torstai 15. maaliskuuta 2018

Ihminen jumalan sijaisena?

Alkuvuodesta luin suuresti kohutun Yuval Noah Hararin kirjan Homo Deus. Huomisen lyhyt historia. Kirja sinänsä ei tehnyt suurta vaikutusta, koska pohdiskelen itse samanlaisia asioita, eikä kirjassa tullut esiin paljoakaan minulle uutta. Jotain minä siitä kuitenkin opin, mutta en niin paljoa, että olisin sitä varten ryhtynyt kommentoimaan.

Ei, vaan pikemminkin minua alkoi askarruttaa kirjan saama huomio. Ymmärrän hyvin, että tietokirjojen kustantajat nykyisessä ahdinkotilassaan etsivät skuuppeja ja haluavat mainostaa niitä. On myös hyvä, että niitä löytyy, ja on hyvä, että mahdollisimman monet ihmiset lukevat myös tämän kirjan. Se on täysin asiallinen, vakavasti kirjoitettu ja ajatuksia herättävä. Joten asiat ovat siltä osin täysin kunnossa.

Minua askarruttaa hieman toinen asia. Tutkijana ja kirjailijana minua kiinnostaa tiedon olemus. Ja olen jotenkin päätynyt siihen, että tiedon leviämisessä ja vaikuttamisessa näyttää olevan kaksi tasoa. On olemassa syvällinen taso. Tieto kertoo meille jotain olennaista, uutta ja tärkeää tästä maailmasta. Tämä on se asia, jota kaikki tutkijat vakavasti tavoittelevat. Se on myös syy, minkä takia ihmiskunta on kehittänyt valtavan hienon järjestelmän nimeltä tiede. Ja siten on olemassa se toinen taso: syy, miksi tieto leviää tehokkaasti, kiinnostaa ihmisiä ja saa heidät myös osamaan kirjoja. Tämä mekanismi on meille nykyään hyvinkin tuttu sosiaalisesta mediasta. Tämä taso voi yhtyä tiedon perimmäiseen ulottuvuuteen, eli se on tiedon uutuus ja merkittävyys. Mutta saattaa olla, että uusi tieto ja tapa markkinoida sitä sattuukin soittamaan juuri niitä kieliä, jotka sillä hetkellä resonoivat herkimmin yhteiskunnallisessa keskustelussa. Ainakin minun mieleeni tulee ristiriitaisia tunteita, jos nämä tasot eivät kohtaa.

Joten lähdetäänpä tutkimaan, millainen syvällinen tiedon taso Hararin kirjasta löytyy. Harari on tunnettu kirjoittaja ja historian tutkija. Hänen aiempi ja hyvin menestynyt kirjansa Sapiens: Ihmisen lyhyt historia kertoo ihmiskunnan menneisyydestä. Uudessa tulevaisuuteen tähtäävässä kirjassaan hän joutuu käsittelemään uudenlaisia aiheita: tieteenfilosofia, laskentatiede ja neuropsykologia. Aivan ilmeisesti ja myös näkyvästi nämä eivät ole hänen ydinosaamisaluettaan. Tosin akateemisena ja älykkäänä ihmisenä hän saa niistä ihmeen paljon irti. Oma vaikutelmani oli, että hän on koonnut rakennelmaansa kasaantuvasti lisääntyvien virheiden ja väärinkäsitysten varaan. Tulos oli ainakin minulle kovin raskasta luettavaa. Mies on kuin vanhan kirjansa maineen varassa ratsastava nykyajan Paracelsus. Mutta kuten Paracelsuksella, niin tässäkin on myös kirkkaita kohtia.

Mielenkiintoista on, että hän keksii humanismi-sanalle uuden merkityksen tarkoittamaan sellaista modernia aatevirtausta, jossa merkitykset ja konseptit eivät ole jumalan määrittämiä. Oivallus on tavallaan hyvä: ehkä tarvitsemme tällaisen sanan, jos ajattelemme että valistus ei ole aivan osuva, tai että etsimme valistuksen takana olevaa ideologiaa. Kannatan asiaa, mutta tuskinpa humanistit silti haluavat luopua mukavista poteroistaan. Puutteeksi näen, että hän laiminlyö sellaisen ilmiselvän protomarxilaisen oivalluksen että yhteiskunnan kehitys nousee tuotantotavan mekanismeista. Kuitenkin hän vetoaa siihen jatkuvasti ja huomaamattaan.

Sain kirjasta myös hyviä ideoita. Yksi on merkityksen käsite: sitä ei huomioida riittävästi yhteiskuntafilosofiassa, vaikka se on aivan keskeinen. Karkeasti ajatus kulkee näin: kun jumala ei enää määrää merkityksiä, merkitys on hukassa. Vain raha ja valta on tulleet tilalle - tai oikeastaan jääneet jäljelle, nehän on toki pyörittäneet ihmisiä maailman alusta lähtien. En kuitenkaan yhdy siihen käsitykseen, että yksilöä ei enää ole olemassa tai ettei yksilöllä ole merkitystä, koska vapaata tahtoa tai sielua ei Hararin mukaan ole. Aivan oikein, ei niitä ole, mutta mitä siitä!

Mennäänpä sitten tekoälyasioihin, siellä Harari on selvimmin poissa osaamisalueeltaan, tosin hyvin yleisellä ja tyypillisellä tavalla. Älyn erkaantuminen tietoisuudesta on ilmeisen väärä päätelmä. Asia on liian mutkikas selitettäväksi tässä, mutta palaan asiaan joskus toisessa muodossa. Harari ei edes kerro, mitä hän tarkoittaa älyllä. Se on yleinen vika muillakin aiheesta kirjoittavilla. Toinen virhe on väittää, että eliöt ovat algoritmeja. Ikävä kyllä, Harari ei kerro, mitä hän algoritmilla tarkoittaa, joten en voi kritisoida enempää.  

Oikeastaan olen vakuuttunut, että tässä on populaarin tekoälykirjallisuuden keskeinen ongelma: rinnastetaan tietokonemaailmasta tutut algoritmit biologisten eliöiden toimintaperiaatteeseen. Mutta tottahan eliöt ovat ainakin yhdessä mielessä algoritmeja: niiden missiona on kopioida eliötä yhä uudelleen ja uudelleen. DNA kun on olemukseltaan digitaalinen, ja sen toiminta on tietokonemaisin asia, mitä luonnossa tapaamme. Mutta Harari ei tarkoittanut tätä.

Tuli mieleen, että monet filosof
iaan taipuvat kirjailijat ovat valtavan monisanaisia selittäessään, että eivät oikeastaan tiedä, mitä yrittävät selittää. Samanlaisia kirjoja on olleet Daniel Dennettin Tietoisuuden selitys ja Thomas Nagelin Mieli ja kosmos. Myös Harari on itseään toistava ja monisanainen, mutta itsevarmempi, julistava ote on vielä tallella. Nuoren miehen syntejä.  

Tekoälydiskurssissa vallitsee ylipäätään jättiläismäinen antropomorfismi. Ihminen fantasioi itselleen väärän kuvan mielensä toiminnasta, ja heijastaa sen universumin selitykseksi lisäämällä mukaan teknologisen vahvistimen eli tekoälyn. Ikävä kyllä, Harari jatkaa tätä perinnettä.

Palataan alussa mainitsemaani tiedon kahteen tasoon, populaariin ja syvälliseen. Mainonnassaan kustantaja on keskittynyt populaariin tasoon eli tekoälyllä ja teknologialla pelotteluun. Minua askarruttaa edelleen, onko se oikein – vai onko se vain välttämättömyys, jolle ei mahda mitään. Toivottavasti arviostani käy ilmi, että kirjassa oli myös syvällisyyttä, josta tunsin oppivani.

Muuten, kirjan nimessä sana deus viittaa ihmisen (fiktiiviseen) lajinimeen, joka tulisi kirjoittaa pienellä alkukirjaimella. Kustantajalle tämä lienee ollut tietoinen virhe. Toivottavasti meille ei juurru amerikkalainen tapa kirjoittaa otsikoiden substantiivit isolla.

keskiviikko 7. maaliskuuta 2018

Pelastetaan lukutaito ja ihmiskunnan tulevaisuus

Lukutaito on niin keskeinen kulttuurin resurssi, että emme sitä oikein edes tajua. Lukutaidon yleistyminen loi nykyaikaisen teollistuneen hyvinvointiyhteiskunnan. On kysymys sitten köyhistä ihmisistä tai köyhistä maista, ensimmäinen askel kohti hyvinvointia on aina lukutaidon edistäminen. Mutta lukutaito on ehkä hieman suppea käsite, kysymys on selvästi suuremmasta asiasta. Kysymys on mediataidoista. Ja oikeastaan koko kulttuurista. Ja oikeastaan ihmiskunnan eloonjäämisestä. Katsotaan asiaa hieman yleisemmästä perspektiivistä.

Eli miten lukutaito ja mediataidot ovat syntyneet? Jossain historian hämärissä ihmiset oppivat viestiään kuvilla. Emme oikein tiedä, miten se kävi. Varmaankin tällainen viestiminen syntyi jonkinlaisena ihmisen älyllisen kapasiteetin laajenemisen sivutuotteena. Tämä tapahtui jo kymmeniä tuhansia vuosia sitten, todisteena on säilynyt luolien seiniin ja kallioihin tehtyjä maalauksia ja kaiverruksia. Luultavasti nämä taidot olivat evoluution näkökulmasta hyödyllisiä. Ne auttoivat sukuja ja heimoja toimimaan tehokkaammin yhteistyössä.

Vähitellen aineellinen edistys alkoi yhä selvemmin kulkea rinnakkain kulttuurin ja mediataitojen kehittymisen kanssa. Hedelmällisille alueille syntyi suuria maatalousyhdyskuntia. Mediataidoille tuli yhä konkreettisempaa käyttöä. Asioita piti merkitä muistiin muun muassa verotusta ja kaupankäyntiä varten. Samalla kehittyi taito laskea. Lähi-idässä ja Välimeren alueella tilapäiseen käyttöön tarkoitettua tietoa merkittiin muistiin savitauluille ja papyrusliuskoille. Mediasta tuli kevyempää ja siirrettävämpää. Mutta mediataidot eivät olleet vain kirjanpitoa varten. Ne palvelivat myös yhteiskunnallista koheesiota. Merkittiin muistiin hallitsijasukujen kronikoita ja uskonnollisia kertomuksia.

Nyt seuraa amatööripohjalta kehiteltyä kulttuurihistoriallista spekulaatiota. Spekulaatio on tieteen näkökulmasta hyödyllistä ja jopa välttämätöntä. Se antaa aineksia hypoteeseille ja teorioille, ja ne taas kohdentavat tarkempaa tutkimusta. Varmasti tiedetään, että vajaat kolme tuhatta vuotta sitten Välimeren piirissä syntyi äännekirjoitus. Mikä sen merkitys oli? Luonteeltaan äännekirjoitus on  kuvilla viestintää abstraktimpaa, sen sijaan se lähensi kirjoitustaitoa kieleen ja puheeseen. Sehän taas tarkoitti, että ajatuksia ja ideoita voitiin ilmasta vapaammin, ja kronikoihin tuli mukaan draamallinen elementti. Ne eivät olleet vain hallitsijoiden sukuluetteloja, vaan niissä oli syvempiä ajatuksia. Tuolta ajalta ovat säilyneet Troijan sodan kronikat, Gilgamesh-eepos ja raamatun vanhimmat kertomukset.

Kirjoitetut kronikat eivät tietenkään ilmestyneet tyhjästä. Niitä edelsi vuosituhansien takainen suullinen ja muistinvarainen kertomaperinne. Miten kirjoitustaito vaikutti kulttuuriin? Tiedetään, että jo antiikin Kreikassa oltiin huolestuneita kirjoitustaidon leviämisestä. Sen katsottiin tuhoavan ihmisten muistin. Nykyihmisille onkin lähes käsittämätöntä, miten laajoja aineistoja lukutaidottomat runolaulajat saattoivat pitää mielessään. Mainitsin sanan ”runo”, sillä runouteen sisältyy tekniikoita, joiden avulla muistinvaraisen aineiston hallintaa ja säilymistä tuettiin. Lukijalle voi tulla mieleen Kalevala. Aivan samasta asiasta on kysymys. Suomessa ja Karjalassa tämä perinne eli vielä 1800-luvulla.

Pidän selvänä, että kirjoitustaidon myötä kulttuurimme on menettänyt jotain olennaista. Mutta olemme myös saaneet jotain tilalle: kirjoitetun kulttuurin aarteet, joita on määrättömästi enemmän kuin kukaan pystyisi muistamaan. Tietysti tarvitaan aputekniikoita, sillä nämä aarteet eivät ole välittömästi käytettävissä. Erityisesti oppineet loivat nopeasti menetelmät kirjallisen kulttuurin hallintaan. Niitä ovat kirjastot, luettelot ja viitteet. Ja tiedämme seuraukset: tiedon varassa erityisesti tiede alkoi kukoistaa. Kronikoinnin merkityksen vähentyessä syntyi uusia tiedon kirjaamis- ja hyödyntämistapoja. Syntyi luonnontieteet ja teollinen yhteiskunta. Kirjapainon keksiminen synnytti suuren mediamyllerryksen: kirjojen saatavuus helpottui merkittävästi. Seuraava suuri mediavallankumous lähti liikkeelle, kun opittiin valmistamaan puusta paperia. Kirjojen hinnat laskivat taas kerran, ja syntyi aivan uusi ja erilainen media: sanomalehdistö. Erityisesti lehdistö laajensi kirjoitetun aineiston lukijakuntaa ja kavensi eroa eri tekstilajien välillä

Entä miten sähköinen media on vaikuttanut ja tukee vaikuttamaan. Onko meidän syytä huolestua, niinkuin kreikkalaiset huolestuivat kirjoitustaidon seurauksista? Ilman muuta uusi media toi mukanaan uusia asioita. Radio ja TV muuttivat taas kerran yhteiskuntaa. Median aikaperspektiivi muuttui, tieto oli nyt lyhytikäistä ja jopa hetkellistä. Ja medialla oli suuri ja useimmiten vahvistava vaikutus yhteiskunnalliseen koheesioon. Mutta internetmedia on oma lukunsa. Huoli voidaan ilmasta seuraavasti. On näkynyt selviä merkkejä siitä, että internet houkuttelee ihmisiä pois kirjoitetun median piiristä. Entä antaako se jotain parempaa tilalle? Tässä voi olla aihetta pessimismiin. Onhan internet toki tuottanut hakukoneet, joten se osittain korvaa kirjastoja ja luetteloja. Myös Wikipedia on kätevä, vaikka se vain jatkaa 1700-luvun ensyklopedioiden perinnettä. Mutta sähköisen median vaikutus tieteelliseen kirjoittamiseen oli suuri pettymys. Se ei mullistanut tieteellisen kirjallisuuden rakennetta eikä periaatteita, vaan näyttäytyy lähinnä jakelukanavana.

Tulkitsen uuden median vaikutuksia seuraavasti. Kirjoitetun median aikaperspektiivi on varsin staattinen. Siksi kirjallisuus yhdistää asioita aikojen yli, ja se yhdistää myös eri paikkoja. Sähköinen media on puolestaan hyvin dynaamista, se on lähes historiatonta. Siksi siltä puuttuu kyky integroida kulttuuriperinnettä ja tietoa yli sukupolvien ja kulttuurirajojen. Pitää mainita vielä aivan erityinen uhka. Romantiikan kaudella 1800-luvulla ja siitä eteenpäin alettiin korostaa yksilön merkitystä. Esille nostettiin itsekseen toimivia ja ainutlaatuisen kyvykkäitä neroja. Katsottiin, että tieteen ja taiteen edistys on tällaisten yksilösuoritusten ansiota. Mikään ei voisi olla enempä väärin, sillä molemmat henkisen viljelyn alat ovat lisääntyvässä määrin yhteisöllisiä. Modernin tieteen yhä lisääntyvä mutkikkuus ja monitulkintaisuus ovat mahdoton haaste kyvykkäimmillekin yksilöille. Tämä ei tarkoita yksityisen toimijan väheksymistä. Pitää vain hyväksyä se, että kyvykkään toimijan hyödyllisyys ei johdu hänen älystään, vaan hänen erilaisuudestaan. Hän tuottaa tervetulleen häiriön kollektiivisen typeryyden valtavirtaan.

Uudelta medialta siis puuttuu kyky integroida yhteisöllistä kulttuuriperinnettä yli sukupolvien ja kultuurirajojen. Pikemminkin se tuottaa paikallisia, sosiaalisesti motivoituja ja ajallisesti rajattuja ja lyhytkestoisia vaihtoehtoisia "todellisuuksia". Juuri tätä pitää vastustaa. Kirjoitettu teksti on kulttuuriperinnettä, jota meillä ei ole varaa menettää. Lehdet ja kirjat ovat myös konkreettisia aineellisen maailman olioita. Siksi ne puhuttelevat meitä niin voimakkaasti.

Tulisi ryhtyä toimeen lukutaidon ja kirjallisen esittämisen perinteen säilyttämiseksi, ja nuorten osalta myös elvyttämiseksi. Olen itsekin tarttunut toimeen tuottamalla itse kirjallista materiaalia. Sen lisäksi olen julkaissut blogiteksteistäni kaksi kirjaa: Matkaseuraa osa 1 ja Matkaseuraa osa 2. Itse kukin voi verrata blogejani painetun sanan voimaan hankkimalla nämä teokset kirjastosta tai mistä tahansa verkkokirjakaupasta. Voin vakuuttaa (palautteen perusteella), että ero blogeihin on vaikeasti selitettävä mutta melkoinen. Kannattaa tutustua kirjan lumovoimaan.

torstai 1. maaliskuuta 2018

Soturi, huora ja puolalainen putkimies

Satunnainen lukija saattaa ihmetellä otsikkoa. Tämä kirjoitus käsittelee tekoälyä. Ja otsikolle saadaan myöhemmin aivan ymmärrettävä selitys.

Tekoälystä kirjoittelu on kiihtynyt viime aikoina arvoituksellisesti. Itse olen välttänyt osallistumista kirjoitteluun, koska olen parhaillaan kirjoittamassa kirjaa tekoälystä. Olen siis varsin syvällä aiheessa, ja yleisen keskustelun teemat eivät mielestäni juurikaan käsittele olennaista asioita. En ole viitsinyt hajauttaa energiaani niihin suuntiin. Mutta ehkä nyt olisi jo aika. Julkinen tekoälykeskustelu on ollut jäsentymätöntä kauhistelua – enimmäkseen. Onhan toki myös esitetty asiallinen ja varsin vakava puheenvuoro, jonka yhteyttä tekoälykeskusteluun ei jostain syystä ole aina haluttu nähdä. (Cathy O'Neil: Matikkatuhoaseet. Terra Cognita 2017).

Tekoäly on eräs nimi tiedevetoiselle teknologiselle innovaatiolle, joka on ollut käynnissä pitkään. Sen synnytti sähköisten tietokoneiden kehittäminen 1950-luvulla. "Tekoäly”-sana otettiin käyttöön vuonna 1957, ja se on tuonut oman dramaattisen ja tunteisiin vetoavan sävyn teknologiaa koskevaan keskusteluun. Alussa tietokoneilla todella yritettiin jäljitellä ”inhimillisen älyn piirteitä”, kuten loogisten päätelmien tekemistä ja kielen ymmärtämistä. Aritmetiikkaa ja shakkipeliä lukuun ottamatta tietokoneiden saavutukset tällä saralla olivat kuitenkin vaatimattomia. Tekoälykeskustelu on viime aikoina virinnyt uudelleen. Tekoälyn käsite on samalla laajentunut koskemaan tietokoneiden käyttöä ihmisten apuna hyvinkin erilaisilla tavoilla. Tällä tavalla laajennettu tekoäly on monimuotoinen ja pitkään jatkunut teknologiatrendi. Sillä on tietenkin aikojen kuluessa ollut sekä erilaisia nimiä että erilaisia teknisiä tunnusmerkkejä. Olemme oppineet tuntemaan ilmiön nimillä kybernetiikka, automaatio, tietokoneistuminen, digitalisaatio.

Tekoäly on totta ja tietokoneet ovat totta. Ne ovat ja tulevat olemaan ympärillämme, seurassamme ja osana yhteiskunnan infrastruktuuria. Ajattelin tarkastella tekoälyä hieman poikkeavasta näkökulmasta. Miten meidän tulisi suhtautua toimijaan, jolla saattaa olla merkittäviä ja jopa omat kykymme ylittäviä taitoja, tai joka sekaantuu elämäämme ehkä enemmän ja kavalammin kuin oikeastaan edes haluaisimme. Eli kysymys on siitä, miten tekoälyyn pitäisi suhtautua? Tämän kysymyksen takana on olettamus, joka ei ehkä ole aivan ilmeinen. Ei ole mitään yhtä tyypillistä tekoälyä, vaan on olemassa vahvistuva teknologinen trendi, joka tuottaa erilaisia fyysisiä hahmoja, käyttäytymisen piirteitä ja hyödyllisiä tai haitallisia vaikutuksia. Voisimmeko ehkä tunnistaa erilaisia tekoälyn tyyppejä ja miettiä suhtautumistamme niihin?

Ehkä yllättävin tekoälyn laji on näkymätön. Tällainen tekoäly ei puutu asioihimme – tai jos se sen tekee, emme huomaa sitä. Se ei myöskään tyrkytä palveluksiaan, vaan mieluummin se vaikenee. Tämä tekoäly on ollut seuranamme vuosikymmeniä, ja se tekee elämästämme sujuvampaa. Asian havainnollistamiseen tarvitaan muutama esimerkki. Tekoälyn ohjaamat liikennevalot lisäävät liikenteen sujuvuutta. Voimme turhautua yksittäisen risteyksen liikennevalon toimitaan, jos emme muista, että tekoälyn vastuulla on kokonaisen kaupunginosan liikenne. Yksilö joutuu joskus odottamaan, jotta yleinen hyvä toteutuisi paremmin. Tällainen tekoäly näyttäisi siis jopa tuottavan jonkinlaista moraalista hyvää yhteisöllisyyden muodossa.

Samanlaista hyvää tuottaa tekoälyn ohjaama hissi. Emme taaskaan ymmärrä, miten hyvin meitä palvellaan. Joskus ulkomailla olen asunut korkeassa hotellissa, jonka hissejä ei ohjaa tekoäly, vaan yksinkertainen relelogiikka. Älyn puute näkyy ruuhka-ajan huonona palveluna ainakin kahdella erilaisella tavalla, riippuen releiden johdotuksesta. Ensimmäisessä tapauksessa hotellin keskikerroksissa asuvat eivät pääse hissiin. Hissit ajavat ensin yläkerroksiin, ja palaavat sitten täytenä alas ohittaen keskikerrokset. Toisessa variaatiossa hissit pyrkivät minimoimaan ajomatkaa. Ylös tulevat hissit täyttyvät jo keskikerroksiin mennessä, eivätkä koskaan pääse ylös asti. Tekoälyn ohjaamat hissit palvelevat kaikkia kerroksia tasapuolisesti. Ne varmistavat, että kukaan ei joudu odottamaan liian kauaa. Tapaamme erilaisia näkymättömiä tekoälyjä matkustaessamme ja tapaamme niitä sairaaloissa ja tehtaissa. Tai emme tapaa, sillä ne eivät halua tehdä numeroa itsestään.

Huolestunut kansalainen voisi kysyä, eikö tällainen tekoäly ole vaarallinen? Entä, jos tekoäly tekee virheen sytyttämällä risteyksessä molemmille risteäville kaduille vihreän valon? Tai entä jos tekoälyn ohjaama hissi yrittää ajaa kellarin lattian läpi? Tai entä jos se avaa kerroksen oven, vaikka hissi ei ole paikalla? Huolestunut kansalainen voi rauhoittua. Näkymättömiä tekoälyjä alettiin rakentaa vuosikymmeniä sitten. Silloin ei puhuttu ”koneiden moraalista” ja tietokoneet olivat varsin epäluotettavia. Suunnittelijat omaksuivat lähes vaistomaisesti erään robotiikan perussäännön: robotti ei saa aiheuttaa vahinkoa (ks. Koneiden moraali. Käytännössä tämä ominaisuus on saatu aikaan kerrostetun rakenteen avulla. Turvallisuuteen liittyvät toiminnat perustuvat luotettavaan teknologiaan. Tekoäly ei voi vaikuttaa turvallisuuden takaaviin laitteisiin eikä ohittaa niitä. Esimerkiksi hissikuiluun vievä ovi varmistetaan mekaanisen lukituslaitteen avulla. Tekoäly saattaa tietää, onko ovi auki vai kiinni, mutta se ei voi vaikuttaa itse lukitukseen. Aivan vastaava järjestelmä takaa ydinvoimaloiden turvallisuuden, tai ainakin estää tekoälyn sekaantumisen turvallisuuteen vaikuttaviin toimintoihin.

Seuraavana tekoälyn lajina voisimme pohtia tekoälyjen toimintaa työkaluna, avustajana tai jopa työtoverina. Nyt tekoäly on ihmisen kumppani, ja ihminen on tietoinen sen toiminnasta. Tämäkin tekoälyn laji on varsin vanha. Nyt ihminen on mukana aktiivisena toimijana, ja ainakin periaatteessa hän tekee päätöksen, uskooko tekoälyn toimivan luotettavasti ja ilman virheitä. Tämä tekoälyn laji on monen asiantuntijan mielestä huolestuttava. Onko ihmisellä perusteita arvioida tekoälyn kykyä tehdä hyödyllisiä asioita – ja onko häntä edes ohjeistettu suhtautumaan apulaiseensa kriittisesti? Taas tarvitaan esimerkkejä. Lääkärit ja insinöörit käyttävät monimutkaisia mittaus- ja analyysilaitteita. Mutta osaavatko he arvioida niiden luotettavuutta. Analysaattorit, kuvankäsittelyohjelmat ja potilasaineistot auttavat lääkäreitä tekemään diagnooseja ja suunnittelemaan hoitoja. Mutta millä perusteella koneiden tuottamaan dataan voi luottaa?

Erityisen dramaattinen esimerkki on lentokoneiden autopilotit ja muut lentämistä avustavat järjestelmät. Ne on kehitetty helpottamaan pilottien työtaakkaa ja estämään inhimillisestä virheestä aiheutuvat onnettomuudet. Ne ovat olleet myös osallisina onnettomuuksissa. Jokseenkin aina kyse on pilotin väärinkäsityksestä: hän on arvioinut kokonaistilanteen väärin, ohittanut järjestelmän suosittelemat toimenpiteet, tai jopa kytkenyt avustajansa pois päältä. Tärkeää onkin ollut kehittää pilotin ja tekoälyn välistä kommunikointia. On vaikea sanoa, kuinka paljon onnettomuuksia lentokoneiden tekoäly on estänyt. Luultavasti luku on tavattoman paljon suurempi, kuin kommunikaation virheistä aiheutuneiden onnettomuuksien määrä.

Uusi avustavan tekoälyn tyyppi käyttää hyväkseen hyvin laajoja aineistoja ja etsii niistä hyvin monimutkaisia yhteyksiä. Puhutaan tiedon louhimisesta, ja käytetään sellaisia sanoja kuin big data ja syväoppiminen. Tällaiset tekoälyt ovat ilman muuta ihmistä ja suurempiakin ihmisjoukkoja kyvykkäämpiä. Voiko tällaiseen järjestelmään luottaa, jos sen tuottaman tiedon perustelu on ihmisen välittömän käsityskyvyn ulottumattomissa? Ei välttämättä eikä sokeasti. Juuri tätä ongelmaa käsittelee Matikkatuhoaseet. Erityisen mielenkiintoiseksi syväoppiminen muodostuu, kun sen avulla aletaan tuottaa valokuvia, videoita, uutisia, raportteja ja jopa kaunokirjallisia tekstejä. Mikä on tällaisen toiminnan pitkäaikainen vaikutus kulttuuriin. Insinöörit tuntevat käsitteen positiivinen takaisinkytkentä. Kun kulttuuria tuotetaan tekoälyn avulla, positiivinen takaisinkytkentä on ilmeinen. Ja insinöörit ja matemaatikot tietävät, että se tuottaa yllättäviä sivuvaikutuksia ja epävakautta.

Tarkastellaan sitten sitä tekoälyn lajia, joka näyttäytyy ihmisille aivan avoimesti tekoälynä. Näitä meillä on jo keskuudessamme. Niistä voisi käyttää nimitystä hyödylliset ja hyödyttömät idiootit. Ne ovat usein turhauttavia ja jopa ärsyttäviä. Mainitaan taas esimerkkejä. Erilaiset myyntiautomaatit, markettien puhuvat vaa’at ja automaattikassat, tietokoneissa ja älylaitteissa tavattavat ”älykkäät avustajat”, puhelinpalvelujen vastausrobotit ja interaktiiviset verkkosivut, jotka luulevat ”tietävänsä”, mitä käyttäjä haluaa. Tämä tieto perustuu esimerkiksi käyttäjän nettikäyttäytymisestä kerättyyn dataan. Otan esimerkin. Hankin klapikoneen, ja sitä varten keräsin tietoja eri kauppapaikoilla myytävistä laitteista. Tämän jälkeen sain yli vuoden ajan suunnattuja mainoksia klapikoneista. Luulisi olevan selvää, että käyttäjä ei ostele yhtenään klapikoneita. Jos joku sellaisen hankkii, hän tuskin ostaa uutta konetta koskaan.

Hyödyllisten ja hyödyttömien idioottien ärsyttävyys johtuu useammasta syystä. Ensinnä, niiden palveluiden älyllinen taso on hyvin matala – halutaan, että ne palvelevat ”kaikenlaisia” asiakkaita. Toiseksi, ne ovat lähes hyödyttömiä. Sillä parhaimmillaankin ne tekevät vain sen, mitä niiden kuvittelisi tekevänkin, eli suorittavat niiden tarjoaman palvelun. Sekään ei tunnetusti aina onnistu. Lisäksi nuo idiootit ovat itsepäisiä. Ne eivät ota vastaan palautetta, eikä niitä saa käännettyä pois päältä. Nuo idiootit piileskelevät yleensä jonkun viattoman laitteen kuorien sisällä, tai netissä vaanivina palveluina. Enenevissä määrin niitä aletaan sijoittaa animoituihin avatareihin tai robottivartaloihin: puhutaan hoivaroboteista ja opasroboteista. Ehkä ajatellaan, että kömpelö robottivartalo saa asiakkaan antamaan anteeksi niiden heikot henkiset kyvyt.

Tästä päästään futuristiseen palvelurobottien kastiin, näitä meillä ei vielä ole. Konfliktit tyhmien palvelurobottien kanssa johtuvat selvästikin kommunikaatiosta. Oletamme ne älykkäämmiksi kuin mitä ne ovat. Tekoälyjen kehittyessä tähän tulee varmaan aikanaan parannus. Robotit oppivat kokemuksistaan asiakkaiden kanssa, ja oppivat tunnistamaan erilaisia asiakastyyppejä. Hieman ilkeästi ajatellen, robotit oppivat laskeutumaan asiakkaan tasolle.

Minkälainen niiden robottivartalo saattaisi olla? Jos nuo robotit olisivat hyvin kyvykkäitä, niiden vartalon pitäisi viestiä päinvastaiseen suuntaan. Sen pitäisi olla harmiton ja aseistariisuva. Siis mieluummin hieman kömpelö ja konemainen tai lelumainen. Missään tapauksessa robotti ei saisi olla kovin ihmismäinen. Pahinta olisi, jos robotti viestittäisi kehollaan olevansa jollain lailla ylivoimainen, jonkinlainen yli-ihminen. Asiaa on tutkittu. Konemainen tai lelun tavoin sympaattinen robotti menettelee, mutta muistuttaessaan enemmän ihmistä robotti muuttuu kammottavaksi. Asiasta on myös konkreettisempaa näyttöä. Seksirobotteja valmistava yritys koetti tehdä robottejaan ihmismäisen viehättäviksi. Käyttökokeissa robotit joutuivat toistuvasti brutaalien pahoinpitelyjen ja raiskausten kohteeksi. Tulokseen on vaikea suhtautua, muta ehkä se kertoo jotain ikävää ihmisistä, jotka halusivat osallistua tällaisiin kokeiluihin.

Houkutteleeko tekoäly ja robotiikka esiin ihmisten pimeimpiä puolia? Ja onko se myös vaistomaista pelkoa ja vastarintaa? Eräs tieteiskirjallisuudesta löytyvä teema on palata rasismin historiaan. Roboteista tulee uusi alempi ja riistetty rotu. Tämä ajatus tuodaan esiin erinomaisessa tieteiselokuvassa Ex Machina (2015).

Hieman toinen näkökulma samaan teemaan tuodaan esiin Philip K. Dickin romaaniin perustuvassa ja niin ikään erinomaisessa elokuvassa Blade runner (1982). Siinä kysymys robottien ruumiillisen hahmon ongelmasta on ratkaistu tekemällä ne ihmisen kaltaisiksi androideiksi. Ne eivät ole ylivoimaisia eivätkä pelottavia, vaan aivan tavallisen ihmisen kaltaisia ja oman erikoisalansa mukaisesti personoituja. Robotiikan perinteen mukaan nämäkin robotit tekevät työtä, ne palvelevat ihmisiä. Tietenkin niillä on ihmistä suuremmat voimat ja äly, jotta ne suoriutuisivat paremmin tehtävissään Mutta nämä kyvyt pidetään piilossa. Elokuvassa tutustumme lähemmin kolmeen kapinoivaan androidiin: sotilas Roy, huora Pris, ja ”puolalainen putkimies” Leon. Androidit ovat alistettu luokka, ja sen takia niiden valmistaja, Tyrell yhtiö on ohjelmoinut niihin rajoitetun neljän vuoden elinajan. Silloin ne eivät ehdi järjestäytyä kapinaliikkeeksi.

Palaamme nyt takaisin ajankohtaiseen tekoälyproblematiikkaan. Onko tekoäly uhka ihmiskunnalle, sen lopullinen teknologinen tuho? Huolestuminen on ollut tekoälytutkimuksen seuralaisena jokseenkin alusta lähtien. Arvostetut tutkijat, kuten kyberneetikko Norbert Wiener ja talousmies ja tietokonetutkija Herbert A. Simon ovat kammonneet ajatusta tekoälyn ”läpimurrosta” jo 1960- luvulla. Asiaan liittyy myös goottilaisen kauhun perinne ja aina Antiikkiin asti ulottuva teknologian ja tieteen kammo: Prometheus, Ikaros, noidan oppipoika, Golem, tohtori Faust ja tohtori Frankenstein.

Esitän tästä uhasta kolme erilaista skenariota. Biologisessa skenariossa tekoäly ja robotiikka esitetään evoluution uutena vaiheena, joka on käyttänyt ihmiskuntaa kehityksensä välikappaleena. Evoluution ankarien lakien mukaan tämä kehittyneempi elämänmuoto syrjäyttää lopulta ihmisen, ja ehkä myös kaiken muun biologisen elämän. Onko tämä skenario uskottava? Ehkä ei kovin. Se näyttää perustuvan virheelliseen ideaan evoluutiosta. Evoluutioon ei liity mitään tavoitteita, eikä ole olemassa ”evoluution ankaria lakeja”, lukuun ottamatta mukautumisen periaatetta. Sitä paitsi evoluutio on tavattoman hidas prosessi. Voidaan tietenkin ajatella, että ihminen haluaa tahallaan kiihdyttää koneiden evoluutiota, mutta tuskin kuitenkaan olemassaolonsa hinnalla. Sinänsä ajatus tekniikan kehityksen ja evoluution samankaltaisuudesta on monella tapaa osuva. Skenarioon näyttää liittvän myös idea ihmisen ainutlaatuisuudesta eräänlaisena evoluution huippusaavutuksena. Biologisempi tarkastelu paljastaa ihmisen aseman omaan ahtaaseen lokeroonsa rajattuna lajina, apinana apinoiden joukossa.

Toisen skenarion nimi on singulariteetti. Käsitettä lienee käyttänyt jo John von Neumann 1950- luvulla, mutta sen teki tunnetuksi matemaatikko ja tieteiskirjailija Vernor Vinge artikkelissaan Coming Technological Singularity (1993). Suosiostaan huolimatta itse käsite on runollis-filosofisen sumea, joten voimme oikeastaan vain arvailla, mistä on kysymys. Taustalla saattaa olla Turingin universaalin koneen kuviteltu ylivoimaisuus, Turingin testin idea, ja tekoälytutkimuksen alkuvuosina vallinnut älykkyys- käsitteen mystifiointi. Koska tietokoneet joka tapauksessa kehittyvät, jonain päivänä ne saavuttavat ihmisen älykkyyden, ja silloin jotain ikävää varmaan tapahtuu. Tähän pitää lisätä, että nykyaikainen neuropsykologia on tuonut valoa ihmisen henkisten kykyjen luonteeseen: ne ovat toisaalta hyvin rajoitetut, ja toisaalta varsin hämmästyttävät. Joka tapauksessa ne ovat hyvin vähän tietokonemaisia. Joten neuropsykologia ei näytä tukevan singulariteetin ideaa.

Joka tapauksessa singulariteetilla alkaa olla jo kiire, sillä ennustajasta riippuen singulariteetti ilmaantui tai sen pitäisi ilmaantua mm. vuonna 2007, 2017 ja 2023, 2030 ja 2045. Tässä mielessä kyseessä on tyypillinen maailmanlopun ennuste: aikaraja toisensa perään ohitetaan, mutta itse ilmiö antaa odottaa itseään.

Kolmanneksi skenarioksi otan singulariteetin laajemman tulkinnan. Se on oikeastaan vielä edellistä runollisempi käsite. Yleisesti ottaen se merkitsee, että teknologiadynamiikka kiihtyy sellaiseen intensiivisyyden ja mutkikkuuden asteeseen, että se ei ole ihmiskunnan hallittavissa. Tämä vaikuttaa aika tyypilliseltä teknologisen apokalypsin teorialta. Se ei siis ole mitään kauhean omaperäistä. Teknologiassa toki näkyy eri aikoina vaaran merkkejä, ja juuri nyt sellaisia voisivat olla harkitsemattomasti sovellettu tiedon louhinta ja syväoppiminen. Itse olisin kuitenkin enemmän huolissani globaalista ilmasto- ja resurssikriisistä.