Logistiikka haltuun

Nykyaikainen talouselämä on monimutkaista. Tuotteet ja palvelut ovat harvoin peräisin yhdeltä osapuolelta. Niiden takana on kokonainen joukko toimijoita. Yritysstrategiassa logistiikkaketjun hallinta on keskeisiä tarkastelukulmia. Tavaran myyjä saattaa pohtia, pitääkö hänen uskoa kuljetukset erilliselle toimijalle. Pitäisikö markkinointi hoitaa itse, vai käyttää palvelua. Pitäisikö olla omaa valmistusta? Pitäisikö ottaa tuotevastuu, ja mitä se käytännössä merkitsisi. Pitäisikö vastata myös suunnittelusta? 

Jos logistiikkaketju on pitkä, se merkitsee ehkä ylimääräisiä kustannuksia, sillä jokainen ketjun osa saa aina tietyn osuuden myyntituotosta. Toisaalta omat kyvyt eivät riitä kaikkeen. Erikoistunut alihankkija on yleensä hionut oman prosessinsa huipputehokkaaksi. Kun yritys ottaa omaan hoitoonsa logistiikkaketjun osia, puhutaan vertikaalisesta integraatiosta. Mutkikas tuote tai palvelu saattaa edellyttää eritysosaamista ja tuotevastuuta, ja silloin voi olla viisasta ottaa omaan haltuun esimerkiksi tuotekehitys. 

Logistiikka ei tietenkään ole oman aikamme keksintö. Esimerkki logistiikasta voisi olla antiikin Rooman legioonien varusteiden hankkiminen. Tarkastellaan kuitenkin lähempää tapausta. Valistusaikana sai alkunsa kirjojen painamistaidon kiihdyttämä mediavallankumous. 1800-luvulla siihen liittyi sanomalehdistön levikin nopea kasvu. Valistavan lehdistön rinnalle nousi 1700-luvun lopulla poliittinen lehdistö, ja lehdistön kaupallistuminen seurasi 1800-luvulla.  

Tähän kehitykseen liittyy saumattomasti teknologia. Kirjapainon vaatimukset täytti aluksi lumppupaperi, mutta halvempia raaka-aineita etsittiin jatkuvasti. Erilaisia kasvikuituja kokeiltiin, ja 1800- luvun puolivälistä alkaen kuitumateriaalina alkoi yleistyä puu. Aluksi puusta valmistettiin mekaanisesti hienontamalla hioketta, joka soveltui hyvin halvan sanomalehtipaperin raaka-aineeksi. Pian keksittiin myös kemiallinen sellun keitto. Sellu oli materiaalina yhtä korkealaatuista kuin lumppumassa, mutta huomattavasti halvempaa.  

Myös kirjallisuuden läpimurto ajoittui 1800-luvun alkuun. Romanttinen kirjallisuus korvautui nopeasti realistisella tyylillä. Se tarttui ajankohtaisiin ja yhteiskunnallisiin aiheisiin. Romaanimuodosta tuli tavattoman suosittua, 1800-luku oli suurten romaanien ja suurten kirjailijoiden kulta-aikaa. Romaanit levisivät sekä kirjoina että sanomalehtien jatkokertomuksina. Hieman nimien pudottelua tuolta ajalta, namedropping: se virkistää muistia ja avartaa perspektiiviä. Englannissa mm Jane Austen, Charles Dickens, Robert Louis Stevenson, Amerikasta Herman Melville, Mark Twain; Ranskasta Victor Hugo, Gustave Flaubert; Venäjältä Nikolai Gogol, Anton Tšehov, Leo Tolstoi, Fjodor Dostojevski. 

Kirjallisuus on universaalia, ja sen virtaukset ylittävät maantieteelliset rajat. Ja tietenkin nuo virtaukset myös mukautuvat paikallisen kulttuurin olosuhteisiin. Kansoilla ja kielialueilla on omat klassikkonsa, meidän Aleksis Kivemme sopii hyvin tähän joukkoon. Lukija voi valita minkä tahansa edellä luetelluista nimistä tutustumisensa kohteeksi, ja on luultavasti vaikuttunut. Klassikoiden hehkua ei edes aika himmennä. 

Palataan 1800- luvun alkuun. Kirjallisuus ja yleisemmin kirjallinen tuotanto ei ollut pelkkää estetiikkaa ja tyylisuuntia. Se oli myös oma talouselämän tai jopa teollisuuden alansa. Ja se alkoi jo tuohon aikaan erottua logistiseksi arvoketjuksi, jonka eri vaiheilla oli oma tehtävänsä. Oli alkutuotanto eli tekstien ja ideoiden synnyttäminen. Siis kirjailijat ja lehtimiehet. Oli kustannustoiminta, joka organisoi nuo arvoketjut, siihen lukeutui romaanien kustantaminen ja sanomalehdistö. Oli markkinointi, myynti ja rahoitus. Ja oli materiaaliset arvoketjut, kuten paperitehtaat ja kirjapainot. Edellä kuvattu vertikaalisen integroinnin ajatus oli luonnollisesti tuttu, ja siitä esiintyi erilaisia muotoja.  

Lukija ehkä huomasi, että ranskalasien kirjallisuuden kohdalta puuttui eräs nimi, joka on aivan keskeinen: Honoré de Balzac (1799 – 1850). Balzac otti kirjallisuuden vakavasti. Hän näki kirjallisuuden eräänlaisena tutkimuslaboratoriona, jonka tehtävänä on yhteiskunnan toiminnan tutkiminen ja kuvaaminen. Tätä tehtävää varten hän aloitti suurprojektin, la Comédie humaine. Hanke oli suurellinen, ja jäi tietenkin kesken. Hän ehti kuitenkin kirjoittaa sitä varten 90 romaania. Balzac oli maaninen tekstiä suoltava ihmiskone. Aikataulun ahdistaessa hän saattoi kahdessa vuorokaudessa tuottaa kaksisataa liuskaa käsikirjoitusta, ja liuskat kiidätettiin vauhdilla kärsimättömänä odottavalle latojien armeijalle. 

Bazaciile kirjoittaminen oli syvästi henkilökohtaista. Hän kertoi, miten valtavan elämyksen hän koki, kun näki ensimmäisen kerran tekstejään painettuna. Ja hän teki parhaansa tuottaakseen samaa tavaraa aina vain lisää. Jossain vaiheessa hän perusti oman lehden, ja kirjoitti itse lähes kaikki sen artikkelit. Hän hankki myös oman kirjapainon, ja mahdollisesti suunnitteli myös omaa paperitehdasta. Ilmeisesti näistä hänen uransa vaiheista juontuvia kuvauksia löytyy hänen romaanistaan Kadonneet illuusiot. Romaani kuvaa oivallisesti sitä kehitysvaihetta, missä sanomalehdistö ja kustannustoiminta alkoivat kaupallistua. Kuvaus on inhorealistista. Näin pitkälle menevä vertikaalinen integraatio ei ollut järkevää edes Balzacin kaltaiselle ihmisdynamolle. Jatkossa hän julkaisi romaanejaan muiden omistamien kustantamojen kautta. 

Lopetan kertomukseen, jonka lähteen olen unohtanut, mutta kerron sen kuitenkin, koska se on hyvä tarina. Eräs lääkäri 1800-luvulla oli erikoistunut mielisairaiden hoitoon. Hänen lehtimiesystävänsä halusi tavata "tyypillisen hullun". Lopulta lääkäri kyllästyi ystävänsä pyyntöihin, ja lupasikin järjestää päivällisen, johon tämä kiinnostava henkilö osallistuisi. Päivällisillä oli mukana kaksi lehtimiehelle vierasta henkilöä. Toinen söi rauhallisesti ruokansa, ja toinen keskusteli vilkkaasti. Jälkeenpäin lehtimies oli kokemuksestaan pöyristynyt. "Olipa se kauhea kokemus. En koskaan unohda sen hullun ilmehtimistä ja hänen mielipuolisia juttujaan". "Taidat nyt erehtyä", vastasi lääkäri. "Se hiljainen mies oli tyypillinen hullu. Se toinen oli kuuluisa kirjailija Honoré de Balzac".

Paalujuntan kulttuurihistoriaa

En voi ymmärtää, mistä tämä blogin aihe tulee. Jotenkin minulla vain oli paalujunttaan liittyviä mielikuvia päässäni. Mutta mistä herätteestä se aktivoitui? En voi ymmärtää. Ehkä se johtuu siitä, että kävin juuri venesatamassa varmistamassa, etteivät syysmyrskyt ole riepotelleet veneen pressuja. Ja satamassahan on paaluja. 

Niin sitten kävi, että aloin järjestellä tätä asiaa mielessäni, ja ihmeen paljon siitä sain selville, pelkästään istumalla hiljaa paikallani ja mietiskelemällä. Ja sitten aloin hakea tietoa. Minua alkoi kiinnostaa erityisesti historialliset paalujuntat. 
 

Paalujuntan kulttuurihistoria on hyvä esimerkki internetin historiattomuudesta. Ensi vilkaisulla ei juurikaan löytynyt tietoa vanhan ajan paalujuntista. Nykyaikaisia paaluvasarakoneita oli joissain mainoksissa esillä. Tietoa piti kaivaa muualta, painetusta sanasta. Otavan Iso tietosanakirja 1960- luvun alkupuolelta , osa MONT-PYRA esittelee paalujuntan asiallisen napakasti, ilman turhaa kontekstia tai historiaa. 

Mutta katsotaan ensin niitä muistivarastoja. Paalujunttaa tarvittiin keväisin Katajanokan venesatamassa, Upseerikerhon takana. Veneiden peräpuoli kiinnitettiin pohjaan juntattuihin paaluihin, sama järjestely on edelleen voimassa veneeni kotisatamassa Kipparilahdessa. Talven aikana sataman vesi jäätyy, ja veden pinnanvaihtelujen mukana nouseva ja laskeva jääkansi kiskoo paalut ylös. Ne voivat nousta useita metrejä. Keväällä satamaan saapuu lautta jolla on paalujuntta. Sen avulla paalut juntataan takaisin paikalleen.

Muutama vuosi sitten löysin sattumalta YouTubesta Lahden oluttehtaan mainosvideon vuodelta 1954. Siinä on junttausporukka tekemässä juurin tällaista venesataman kunnostustyössä. Paalujuntassa on korkealle nouseva teline, jonka huipussa on väkipyörä. Junttausvasaran eli järkäleen nostovaijeri kulkee väkipyörän yli ja haarautuu vetoköysiksi. Junttausporukka kiskaisee vetoköysistä nykäisten järkäleen ilmaan ja pudottaen sen paalun päälle. Ja sama toistuu, uudelleen ja uudelleen. Työtä säestää mainoksessa Kipparikvartetin esittämä laulu Junttali-poo. Tällainen työ on yksitoikkoista ja raskasta, se keskeytyy vain hetkeksi, kun siirrytään seuraavalle paalulle. Onneksi mainosfilmin lopussa rantaan saapuu kuorma-auto, josta puretaan janoisille miehille korikaupalla Lahden ykköspilsneriä. 

Vuonna 1954 Suomessa ei ollut televisiota. Mainosfilmejä kuitenkin tehtiin. Niitä esitettiin elokuvissa ennen varsinaisen filmin alkua. Elettiin elokuvan kulta-aikaa.

Junttausfilmissä junttaporukan kokoa varmaankin liioitellaan. Vetoköysiä kiskoi toistakymmentä miestä, mutta luulen, että todellisuudessa noin seitsemän miestä riitti. Muistaakseni junttausporukkaa sanottiin topparoikaksi. Tuo luultavasti venäläisperäinen sana tarkoittaa varsinaisesti junanrataa rakentavaa miesryhmää. 

 

Itse en muista nähneeni tällaista vetojunttaa toiminnassa. Sen sijaan joskus 1960-luvun alkupuolella satamaamme uitettiin lautallaan seisova dieseljuntta, ja se oli todellinen ihme. Siinä paalun päähän asetetaan vastakappale, joka on itse asiassa dieselin mäntä. Sen päälle pudotetaan junttausjärkäle, joka muodostaa sylinterin. Kun se putoaa männän päälle, sisään jäänyt ilma puristuu kokoon, ja sekaan ruiskutettu polttoaine syttyy. Juntan toimiessa järkäle pomppii paalun päällä savun pöllähdellessä. Avoimessa koneessa ei ollut äänenvaimentajaa, joten pauke oli hirmuinen.

Luulen, että tämä kone oli venäläisvalmisteinen. Muistan nimittäin lukeneeni romaanin Bakun öljykentiltä, ja siinä kerrottiin, kuinka "dieselit iskevät paaluja meren pohjaan". Kääntäjä tuskin tiesi, mistä on kysymys, mutta minulle se on selvää. Dieseljuntta on minusta mitä puhtainta steampunkkia. Sillä tarkoitetaan sekopäistä viktoriaanisen ajan tai neuvostoajan teknologiaa, joka jostain syystä on jäänyt elämään, tai jopa muuttunut vaihtoehtoiseksi tulevaisuudeksi. (katso kirjoitus Toivon kirjallisuutta: solarpunk).

Parempaa tietoa saa internetistä, kun vaihtaa englannin kieleen, suomihan on kovin pieni kielialue. Hakusanoilla "pile driver" tietoa alkaa tosiaan löytyä. Tietenkin paalujuntta on ollut aivan olennainen työväline niin kauan, kuin suurisuuntaista rakennustoimintaa on harjoitettu. Siis jo antiikin ajoista alkaen. Jo muinaiset kiinalaiset tunsivat paalujuntan. Rooman valtakunta oli tunnettu massiivisista rakennushankkeistaan. Roomalaiset käyttivät paalujuntasta nimeä festuca. Paalujen junttauksen kuvauksia löytyy esimerkiksi arkkitehti Vitruviukselta ja Julius Caesarilta. 

Venetsia rakennettiin merelle, mutaan juntattujen puupaalujen varaan. Syy on strateginen, kaupunki oli näin paremmassa turvassa hyökkäyksiltä. Kun pyhän Markuksen katedraalin vuonna 900 rakennettu kellotorni sortui vuonna 1902, havaittiin, että puupaalut olivat edelleen hyvässä kunnossa, niitä ei tarvinnut uusia. Tarkkoja paalujuntan piirustuksia alkaa ilmaantua 1400- luvulta lähtien. Ja ilman muuta Leonardo da Vinci kunnostautui myös paalujunttien suunnittelijana. 

Muinaiset paalujuntat toimivat pääosin ihmisvoimalla. Edellä kuvatun Lahden oluttehtaan mainoksen junttaporukan köysivetojuntta on hätkähdyttävästi samanlainen kuin sen eräät tuhansia vuosia vanhat edeltäjät. Suuremmilla työmailla käytettiin myös eläinten voimaa, kuten hevoskiertoa. Tällaisen junttauskoneen rakentaminen työmaalle oli vaivalloista, mutta paalujen junttaus ihmisvoimalla oli äärimmäisen uuvuttavaa työtä. Teollisen vallankumouksen myötä ilmaantuivat kuvaan voimakoneet. Paaluja alettiin lyödä maahan höyrykoneiden ja polttomoottoreiden voimalla. Vuonna 1897 ranskalaiset alkoivat käyttää puupaalujen lisäksi sisältä raudoitettuja betonipaaluja. Nykyisin se on vallitseva paalutyyppi. Myös teräspaaluja käytetään. 

Dieseljuntta keksittiin Saksassa 1920- luvulla. Edellä kuvaamani venesataman dieseljuntta on tarkoitettu pienille paaluille. Vapaasti pomppivine sylintereineen se on epätyypillinen, ja edelleen arvelen, että se oli neuvostovalmisteinen. En löytänyt sellaisesta laitteesta kuvaa. Neuvostoliitossa kyllä kehitettiin sähköllä toimiva täryjuntta 1950- luvulla.

Oikeaksi aarreaitaksi tiedonhaussa osoittautui YouTube. Sieltä löytyy runsaasti videoita paalujuntista, erityisesti sekopäisistä, savua syöksevistä steampunk- henkisistä dieseljuntista. Maailmassa näyttää edelleen olevan paljon paalutettavaa.

60- luvun jälkeen en ole itse nähnyt dieseljunttaa toiminnassa. sen sijaan runsas vuosi sitten olin Oulussa palaamassa uimarannalta, ja polkupyörän lastenistuimessa oli kyydissä kolmevuotias tyttärenpoika. Onneksemme ajoimme rakennustyömaan vieritse, missä oli käynnissä paalujen junttaus. Vaikka kolmivuotias pitkästyy helposti ja käy levottomaksi, tämä näky vangitsi. Seurasimme lumoutuneina kolmen pitkän betonipaalun junttausta. Työvälineenä oli hydrauliikkakäyttöinen paaluvasara. Näppärästi kone poimi yksitellen paalut pinosta, asetti ne oikeaan paikkaan ja alkoi lyödä niitä maahan.

Helsingin uusklassista keskustaa alettiin rakentaa 1800- luvun puolivälissä. Rautatientorin ja Senaatintorin välinen alue oli mutaista Kluuvilahtea. Se täytettiin ja rakennukset pystytettiin juntattujen puupaalujen varaan. Siellä maassa ne paalut ovat edelleen. 

Tuleeko paalujuntasta mieleen sotilasjuntta? Vaikka mielleyhtymä on hauska, espanjankielen sana junta tarkittaa hallintoa.

Tiedonhakuun osui myös urbaani sanakirja. Sen mukaan paalujuntta on eräs rakasteluasento. Sen luonne selvinnee yllä olevasta tekstistä. En tarkistanut, löytyykö se Kama Sutrasta. Tuskin ainakaan tällä runottomalla nimellä. 

Jotain muutakin kiinnostavaa löytyi. J. R. R. Tolkienin Hobbitissa kerrotaan järvikaupungista, jossa talot on rakennettu veteen juntattujen paalujen varaan. Tolkien kyllä tiesi, mistä puhui. 5000 vuotta sitten Skotlannissa ja Irlannissa nimittäin oli tällaisia kaupunkeja, tai oikeastaan kyliä. Asumusten keltinkielinen nimi on crannog. Jonkinlaisia paalujunttia siinäkin on tarvittu, vaikka niistä ei ole säilynyt tietoa. Syy tällaiseen rakentamiseen on sama kuin Venetsiassa: turvallisuus. 

Kovasti dieseljunttaa muistuttaa aivan vastakkaisella logiikalla toimiva laite, eli tamppain. Siitä käytetään maan tiivistämiseen katuja rakennettaessa. Tällaisen vapaamäntämoottoriin perustuvan tamppaimen esitteli saksalainen Delmag- yhtiö vuonna 1939. Tämäkin kone edustaa jonkinlaista nyrjähtänyttä steampunkkia. Se on kuin yhdellä jalalla pomppiva robotti. Erityisen pelottava on sen suurin malli, 2500 kg painava Sammakko (Frosch). Sen käyttäminen on varmaan ollut suorastaan vaarallista. Samainen yhtiö valmisti, ja valmistaa edelleen myös dieseljunttia.

Delmag- tamppain on esiintynyt Rämsöön Kowan Teknolokian Päivillä, jotka valitettavasti ovat olleet tauolla. Hankkimalla jostain päivillä tuotetun CD- levyn pääsee kuuntelemaan Delmag-tamppaimen ääntä, ja muitakin mielenkiintoisia koneita. 

Delmag-tamppain. Kuva: Rämsöön Kowan Teknolokian museo.

Kirjallista kaksoiselämää

Kaksoiselämä on jännittävä käsite. Jostain syystä ihmisellä voi olla kaksi elämää – ja joskus jopa monta. Siihen on vaihtelevia syitä, mutta tärkein syy lienee, että elämän kulku jostain syystä jakautuu kahtia osiin, jotka eivät vain sovi yhteen. Niinpä nuo erilliset elämät alkavat toimia omillaan, tulla aina vain itsenäisemmiksi. Kehitys saattaa jopa eskaloitua, elämät eroavat yhä jyrkemmin, kunnes seuraa katastrofi. Katastrofi tarkoittaa, että kaksoiselämä paljastuu. Silloin toinen tai molemmat elämät tuhoutuvat. Katastrofi on ravisteleva kaikille osallisina olleille. Kaksoiselämän ylläpitäjä joutuu aloittamaan alusta, jos pystyy. Jos ei ... siitä ei liene niin paljon tietoa kuin itse kaksoiselämästä. 

Tämähän kuulostaa tosi abstraktilta ja sekavalta, mutta esimerkin voima on tässä valaiseva. Koetan siis selventää. Tavallisin kaksoiselämän muoto lienee aviollinen uskottomuus. Kaksoiselämä syntyy, kun uskoton puoliso salaa visusti toisen elämänsä. 

Salasuhteita voi olla monta, mutta yleisesti tunnetaan jopa julkisuuden henkilöitä, joiden yksi ja ainoa vakiintunut salasuhde on jatkunut vuosikymmeniä. Tällainen kaksoiselämä on yleensä epäsymmetrinen, ja se on epäreilu petetylle puolisolle – ja hieman myös sille, jonka kanssa petetään. On myös variaatioita, joissa uskoton puoliso pettää symmetrisesti, toisin sanoen väittää kaikille olevansa vapaa. Ja muutkin suhdepelin muunnokset ovat mahdollisia. Ihmisen into ja kekseliäisyys tuntuu olevan rajaton, kun on kyse seksistä. 

Tai kun on kyse rahasta. Avioliitossa pettämisen eräs muoto liittyykin rahaan. Pettävä puoliso on yleensä mies, koska yhteiskunnassamme miehellä on enemmän tällaista pelivaraa. Mies siis perustaa perheensä ulkopuolelle toisen talouden, jonne ohjaa osan rahoistaan – ja pahimmassa tapauksessa myös osan puolisonsa rahoista. Miksi hän näin toimii? Ehkä osin samasta syystä kuin seksuaalisessa petoksessa. Toisin sanoen hän haluaa hiukan omaa vapautta ja oman mahdollisen tulevaisuuden. Ehkä perhe ahdistaa, eikä kuitenkaan ole uskallusta jättää sitä. Ehkä myös säälistä puolisoa ja lapsia kohtaan eroa ei haluta tehdä. Tai silkkaa saamattomuutta ajelehditaan halujen orjana. 

Tässä taitaa olla yleinen kuvio. Kaikki varmaan tuntevat alkoholistin kaksoiselämän. Jos eivät ole itse pelissä mukana, ainakin ovat seuranneet sivusta. Alkoholisti vetää viinaa kotona, mutta työpaikalla ja mahdollisessa julkisuudessa teeskennellään raitista. Aikuisen ihmisen huumeidenkäyttö tai lääkeriippuvuus on jopa helpompi salata, koska henki ei haise ja olemus pysyy pitkään kohtalaisen normaalina. 

Kaksoiselämä kehittyy vähitellen pienestä alusta, on sitten kyse uskottomuudesta tai päihdyttävistä aineista. Ja päätyy usein katastrofiin. Se aiheuttaa jo kehittyessään kärsimystä mukana oleville. Tosin kaksoiselämän päähenkilö ei välttämättä kärsi, hän voi olla myös narsisti tai psykopaatti. Tämä selittää osan tapauksista. Avioliittohuijarit taitavat enimmäkseen olla näitä laskelmallisia persoonallisuuksia. 

Lyhyesti on syytä mainita vielä kolmas kaksoiselämän muoto. Vakoojat ja sen kaltaisia tehtäviä hoitavat joutuvat puhtaasti ammatin vaatimusten takia viettämään kaksoiselämää. Ei tällainenkaan kaksoiselämä onnellista ole. Luettelomaisesti voisi jatkaa. Monet yhteiskunnan normeista poikkeavat joutuvat tahtomattaan harrastamaan kaksoiselämää, vaikka ei siinä rikollista sävyä edes olisi. Ja kun alkuun pääsin, niin jatketaan vielä. Ehkä meillä kaikilla on hieman erilainen minuus esimerkiksi kotona ja työpaikalla. Otamme erilaisia rooleja, enemmän tai vähemmän vakavasti, riippuen siitä seurasta, missä olemme. Meillä on siis taipumusta! 

 

Kirjallinen kaksoiselämä on kokonaan toinen juttu, vaikka siinä voi olla samankaltaisia piirteitä. Kirjailija on ikään kuin kaksi kirjailijaa, hänen tuotantonsa jakautuu ja puoliskot tuntuvat elävän omaa elämäänsä. On kiinnostavaa, miksi näin käy. Ehkä nuo puoliskot eivät vain sovi yhteen, hieman samalla tavalla kuin aviollisessa kaksoiselämässä. Taas taidan puhua vertauksin ja ennusmerkein. Joten pohditaan nyt ihan oikeita ja tunnettuja esimerkkejä. 

Tove Jansson (1914–2001) tunnetaan muumikirjoistaan, ja hänet tunnetaan kuvataiteilijana. Monet evät tiedä, että hän on kirjoittanut muutakin. Muumikirjojen jälkeen hän kirjoitti muun muassa aikuisille suunnattuja novelleja, vaikka aika harvat ovat niitä lukeneet. Minua kyllä hieman harmittaa puhua aikuisnovelleista, sillä yhä hyvin aikuiset voivat, ja heidän pitäisi lukea muumikirjoja.

Oman tulkintani mukaan novelleihin tuli ajan myötä lisääntyvästi synkkiä sävyjä. Pinnallisesti katsoen novellien maailma on täysin erilainen kun muumituotannossa. Niiden maailma voi olla raastava, juonitteleva ja julma. Se satuttaa ihmisiä, pelottaa ja oudoksuttaa. Onnellista loppua ei ole, paitsi mahdollisuutena, ja sen takia ehkä jaksamme. Mukana on toki onnellisia sävyjä ja jopa fantasiaa, mutta yllättävän paljon ahdistusta ja suoranaista kauhua. Meidän ajallamme osaamme lukea novelleja entistä tarkemmin. Monet niistä kertovat homoseksuaalisuudesta, ja myös sen pimeistä puolista: salailusta ja mustasukkaisuudesta. 

Olisi väärin sanoa, että novellien maailma on vastakkainen muumikirjoihin verrattuna. Muumikirjoista löytää samat asiat, ne on vain esitetty toisella, pehmeämmällä tavalla.

Janssonin novellit ovat vaikuttavia ja levottomuutta herättäviä. Olisivatko ne tunnetumpia, jos joku muu olisi ne kirjoittanut, jääväthän ne niin selvästi muumien varjoon. Itse ajattelen, ettei tällaista mahdollisuutta ole. Novellit ovat sellaisia kuin ovat, ja ehkä juuri muumien takia.

Iain M. Banks (1954–2013) tunnetaan parhaiten niin sanotuista kulttuuri-sarjan tieteisromaaneista. Ne ovat tavattoman rikasta ja mielikuvituksellista avaruusoopperaa. "Kulttuuri" on eräänlainen supersivilisaatio, joka on ratkaissut teknologian avulla kaikki ihmiskunnan ongelmat, ja ilman pakkovaltaa. Tekoälyn ohjaama maailma tarjoaa kansalaisille äärimmäisen yksilönvapauden, ja samalla yltäkylläisen ja turvallisen elämän – jos sellaista haluaa viettää. Tämä asetelma on sekä älyllisesti että filosofisesti kiehtova. 

Banks on kirjoittanut tämän tuotannon rinnalla realistista kirjallisuutta, joka on myös saanut hyvän vastaanoton. Tieteiskirjallisuudessa tällaisesta "normaalista" tuotannosta käytetään nimeä mainstream, valtavirta. Teokset on julkaistu tekijänimellä Iain Banks, eri nimi viittaakin kaksoiselämään. Läpimurtokirja Ampiaistehdas on hämmentävä, osittain fantasiaan ja kauhuun vivahtava, enkä halua pilata lukijalta yllätystä kertomalla, mikä on sen varsin häijy idea. Parhaiten tunnettu valtavirtaromaani lienee Crow Roadin käsikirjoitus. Se on rikas ja viehättävästi skottilainen sukuromaani, jossa on hieman dekkarimainen juoni. 

Philip K. Dick (1928–1982) on mielikirjailijoitani. Hän on filosofisen ja moraalisen tieteiskirjallisuuden mestari, tuotanto käsittää yli kolmekymmentä romaania ja kymmeniä novelleja. Kirjat ovat paitsi koukuttavia, myös kekseliäitä ja mielikuvituksellisia. Ei ihme, että hänen teksteihinsä perustuu kymmenkunta elokuvaa. Niistä tunnetuin on aina niin hieno alkuperäinen Blade Runner (1982). 

Dickin valtavirtatuotanto sijoittuu hänen uransa loppupuolelle. Hänen oli vaikea löytää tällaiselle tuotannolle kustantajaa. Suurin osa julkaistiinkin vasta hänen kuolemansa jälkeen. Tähän joukkoon kuuluu noin kymmenen kirjaa. Joskus sanotaan, että tieteiskirjallisuutta tehdään, koska se käsittelee aiheita, joita tavallinen kirjallisuus ei voi käsitellä. Dickin mainstream-kirjojen kohdalla tilanne on päinvastainen. Niiden teemoja ei mitenkään voisi käsitellä tieteiskirjallisuudessa. Noista sivumäärältään kohtalaisen suppeista teoksista on sanottu, että ne jyrisevät uhkaavasti kuin katastrofielokuva. 

Kirjossa ei oikeastaan tapahdu juuri mitään. Ne kertovat tavallisten ihmisten tavallisista asioista. Ja kuitenkin niiden sisältö on kauhistuttava. Ne osoittavat, kuinka vallanhimo, seksi, kateus, pienet moraaliset horjahdukset, rasismi, naisten sortaminen ja sattuma vähitellen johtavat puistattaviin seurauksiin. Kirjat eivät käsittele mitään demonista pahuutta,vaan arkipäiväisyydestä nousevaa hiipivää pahaa, se ei tapa mutta jättää jälkensä. Tekee mieli huutaa: tällaisiako me ihmiset olemme!

Ensimmäinen Dickin valtavirtakirja, jonka luin oli varsin ohut teos In Milton Lumky Territory. Se toi oudosti mieleen Tolstoin Sota ja rauha- kirjan. Viimeksi luin kirjan The Man Whose Teeth Were All Exactly Alike. Se oli niin kauhea, että minun oli vaikea lukea sitä loppuun. Eikä siinä oikeastaan juuri mitään tapahtunut. 

Dickin mainstream- kirjat ovat jääneet jokseenkin täydellisesti hänen loistavan tieteiskirjatuotantonsa varjoon. Se on todella sääli. Niitä ole suomennettu.

Näköala kukkulalta

Vertauskuvat ovat hyödyllisiä. Niiden avulla voimme tutustua aivan uusiin ja outoihin asioihin, kunhan niille vain keksitään iskevä vertauskuva, joka viittaa johonkin meille hyvin tuttuun kohteeseen. Toimivan vertauskuvan löytäminen tuntuu arvoitukselliselta. Miten se on ylipäätään mahdollista? Sen täytyy sitä olla, sillä vertauskuvat ovat niin yleisiä. Miten se tapahtuu, ja onko siihen olemassa joku kaava tai menettelytapa? 

Vastaus on helppo, vaikka ei kovin looginen. Vertauskuvia on nimittäin tavattoman helppo keksiä. Tiedän sen kokemuksesta, eikä tämä ole mitään kehuskelua. Tarvitsee vain tuntea riittävän hyvin se kohde, jota halutaan vertauskuvalla valaista. Jotenkin siinä vain käy niin, että enemmän tai vähemmän naseva vertauskuva juolahtaa mieleen. Yleensä niitä pian löytyy useita, ja niitä voi valita ja muokata sopiviksi. Vertauskuvien käyttö on nimittäin hyvin perustavan laatuinen ihmisen ajattelun ominaisuus tai taito.

On ilmeistä, että hyvin suuri osa ajatteluamme on jo aivan perustasolla vertauskuvallista. Ja vertaamalla opimme koko ajan uutta. "Miltä maistuu tämä hedelmä?" "Se on hieman niinkuin banaani, mutta happamampi". Tai näet metsässä tuntemattoman eläimen, miten kuvailet sitä? Ehkä se on ketun kokoinen, mutta lyhytjalkainen ja kömpelö, ja pää oli kuin isolla oravalla. Ahaa, ehkä kuvailet tällä tapaa majavaa. 

Raamatussa vertauskuvia käytetään usein mutkikkaalla tavalla havainnollistamaan opetuksia. Tällöin vertauskuva esitetään kertomuksen muodossa. Tunnemme tuhlaajapojan tapauksen, kertomuksen kahdesta palvelijasta isännän rahoja hoitamassa, laupiaan samarialaisen, Josefin selkkauksen Potifarin vaimon kanssa, Lootin vaimon kohtalon, ja monta muuta tarinaa. Myöhemmin opetukseen voi viitata vain mainitsemalla kertomuksen päähenkilön nimen.

Urheiluselostuksissa vertaukset ovat suorastaan pakollisia. Matti Nykänen liitää kuin kotka, mutta Eddie Edwards taitaa olla pikemminkin varis. Upi Ylösen hanskakäsi iskee kohti kiekkoa kuin kobra. Yleisö ulvoo kuin nälkäinen susilauma.

Vertauskuville on nähty vakavaa käyttöä lähinnä arkikielessä ja runoudessa. Myöhemmin on huomattu niiden merkitys tieteessä, ja erityisesti tieteellisessä ajattelussa ennen varsinaisen teorian muodostamista. Silloin vertauskuvaa nimitetään heuristiikaksi.

Filosofit ja kielitieteilijät ovat pohtineet vertauksen eli metaforien olemusta, ja niistä on kirjoitettu kirjoja ja tieteellisiä julkaisuja. Metaforalla on sukulaiskäsite, metonyymi. Siinä tyypillisesti suuri ja mutkikas asia korvataan yksinkertaisella. "Oletko lukenut Waltaria" (siis hänen kirjojaan). "Mäntyniemi ei kommentoi" (siis tasavallan presidentti). "Tamminiemi jyrähteli" (viittaa presidentti Kekkosen myllykirjeisiin). 

Kirjassani "Innovaattorin opas" (Gaudeamus 2014) olen soveltanut metaforia kuvatakseni modernin teollisen yhteiskunnan teollista dynamiikkaa. Esitin siinä sekä perinteisen, syvään juurtuneen ja valitettavan pinnallisen käsityksen talouselämästä vanhakantaisena taisteluna. Sen vastakohdaksi esitin modernin ja syvällisemmän kuvauksen. Tässä ovat nämä vertaukset.

Talouselämää ja yritysten keskinäistä kilpailua verrataan usein sodankäyntiin. Millaista sitten sodankäynti on siinä perinteisessä muodossaan, johon tällainen vertaus ilmeisesti viittaa? Kuvitellaan taistelukenttä Venäjällä vuonna 1812. Kukkulan laelle asettuneille kenraaleille taistelun kokonaistilanne avautuu vaikuttavana panoraamana. Kirkkaanvärisiin univormuihin pukeutuneet sotilasosastot liikkuvat kohti vihollisen rivistöjä, jotka nekin on puettu selvästi erottuviin asuihin.

Kiväärien tulitus vaimenee kuin kaukaiseksi rakeiden ropinaksi, ja kukkulalle kantautuu silloin tällöin rynnäkköhuutoja. Viirit ja liput kertovat eri osastojen sijainnista. Vähän väliä ratsulähetit karauttavat alas kukkulaa viemään kentälle uusia käskyjä tai tuovat sieltä tilannetiedotuksia. Oikealta alkaa kuulua tykkien pauketta. Paksu savu leviää tuulen painamana laaksoon ja peittää harsoonsa osan vihollisjoukoista. Kenraalit tarkentavat harmistuneina kaukoputkiaan. Mitä siellä tapahtuu? Kuuluuko paukkeen seasta hevosten hirnahtelua?

Tällainen näky lumosi aikanaan kreivi Leo Tolstoin. Hän kehitti taistelun kuvien avulla omaa historianfilosofiaansa ja havainnollisti näkemystään elämän kaoottisuudesta ja ihmisen suurten pyrkimysten turhuudesta. Tolstoi kuvasi taistelua suurteoksessaan Sota ja rauha. Tolstoi ei osallistunut sotaan Napoleonia vastaan, silloin hän ei edes ollut syntynyt. Mutta hän sovelsi omia kokemuksiaan Krimin sodasta. Sodankäynti ei ollut juurikaan muuttunut.

Oman aikamme tarkkailija ymmärtäisi kuitenkin, että 1800-luvun sodankäyntitapa on täysin vanhentunut. Se saattoi jotenkuten palvella vielä oman aikansa sodanjohtamisen tarpeita, mutta siinäkin se oli pateettisen tehoton ja tuotti osapuolille kauhistuttavia seurauksia. Borodinossa kentälle jäi kuolleina tai haavoittuneina yli 80 000 miestä.

Onko edellä esitetyillä sodan kuvilla jotain tekemistä yritysten johtamisen kanssa? Pinnallisesta analogiasta huolimatta ei taida olla juuri mitään. On kyllä suoraviivaista rinnastaa kaukoputkillaan tähyilevät kenraalit yritysstrategeihin ja talousanalyytikkoihin. Heidän tapansa arvioida tilannetta on kuitenkin yhtä vanhentunut ja staattinen kuin tuo tuhoisan tehoton tapa käydä sotaa. Tarvitaan vertauskuvia, jotka ovat dynaamisempia ja jotka eivät selitä yksittäisiä kahakoita vaan niiden voittojen tai tappioiden takana olevia tekijöitä. 

Tietenkin voidaan edelleen hyväksyä strateginen ajattelu eli pyrkimys ennakoida tulevaa ja johtaa toimintaa. Viisaus ei kuitenkaan enää löydy taistelukentän tapahtumia seuraamalla. Ehkä se löytyy jostakin sellaisesta, joka on tapahtunut katseilta salassa ja ennen ratkaisevaa taistelua.

Joten nyt seuraa ajanmukainen, uusimpiin taloustieteen teorioihin nojaava vertauskuva. Taas täytyy nousta kukkulalle, mutta nyt edessä aukeaa laaja järvenselkä. Tällä kertaa korkea asemapaikka ei anna mitään etua. Näkyy vain tuulen kareet vedessä ja auringon kimallus. On selvästi mentävä lähemmäs, paljon lähemmäs. Joudutaan keräämään näytteitä, kahlaamaan rantavedessä ja sukeltamaan, ennen kuin järven monimutkainen ekosysteemi alkaa paljastaa luonnettaan.

Miksi järvi on vertauskuvana taistelukenttää osuvampi? On helppoa rinnastaa sen resursseista kilpailevat eliömuodot yrityksiin, yhteisöihin ja innovaatioihin. Tämä maailma on hyvin dynaaminen. Vaikka pinnallisesti voisi nähdä lajien tasapainon, järvi on tosiasiassa jatkuvassa muutostilassa. Nähdään sen resurssien ja eliölajien kasvua, kehitystä, taantumista ja uuden kasvun mahdollisuuksia.  

Toisaalta järvi on ekosysteeminä rajoitettu, ja tämä on myös hyödyllinen näkökulma. Ovathan kansantaloudet, markkina-alueet tai koko maapallomme olennaiselta luonteeltaan ja myös resursseiltaan rajallisia.

Ekologiseen analogiaan ja lajien keskinäiseen kilpailuun perustuva taloudellinen ja yhteiskunnallinen ajattelu ei oikeastaan ole mitään uutta. Englantilaiset ja skotlantilaiset valistus- ja moraalifilosofit keksivät sen jo 1700-luvulla, ennen Charles Darwinia. Etevänä biologina Darwin oivalsi, että näitä voimakkaita ideoita voi soveltaa eliö- ja kasviyhteisöihin. Kuten tiedetään, tuo oivallus mullisti koko biologian perin pohjin.

Myös teknologia oivallettiin jo varhain pikemminkin vähittäisen ja kumuloituvan kehitysprosessin tuotteeksi kuin tieteen ja ihmisjärjen tietoiseksi luomukseksi. Tällainen prosessi etenee lukuisien kokeilujen, yritysten ja erehdysten kautta. Sen luoma tietämys ei kerry oppineiden kirjoihin, vaan se esiintyy perimätietona, mestareilta oppipojille siirtyvinä taitoina sekä vähitellen parantuvina materiaaleina ja työkaluina. Tekniset ratkaisut olivat ja ovat edelleen selitettävissä ainoastaan vähitellen kasautuneen osaamisen avulla.

Kun pohditaan teollisen ajan taloutta, tulee tarkastella yritysten ja teollisuusalojen kasvua, innovaatioita ja kuluttajien käyttäytymistä. Kaikessa monimutkaisuudessaan ja dynaamisuudessaan nämä ilmiöt muistuttavat hyvinkin läheisesti biologiasta tuttuja ekosysteemejä. Vastaavasti myös tutkimusmenetelmien tulee olla samankaltaisia. Pitää seurata ja mallintaa dynamiikan vaihteluita, kerätä paljon tietoa, rakentaa aikasarjoja ja kuvailla samankaltaisuuksia ja eroavuuksia. Se on paljon vaikeampaa kuin seurata sotalippujen – eli yritys- ja tuotebrändien – liikettä taistelukentällä. Vähitellen alkaa kuitenkin hahmottua myös syitä tuon liikkeen synnylle.

Jälkimmäinen vertauskuvamme sisälsi myös hauskaa ironiaa ja historian leikkiä. Evoluution ja luonnonvalinnan keksivät ensimmäisinä 1700-luvun valistusfilosofit ja taloustieteilijät. Sitten Charles Darwin oivalsi soveltaa ideaa biologiaan. Seurauksena oli aluksi skandaali, pilkka ja julkinen kohu. Ja sitten valtava tieteellinen läpimurto, joka jatkuu edelleen muun muassa molekyylibiologian ja genetiikan muodossa.

Ja nyt, 2000-luvulla, olemme ehkä kyllin viisaita soveltamaan evoluution ideaa ymmärtääksemme innovaatioita ja teollista dynamiikkaa.

Toivon kirjallisuutta: solarpunk

Helsingin kirjamessuilla törmäsin uuteen kirjallisuuden lajiin: solarpunk. Siis, minulle se oli uusi, sillä sana on kuulemma ollut käytössä jo kymmenisen vuotta. Se tarkoittaa erästä spekulatiivisen fiktion tai tieteiskirjallisuuden lajia. Joskus tieteiskirjallisuus jaotellaan dystopia- ja utopiakirjallisuuteen. Solarpunk lukeutuu pikemminkin utopiagenreen. Se lähtee tosin uhkaavasta katastrofista eli oman aikamme ympäristökriisistä ja ilmastonmuutoksesta, mutta pyrkii tutkimaan fiktion keinoin positiivisia ratkaisuvaihtoehtoja. Tieteiskirjallisuuden perinteen mukaisesti tiede ja teknologia ovat nytkin vahvassa roolissa, mutta myös sosiaaliset ja yhteiskunnalliset innovaatiot ovat tärkeitä. 

 

Solarpunk muistuttaa tieteiskirjallisuuden vanhasta perinnöstä. Se on valistavaa, yhteiskunnallista ja poliittista. Toki tieteiskirjallisuuteen on aikaa myöten kehittynyt myös pulp-variaatioita, jotka ovat leimanneet lajin julkisuuskuvaa. Siihen kuuluvat tähtilaivat, sädepyssyt, mulkosilmäiset avaruushirviöt ja kirkuvat kaunottaret. Toistaiseksi solarpunk on aika vakavaa, koska se on uusi lajityyppi, ja koska sen taustalta löytyvä yhteiskunnallinen ja globaali missio ovat niin ahdistavia ja vakavia. 

Tosiasiassa solarpunk positiivisena ekofiktiona ei ole mikään uusi asia. Sen juuret ulottuvat aina 1800-luvulle asti. Ihmisen hämmästyttävä mielikuvitus on osannut ennakoida myös epämiellyttäviä tulevaisuuden maailmoja ja visioida myös ongelmien ratkaisuja. Erona on vain, että meidän maailmassamme luonnon tuhoutuminen ja ilmastokriisi eivät ole kuviteltuja tulevaisuuden uhkia, vaan päällemme vyöryvää todellisuutta. Uutta on kuitenkin tuo nimi, solarpunk.. Se on hauska esimerkki siitä, kuinka keksitty sana voi jäädä elämään ja päästä laajaan käyttöön. 

 

Solarpunk- sana esiteltiin blogikirjoituksessa vuonna 2008, ja se oli tavallaan osa ekologista heräämistä ja ympäristöliikettä. Ehkä termin menestys ei ole aivan sattumaa, sillä se kytkeytyy vahvasti sitä edeltäviin virtauksiin. Kyberpunk esitteli synkän, uusimpaan digitaalaiseen teknologiaan perustuvan dystooppisen ja anarkistisen tulevaisuuden. Termi esiteltiin maailmalle vuonna 1986 ilmestyneessä Bruce Sterlingin kyberpunk-antologiassa Mirrorshades (suom. Peililasit). 

Kyberpunkista kehittyi pian uusi variaatio, steampunk. Sen eräänä liikkeellepanijana oli William Gibsonin ja Bruce Sterlingin vuonna 1990 julkaisema kirja Difference Engine. Kirjan ja koko tyylisuunnan innoittajana oli Charles Babbagen 1800-luvun puolivälissä kehittelemä mekaaninen laskukone, differenssikone (katso kirjoitus JosephJacquardin muotokuva). Koneen täysikokoisen versio olisi toiminut höyrykoneen voimalla, mutta konetta ei koskaan saatu valmiiksi. Steampunk kääntää kyberpunkin idean nurin. Se luo dystooppisen tulevaisuuden, jonka esikuvana on viktoriaanisen ajan Lontoo, ja jota hallitsevat elektroniikan ja tietokoneiden asemasta mekanismit ja höyryvoima. 

 

Tieteiskirjallisuus jaotellaan usein utopioihin ja dystopioihin. Toisenlainen jaottelu voisi olla: antiteknologinen tai äärimmäisen teknologinen. Hyvin yleinen antiteknologinen teema on enimmäkseen visio, jossa teknologinen yhteiskunta on syystä tai toisesta romahtanut. Seurauksena ei kuitenkaan ole onnellisuuden tila, vaan jatkuva kärsimys ja diktatorinen pakkovalta. Romahduksen syy voi olla ulkoinen, ydinsota tai ympäristömuutos, mutta romahdus voi aiheutua myös jäykästä harvainvallasta. Tällä viitataan selvästi viimeisiä aikoja eläneen Neuvostoliiton tilanteeseen. Siellähän oli havaittavissa teknologisen osaamisen ja infrastruktuurien taantuminen. 

 

Jos ajattelemme, että solarpunk on nimenomaan positiivista ympäristöfiktiota, se on kirjallisen dramaattisen rakenteen kannalta ongelmallista. On paljon helpompaa rakentaa koukuttavaa ja jännittävää fiktiota negatiivisen kautta: sodat, uhat, sorto, kärsimys ja katastrofit muodostavat helpon puitteen sankarilliselle toimintaviihteelle. Positiiviset utopiat ovatkin lähes aina kuolettavan tylsiä. Tavallisempi kirjallinen rakenne on lähteä utopiasta, ja paljastaa sen pimeä puoli, tai nostaa esiin ihanneyhteiskunnan sisäisiä kriisejä. Utopia ja dystopia näyttävät usein olevan saman kolikon kaksi puolta.

Johtuneeko lajityypin tylsyydestä, että en muista edes lukeneeni varsinaista 2000- luvun solarpunkkia. Toisaalta jonkun lajityypin puhtauden pohtiminen on jokseenkin joutavaa ja akateemiselta haiskahtavaa puuhastelua. Hyvä kirjallisuus ei anna määritelmien kahlita itseään eikä se piittaa genrerajoista. Kiinnostavampaa on minusta katsoa, millaisia tilanteita ja ratkaisuja villisti ideoita tuottava tieteiskirjallisuus voisi tarjota. 

 

Joten aloitan kirjallisuudesta, joka voisi olla solarpunkkia teemansa kautta. Iain M. Banksin kulttuuri- sarjan kirjat kertovat ääriteknologisesta yhteiskunnasta, joka on ratkaissut sekä ympäristökysymykset että sosiaaliset kysymykset teknologialla. Kulttuurin asukkaat elävät eräänlaisessa kommunistisessa utopiassa, jossa teknologia tyydyttää kaikki tarpeet, takaa äärimmäisen yksilönvapauden, tarjoaa jokaiselle lähes ehtymättömät resurssit ja suojelee kansalaisiaan vaaroilta. 

 

Miten voidaan toteuttaa samanaikaisesti näin ristiriitaisia tavoitteita? Banks vastaa,että kunhan teknologia on riittävän kehittynyttä, se kyllä onnistuu. Kuvatut ratkaisut ovatkin sekä loogisia että varsin viihdyttäviä. Kirjojen koukuttavuus johtuu kahdesta asiasta. Ensinnä, kaikki galaksimme asukkaat ja yhteisöt eivät ole kulttuurin jäseniä. Konfliktit ulkopuolisten kanssa ja niiden säätely ovat kirjan keskeisimpiä teemoja. Toinen näkökulma, jota kirja kirjalta varovasti raotetaan on, että kulttuurilla saattaa sittenkin olla myös pimeä puoli.

Miten realistisia Banksin ratkaisut ovat? Voidaanko teknologian tarjoamilla rajattomilla resursseilla ja kyvykkyyksillä ratkaista ihmiskunnan ympäristö- ja materiaalikriisi? Koetan vastata teknologian asiantuntijana ja parhaan ymmärrykseni pohjalta. Materiaalinen teknologia on vahvasti sidoksissa fysiikkaan ja luonnonvakioihin. Esimerkiksi aineen lujuus, sulamispiste ja kovuus on sidoksissa atomien elektroniverhoon ja sähkömagneettisten voimien suuruusluokkaan. Kentät, joilla Banksin kirjoissa on iso rooli, ovat hankalia hallita. Tässä on mukana sekö laskennallinen vaikeus että kenttien hallinnassa välttämättömät aineelliset struktuurit. Toisaalta esimerkiksi 5G- teknologia tulee yllättävän lähelle Banksin kuvaamaa globaalin kommunikaation toiminnallisuutta. 

 

Banks vastaa teknologiseen haasteeseen myös tekoälyn avulla. Monet asiat ovat vaikeita ja ymmärryksemme ulkopuolella, mutta tekoälyn avulla ongelmia voi ratkaista. Idean takana on teoria tekoälyn kaikkivoipaisuudesta. Kun tekoäly on pelkkää abstraktia matematiikkaa, sillä ei ole juurikaan rajoja. Tähän en kuitenkaan voi uskoa. Tekoälyn rajoitteet ovat loogisia ja todellisia, vaikka niitä ei ole sidottu materiaan. Lisäksi on myös materiaalisia rajoitteita: muistitila, tiedon käsittelynopeus ja valon nopeus. Ohitan nyt kvanttilaskennan. Kvanttitietokone on ennen pitkää totta, mutta sekään ei ole kaikkivoipa, sillä on vain hieman erilaisia rajoituksia, eräät hyvinkin jyrkkiä.

Banks toki ymmärtää teknologian rajoitukset. Hän ratkaisee ne siirtämällä tehoa, aikaa ja tilaa vaativat operaatiot tapahtumaan hyperavaruudessa. Pidän ratkaisua hyvin spekulatiivisena, vaikka se pelastaakin kirjojen logiikan. Kaiken kaikkiaan suhtaudun skeptisesti teknologian kaikkivoipaisuuteen, mutta en suinkaan teknologiaan sinänsä. Erityisesti materiaalitekniikka on todellinen runsaudensarvi, vain pieni osa sen mahdollisuuksista on käytössä. Myös sekä Iain M. Banks että kyberpunk-kirjailija William Gibson hehkuttavat materiaalitekniikan puolesta. 

 

Materiaalitekniikkaan nojaava teknologia tarjoaa riittävät resurssit ratkaista energian saanti, ilmaston lämpeneminen ja saastumisongelma, itse asiassa hyvinkin nopeasti. Tämä kysymys onkin lähinnä poliittinen - eikä se ole ollenkaan pieni ongelma. Tieteiskirjallisuus on käsitellyt tätäkin aihetta. Onko ratkaisun avain esteetön kapitalismi jossain muodossa - tai sitten jotain muuta,  oikealla tavalla toteutettu ja ehkä teknologisesti tehostettu pakkovalta tai demokratia. 

 

Walesilainen tieteiskirjailija Alastair Reynolds on tunnettu monipuolisesta kovan linjan tieteiskirjallisuudesta, jossa on myös fantastisia aineksia - mutta onneksi aika vähän. Solarpunkkia lähelle tulee kirja Muistoissa sininen maa (2012). Siinä ihmiskunnan polttavimmat ongelmat on ratkaistu, ja ratkaisu on lähtenyt liikkeelle Afrikasta. Yllättävää, mutta miksikä ei näinkin voisi käydä. Afrikalla on sekä runsaat luonnonvarat, että monikulttuurisena ja etnisesti kirjavana mantereena valtavat luovat resurssit. 

Reynolds ei tarkkaan selvitä, miten tällainen muutos voisi alkaa. Eräs tekijä voisi olla panafrikkalaisuus, ajatus, että afrikkalaiset ovat yhtä ja pitävät yhtä. Kun työskentelin jonkin aikaa Etelä-Afrikassa, jotenkin vakuutuin afrikkalaisten luovuudesta ja siitä, että panafrikkalaisuus on mielentilana ihan totta. Tieteellisessä konferenssissa afrikkalaisten väliset keskustelut alkoivat suunnilleen näin: "Terve, minä olen Keniasta, mistä sinä tulet?", "Hei, minä olen Ghanasta". "Sehän on hauskaa. Mitä kiinnostavaa te olette viime aikoina tehneet?"

Toinen kysymys, mitä Reynolds on käsitellyt, on siirtokuntien rakentaminen muualle avaruuteen. Tähtienvälinen avaruusalus on valtava ontoksi koverrettu asteroidi, jolla on riittävästi tilaa viedä mukanaan matkustajien lisäksi riittävän suuri ekosysteemi (Terästuulen yllä, 2014). Niin, viime vuosikymmeninä on yhä kirkkaammin alettu ymmärtää, että ihminen ei ole riippumaton kosminen vaeltaja, vaan kriittisesti riippuvainen ekosysteemistä. Se ei koske vain ravintoa. Kehossamme on määrätön määrä pieneliöitä, emmekä ehkä pitkän päälle tule toimeen ilman niitä. Nuo eliöt siirtyvät meihin ympäriltämme. Jopa immuunijärjestelmämme vaatii toimiakseen kunnolla ulkopuolelta tulevaa biologista ja biokemiallista ohjelmointia. Joten kysymys kuuluu: kuinka suuren ekosysteemin ihminen joutuu viemään mukanaan rakentaessaan siirtokuntaa avaruuteen? Ja voiko tuollainen supistettu ekosysteemi tulla toimeen omillaan, ilman kontaktia emoplaneettaan. Rinnakkainen kysymys kuuluu: miten paljon ekosysteemimme voi supistua ilmastonmuutoksen ja ihmiskunnan aiheuttaman kulutuksen takia, ennen kuin se alkaa uhata koko ihmisen olemassaoloa. 

 

Biosfääri 2 - koe tehtiin 1990- luvun alussa Arizonassa. Kahdeksan ihmistä sulkeutui kahdeksi vuodeksi tiiviisti suljettuun 12 000 m2 laajuiseen lasikupuun. Koe epäonnistui, keinotekoinen ekosysteemi joutui heti epätasapainoon. Kupu ei tuottanut riittävästi happea eikä elintarvikkeita, ja hiilidioksidin määrä nousi liian korkeaksi. Osa eliöistä kuoli, jotkut taas lisääntyivät ylen määrin. Ihmisetkin olisivat luultavasti menehtyneet ilman ulkopuolelta saatua happea ja elintarvikkeita. Koe epäonnistui myös tieteellisesti, se perustui liian yksinkertaisiin oletuksiin, eikä sen tuloksia voi yleistää. Ilmeisesti tällainen koe voisi jollain lailla jäljitellä suhteellisen lyhytaikaisen siirtokunnan toimintaa. Pysyväksi olotilaksi tällainen ekosysteemi on varmasti aivan liian pieni.

Jossain on varmasti raja. Liiaksi supistettu ekosysteemi ei mahdollista ihmisen eloonjääntiä. Luonnosta on turha huolestua. Se tulee jatkamaan kehitystään ilman ihmistä, monimutkaistuen uudelleen, ja ehkä aivan uuteen suuntaan.

Koodaus - kansalaistaito?

Koodaus- tai oikeastaan ohjelmointi on jotain uutta ja modernia. Se on digiaikaa, ohjelmat rakentavat tulevaisuuttamme - ja tekevät nykyisyytemme hankalaksi. Pitäisikö meidän tietää jotain ohjelmoinnista? Ainakin kouluihin on haluttu ohjelmoinnin opetusta. Ehkä se saa oppilaat jopa innostumaan koulunkäynnistä. Teollisuus valittaa koodaripulaa (koodari tarkoittaa siis ohjelmoijaa, koodivääntäjää, softanörttiä, koodiapinaa...). Huoli on herännyt. Miten meidän käy tulevaisuudessa? Pitäisikö maahanmuuttajista ja työttömistä metsureista kouluttaa koodareita? 

Hyvä. Aion nyt kertoa tosiasioita ohjelmoinnista. Istukaa tukevasti ja pidelkää hatuistanne.

Minulla on luultavasti riittävästi natsoja sanomaan asiasta jotain. Olen työssäni koodannut vuosien varrella kymmenillä erilaisilla ohjelmointikielillä. Ensimmäisen ohjelmani tein kesällä vuonna 1968, päästyäni juuri opiskelemaan teknilliseen korkeakouluun (nyk Aalto yliopisto, latojan huomautus). Opettelin käsikirjasta ALGOL - nimistä ohjelmointikieltä. Sitten "kirjoitin" ohjelman lävistämällä sen reikäkorteille. Korttinippu kiikutettiin laskentakeskukseen, josta seuraavana päivänä saattoi hakea ohjelman tuottamat tulosteet. Jännityksellä odotetut tulokset saattoivatkin olla vain pari sivua paperia, muutama harva rivi ja pölkkykirjaimilla tuomio: SYNTAX ERROR. Ahaa, ohjelmassa on virhe, pitää korjata. Uudelleen lävistetyt korjatut reikäkortit pakkaan viallisten tilalle, ja nippu uudelleen laskentakeskukseen. Ehkä se nyt toimii - tai sitten ei vieläkään. 

Tämähän on pelkkää teknologianostalgiaa! Tietokoneet ovat kutistuneet satojen kilojen painoisista kaapeista muutaman gramman siruiksi. Ohjelmia ei enää lävistetä pahvikorteille tai paperinauhoille, vaan ne sijaitsevat sähkövarauksien näkymättäminä kuvioina piisirujen pinnalla, tai ne pannaan pilveen (joka on kyllä ihan oikea sähköllä käyvä kone jonkin entisen tehdasrakennuksen konehallissa). Tietokoneiden valtavasta fysikaalisesta metamorfoosista huolimatta tosiasiat eivät ole puolessa vuosisadassa miksikään muuttuneet. Joten voin paljastaa salaisuuden: ohjelmointi on KOVAA TYÖTÄ. 

Oudompaa on, että ulkonaisesta metamorfoosista huolimatta myöskään tietokoneet eivät ole periaatteessa juurikaan muuttuneet. Samat ideat, samat periaatteet, samat arkkitehtuurit. Tietokoneet ovat syvällä sisimmässään edelleen Neumannin koneita, ja kaukaista sukua Turingin koneille*. En nyt mene pidemmälle tähän, etten eksy liikaa aiheesta.

Kun kuuntelee ohjelmoinnista käytävää keskustelua tai juttelee koodareiden kanssa, tulee mieleen, että asiat tehdään nykyään jollain lailla väärin, eri tavalla kun minulle on opetettu. Aletaan heti kirjoittaa koodia sellaisella oletuksella, että kyllä se siitä! Eli uskotaan että ennen pitkää ohjelma alkaa jollain lailla toimia. On olemassa myös toinen filosofia, jonka itse olen havainnut hyväksi. Ei pidä kirjoittaa pätkääkään koodia ennen kuin tietää tarkkaan, millainen ohjelmasta tulee. Ohjelma pitää ensin suunnitella ja analysoida tehokkailla abstrakteilla menetelmillä, ja vasta viimeiseksi rakentaa tarvittava koodi. 

Suoraviivaista koodista lähtevää ohjelman rakentamista sanotaan joskus ketteräksi ohjelmoinniksi. Myönnän ja tiedän, että menetelmällä on hyviä puolia. Mutta tuntuu myös siltä, että työyhteisö on joutunut karkean taylorismin** uhriksi. Henkistä työtä on erittäin vaikeaa mitata, mutta ohjelmointia mitataankin koodiriveillä. Joten niitä sitten tehtaillaan. Vanha normi on, että ohjelmoijan tulee tuottaa 20 koodiriviä päivässä. Ei tunnu paljolta, mutta lisään, että sillä tarkoitetaan dokumentoitua ja testattua koodia. Ei enää niin helppoa. En tiedä nykyistä normia, jos sitä onkaan. Tehokkuus riippuu ratkaisevasti ohjelman koosta ja mutkikkuudesta, ja myös työkaluista: käytössä on eri tasoisia kieliä, alustoja ja "koodigeneraattoreita". Kontekstianalyysi, tietovuoanalyysi tai tilasimulointi ei kumminkaan tunnu olevan järkevää työtä, koska se ei synnytä mitattavia koodirivejä vaan ainoastaan ymmärrystä!

Vuosikymmeniä olen odottanut, että teknologia kehittyisi ja ohjelmien tekeminen tulisi tehokkaammaksi. Oikeastaan pitäisi päästä niin korkealle abstraktiotasolle, että ohjelmoinnista sen perinteisessä merkityksessä ei edes puhuttaisi. Jostain syystä tämä visio ei ole toteutunut. Merkittävien ohjelmistojen kehitys, kuten sellaisten jotka helpottaisivat vaikka terveydenhuollon ammattilaisten työtä, on suunnattoman kallista, ja tulosten laatu on huono. Ulkoa katsoen, sillä en ole vähään aikaan koodannut, ison ohjelman tekeminen muistuttaa ensimmäisen maailmansodan sodankäyntiä. Yhä uusia pataljoonia koodareita marssitetaan uppoamaan mutaisiin juoksuhautoihin.

Minua kovemmat teknologiagurut ovat miettineet päänsä puhki, miten tämä asia pitäisi korjata. Joten ohjelmoinnin tuottavuus- ja laatuongelman täytyy olla hyvin vaikea. En minäkään osaa ehdottaa ratkaisua, jätän sen viisaammille. Jotain olen asiasta kyllä kirjoittanut, katso teksti Ohjelmointi - suurenmoista ja raivostuttavaa. Mutta yleisen ymmärryksen takia voisi asiasta jotain sanoa. Ohjelmoinnissa käytetään edelleen yleisesti ohjelmointikieliä, ja ne ovat matalan abstraktiotason työvälineitä. Suuren järjestelmän rakentaminen ohjelmointikielen lauseista on kuin rakentaisi pilvenpiirtäjää pulteista, muttereista ja kulmaraudoista, ja nekin olisivat osittain itse suunniteltuja. Kokonaisuuden hahmottaminen pienten osien tasolta on vaikeaa, ja koska osia on paljon, myös virheitä on paljon ja ne on vaikea löytää. Toinen ongelma on ohjelmistoteollisuuden suuri koko. Laajalle levinneet huonot työkäytännöt ovat muuttuneet kulttuuriksi, niitä on vaikea ruotia pois.

Onko ohjelmointi tai "koodaus" tulevaisuuden kansalaistaito, ja pitäisikö se saada kouluihin jo ala-asteelle? Ammatillisessa mielessä se ei sitä ole, koska oikeastaan ohjelmoinnista pitäisi päästä eroon. Mutta toisaalta ohjelmointi on vaativaa ja myös mukaansa tempaavaa toimintaa. Se on yleissivistävä aine, samalla lailla kun historia ja matematiikka. Joten tarkemmin ajatellen olen kuitenkin toista mieltä. Ohjelmointi pitäisi saada jossain muodossa kouluihin matematiikan rinnalle. Ohjelmointi opettaa keskittymään työhön, se on kiinnostavaa, ja se osoittaa konkreettisesti, kuinka helposti voi saada aikaan jännittäviä asioita.

Mistä koodaamisessa on sitten oikein kysymys, millaista työtä se on? Koetan selvittää sitä yleistajuisesti, siis ei-nörteille.

Koodauksessa laaditaan kirjoitusta muistuttavaa tekstiä, jonka tietokone pystyy lukemaan. Siis vaikkapa tietokoneeseen kytketyllä näppäimistöllä. Tämä on nykyään aika tuttua hommaa. Tekstin sisältö, koodi koostuu yksinkertaisista operaatioista eli käskyistä. Niiden avulla voidaan käsitellä symboleja, kuten kirjaimia, laskea, ja tutkia ja muuttaa muistipaikkojen arvoja. Esimerkiksi käsky SUB (A,B) voisi tarkoittaa, että muuttujan A arvosta vähennetään muuttujan B arvo. Käsky SET (A, 7) asettaa muuttujalle A arvon 7. Käskyjen kirjoittamiseen on tietyt säännöt, ja näitä sääntöjä sanotaan ohjelmointikieleksi. Kieliä on keksitty paljon, yleisiäkin on kymmeniä. Edellä mainitut SUB- ja SET- käskyt voidaan jossain toisessa kielessä kirjoittaa yksinkertaisemmin, vaikka (A-B) ja A=7.

Ohjelmakielessä käsitellyt muuttujat voivat tarkoittaa erilaisia asioita. Ne voivat olla dataa, niinkuin laskennassa tai käsiteltäessä tekstiä. Tai ne voivat tarkoittaa kuvaruudun tai tulostusalustan kuvapisteitä, jos käsitellään kuvia tai tehdään tietokonegrafiikkaa. Tai muuttujat voivat kytkeytyä sähkömekaanisiin komponentteihin, moottoreihin ja releisiin, jos tietokoneella haluaan ohjata robottia. 

Ohjelma on jono peräkkäisiä käskyjä, ja kun ohjelma käynnistetään, tietokone käy niitä läpi järjestyksessä. Erityisen tehokkaita käskyjä ovat loogiset operaatiot eli ehdolliset käskyt. Niiden avulla tietokone osaa tehdä yksinkertaisia päätelmiä ja valintoja. Esimerkki: käsky IF (A>B) tutkii, onko muuttujan A arvo suurempi kuin muuttujan B. Jos ei ole, ei asiasta välitetä, mutta jos on, tietokone siirtyy uuteen paikkaan käskyjonossa. Jossain kielessä tämä voidaan ilmaista käskyllä JUMP (A>B, 275), missä 275 on uusi paikka käskyjonossa.

Erityisen tehokas ohjelmoinnin niksi on nimeltään aliohjelma. Usein tietokone joutuu tekemään toistuvasti samoja asioita. Niitä ei tarvitse kuitenkaan ohjelmoida joka kerta erikseen, vaan voidaan tehdä ohjelma, johon tietokone voi hypätä aina tarvittaessa. Esimerkiksi laskemaan keskiarvon joukosta lukuja. Voidaan tehdä pieni ohjelma jolle annetaan helposti muistettava nimi, kuten KARVO. Tai ohjelma jonka saa robotin ojentamaan käsivarttaan, OJENNA. Niinpä käsky KARVO(A,1300, 4750) voisi laskea keskiarvon 1300 luvusta, lukujono alkaa muistipakasta 4750, ja tulos sijoitetaan muuttujan A arvoksi. Käsky OJENNA(380) saa robotin ojentamaan käsivarttaan eteenpäin 380 mm. Käsky CIRCLE (340, 120, 45) piirtää kuvaruudulle ympyrän, jonka keksipisteen koordinaatit ovat 340,120 ja säde on 45. 

Yllä käytin havainnollisuuden takia keksittyjä käskyjä, niin sanottua pseudokoodia. Mutta niitä vastaavat toiminnat löytyvät kaikista ohjelmointikielistä. 

Tällaista on ohjelmointi pähkinänkuoressa. Pitää suunnitella ja kirjoittaa käskyjonoja, jotka saavat tietokoneen tekemään haluttuja asioita. Ohjelmointi vaatii kurinalaisuutta ja keskittymistä. Tärkeintä on opetella tuntemaan ne säännöt joilla ohjelmaa tehdään, eli ohjelmointikieli. Mielestäni edellä kuvatuista esimerkeistä huomaa vahvan yhteyden matematiikan opetukseen. Ohjelmointi on abstraktia, siinä käsitellään numeroita, kirjaimia ja symboleja tiettyjen sääntöjen mukaan, ja se mitä siitä syntyy, tarkoittaa jotain. Tämä on tärkeä oivallus.

Koululaisille ehkä sopivin aloittelijan ohjelmointikieli lienee edelleen vuosikymmeniä vanha BASIC, jokin sen monista versioista. On olemassa myös graafisia lapsille suunnattuja ohjelmointialustoja, ne tekevät ohjelmoinnista vielä helpompaa. 

Toinen yleinen ohjelmoinnin muoto on nettisivujen tekeminen. Siinä perusmenetelmänä on HTML- niminen ohjelmointikieli. Sen avulla voidaan määritellä, miten tekstejä, kuvia ja multimediaa sisältävä tiedosto näkyy ja toimii tietokoneen ruudulla. Sivuja voi tuottaa myös sivueditoreilla, jotka piilottavat varsinaisen HTML- koodin. Koodia tarvitaan vain yksityiskohtien hienosäädössä.

Lapsetkin pääsevät helposti ohjelmoinnin makuun, sillä käskyt ovat varsin yksinkertaisia, ja kymmenkunta peruskäskyä riittä jo pitkälle. Ammattimainen ohjelmointi on toki paljon vaikeampaa. Siinä joutuu perehtymään johonkin tekniseen alakulttuuriin: konealustaan, tietorakenteisiin, ohjelmointikieliin ja ohjelmoinnin työkaluihin. Ja tietenkin ennen kaikkea ohjelmoinnin sovelluskohteen rakenteeseen ja toimintaan. Tästä kaikesta syntyy tiheä erikoistermien, käsitteiden ja lyhennysten viidakko. Siitä selviäminen on merkittävästi vaikeampaa kuin jonkun ohjelmointikielen käsikirjaan perehtyminen. 

Helposti ajatellaan, että ohjelmointi on jotain uutta, tietoyhteiskunnan ilmiöitä. Mutta sillä on pitkät juuret. Ohjelman ideana ja mallina on ajassa etenevä prosessi. Ja musiikkiesitys on juuri sellainen prosessi. Musiikin tekijät alkoivat jo yli tuhat vuotta sitten vuosia sitten merkitä sävellyksiä muistiin pergamentille ja paperille. 1600- luvulla oli jo kehittynyt nykyisen kaltainen merkintätapa. Tarkastelin jokin aika sitten aivan uutta nykymusiikkipartituuria, eli siis nuotinnettua sävellystä. Nuotinnus on edelleen laajassa käytössä, vaikka musiikki koostuisi laulajista, instrumenteilla soitetuista jaksoista, koneilla tuotetuista äänistä ja nauhaleikkeistä.

Insinöörin silmin tällainen partituuri edustaa modernia ja haastavaa reaaliaikaohjelmointia (se on tekniikka, jolla ohjelmoidaan esimerkiksi monimutkaisia koneita ja robotteja). Siinä erottaa heti rinnakkaiset prosessit, ajoituksen kontrolliin tarkoitetut merkinnät ja erilaiset synkronoinnit. Muusikot ovat olleet ohjelmoijina satoja vuosia insinöörejä edellä.

Varsinainen tekninen ohjelmointi on myös ikivanhaa. Ennen teollista aikaa automaatio ei ollut tuotantokäytössä, työvoimaa ja orjia kun on ollut helposti saatavissa. Sen sijaan insinöörit rakensivat erilaisia koneita ja laitteita huvittaakseen ja pelotellakseen ihmisiä. Renessanssinero Leonardo da Vinci rakensi muun muassa mekaanisen leijonan ja ritarin. Ohjelmalaitteena hän käytti erityisellä tavalla muotoiltuja kiekkoja, jotka pyöriessään liikuttivat hänen robottiensa ohjausvipuja.

Tärkeä ohjelmoitava kohde on ollut myös soittorasiat, musiikkiautomaatit ja jopa kokonaiset mekaaniset yhtyeet. Nyt otettiin käyttöön myös vaihdettavat ohjelmat. Ne oli valmistettu metallikiekoille, rummuille, paperinauhoille ja pahvikorteille. Nykyajan ihminen huomaa heti ainakin pinnallisen yhteyden tietokoneiden kanssa. Rumpuja, levyjä ja nauhoja on käytetty myös tietokoneiden ulkoisina muisteina. 

 

Ohjelmointi astui teollisuuden palvelukseen 1700-luvulla. Toisiinsa liitetyille pahvikorteille lävistetyillä rei'illä alettiin ohjata kutomakoneen loimien vaihtoja. Joseph Jacquardin keksimällä koneella alettiin valmistaa taidokkaita kuvakudoksia eli gobeliineja. Ne olivat aikanaan hyvin suosittuja ja arvokkaita, ohjelmointi oli nyt löytänyt taloudellisesti merkittävän sovelluksen. Jacquardin kone teki voimakkaan vaikutuksen aikalaisiin. Englantilainen matemaatikko Charles Babbage (1791–1871) oivalsi, että samaa periaatetta voisi käyttää laskukoneen ohjaukseen. Hänen analyyttinen koneensa oli nykyaikaisen tietokoneen suora edeltäjä. Babbage ei koskaan saanut konettaan valmiiksi. Se oli aivan liian monimutkainen mekaanisena laitteena rakennettavaksi. Olen kertonut tästä merkittävästä yrityksestä kirjoituksessani Joseph Jacquardin muotokuva. 

 

Ohjelmoinnin periaate oli nyt kypsynyt tietoa käsittelevien koneiden keskeiseksi tekniseksi ideaksi. Koska tietokoneet ovat hyvin joustavia, ohjelmoimalla voidaan nykyään tehdä niitä kaikkia asioita, joihin tätä periaatetta on yritetty vuosisatojen aikana käyttää. Tietokoneet ohjelmat ohjaavat androideja, robotteja ja teollisuuden koneita, ne laskevat, tuottavat kuvia ja tuottavat musiikkia. 

Nämä esimerkit paljastavat uuden kuvion. Ohjelmointi ei ole tietoyhteiskunnan kansalaistaito, vaan jotain sitä enemmän. Se on yleinen ja laaja-alainen abstraktin ajattelun muoto, jonka sovellukset vaihtelevat suunnattomasti. 

 

--

*) Nykyaikaisen tietokoneen isiä ovat unkarilainen matemaatikko John von Neumann (1903–1957) ja brittiläinen matemaatikko Alan Turing (1912–1954). Pioneereihin pitää vielä lukea informaatioteorian keksijä, amerikkalainen matemaatikko Claude Shannon (1916–2001). Hän oivalsi, että laskeva kone voi perustua Boolen logiikkaan ja elektronisiin loogisiin piireihin.

**) taylorismi tarkoittaa Frederic Taylorin kehittämää työnjohto-oppia sen karkeassa muodossa.

Rakastettava karvaloviniska

Hyönteiset herättävät monenlaisia ajatuksia. Monilla on ötököitä kohtaan vaistomainen ja syvään juurtunut vastenmielisyys. Mutta jos ötökkäkammosta pääsee yli, hyönteiset ovatkin tavattoman kiehtovia. Niiden käyttäytyminen on monipuolista, ja ne selviävät monista vaaroista, kuten pedoista tai kärpäslätkän huitaisuista. Tai monet eivät selviä, syöminen tai syödyksi tuleminen on paljon yleisempää ja selvemmin näkyvillä kuin isompien eläinten kohdalla. Eräät hyönteiset muodostavat monimutkaisia yhdyskuntia, joissa tuntuu olevan pitkälle viety työnjako ja ihailtava järjestys ja kurinalaisuus. Ja kuitenkin niiden päänupeissa on mitättömän pienet aivot. 

Olen juuri lueskellut Katja Bargumin ja Heikki Helanterän teosta "Suuri suomalainen muurahaiskirja" (Minerva 2019). Jo kirjassa esiintyvien muurahaislajien nimet ovat kiehtovia. Tutkijat saavat joskus kunnian nimetä harvinaisempia lajeja, joita tavallinen kansa ei pane merkille. Nuo nimet kuvastavat jopa jonkinlaista hellyyttä tai kiintymystä. Kuten karvaloviniska, tupsukekomuurahainen tai varjotuoksukeltiäinen. Muurahaislajeja on Suomessa noin 60. Enemmän kuin tulisi ajatelleeksi, mutta mehän huomaamme vain yleisimmät lajit. Koko maailmassa on noin 22 000 muurahaislajia, se on arvio, koska läheskään kaikkia ei ole vielä löydetty.

Muurahaisten maailma ottaa tutkijat pauloihinsa. Siellä tulevat elämän peruslainalaisuudet hyvin esille. Eri lajeja ja yksilöitä on paljon, niitä on helppo tutkia ja niiden elämänkaari on lyhyt. Erialaiset muuttumisen ja mukautumisen muodot ilmenevät tukijan kannalta sopivan nopealla aikaskaalalla. Aivan keskeinen tutkijan metodi on evoluutionäkökulma. Erialiset muodot ja käyttäytymisen piirteet ovat syntyneet luonnonvalinnan kautta, sopeutumina ympäristöpaineisiin ja lajien väliseen kilpailuun. Mutta niille annetut selitykset eivät aina ole yksinkertaisia tai suoraviivaisia. Jokin hyödyllinen ominaisuus voikin olla myös haitta pitkällä tähtäimellä tai olosuhteiden muuttuessa.

Hyvä esimerkki on siivet. Hyönteisen ideaan kuluu tietty perusrakenne: jaokkeinen ruumis, kolme paria jalkoja ja kaksi paria siipiä. Lajikohtaisia sopeutumia kuitenkin esiintyy. Siivet ovat herkät ja alttiit vaurioille. Jos laji on kehittyessään siirtynyt elämään maan alle kaivamiinsa käytäviin, siivistä on haittaa. Siksi pistiäisten lahkossa muurahaiset ovat luopuneet siivistä. Kun keksiruumiissa ei enää tarvita isoja siipilihaksia, se on kutistunut ja muurahaisten niskasta on tullut taipuisa. Näin muurahainen pystyy työskentelemään tehokkaasti leuoillaan ja kantamaan taakkoja selässään. 

Mutta miksi lisääntymistä hoitavat kuningattaret ja koiraat ovat kuitenkin siivellisiä? Tai miksi toiset pistiäiset, kimalaiset asuvat maan alla mutta osaavat silti lentää. Eräät lentävät hyönteiset, kovakuoriaiset ovat muuttaneet etummaisen siipiparin panssariksi, jonka alle ne voivat laskostaa suojaan herkät lenninsiivet. Kovakuoriaiset möyrivätkin usein myös maan alla. Ne ovat monipuolisia, siksikö myös lajirikkain hyönteislahko?

Muurahaisia tutkitaan monin tavoin: niiden ulkonäköä, liikkumista, anatomiaa ja niiden erittämiä aineita. Eräät menetelmät ovat aika hauskoja. Miten lasketaan suuressa keossa asuvien muurahaisten määrä? Pyydystetään umpimähkään esimerkiksi muutama sata muurahaista, värjätään ne myrkyttömällä ja hajuttomalla väriaineella, ja päästetään vapaaksi. Jonkin ajan kuluttua pyydystetään uudelleen joukko muurahaisia, ja lasketaan, moniko niistä on värjätty. Siitä voidaan laskea koko keon asukasmäärä. Muurahaiskekoja voidaan tieteen nimissä eristää tai siirtää osia niistä koepesiksi laboratorioon. Muurahaisten touhuja kekojen pimeydessä voi niitä häiritsemättä seurata punaisessa valossa, koska muurahaiset eivät näe punaista. 

Huomasin, että omat tietoni muurahaisten lisääntymisestä olivat hieman vääriä. Pesässä on kuningatar, ja useimmiten niitä on monta. Kuningattaren munimista hedelmöitetyistä munista kehittyy työläisiä. Kun on aika lisääntyä, kuningatar munii hedelmöittämättömiä munia, joista tulee koiraita. Mutta joskus myös työläiset saattavat munia vaikka se on enemmän tai vähemmän luvatonta. Koko järjestelmä on mutkikas, erityisesti jos pesässä on useita kuningattaria. Lisääntymisen kontrollin eri muodot (syömällä "vääriä" munia) säätelevät yhteiskunnan kehittymistä ja laajentumista.

Muurahaiset viestivät hajujen ja houkutusaineiden eli feromonien avulla. Erityisen tärkeää on tunnistaa oman pesän asukit. Muurahaiset myös kuulevat.  Joillain muurahaisilla on hyvä näkö. Suomalaiset kekomuurahaiset eivät suunnista pelkästään hajujälkien avulla, vaan ne osaavat liikkua metsässä näköaistin avulla, ne tunnistavat puunlatvojen muodot. Kekomuurahainen on muutenkin  kiinnostava: hyvissä olosuhteissa se rakentaa kokonaisen keoista muodostuvan kaupunkien verkoston, joita yhdistävät vahvat polut. Niiden asukkaat ovat tietenkin sukua toisilleen, koska kaupungit ovat yhden pesän laajentumisen tulosta.

Jokseenkin kaikki muurahaiset rakentavat pesiä, joiden asukasluku vaihtelee muutamien satojen laumoista miljoonakaupunkeihin. Jopa tropiikin vaeltajamuurahaisetkin rakentavat tilapäisiä pesiä levähdys ja turvapaikoikseen. Nuo kuningatarta ja toukkia ympäröivät pesät muodostuvat elävien muurahaisten kehoista.

Muurahaisten yhteiskuntaelämä on tietenkin niiden kiinnostavin piirre. Nuo yhteisöt käyttäytyvät kuin suuri, monimutkainen eliö. Kuningattarien toiminta vaikuttaa vahvasti koko yhteisöön, mutta myös yhtä tärkeää on muiden pesän asukkaiden osuus. Tietenkään yhteisön älykkäältä ja tarkoituksenmukaiselta vaikuttava toiminta ei perustu keskitettyyn kontrolliin, vaan se nousee kaikkien jäsenten yhteisvaikutuksen kautta. Tällaista ilmiötä sanotaan parviälyksi. Yhteisön jäsenet ovat suuressa määrin luopuneet riippumattomuudestaan, ne ovat kuin koneen osia. Ne myös uhrautuvat yhteisen edun nimissä pesää puolustaakseen. Työläiset ovat jopa uhranneet lisääntymiskykynsä, mikä on erittäin suuri uhraus Miten evoluutio on voinut tuottaa tällaisen sopeutuman, eikö sen tavoitteena ole maksimoida selviytyminen? 

Epäitsekkyydestä ei siinä ole kysymys. Vastaus piilee genetiikassa, kuningatar ja työläiset ovat sisaruksia. Siksi yhteisön säilyminen parantaa kaikkien sen jäsenen geenien menestystä uhrauksista huolimatta. Tätä sanotaan sukulaisvalinnaksi. Samasta syystä eläimet puolustavat pentujaan ja liikkuvat usein sukulaisista koostuvissa laumoissa. Yhteiskuntahyönteisten tutkiminen auttoi ymmärtämään tärkeän evoluution piirteen.

Muurahaisten yhteiskunnat valottavat toistakin kiinnostavaa genetiikan piirrettä. Useissa yhteisöissä on myös sotilaita, joiden tehtävä on puolustaa pesää. Kuningattaret, työläiset ja sotilaat ovat sisaruksia, niillä on sama perimä. Miten ne kehittyvät erilaisiksi? Osoittautuu, että DNA ei olekaan eliön rakennepiirros, vaan sen geenit toimivia aktiivisesti. Ympäristötekijöiden vaikutuksesta tietyt geenit aktivoituvat, se ratkaisee, tuleeko munasta kuningatar, sotilas vai työläinen. Tämä aktivoituminen riippuu käytännössä yhteisön elinkaaren tilanteessa. 

 

Muurahaiskeko on kuin kaupunki, ja suurkaupungeissa asuu monenlaista väkeä. Osa työläisistä on vastoin yleistä luuloa laiskureita, ne eivät tee lainkaan työtä. Itse asiassa ne ovat resurssi kriisitilanteiden varalta. Muurahaiskeoissa voi asua vakituisen kansan lisäksi orjiksi otettuja toisen lajin muurahaisia, karjaa (kirvoja), erilaisia loisia ja petoja, sekä asukkaita, jotka muuten vain asuvat vieraina muurahaisten keoissa aiheuttamatta erityistä vaivaa. Kuulostaa tutulta.