On hienoa, että
Yleisradiossa on vielä juonnettuja ja journalistisia ohjelmia. Ja
myös musiikkiohjelmia, eikä pelkkää soittolistojen pyöritystä.
Ja on niitä hyviä journalistisia ohjelmia myös Radio Helsingissä,
jonka maailmanlaajuinen kuuluvuus toteutuu internetin kautta.
Niinkuin Ylen ykkösenkin.
Kare Eskola pohti
Ylessä musiikkiohjelmassaan Välilevyjä, millaista on hyvä
lastenmusiikki. Voiko sellaista olla, ja pitäisikö sellaista olla.
Eskola on klasarin eli niin sanotun klassisen taidemusiikin ankara ja
ehdoton harrastaja. Joten hän päätyi pohtimaan lapsille sävelletyn
klassisen musiikin ongelmia. Onko se ylipäätään hyvää
musiikkia, ja pitävätkö lapset siitä? Eskola otti esille
ehdottomasti listalle kuuluvan Prokofjevin orkesterisen sadun "Pekka
ja susi". Ja muutakin musiikkia, joka voisi täyttää sekä
lastenmusiikin tarkoituksen että klasarin laatustandardin. Jos
oikein ymmärsin, Eskola jäi hieman ymmälle. Sekä lastenmusiikin
laadun suhteen että sen suhteen, pitävätkö lapset siitä. Kysymys
jäi siis auki.
Ehkä asiaa voisi
pohtia myös hieman toisesta näkökulmasta. Tekee mieli aloittaa
oppimisesta. Musiikki on sisällöltään rikas ja monimutkainen
kulttuurin alue. Sen harrastaminen edellyttää opiskelemista ja
oppimista, siitä olen ihan varma. Mieleeni muistuu lehtijuttu, jossa
nyt edesmennyt Helsingin sanomien toimittaja Ilkka Malmberg koetti
opetella ymmärtämään Kaija Saariahon musiikkia, ja ehkä jopa
opetella pitämään siitä. Yritys epäonnistui, musiikin ovet eivät
auenneet. Lapsen kyky oppia ja ymmärtää on yleensä suurempi kuin
aikuisilla, ja lapsen kehityksessä on herkkyyskausia. Kaikki ovat
varmaan kuulleet vieraiden kielten oppimisherkkyyden ikkunasta, joka
alkaa sulkeutua noin kymmenennen ikävuoden jälkeen.
Samaa asiaa on
sovellettu musiikin osalta ainakin soittamiseen. Yleisesti katsotaan,
että vakava soittaminen pitäisi aloittaa suunnilleen tuossa samassa
iässä. Osittain käsitykseen liittyy solistisen klasarimusiikin
yletön kilpailuhenkisyys ja ihmelapsimyytit. Olen toki lievästi
skeptinen. Oma, ehkä perusteetonkin käsitykseni on, että
useimmista musiikin ihmelapsista tulee keskinkertaisia muusikkoja.
Toki huippujakin kehittyy, mutta toisaalta osa varhaisista
harrastajista lopettaa homman kokonaan. Varmaan asiaa on tutkittukin,
mutta en rupea kaivamaan kirjallisuudesta prosentteja esiin, asia kun
on niin kovin subjektiivinen.
En tiedä, onko
tutkittu "musiikin ymmärtämisen" oppimisen
herkkyyskausia. Uskon että niitä on, koska omassa mielessäni
musiikin oppiminen ymmärtäminen rinnastuu kielen oppimiseen.
Mahtaako asiaa olla tutkittu? Jos palataan vieraan kielen oppimisen
herkkyysaikaan, se ei tarkoilta, että vieraita kieliä ei voisi
oppia myöhemmin. Kyllä voi, jopa eläkeläisenä. Oppiminen on vain
hieman työläämpää. Joten sama pätee varmaan musiikkiin. Ainakin
tiedetään, että jotkut huippumuusikot ovat opetelleet soittamisen
vasta aikuisena, ja jopa kypsällä iällä.
Niin tai näin, Kare
Eskolan ajatuksissa oli musiikin ymmärtämisen pedagoginen
oppiaineisto. Pitääkö sitä suunnata erityisesti lapsille? Ja oma
jatkopohdintani on, että tällainen aineisto ehkä ärsyttää tai
loukkaa niitä, jotka ryhtyvät aikuisina harrastamaan musiikin
kuuntelua. Eikä sitä kai heille tarjottaisikaan.
Otan vielä yhden
näkökulman. Itselläni on lapsia ja lastenlapsia, ja olen aika
hyvin perehtynyt psykologiseen kirjallisuuteen. Kun lapsi varttuu,
hänen viiteryhmänsä on koti ja oma perhe. Mutta tietyssä iässä,
murrosiän lähestyessä, viiteryhmä muuttuu ratkaisevasti. Perheen
sijalle tulee uusi viiteryhmä: vertaiset, eli kodin ulkopuolinen
kaveripiiri. Muutos on radikaali ja syvällinen, ja kun se tapahtuu,
vanhempien kasvattava vaikutus katkeaa. Yhteys perheeseen toki säilyy
enemmän tai vähemmän, ja parhaimmillaan välit jäävät
kohteliaan ystävällisiksi tai jopa lämpimiksi. Vaikka tosinkin voi
käydä. Joka tapauksessa vanhempien vaikutusmahdollisuudet
kapenevat. Lapsi on nyt omalla radallaan ja seuraa omia
mieltymyksiään ja taipumuksiaan. Kysymys musiikkikasvatuksesta on
sama kuin kaikessa kasvatuksessa: pitäisikö lapsille antaa selvä
suunta ja tiedollinen pohja, ennen kuin tämä irtiotto perheestä
alkaa?
Vastaus lienee kai
selvä. Varmaan pitäisi. Ainakin sitä pitäisi yrittää. Ja tämä
suunta ja perusta koskee yhtä hyvin tietoja kuin kulttuurin eri
muotoja. Tällaiselta pohjalta lapsi voi - halutessaan - rakentaa
itselleen rikkaampaa elämää. Mutta kysymys lastenmusiikista on
edelleen auki. Koska muista hyvin omat kokemukseni, voisin pohtia,
miltä tällainen "pedagoginen musiikkiaineisto" lapsesta
tuntuu? Onko se järkevää?
Vastaan heti, että
omien lapsuuden muistojeni mukaan en ollenkaan pitänyt
lastenmusiikista. Ja muistan kyllä sen syynkin. Tajusin heti, että
tuo musiikki on manipuloivaa ja opettavaista. Sitä ei tarjota
lapsille heidän nautinnokseen, vaan tarkoitus on kasvattaa. Ja
vastustin tällaista tarkoitusta vaistomaisesti. En osaa sanoa,
olinko varhaiskypsä, kun oivalsin heti että lastenmusiikki ei ole
viatonta tai pyyteetöntä. Kare Eskola esitti tällaisesta
musiikista hyvän esimerkin: Melartinin säveltämä ja Matti
Tuloiselan esittämä "Oravan jäljillä". Lukija ehkä
tunnistaa kappaleen, jossa sanat menevät " ... sen hyppyset
käpyä kääntelivät ja se irvisti vasten kuuta, lie harvoin niin
iloista oravaa ..." jne. Siis "vekkuli taideruno" ja
"leikkisä sävelmä" esitetään mahtipontiseen
oopperatyyliin. Kappale palasi heti mieleeni, ja muistan inhonneeni
sitä suunnattomasti.
Millaiset
musiikkielämykset ohjasivat itseäni taidemusiikin poluille?
Kodissani oli radio, melkein aina auki. Ja oli levysoitinkin, ja
suppea levyvalikoima. Mieleeni jääneet musiikkielämykset eivät
olleet lastenmusiikkia. Ne olivat ikäänkuin salaa aikuisten
maailmasta kähvellettyjä. Vähän sellainen tunne, kuin olisin
salaa maistanut isäni viinapullosta. Joten tässä hieman
herkkupaloja:
Tšaikovsikin
pähkinänsärkijä, ja erityisesti sen lyhyet tanssinumerot:
perhosvalssi, makeishaltijan tanssi, ruokopillien tanssi, kiinalainen
tanssi; Straussin wienervalssit;
Smetanan Moldau; Don Malandon tango-orkesterin koko levy; Prokofjevin
Ritarien tanssi; Pachebelin Kaanon, Gershwinin Rhapsody in blue;
Griegin vuorenpeikkojen luola; Musorgskin Yö autiolla vuorella ja
Näyttelykuvia. Ja paljon muita. Siis "kevyehköä" ja
romanttista, mutta ehdottomasti tätä tavaraa ei ole sävelletty
lapsille.
Sitten tuli minullekin
se mainittu viiteryhmän muutos. Sen myötä tuli pop, rock ja jazz,
ja olin vihdoinkin musiikin suhteen omillani. Valitettavasti tuohon
uuteen suuntaani ei kuulunut klasari. Jätin sen silleen - ja palasin
sen äärelle vasta paljon myöhemmin.
Mutta missä on opetus?
