lauantai 23. maaliskuuta 2019

Kokkausta ja alkemiaa

Päätin kokeilla taikinajuuren tekoa ja juurella nostatetun levän leipomista. Olen jo pitkään leiponut kotona hiivalla nostatettua leipää. Se on hyvänmakuista ja säilyvää. Aivan toisin kun markettien pikapaistetut leivät, jotka ovat jo seuraavana päivänä vanhoja. Ikivanha leipäjuurimenetelmä houkutteli sekä historian että potentiaalin takia. Minun ikäpolveni muistaa vielä kauhulla muovipussileipien valtakauden 1970- 1980 luvuilla. Silloin turistit raahasivat Neuvostoliitosta kasseittain sikäläistä leipää. Se oli juureen leivottua, herkullista ja säilyvää. 

Tiesin toki yhtä ja toista juurileipomisesta, myös sen että kyseessä on tämän hetken muotiharrastus. Ei haittaa, sillä asia on hyvä. Ajattelin myös että ikivanhan tradition seuraaminen on opettavaista. Ja sitä se olikin. Ja onneksi minulla oli oppaana myös kauniisti kuvitettu ja perinpohjainen kirja. Edessäni oli siis kirkas polku. 

Mutta ei se niin helppoa ollut. Nopea alustava kirjaan tutustuminen ei ollutkaan niin nopeaa. Yritin kerran toisensa jälkeen muodostaa yleiskuvaa ja sisäistää leipomisen biokemiallisen prosessin mahdollisimman hyvin. Mutta tuntui, kuin luonnontieteilijän ja insinöörin järkeni eivät olisi riittäneet. Leipominen ei ollut aueta. Syy ei varmaankaan ollut kirjan kirjoittajan. Hän oli tehnyt parhaansa: erilaisia kaavioita, vaiheittaisia kuvauksia, havainnollisia piirroksia ja valokuvia oli paljon, ja osittain ne menivät limittäin ajassa ja vaiheessa. Olihan se kyllä oli hämmentävää, mutta ei se ollut ongelman perussyy. Tällä hetkellä minulla on asian vaikeudelle parempi selitys. Leivänteon työvaiheet ovat epätarkkoja, niissä on vaihtelua, ne ovat herkkiä olosuhteille ja raaka-aineille, ja ennen kaikkea niiden tekemisessä ja edistymisen arvioinnissa tarvitaan kokemusta. 

Lopulta päätin turvautua voimallisimpaan ymmärryksen välineeseen: se on itse tekeminen. Aloin kasvattaa ja viljellä juurta. Se tuntui sujuvan varsin helposti. Kuuden päivän kuluttua minulla oli tuhdisti tuoksahtava, iloisesti kupliva ja hyvin epäilyttävältä näyttävä leipäjuuri. Haju oli moni-ilmeinen ja selvästi sukua muille vastaaville biokemian prosesseille. Se muistutti kovasti hajua, jonka opin tuntemaan syksyisessä Espanjassa Riojan alueella, missä nuori viini oli lähtenyt kuplimaan viinikellareissa. Haju ei mitenkään vetänyt vertoja ruotsalaiselle hapansilakalle. Surströmming on tyrmäävä hajupommi, jonka silmittömästi päällekäyvä löyhkä saa ilmeisesti puhtia käymisen rinnalla alkavasta mätänemisprosessista. Vastaavan hajun olen tavannut avatessani tukkeutunutta viemäriä. Leipäjuurella ei ole mitään tekemistä tällaisen aromin kanssa. 

Kirjan mukaan juuri ei olisi vielä valmis, mutta sillä voisi jo kokeilla leipomista. Vaikka tulos voikin olla epävarma. Innokkaana kokeilijana siirryin heti tähän vaiheeseen. Jätin juuren jatkamaan omaa kehityskaartaan, ja aloin tehdä taikinaa. Se sujui alussa hyvin, mutta sitten alkoivat ongelmat. Taikina oli alussa hyvän tuntuinen, mutta sen kohotus ei ollut onnistua. Jouduin odottelemaan kauan, ja samalla taikina kävi vähitellen pehmeäksi, valuvaksi ja uskomattoman tahmeaksi. Sain kuitenkin ajan kanssa vietyä työvaiheet läpi. Sotkuisen taistelun jälkeen minulla oli aivan liian pehmeä taikina. Paistoin sen padassa, koska se olisi valunut pellille tai ehkä reunojen yli. Ja kas kummaa, siitä syntyikin oikea leipä. Rapeakuorinen ja maukas, ja ilmeisesti pidentyneen leivonta-ajan takia yllättävänkin hapan. Mutta kaikkiaan oikein hyvä leipä. 

Leivontaprosessi synnytti mielessäni yllättäviä ajatuksia. Yhdistin sen alkemiaan. Ehkä on tarpeen sanoa jotain alkemiasta, jotta vertaus kirkastuisi. Alkemia syntyi antiikin maailmassa, Egyptissä ja Kreikassa. Sen vanhana taustana oli metallien ja erilaisen hyödyllisten aineiden valmistus, ja toisaalta mystiset kirjoitukset ja uskomukset. Käytännöllisten tavoitteiden lisäksi alkemistit alkoivat tavoitella korkeampia päämääriä: kullan valmistusta ja ikuisen elämän eliksiiriä. Alkemia siirtyi arabien välittämänä ja jalostamana taitona keskiajan Eurooppaan (juuri arabit antoivat sille nimen al-kimiya; arabialkemisteilta tulee myös väkiviinan nimi, al-kohl). 

Alkemian ytimessä olevat uskomukset liittyivät perusaineisiin, joista maailman ajateltiin koostuvan. Vanhimmat niistä olivat maa, vesi, tuli ja ilma. Keskiajan kullantekijät ajattelivat, että kaikki metallit koostuvat rikistä ja elohopeasta. Alkemistit yhdistelivät erilaisia aineita, heillä oli siis reseptejä. Aineita prosessoitiin, kehitettiin mutkikkaita menetelmiä, ja apuna käytettiin erilaisia laitteita: huhmareita, retortteja, tislaimia, kolveja ja upokkaita. Resepteihin ja toimenpiteisiin liittyi myös erilaisia mystisiä periaatteita.  

Alkemian yhteys ruoan säilöntään ja valmistukseen näyttää myös täysin ilmeiseltä, vaikka (mies)tutkijat eivät ole sitä juuri koskaan maininneetkaan. 

Alkemiasta pitää sanoa myös, että se ei suinkaan ollut merkityksetöntä hölynpölyä. Alkemistit tekivät kokeita ja kehittivät laitteita ja työmenetelmiä. Toiminnassa syntyi kokemusta ja luonnontieteellistä esitietoa. Theophrastus Philippus Aureolus Bombastus von Hohenheim alias Paracelsus (1493 – 1541) oli eräänlainen alkemian huonokäytöksinen rocktähti. Hän pani alulle iatrokemian eli alkemian soveltamisen lääkintään. Hän muotoili myös toksikologian eli myrkkyopin periaatteen: annos tekee myrkyn. 1600-luvulta alkaen alkemiasta jalostui vähitellen tieteellinen kemia. Vanhakantaisen okkultistisen alkemian harrastus kuoli vähitellen pois. 

Tutustuessani hapanjuurileivän tekoon tunsin yllättäen itseni alkemistiksi. Koetin saada selkoa salatieteeseen vivahtavista leipomisohjeista. Minulla oli tavoite samoin kuin alkemisteilla: miten valmistaa onnistunutta hapanjuurileipää. Ja tuon tavoitteen saavuttamiseksi piti ponnistella ja tulkita ohjeita - jotka ainakin insinöörin silmin olivat vaikeaselkoisia. Kuten jo kerroin, ymmärsin tilanteen järjelläni, enkä suinkaan syytä leipomisohjeiden antajaa. Mutta tunnetasolla olin alkemisti.   

Alkemian ja ruoanlaiton yhteys on saanut uutta puhtia internetin aikakaudella. Lapsuudenkodissani oli vanha ja arvovaltainen keittokirja. Se edusti aristotelista ainoaa sallittua ajattelutapaa. Mutta nykyään netistä ruokareseptiä etsivä joutuukin sukeltamaan erilaisten reseptien ja kokkaustraditioiden kirjavaan maailmaan. Ikäänkuin kilpailevien alkemististen koulukuntien ristivetoon. Etsitään vaikka arkinen makaronilaatikko. Reseptejä löytyy heti toistakymmentä. Osa muistuttaa toisiaan, osa taas on hyvinkin erilaisia. Pitäisi alkaa pohtia: millaista makaronilaatikkoa tavoitellaan ja mitä muuta tavoitellaan? 

Onko makaronilaatikon valmistamisessa ehkä fysiologisia tai henkistyneitä tavoitteita, jotka menevät normaalin ruoanlaiton tuolle puolelle? Millainen makaronilaatikko tai millainen hyvä elämä on reseptinlaatijan tähtäimessä? Vegaaninen versio, maidoton tai munaton versio, gluteeniton versio, hiilariton versio, makrobioottinen versio, matalan hiilijalanjäljen versio, luomuversio, klassinen italialainen, klassinen suomalainen, kevytversio, äijäversio jne. Ja kuinka paljon mukana on yksinkertaisesti väärää tietoa: virheitä, vääriä mittasuhteita ja ainesoisia, unohduksia, työvaiheiden ohittamista ja väärin tulkintaa. Tai trollausmielessä kehiteltyjä pilareseptejä.  

Palataan lopuksi juurille ja jätetään alkemia. Juurileivän teko-ohjeet yllättivät aluksi insinöörijärkeni, sillä olin valmistautunut varsin suoraviivaiseen prosessiin. Mutta sitten ymmärsin leipomisprosessin luonteen. Se meneekin insinöörityön seuraavalle tasolle. Insinöörin työ on yksinkertaista vain oppikirjojen alkeistasolla. Kun siirrytään reaalimaailmaan, teknisten ratkaisujen soveltamisen ja hallinnan tasolle, insinöörityö muuttuu kokonaan toisenlaiseksi. Siitä tulee hapanjuurileivän leipomista. 
 
Leipä nro. 2.


sunnuntai 17. maaliskuuta 2019

Kasvamisesta ja kasvattavasta musiikista

On hienoa, että Yleisradiossa on vielä juonnettuja ja journalistisia ohjelmia. Ja myös musiikkiohjelmia, eikä pelkkää soittolistojen pyöritystä. Ja on niitä hyviä journalistisia ohjelmia myös Radio Helsingissä, jonka maailmanlaajuinen kuuluvuus toteutuu internetin kautta. Niinkuin Ylen ykkösenkin. 

Kare Eskola pohti Ylessä musiikkiohjelmassaan Välilevyjä, millaista on hyvä lastenmusiikki. Voiko sellaista olla, ja pitäisikö sellaista olla. Eskola on klasarin eli niin sanotun klassisen taidemusiikin ankara ja ehdoton harrastaja. Joten hän päätyi pohtimaan lapsille sävelletyn klassisen musiikin ongelmia. Onko se ylipäätään hyvää musiikkia, ja pitävätkö lapset siitä? Eskola otti esille ehdottomasti listalle kuuluvan Prokofjevin orkesterisen sadun "Pekka ja susi". Ja muutakin musiikkia, joka voisi täyttää sekä lastenmusiikin tarkoituksen että klasarin laatustandardin. Jos oikein ymmärsin, Eskola jäi hieman ymmälle. Sekä lastenmusiikin laadun suhteen että sen suhteen, pitävätkö lapset siitä. Kysymys jäi siis auki. 

Ehkä asiaa voisi pohtia myös hieman toisesta näkökulmasta. Tekee mieli aloittaa oppimisesta. Musiikki on sisällöltään rikas ja monimutkainen kulttuurin alue. Sen harrastaminen edellyttää opiskelemista ja oppimista, siitä olen ihan varma. Mieleeni muistuu lehtijuttu, jossa nyt edesmennyt Helsingin sanomien toimittaja Ilkka Malmberg koetti opetella ymmärtämään Kaija Saariahon musiikkia, ja ehkä jopa opetella pitämään siitä. Yritys epäonnistui, musiikin ovet eivät auenneet. Lapsen kyky oppia ja ymmärtää on yleensä suurempi kuin aikuisilla, ja lapsen kehityksessä on herkkyyskausia. Kaikki ovat varmaan kuulleet vieraiden kielten oppimisherkkyyden ikkunasta, joka alkaa sulkeutua noin kymmenennen ikävuoden jälkeen. 

Samaa asiaa on sovellettu musiikin osalta ainakin soittamiseen. Yleisesti katsotaan, että vakava soittaminen pitäisi aloittaa suunnilleen tuossa samassa iässä. Osittain käsitykseen liittyy solistisen klasarimusiikin yletön kilpailuhenkisyys ja ihmelapsimyytit. Olen toki lievästi skeptinen. Oma, ehkä perusteetonkin käsitykseni on, että useimmista musiikin ihmelapsista tulee keksinkertaisia muusikkoja. Toki huippujakin kehittyy, mutta toisaalta osa varhaisista harrastajista lopettaa homman kokonaan. Varmaan asiaa on tutkittukin, mutta en rupea kaivamaan kirjallisuudesta prosentteja esiin, asia kun on niin kovin subjektiivinen. 

En tiedä, onko tutkittu "musiikin ymmärtämisen" oppimisen herkkyyskausia. Uskon että niitä on, koska omassa mielessäni musiikin oppiminen ymmärtäminen rinnastuu kielen oppimiseen. Mahtaako asiaa olla tutkittu? Jos palataan vieraan kielen oppimisen herkkyysaikaan, se ei tarkoilta, että vieraita kieliä ei voisi oppia myöhemmin. Kyllä voi, jopa eläkeläisenä. Oppiminen on vain hieman työläämpää. Joten sama pätee varmaan musiikkiin. Ainakin tiedetään, että jotkut huippumuusikot ovat opetelleet soittamisen vasta aikuisena, ja jopa kypsällä iällä. 

Niin tai näin, Kare Eskolan ajatuksissa oli musiikin ymmärtämisen pedagoginen oppiaineisto. Pitääkö sitä suunnata erityisesti lapsille? Ja oma jatkopohdintani on, että tällainen aineisto ehkä ärsyttää tai loukkaa niitä, jotka ryhtyvät aikuisina harrastamaan musiikin kuuntelua. Eikä sitä kai heille tarjottaisikaan. 

Otan vielä yhden näkökulman. Itselläni on lapsia ja lastenlapsia, ja olen aika hyvin perehtynyt psykologiseen kirjallisuuteen. Kun lapsi varttuu, hänen viiteryhmänsä on koti ja oma perhe. Mutta tietyssä iässä, murrosiän lähestyessä, viiteryhmä muuttuu ratkaisevasti. Perheen sijalle tulee uusi viiteryhmä: vertaiset, eli kodin ulkopuolinen kaveripiiri. Muutos on radikaali ja syvällinen, ja kun se tapahtuu, vanhempien kasvattava vaikutus katkeaa. Yhteys perheeseen toki säilyy enemmän tai vähemmän, ja parhaimmillaan välit jäävät kohteliaan ystävällisiksi tai jopa lämpimiksi. Vaikka tosinkin voi käydä. Joka tapauksessa vanhempien vaikutusmahdollisuudet kapenevat. Lapsi on nyt omalla radallaan ja seuraa omia mieltymyksiään ja taipumuksiaan. Kysymys musiikkikasvatuksesta on sama kuin kaikessa kasvatuksessa: pitäisikö lapsille antaa selvä suunta ja tiedollinen pohja, ennen kuin tämä irtiotto perheestä alkaa?  

Vastaus lienee kai selvä. Varmaan pitäisi. Ainakin sitä pitäisi yrittää. Ja tämä suunta ja perusta koskee yhtä hyvin tietoja kuin kulttuurin eri muotoja. Tällaiselta pohjalta lapsi voi - halutessaan - rakentaa itselleen rikkaampaa elämää. Mutta kysymys lastenmusiikista on edelleen auki. Koska muista hyvin omat kokemukseni, voisin pohtia, miltä tällainen "pedagoginen musiikkiaineisto" lapsesta tuntuu? Onko se järkevää? 

Vastaan heti, että omien lapsuuden muistojeni mukaan en ollenkaan pitänyt lastenmusiikista. Ja muistan kyllä sen syynkin. Tajusin heti, että tuo musiikki on manipuloivaa ja opettavaista. Sitä ei tarjota lapsille heidän nautinnokseen, vaan tarkoitus on kasvattaa. Ja vastustin tällaista tarkoitusta vaistomaisesti. En osaa sanoa, olinko varhaiskypsä, kun oivalsin heti että lastenmusiikki ei ole viatonta tai pyyteetöntä. Kare Eskola esitti tällaisesta musiikista hyvän esimerkin: Melartinin säveltämä ja Matti Tuloiselan esittämä "Oravan jäljillä". Lukija ehkä tunnistaa kappaleen, jossa sanat menevät " ... sen hyppyset käpyä kääntelivät ja se irvisti vasten kuuta, lie harvoin niin iloista oravaa ..." jne. Siis "vekkuli taideruno" ja "leikkisä sävelmä" esitetään mahtipontiseen oopperatyyliin. Kappale palasi heti mieleeni, ja muistan inhonneeni sitä suunnattomasti. 

Millaiset musiikkielämykset ohjasivat itseäni taidemusiikin poluille? Kodissani oli radio, melkein aina auki. Ja oli levysoitinkin, ja suppea levyvalikoima. Mieleeni jääneet musiikkielämykset eivät olleet lastenmusiikkia. Ne olivat ikäänkuin salaa aikuisten maailmasta kähvellettyjä. Vähän sellainen tunne, kuin olisin salaa maistanut isäni viinapullosta. Joten tässä hieman herkkupaloja

Tšaikovsikin pähkinänsärkijä, ja erityisesti sen lyhyet tanssinumerot: perhosvalssi, makeishaltijan tanssi, ruokopillien tanssi, kiinalainen tanssi; Straussin wienervalssit; Smetanan Moldau; Don Malandon tango-orkesterin koko levy; Prokofjevin Ritarien tanssi; Pachebelin Kaanon, Gershwinin Rhapsody in blue; Griegin vuorenpeikkojen luola; Musorgskin Yö autiolla vuorella ja Näyttelykuvia. Ja paljon muita. Siis "kevyehköä" ja romanttista, mutta ehdottomasti tätä tavaraa ei ole sävelletty lapsille. 

Sitten tuli minullekin se mainittu viiteryhmän muutos. Sen myötä tuli pop, rock ja jazz, ja olin vihdoinkin musiikin suhteen omillani. Valitettavasti tuohon uuteen suuntaani ei kuulunut klasari. Jätin sen silleen - ja palasin sen äärelle vasta paljon myöhemmin. 

Mutta missä on opetus?

tiistai 12. maaliskuuta 2019

Helsingin satamaradat

Perinteiset vanhat eurooppalaiset kaupungit ovat kehittyneet tuotantolaitosten tuottaman vaurauden varassa. Näin alkoi kasvaa myös Helsinki 1800- luvun puolesta välistä aina 1900-luvun loppupuoliskolle asti. Helsinki oli tietenkin tärkeä hallinto- ja yliopistokaupunki, mutta sen voimanlähteinä toimivat ennen kaikkea lukuisat tehtaat ja niiden työväki. Meren äärelle syntyneet satamat ruokkivat kasvavaa kaupunkia, ja sen tavaraa ja energiaa kuljettaneina valtimoina toimivat Helsingin satamaradat. 
 
Sain ajatuksen käyttää Helsingin sisäisiä rautateitä vertauskuvana kirjoittaessani laatukirjaani Kirkastettu laatu. Keskusteluja olennaisesta. Kirjassa kaksi sen keskeistä henkilöä vaeltaa pitkin Eteläisen satamaradan linjausta ja keskustelee syvällisesti johtamisesta ja laadusta. Olen koonnut ja muokannut alla olevaan tekstiin kirjan rantaratoja koskevia ajatuksia. Syvällinen laatukeskustelu ei tähän mahdu, sen lukija toivottavasti etsii kirjastani. Radat ovat nykyisin kadonneet, mutta niiden linjaukset voi löytää kaupungista edelleen - ja niiden vaikuttavuus elää kaupungin rakenteessa ja elinvoimassa. 

Matka alkaa Helsingin ratapihalta Eduskuntatalon edestä, ja se suuntautuu Mannerheimintien alittavaan tunneliin, nykyiseen Baanaan. Tästä nimittäin alkoi Helsingin eteläinen satamarata. Minun lapsuudessani radalla vielä kulki tavarajunia, joita vetivät jotenkin hassun näköiset lyhyet höyryveturit. Rataa alettiin rakentaa jo 1890-luvulla. Se kulki kuilussa kaupungin läpi Heikinkadulta eli nykyiseltä Mannerheimintieltä Marian sairaalan luo ja sieltä se jatkoi katutasossa eteenpäin. 

Voi helposti arvata radan tarkoituksen. Aikanaan se yhdisti Helsingin eteläiset satamat valtakunnan rautatieverkkoon. Jos haluaa tehdä saman matkan oikein monta kertaa, kannattaa rakentaa rautatie. Rautatie vakioi olosuhteita ja tekee matkustamisen ennustettavaksi. Niin yksinkertaista se on. 

Rata kulki nykyisen Baanan kuilussa kohti Ruoholahtea. Nykyisin tuo kuilu ei ole lainkaan niin pelottava kuin lapsuudessani. Silloin sen päässä oli asiattoman oleskelun kieltävät uhkaavat taulut. Kuilussa majaili satunnaisesti puliukkoja. Ja joskus viikonloppua aloitteleva miesporukka availi viinapullojaan katseilta suojassa Mannerheimintien alittavassa tunnelissa. Siihen aikaan alkoholin julkinen nauttiminen oli ankarasti kiellettyä ja saattoi johtaa putkareissuun.  

Rautatiekuilu on hyvä esimerkki anakronismista. Varmaan useimmat ajattelevat vaistomaisesti, että rautatie on pantu kuiluun, jotta se ei häiritsisi kaupungin elämää ja muuta liikennettä. Mutta siihen motiiviin minä en ollenkaan usko. Kun rataa alettiin rakentaa, liikennettä oli äärimmäisen vähän, ja Mannerheimintien eteläpuolella kaupunki oli pääosin vielä rakentamaton. Autojakaan ei ollut. Niin että kuilun kaivamiseen oli aivan toinen syy. Etu-Töölö ja Kamppi ovat nimittäin mäellä. Kuilu tehtiin, ettei raskaiden tavarajunien tarvinnut kiivetä mäen yli. 

Baanan eteläpäässä Marian sairaalan kohdalla satamarata oli aikanaan haarautunut Lauttasaaren ja Jätkäsaaren suuntaan, sen päähaara puolestaan ylitti Hietalahden kääntösiltaa myöten. Sieltä se sitten suuntasi kohti Merisatamaa ja Kaivopuistoa. Sivuhaaroja ei kuitenkaan ollut alun perin suunniteltu. Satamaradan tärkein määränpää oli Eteläsatama, joka oli syntynyt molemmille puolille Eteläsatamanlahtea. Mutta rautatie oli tärkeä ja kallis resurssi, niin että oli aika luonnollista, että sitä alettiin hyödyntää monipuolisesti. 
 
Jätkäsaareen alettiinkin rakentaa suurta satamaa 1910-luvulla. Ja tietysti myös teollisuus alkoi hyödyntää rautatietä. Sinebrychoffin panimo ja monella eri nimellä toiminut telakka olivat sijainnut Hietalahdessa jo vuosikymmeniä ennen rautatietä. Ehkä Hietalahden vanhaa teollista luonnetta kuvastaa, että Polyteknillisen opiston päärakennus rakennettiin Hietalahden torin reunaan vuonna 1887. Telakkaa vastapäätä oli toiminnassa kaapelitehdas, Köydenpunojankadulla, ennen kuin tuotanto siirtyi Salmisaareen uuteen kaapelitehtaaseen 1940-luvulla. Ja silloin sinnekin tietysti vedettiin pistoraide. Se oli käytössä vielä silloin, kun olin itse kesäteekkarina tehtaalla vuonna1970. 

Satamaradan päälinjaus jatkuu entisen Merisataman alueelle. Merisatama on ollut luonnollinen satamapaikka, sillä se on pienten luotojen ja saarten suojaama. Kovin suurilla aluksilla sinne ei päässyt. Alueella oli kuitenkin aikanaan toiminut telakka, ja siellä oli ollut pienteollisuutta ja varastoja. Nykyisin alue on Eiraa ja Ullanlinnaa, Helsingin arvostetuinta ja kalleinta asuinaluetta. Satamarata kulkee hämmästyttävän erilaisten alueiden läpi. Ja näin oli erityisesti radan aktiivisen käytön aikana. Teollisuusalueet, työläisten asuinkorttelit ja rikkaiden komeat talot vuorottelivat. 
 
Merisataman hienostuneet kahvilat tuntuvat pinnallisesti ajatellen kuvastavan alueen sosiaalista muutosta. Arkisen työnteon, kalastusalusten, makasiinien ja tavarajunien vihellysten maailmasta on tullut vaurauden, joutilaisuuden ja näyttäytymisen maailma. Mutta se ei ole ollenkaan totta, sillä tuo sama vaurauden maailma oli myös aikanaan elänyt rinta rinnan teollisen maailman kanssa. Merisataman alue oli jo 1800-luvulla ollut myös kylpylöiden ja klubiravintoloiden maailmaa. Olihan siellä suuri purjevenesatama, pari pursiseuraa ja merikylpylä. 

Sanoin alussa käyttäväni satamarataa myös vertauskuvallisesti, havainnollistamassa teollisen tuotannon prosessia. Radalla tapahtuu jotain. Pinnallisesti katsoen juna vain menee eteenpäin. Mutta siinä on mukana syvällisempi ajatus. Satamarataan kuuluu sekä kiskot että junat. Kiskot kuvaavat prosessin yleistä kulkua. Mutta niitä pitkin voi kulkea erilaisia junia. Eli se itse kuljetustapahtuma, prosessin sen hetkinen suoritus, se voidaan räätälöidä kulloisenkin tarpeen mukaan. Eikä tässäkään ole vielä kaikki mitä esimerkistä saadaan irti. Prosessihan suoritetaan aina jossain ympäristössä. Satamaradan kohdalla se tarkoittaa alueen taloudellisia ja sosiaalisia rakenteita. Ne vaikuttavat toisiinsa ja muuttavat toisiaan.  

Prosessin pitää olla luonnollinen. Sillä minä tarkoitan sitä, että jos asiat ylipäätään ovat mielekkäitä ja tarpeellisia, ne tapahtuvat joka tapauksessa jollain tavalla. Esimerkissämme on niin, että kun meillä on joku yhteisö, ihmisiä ja taloudellisia suhteita, niin ihmiset ryhtyvät organisoimaan kuljetuksia. Kävellään, työnnetään rattaita, kannetaan esineitä, ajetaan hevosilla ja uitetaan proomuja. Ja sitten kun tulee se suunniteltu prosessi, rautatie, niin kaikki tehostuu valtavasti. 
 
Entä puuttuuko vielä jotain? Puuttuu kyllä, ja se liittyy siihen, että prosessit vaikuttavat aina omassa toimintaympäristössään, ja se ympäristö voi muuttua. Ja kyllä se muuttuukin. Eli prosessissa täytyy tapahtua kehittymistä, sen pitää reagoida. Tietenkään tarkoitukseni ei ollut kuvailla materiaalista prosessia, vaan laadun ja johtamisen prosesseja - nehän noudattavat aivan samoja lainalaisuuksia. Entä onko satamarata hyvä vertaus? Loppujen lopuksi kiinteä rata on kohtalaisen jäykkä. Ja sen takia rata ei olekaan enää käytössä, se ei ole pystynyt vastaamaan ympäristön muutoksiin. Oikeastaan Baana on ainoa satamaradan osa, joka on pystynyt muuttumaan, se palvelee nyt uusia kaupunkielämän tarpeita. 

Satamaradan vanha linjaus jatkuu Merisatamasta Kaivopuiston reunaa kaartaen kohti Eteläsatamaa. Rataturistin on hyvä poiketa linjalta ja kiivetä Tähtitorninmäelle. Haaksirikkoisten patsaalta avautuu Eteläsataman lahti. Satamarata oli aikanaan kiertänyt lahden rantaa pitkin Kauppatorin reunaan. Siitä se jatkoi pitkin Katajanokan puoleista rantaa aina Katajanokan itäkärkeen asti. Lapsuudessani näkymä oli ollut täynnä nostokurkia. Aivan radan päässä oli laivanpurkamo. Suurista teräslaivoista polttoleikkureilla leikatut levyt lastattiin siellä tavarajunan vaunuihin ja toimitettiin jatkojalostukseen. Laivojen pikkutavara, kuten helat, kalusteet ja pienet laitteet taas myytiin sellaisenaan. Nyt nosturit ovat poissa, eikä radastakaan enää juuri näy merkkejä. Satamarata oli antanut panoksensa kaupungin kehitykseen ja poistunut historiaan. Sillä oli ollut oma elinkaarensa. Aivan kuin jokaisella prosessilla on oma elinkaarensa. Alku, kehitys, ja loppu. 

Rautatie kaupungin sydämessä. Helsingin matkailukartta 1940.

Helsingissä on ollut toinenkin satamarata. Sörnäisten rata on aikanaan kulkenut Hakaniemen torilta Pasilaan ja Arabian tehtaalle. Voisimme harrastaa kaupunkiarkeologiaa ja yrittää tunnistaa merkkejä satamaratojen linjauksista kaupunkikuvassa. Sörnäisten radan eteläisin kohta on Hakaniemen torilla, aivan ilmeisesti se on palvellut torikauppaa,  ja esimerkiksi kuljettanut myytäväksi halkoja lämmitykseen. Torilta rata jatkuu Sörnäisten rantatietä myöten, alueella on ollut suuria konepajoja. Radan varrelle syntyivät aikanaan Suvilahden voimala ja kaasulaitos, sitten uudemmat Hanasaaren voimalat. Kaasulaitos valmisti kivihiilestä kaasua ja koksia. Aikanaan suuri osa kaupunkia lämpeni koksiuunien voimalla. Kaasulaitos ei ole toiminut vuosikymmeniin, nykyisin kaupungin kaasuverkkoon syötetään paljon vaarattomampaa ja myrkytöntä maakaasua.   

Kulosaaren sillan paikkeilla rata haarautuu. Sompasaaren satamaan vei useita pistoratoja. Täällä oli aikanaan Helsingin itäinen kauppasatama. Sieltä radan pohjoinen haara kaartoi Verkkosaaren (nykyinen Kalasatama) kautta Arabian keramiikkatehtaalle. 

Sörnäisten satamaradan toinen pää suuntautui kohti Pasilan ratapihaa ja päärataa, pitkin nykyistä Junatietä ja Teollisuuskatua. Sen varrella olivat tärkeät Valtionrautateiden konepajat. Harjun kaupunginosan kohdalla oli pistoraide, tässä paikassa sijaitsee edelleen Harjun ruumishuone. Nykyisin kaunis rakennus on kulttuurikäytössä ja nuorison harrastustiloina. Ennen Harjun ruumishuone palveli työläisten kansoittamia Kallion, Hermannin ja Sörnäisten kaupunginosia. Tulee väistämättä mieleen asioiden liittyminen yhteen. Rantarata on palvellut kauppaa ja teollista tuotantoa. Mutta täällä se on tarjonnut viimeisen palveluksen vielä yhdelle tuotannontekijälle. Loppuun kuluneet työläiset saivat rauhallisen junakyydin Pasilan kautta Malmin asemalle, josta oli rakennettu pistoraide Malmin hautausmaalle. Tämä reitti oli toiminnassa yli 50 vuotta. Sen liikenne loppui vuonna 1954, jolloin myös Harjun ruumishuone suljettiin. 

On kolmaskin satamarata. 1920- luvulla Herttoniemeen rakennettiin öljysatama, ja sen takia oli tarpeen rakentaa Herttoniemen satamarata. Se haarautuu pääradalta Oulunkylän kohdalla ja suuntaa Viikin kautta kohti Herttoniemeä. Sen myötä Herttoniemen alueelle on luonnollisesti syntynyt rautatietä hyödyntävää teollisuutta. Herttoniemen teollisuusalue erottuu kaupunkirakenteesta edelleen. Sen luonnetta kuvaavat jäljelle jääneet kadunnimet, kuten Hitsaajankatu, Viilaajankatu, Sorvaajankatu, Mekaanikonkatu, Muuntajankatu tai Konemestarinkatu. Konepajojen ohella alueelle on hakeutunut autokauppoja ja autokorjaamoja. Nykyisin alue muuttuu hitaasti asuinalueeksi, ja muutosta vauhdittaa Herttoniemen metroaseman läheisyys. 

Metrolla ja Herttoniemen satamaradalla on vanhempikin yhteys. Ensimmäisen sarjan metrovaunut hinattiin Valmetin ja Strömbergin tehtailta päärataa ja satamarataa pitkin metrovarikolle. Metrolla ja Suomen rautateillä on nimittäin sama raideleveys. Tämä Viikin kautta kulkenut yhteys pääradata metroradalle katkaistiin vasta  2000-luvulla. 

Satamaratojen raiteita alettiin purkaa vuodesta 1980 alkaen, mitään ei ole jäljellä - tai ehkä joku satunnainen raiteenpätkä siellä täällä. Niiden aika on ohi, mutta yksi elinvoimainen satamarata vielä on jäljellä: sähköistetty rata Vuosaaren satamaan Itä-Helsinkiin.

Vuonna 1968 satamia hallitsivat nosturit ja satamarata.


sunnuntai 10. maaliskuuta 2019

Esineiden kokeminen ja nostalgia


... sitten ostettiin me oikein kunnon putkiradio.
Ja siitä kuuluikin sitten tosi lujasti,
kun nappuloita vain vähän sääteli.
Putket hehkuivat ja tuottivat onnea,
niin oli hirmuisesti voltteja. 

  ...
Sleepy Sleepersin kappaleesta "Metsäratio"

Teknologia näyttäytyy meille aluksi elämyksenä, ja vasta sen jälkeen tulee sen arkipäiväinen käyttö ja mahdollinen hyöty. Ja koska teknologian olemukseen kuuluu muuttuminen ja kehittyminen, tietyn teknologian kokemus katoaa lopulta ainaiseksi. Se ei koskaan toistu, sitä ei saa palautettua. Kun teknologian kokeneet ihmiset vähitellen katoavat, jotain ainutlaatuista ihmisen elämään liittyvää on kadonnut pysyvästi ja lopullisesti. 

Otan esimerkin: putkiradio. 1900-luvun alussa keksitty elektroniputki eli radioputki yleistyi kodeissa 1930-luvulta alkaen, kätkettynä putkiradioihin. Putkiradioilla kuunneltiin ennen kaikkea yleisradiolähetyksiä, jotka olivat jo melkoinen ihme sinänsä. Putkiradioiden loistoaikaa oli 1940- ja 1950- luku. 1950-luvun lopulla kehitetyt transistorit korvasivat sitten hyvin nopeasti radioputket. Suomesta löytyy kuitenkin ehkä jopa tuhansia toimintakuntoisia putkiradioita. 

Putkiradio on useimiten muodoltaan laatikkomainen, ja sen sisuksissa hehkuvat nuo salaperäiset radioputket. Radiot edustivat usein aikansa huippumuotoilua. Etupaneelissa oli tyypillisesti valaistu pitkulainen asteikkolevy ja liikuteltava osoitin. Se avulla avulla haettiin nuppia kiertämällä kuunneltava asema. Levyyn merkityt ulkomaisten radioasemien nimet jäivät monille pysyvästi alitajuntaan: Hilversum, Stockholm, Motala, Tallinn, Moskwa, Budapest...  Joissakin radioissa oli myös vihreänä tai kylmänvalkoisena hohtava virityssilmä. Se oli erikoisrakenteinen elektroniputki, joka osoitti kuunneltavan aseman signaalin voimakkuuden. 

Kuulun siihen ikäpolveen, jonka lapsuuteen liittyi läheisesti putkiradio. Muistan, millaista oli kuunnella lastenohjelmaa. Tunnustan istuneeni yleensä radion takana ja katselleeni radion sisälle. Olin ilmeisesti jo varhain kiinnostunut tekniikasta - niinkuin kai melkein kaikki lapset. Radion takaosa oli rei'itettyä kovalevyä, ja reikien läpi näkyivät salaperäisesti hehkuvat putket. Radion sisältä huokui lämmintä ilmaa, joka tuoksui heikosti bakeliitilta. Radion soittamaan musiikkiin ja puheeseen sekoittui hiljaista hurinaa. Pidin erityisesti eräästä tietystä putkesta, jonka punaisena hehkuvaa katodia ympäröi heikko sininen hohde. Myöhemmin yhdistin Sleepy Sleepersin "Metsäratio"- iskelmän sanat välittömästi tuohon lapsuuden muistoon: putket hehkuivat ja tuottivat onnea

Edellä koetin selittää tällaisen elämyksen ainutlaatuisuutta. Monet ihmiset ovat viehättyneitä vanhoista radioista, vaikka useimmilla ei enää olekaan muistoissaan tällaista lapsuuden kokemusta. Vanhat radiot ovat monessa suhteessa vaikuttavia. Ne edustavat hienoa teollista muotoilua, joka on toteutettu tekniikan ehdoilla. Radiovastaanottimen tulee olla "hyvä koti" herkille radioputkille. Pitää ottaa huomioon putkien tuottama lämpö ja niiden vaatima korkea käyttöjännite. Radiossa pitää olla helposti käsiteltävät sähkömekaaniset säätimet, ja sen tulee olla silmää miellyttävä asunnon kaluste. Kaikista näistä syistä putkiradio on ainutlaatuinen esine. 

Näkökulmaa voisi laajentaa. 1800- ja 1900- luvun teollisiin esineisiin liittyy muotoilun, käytettävyyden ja tekniikan yhdistäminen kokonaisvaltaiseksi elämykselliseksi esineeksi. On helppoa luetella tärkeitä esinetyyppejä. Itselläni ei ole elämyksellistä suhdetta höyrykoneisiin lukuun ottamatta kohtaamisia Helsingin satamaradan tavarajunien höyryvetureiden kanssa. Henkilökohtaisemmin elämyksellisiä olivat raitiovaunut, autot, mopot ja moottoripyörät sekä erityisesti veneenmoottorit. Aikuisiän kokemusten ansiosta voisin lisätä listaan vielä vanhat tehtaat ja niiden koneet, sekä monet laboratoriolaitteet, joita olen käyttänyt. Osa niistä oli hyvinkin vanhoja, ne toivat mieleen fysiikan tutkimuslaitteiden pitkän perinteen. Kovin yleisiähän nämä viimeksi mainitut kohtaamiset eivät ihmisille ole - mutta kiinnostavasti niihin liittyy saman tapainen elämyksellisyys kuin putkiradioon. 

Vanhoihin teknisiin laitteisiin tuntuu liittyvän aivan erityinen kiinnostavuus ja lumous. Joillekin se on jopa harrastus, kuulun itsekin Tekniikan historian seuraan. Osittain kysymys on nostalgiasta, joka on tarkkaan ajatellen monisyinen ilmiö. Mutta asiassa on muutakin kuin nostalgiaa. Vanha ja ihmiskunnan palveluksessa pitkää uraa tehnyt esinetyyppi on rikas ja moniulotteinen kokonaisuus. Sen mukana kulkee väistämättä siihen kasaantunut merkityshistoria. Se siis eroaa täysin jostain uudesta ja juuri nyt suositusta esineestä, koska emme voi tietää, millainen sen merkitys on oleva. Uuden esineen me näemme pikemminkin hahmona tai muotona, sen tulevaisuus on auki. Se on väistämättä vanhaa esinettä ohuempi, harvempi, pienempi, epämääräisempi. 

Mutta on toinenkin mielenkiintoinen piirre. Vanhojen esineiden olemus saa voimakkaan panoksen sen sisältävän tekniikan fysikaalisista ja toiminnallisista piirteistä. Yleensä ne on toki myös muotoiltuja, mutta reaalimaailman kovat fysikaaliset tosiasiat jäsentävät niitä. Katsoessamme tällaista esinettä katsomme myös luonnonlakien ja luonnonjärjestyksen ilmentymää. 2000- luvun esineet ovat erilaisia. Niissä tekniikka on usein hahmotonta elektroniikkaa, joka mukautuu itseään korostamatta kaupallisten ja esteettisten muotoilupiirteiden ehtoihin. 

Olen varma, että tämä on tärkeää. Kyseessä on sama ilmiö, jonka havaitsemme kuvataiteessa. Öljyvärimaalaukset, akvarellit tai erilaisilla tekniikoilla tuotetut grafiikkalehdet ovat kaikki omanlaisiaan ja toisistaan poikkeavia, oli niiden aihe mikä tahansa. Kun tietokonegrafiikka alkoi kehittyä, siihen kohdistui suuria odotuksia. Olihan uusi tekniikka olennaisesti kaikista vapain aineen rajoituksista. Mutta kävikin toisin. Tietokonetaide ei puhuttele lainkaan samalla intensiivisyydellä - tosin sillä on tietysti omat kannattajansa. Perinteisessä taiteessa luonnonlait ja luonnolle ominaiset rakenteet rikastuttavat teoksia. Materiaaliset vihjeet antavat merkittävää tietoa maailmastamme - vaikka emme sitä edes tiedosta. 

Olisi hyvä pohtia vielä erästä alussa mainitsemaani piirrettä. Tarkoitan uuden tekniikan elämyksellisyyttä, erityisesti kun se kohdataan ensimmäistä kertaa. Se on asia, jonka tiedämme katoavan lopullisesti ja lohduttoman saavuttamattomasti kokijoiden kadotessa. Saadaanko tämä ilmiö, tieteellisessä tai tiedollisessa mielessä millään tavalla talteen? Rikastuttamaan seuraavien sukupolvien elämää ja henkisiä varantoja. Minulla ei ole varmaa vastausta. Vastaus voisi olla taide. Taiteen tekijöiden kokemat asiat tulevat aina läpi heidän teoksissaan. Minulla on yksityiskohdissaan sumea tavoite tai toivomus, että taiteen kenttä laajenisi entistä enemmän kattamaan myös tieteen ja teknologian.


Helvar malli 560, 1939. Muotoilussa näkyy art deco-vaikutteita.

maanantai 4. maaliskuuta 2019

Miten ajatella tarkemmin ja vähemmän väärin

Emme varmaan voi puhua ajattelusta, jos emme ota huomioon kieltä. Ajattelu tapahtuu kielen välineillä. Pystymme välittämään tietoa ja mielipiteitä, ja ilmaisemaan tahtomme ja aikeemme. Kirjoitustaito nostaa kielen avulla ajattelun aivan uudelle tasolle. Voimme pohdiskella asioita perusteellisesti, paljon laajemmin kuin pelkän muistimme varassa. Voimme filosofoida. Omalla tavallaan myös kertomukset ovat ajattelua. Erityisesti muistiin merkityt kertomukset ovat tärkeä ajattelun laji. 

Filosofit ovat kehittäneet ajattelua tuhansien vuosien ajan. Filosofia on yrittänyt kehittää täsmällisiä ajatteluun välineitä. Tarvitsemme tällaisia välineitä asioiden ja toimenpiteiden perusteluun. Retoriikka on alun perin suulliseen väittelyyn pohjautuva väline. Logiikka on myös perustelun väline. Nämä välineet toimivat hyvin, ja käytämme niitä jatkuvasti, paitsi jokapäiväisessä elämässämme, myös vaikkapa hallinnossa ja politiikassa. 

Luonnontieteille ja insinööritieteille kielelliset välineet eivät kuitenkaan ole riittävän täsmällisiä. Logiikkaa on kyllä koetettu kehittää pidemmälle. On luotu modaalilogiikkaa kuvaamaan asiantiloihin liittyviä sosiaalisia olosuhteita. Otan esimerkin epätarkkuudesta. Lause ulkona sataa ilmaisee asiantilan. Mutta se ei ole täsmällistä. Mitä tarkkaan ottaen tarkoittaa sataa? Entä tarkoittaako ulkona pihalla vai vaikkapa kaupungilla? Jos sanon: Pekka sanoo että ulkona sataa, tilanne mutkistuu lisää. Mitä tiedämme Pekasta? Miksi hän sanoo näin, ja tietääkö hän sen oikeasti? Ja jos olemme lähdössä retkelle, miten lause meihin vaikuttaa? 

Logiikkaa on tehty täsmällisemmäksi formalisoimalla sitä. Mutta kovin käytännöllisiksi jokapäiväisessä elämässämme tällaiset parannetut välineet eivät ole osoittautuneet. En kuitenkaan tarkoita sitä, etteivät ne olisi mielenkiintoisia. 

Kielellisten ajattelun välineiden ongelmana on itse kielen epätarkkuus. Kielen käsitteet eivät ole täsmällisiä, ja ne ovat myös subjektiivisia eli ajattelijasta riippuvia. Ymmärrämme itse käsitteet eri tavoin, ja käytämme myös kieltä keskenämme erilaisilla tavoilla. Tarkoitukseni on pohdiskella kieltä täsmällisempiä ajattelun välineitä. Mutta samalla haluan heti sanoa, että en mitenkään väheksy luonnollista kieltä. Asia on suorastaan päinvastoin. Kieli on myös täysin välttämätön työkalumme, kun käytämme seuraavaksi kuvattavia tarkkoja ajattelun keinoja. Lisäksi ymmärtäminen välittyy meille kielellisesti, ja kieli on tärkeä luovuuden lähde. Tämän sanon tärkeänä sivuhuomautuksena. 

Aloitan kuitenkin täsmällisemmän ajattelun pohtimisen siirtymällä hetkeksi kielen ulkopuolelle siis hyvinkin epämääräiselle alueelle. Sillä on toki ajattelua, joka ei tapahdu sanojen kautta. Ajattelemme mielikuvilla ja tunteilla. Kun oikein kovasti yritän, saan jonkinlaisen aavistuksen siitä, millaista se on. Pystyn jopa saattamaan itseni ainakin lyhyeksi hetkeksi tilaan, jossa ei ole minkäänlaisia sanoja tai lauseita, eikä edes asioiden nimiä ole mielessäni. Sitä vain on, tiedän että itse olen, ja se tuntuu joltakin. Tällainen tila on sanallisen kuvailun tavoittamattomissa - tietenkin. 

Uskon että tällainen ajattelu on universaalia. Näin varmaan ajattelimme ennen kielen ilmaantumista, ja näin ajattelevat monet eläimet. Ja tästä pääsemme eteenpäin. Huoneeni katossa on valaisin, jossa on kolme lamppua. Ja pöydällä vadissa on viisi omenaa. Tiedän, että lamppuja on kolme ja omenoita viisi, eikä minun tarvitse laskea niitä. Mutta jos kaadan pöydälle kourallisen pähkinöitä, en enää tiedä, montako niitä on. Pitää alkaa laskea. Ja nyt epätäsmällinen kieli alkaa luoda abstraktia aritmetiikkaa. Tämä on yleinen kuvio: kielemme auttaa rakentamaan abstrakteja työvälineitä. Sama ilmiö toistuu myös mutkikkaampien ajattelun välineiden kohdalla: otamme ne haltuumme kielen välityksellä. 

Kun tiesin että vadissa on viisi omenaa, ajattelin samalla tavalla kuin monet älykkäät eläimet, kuten apinat ja eräät linnut. Lukumäärän voi aistia laskematta. Esimerkiksi linnut tietävät, montako munaa pesään on munittava, ja apinat huomaavat, jos niiden ulottuvilla olevista herkullisista hedelmistä kähvelletään salaa yksi. Mutta tässä on raja, jota pidemmälle eläimet eivät pääse. Niiltä puuttuu käsitteillä operoiva kieli, ne eivät osaa laskea. 

Ihminen kehitti laskemista aina vain pidemmälle, koska se oli sosiaalisesti hyödyllistä. Metsästäjät oppivat jakamaan saaliinsa reilusti, ja kauppiaat selvisivät yhä mutkikkaammista kaupanteon tilanteista. Pian opittiin laskemaan yksikköhinnat ja käymään kauppaa mielivaltaisen suurilla tavaraerillä. Kun yhteiskunnan tarpeet monimutkaistuivat, myös matematiikka - sillä siitähän on kysymys - tuli monimutkaisemmaksi. Ja kielellisten resurssien turvin matematiikka alkoi kehittyä itsenäisesti. Koska ihminen on utelias ja monista asioista kiinnostunut. 

On myös toisenlaisia matematiikan lajeja. Ihminen alkoi mitata. Tilavuuksia mitattiin mitta-astioilla. Etäisyyksiä mitattiin askelilla, mittasauvoilla ja köysillä. Samoin mitattiin peltojen pinta-aloja. Merenkävijät ja tähtitieteilijät alkoivat mitata kulmia ja suuntia. En tiedä, miten ilmeiseltä tämä tuntuu, mutta tässä on kysymys aivan erilaisesta ajattelun välineestä. Toki tässä käytetään apuna aritmetiikkaa. Voimme kertoa, montako mitta astiallista mahtuu suureen tynnyriin, tai montako mittakepin pituutta on rakennuksen pituus tai matka kahden kylän välillä. Tai kuinka suuri osa ympyrän kehää jokin kulma on. Mutta aina tässä on kyse vertailusta. Jotain verrataan johonkin toiseen.  

Nyt siirryn käyttämään matematiikan kieltä. Laskemisessa eli aritmetiikassa toimitaan täsmällisillä lukumäärillä eli kokonaisluvuilla. Lukumäärät ovat aina täsmällisiä. Tässä vaiheessa olemme oppineet jo käyttämään apuna aritmetiikkaa ja olemme keksineet murtoluvut. Voimme siis sanoa vaikka: tynnyriin mahtuu kaksikymmentäkolme ja kolme viidesosaa mitta-astiallista. Mutta vertailu ei koskaan ole täsmällistä. Vaikka mittaisimme rakennuksen pituuden mittakepillä ja harpilla kuinka huolellisesti, tulos on aina epätarkka. Voimme kuvitella mittaavamme erittäin tarkalla mittakepillä ja hienosti rakennetulla harpilla, mutta tiedämme, että periaatteessa sen voisi aina tehdä paremmin. Mittaaminen eli vertaaminen tarkoittaa matematiikan kielellä sanottuna reaaliluvun muodostamista. Sen tulos on aritmeettisesti ilmaistavissa murtolukuna. Huomaamme, että reaalilukua ei koskaan voi ilmaista murtoluvulla muuten kuin vain likimääräisesti. 

Mittaamisesta eli  reaaliluvuilla laskemisesta tuli vähitellen yhä tärkeämpää. Reaalilukuja alettiin käyttää arkkitehtuurissa, rakentamisessa ja koneenrakennuksessa - vaikka reaaliluku- sanaa ei tietenkään siihen aikaan käytetty. 1600-luvulla keksittiin näppärä reaaliluvuilla laskeva laite, laskutikku, joka löytyi insinöörin taskusta aina taskulaskimen keksimiseen asti, eli 1970-luvun puoliväliin.

Pitää mainita vielä geometria. Tiedämme, mitä se on, mutta sen olemusta on vaikea määritellä. Siinä ei lasketa luvuilla, eikä myöskään mitata määriä - no jonkin verran kyllä, esimerkiksi kolmiossa on kolme kulmaa ja jana voidaan vaikka puolittaa. Geometria vertautuu laskemiseen siinä, että se on täysin tarkkaa, ja vertailuun siinä, että siinä tarkastellaan erilaisia suhteita. Myös geometria syntyi hyödyllisyyden kautta, koska sille oli käyttöä maan mittaamisessa, tähtitieteessä ja rakentamisessa. Ja myöhemmin myös koneiden valmistuksessa. Ja kuten aritmetiikka, myös geometria alkoi kehittyä ihmisen uteliaisuuden ajamana itsenäisesti. Nykyisin geometria on edelleen ajattelun apuväline, mutta tieteenä se on marginaalista ja historiallista. Sen sijasta harrastetaan muita matematiikan lajeja. 

Entä kehittyikö filosofiasta aikaa myöten mitään sen täsmällisempää? Ehkä niin voi sanoa, sillä logiikasta kehittyi täsmällinen muoto. Se löysi paikkansa nykyaikaisissa tietokoneissa. Tietokoneet suorittavat algoritmeja eli peräkkäisten toimintojen sarjoja, ja niiden suorittaminen on organisoitu täsmällisten loogisten sääntöjen avulla. Sanomme tällaisia sääntöjä ohjelmiksi. 

Teen pienen yhteenvedon. Täsmällisten ajattelun työkalujen kehittäminen johti matematiikkaan, ja se avasi välineet luonnontieteiden kehittymiselle. Täsmällisen logiikan kehittäminen synnytti tietokoneet - ja niiden kautta avautuu uudenlaisia näkymiä, kuten tekoäly. 

Olen kirjoittanut tästä aiheesta myös hieman laajemman artikkelin, joka löytyy Tieteessä tapahtuu- lehdestä. Artikkeli johdattelee kysymykseen, johon en toistaiseksi osaa vastata. Aiemmin kuvailin ihmisten ja myös eläinten universaalia ajattelutapaa, joka ei perustu kieleen eikä laskemiseen. Voisiko siitä kehittää jotain uutta ja täsmällisempää?

lauantai 2. maaliskuuta 2019

Makroskooppi

Maailmassa on paljon sellaista, mitä emme voi käsittää, tai mitä emme välittömästi voi tutkia omilla aisteillamme. Tämä alkaa olla aikamme ihmisille itsestään selvää. Mutta aina ei ole ajateltu juuri näin. Kun ihmisillä on aina ollut valtava halu tietää enemmän ja käsittää mahdollisimman paljon, asiaa on yritetty ratkaista pohdiskelulla ja filosofoimalla. Filosofointi opettaa meille paljon ajattelusta ja sen rajoista. Mutta kun filosofit koettavat saada selville asioita luonnossa vallitsevista lainalaisuuksista, tulee loputa seinä vastaan. Törmäämme biologisen hahmomme rajoituksiin: vaatimattomaan ajattelukykyymme ja suppeisiin aisteihimme.  

Pidämmekö todella itseämme mestariajattelijoina? Jos joku niin ajattelee, hänen kannattaa tutustua Daniel Kahnemanin ja Amos Twerskyn tutkimuksiin. Ihminen on henkisiltä kyvyiltään aika lailla minkä tahansa kehittyneemmän eläimen kaltainen. Olen kirjoittanutkin asiasta aiemmin. 

Ainoastaan symbolinen kielemme on huomattavan ainutlaatuinen. Sen varassa pystymme pohdiskelemaan ja filosofoimaan, mutta vain tiettyyn rajaan asti. Aivotutkija Chritof Koch on purkanut turhautumistaan filosofiaan suunnilleen seuraavaan tapaan: yli 2000 vuoden ajan suuret filosofit ovat olleet täysin väärässä jokseenkin kaikissa asioissa. Siksi ei pidä kuunnella heidän mielipiteitään, vaan sitä, mitä he ovat kysyneet. Sen sijaan vastaukset ovat joko vääriä tai hyödyttömiä. 
 
No hyvä. Aistimme ja käsityskykymme ovat rajallisia, mutta onneksi ihmiskunta on alkanut kehittää apuvälineitä. Alettiin mittaamaan asioita ja tarkastelemaan niitä aina vain tarkemmin. Syntyi luonnontiede, joka valjasti palvelukseensa myös vanhan ja jatkuvasti kehittyvän perinteen matematiikan, paljon tehokkaammin kuin mihin filosofia koskaan pystyi. 
 
Luonnontieteet sellaisina kuin me nyt ne ymmärrämme alkoivat kehittyä 1600 luvulla. Tähtitieteen synnyttämään huolellisen tarkkailun ja havaintojen kirjaamisen periaatteeseen liitettiin kulma-asteikkojen tarkkuuden parantaminen ja havaintojen tekoa suuresti tehostava teleskooppi.

Ei ole sattuma, että samaan aikaan teleskoopin kanssa keksittiin mikroskooppi. Keksintöjen taustalla on techne, ikivanha teknologian taito, joka on kietoutunut ihmiskunnan olemukseen paljon syvällisemmin kuin humanistit ikinä kehtaavat myöntää. Ja tässä kohtaan teknologian kasaantuvaan aarrearkkuun lisättiin lasinhionnan ja linssien valmistuksen taito. Ja näiden taitojen soveltaminen hyödyllisiin asioihin eli optiikka.  

Mikroskoopista tuli pian sekä tärkeä tutkimusväline että valistuksen voimaa todistava demonstraatiolaite, Sivistyneistö kurkisteli innostuneena mikroskooppiin. Jopa madame de Pompadourilla oli käytössään kauniisti koristeltu mikroskooppi. 

Mikroskooppi auttaa näkemään hyvin pieniä esineitä, aina atomin kokoiseen asti (atomivoimamikroskoopilla saadaan todella kuvia joissa erottuvat kohteet ovat atomin kokoluokkaa - vaikka atomin näkemisestä ei ehkä oikeastaan voi edes puhua). Mikroskooppi avaa todella meille aivan uuden maailman. Mieleeni tuli, mikä voisi olla mikroskoopin vastakohta ja mitä sillä voisi tehdä. Mikroskoopin vastakohta on tietenkin makroskooppi.  

Pian huomasin, että en ole kuitenkaan itse keksinyt makroskooppia. Sanalla on kaksikin erilaista käyttötapaa, joten käsitellään ne ensin. Mikroskooppien valmistajat kuten Leica käyttävät sanaa kuvaamaan mikroskoopin kaltaista laitetta, jolla tarkastellaan, kuvataan ja havainnollistamaan kohteita, jotka eivät ole "mikroskooppisia", vaan paljon isompia. Laitteen suurennos on noin 20-kertainen ja sen kuva ala on senttejä, tulitikkurasian kokoinen. Makroskoopeja käytetään kuvaamaan esimerkiksi biologisia näytteitä tai mineraaleja. 
  
Aivan toisenlaisen makroskoopin on lanseerannut IBM. Se tarkoittaa maapalloa koskevaa kokonaisvaltaista tietokoostetta, joka tuotetaan keräämällä ja yhdistelemällä suuri määrä erilaista tietoa. Ilmeisen hyödyllinen laite siis. 

Entä millainen sitten on oma makroskooppini? Jos mikroskooppi auttaa meitä näkemään kohteita, jotka ovat aivan liian pieni paljaalla silmällä tarkasteltavaksi, makroskoopin pitää tehdä päinvastaista. Sen pitää auttaa meitä tarkastelemaan kohteita, jotka ovat aivan liian suuria aisteillemme: aurinkokuntaamme, galaksiamme, ja kokouniversumia. Keksin makroskoopin idean jo lapsena. Huomasin, että kun kääntää kiikarin nurinpäin ja katsoo siihen, näkökenttä kutistuu pienen kolikon kokoiseksi. Ja kun kääntää mikroskoopin nurinpäin - ja siihen katsominen ei ole aivan helppoa - näkökenttä kutistuu nuppineulan nuppiakin pienemmäksi. 

Mutta miten voisi kääntää maailmankaikkeuden nurinpäin? Mikään valoa taimuita signaaleita keräävä objektiivi ei voi kasvaa maailmankaikkeuden kokoluokkaan. Siksi makroskoopin kuva pitää koota ja yhdistellä pienenpienistä osasista. Tähtitieteilijät aloittivat makroskoopin kokoamisen jo kauan sitten. Sanomme heidän laatimiaan kuvia tähtikartoiksi. Ja nykyään kosmologit jatkavat tätä työtä aina vain suuremmassa mittakaavassa. 

Mutta vasta aikuisena, kun aloin ymmärtää modernia fysiikkaa edes pinnallisesti tajusin että makroskooppiin liittyy isompi ongelma. Se on nimittäin välttämättä myös aikakone. Kun katsomme kauas avaruuteen, katsomme myös menneisyyteen. Ongelma liittyy makroskoopin tuottaman kuvan esitystapaan. Sen tehtävähän on esittää tavattoman suuret kohteet, vaikkapa galaksimme, aistiemme tajuamassa muodossa. Mutta aistimme eivät ole sopeutumaan aistimaan kohteita, jotka ovat niin suuria, että suhteellisuusteoria vakuttaa siihen periaatteeseen, jolla ne koostetaan havaittaviksi. 
 
Olipa makroskoopin tuottama kuva koostettu miten tahansa, voimme tajuta sen ainoastaan ja enintään järjellämme. Emme voi aistia sitä. Ainakaan tähän mennessä en ole keksinyt, miten makroskoopilla voisi tuottaa aistittavia esityksiä, jotka kertoisivat olennaisen totuuden maailmasta.


Madame de Pompadourin mikroskooppi.