saatavuus helpottui merkittävästi. Seuraava suuri mediavallankumous lähti liikkeelle, kun opittiin valmistamaan puusta paperia. Kirjojen hinnat laskivat taas kerran, ja syntyi aivan uusi ja erilainen media: sanomalehdistö. Erityisesti lehdistö laajensi kirjoitetun aineiston lukijakuntaa ja kavensi eroa eri tekstilajien välillä

Entä miten sähköinen media on vaikuttanut ja tukee vaikuttamaan. Onko meidän syytä huolestua, niinkuin kreikkalaiset huolestuivat kirjoitustaidon seurauksista? Ilman muuta uusi media toi mukanaan uusia asioita. Radio ja TV muuttivat taas kerran yhteiskuntaa. Median aikaperspektiivi muuttui, tieto oli nyt lyhytikäistä ja jopa hetkellistä. Ja medialla oli suuri ja useimmiten vahvistava vaikutus yhteiskunnalliseen koheesioon. Mutta internetmedia on oma lukunsa. Huoli voidaan ilmasta seuraavasti. On näkynyt selviä merkkejä siitä, että internet houkuttelee ihmisiä pois kirjoitetun median piiristä. Entä antaako se jotain parempaa tilalle? Tässä voi olla aihetta pessimismiin. Onhan internet toki tuottanut hakukoneet, joten se osittain korvaa kirjastoja ja luetteloja. Myös Wikipedia on kätevä, vaikka se vain jatkaa 1700-luvun ensyklopedioiden perinnettä. Mutta sähköisen median vaikutus tieteelliseen kirjoittamiseen oli suuri pettymys. Se ei mullistanut tieteellisen kirjallisuuden rakennetta eikä periaatteita, vaan näyttäytyy lähinnä jakelukanavana.

Tulkitsen uuden median vaikutuksia seuraavasti. Kirjoitetun median aikaperspektiivi on varsin staattinen. Siksi kirjallisuus yhdistää asioita aikojen yli, ja se yhdistää myös eri paikkoja. Sähköinen media on puolestaan hyvin dynaamista, se on lähes historiatonta. Siksi siltä puuttuu kyky integroida kulttuuriperinnettä ja tietoa yli sukupolvien ja kulttuurirajojen. Pitää mainita vielä aivan erityinen uhka. Romantiikan kaudella 1800-luvulla ja siitä eteenpäin alettiin korostaa yksilön merkitystä. Esille nostettiin itsekseen toimivia ja ainutlaatuisen kyvykkäitä neroja. Katsottiin, että tieteen ja taiteen edistys on tällaisten yksilösuoritusten ansiota. Mikään ei voisi olla enempä väärin, sillä molemmat henkisen viljelyn alat ovat lisääntyvässä määrin yhteisöllisiä. Modernin tieteen yhä lisääntyvä mutkikkuus ja monitulkintaisuus ovat mahdoton haaste kyvykkäimmillekin yksilöille. Tämä ei tarkoita yksityisen toimijan väheksymistä. Pitää vain hyväksyä se, että kyvykkään toimijan hyödyllisyys ei johdu hänen älystään, vaan hänen erilaisuudestaan. Hän tuottaa tervetulleen häiriön kollektiivisen typeryyden valtavirtaan.

Uudelta medialta siis puuttuu kyky integroida yhteisöllistä kulttuuriperinnettä yli sukupolvien ja kultuurirajojen. Pikemminkin se tuottaa paikallisia, sosiaalisesti motivoituja ja ajallisesti rajattuja ja lyhytkestoisia vaihtoehtoisia "todellisuuksia". Juuri tätä pitää vastustaa. Kirjoitettu teksti on kulttuuriperinnettä, jota meillä ei ole varaa menettää. Lehdet ja kirjat ovat myös konkreettisia aineellisen maailman olioita. Siksi ne puhuttelevat meitä niin voimakkaasti.

Tulisi ryhtyä toimeen lukutaidon ja kirjallisen esittämisen perinteen säilyttämiseksi, ja nuorten osalta myös elvyttämiseksi. Olen itsekin tarttunut toimeen tuottamalla itse kirjallista materiaalia. Sen lisäksi olen julkaissut blogiteksteistäni kaksi kirjaa: Matkaseuraa osa 1 ja Matkaseuraa osa 2. Itse kukin voi verrata blogejani painetun sanan voimaan hankkimalla nämä teokset kirjastosta tai mistä tahansa verkkokirjakaupasta. Voin vakuuttaa (palautteen perusteella), että ero blogeihin on vaikeasti selitettävä mutta melkoinen. Kannattaa tutustua kirjan lumovoimaan.