Parhaasta pohjalle

Otsikko ei ole satunnainen provokaatio. Yrityskonsultti Jim Collins on kirjoittanut tällaisen kirjan. Hänen tiiminsä on analysoinut joukon romahtaneita yrityksiä, ja löytänyt toistuvan kuvion. Yritys, joka nousee alansa parhaaksi, joutuakseen sitten perikatoon, käy läpi kuusi kehitysvaihetta. Aluksi loistava yritys on innovatiivinen, ja pääsee menestyksen alkuun. Seuraavassa vaiheessa yritys panee kaikki tarmonsa rajuun kasvuun. Kolmanneksi seuraa kukoistus. Mikään ei tunnu olevan mahdotonta, niinpä yritys rakentaa ylimielisyyteen ja korskeuteen perustuvan yrityskulttuurin. Vaaran merkit ovat kyllä ilmeiset ja kaikkien näkyvissä - paitsi kyseisen yrityksen johdon. Neljännessä vaiheessa nousee yleinen paniikki. Sekoittakaapa kepillä muurahaispesää, niin näette mitä tapahtuu. Viides vaihe on tärkein. Yritys tekee merkittävän, pateettisen, katastrofaalisen ja peruuttamattomasti väärän pelastautumisyrityksen. Usein muutoksen kätilönä on yrityksen tai jopa toimialan ulkopuolinen, messiaan kaapuun puettu pelastaja. Kuudes vaihe on usein yksinkertainen. Se on perikato.

Collinsin esimerkkiyritykset ovat enimmäkseen tuntemattomia. Yhden oudon tunsin: Zenithin. Lapsena näin sen mainoksia joissain amerikkalaisissa lehdissä. Zenith teki televisioita. Amerikkalainen televisio 1950-luvun lopulla oli liki sadan kilon painoinen jalopuulaatikko täynnä kuumuutta hohkaavia elektroniputkia. Transistori oli tosin keksitty, mutta Zenith ei nähnyt niille käyttöä. Johtajat nauroivat japanilaisten laitteille ja pitivät niitä leluina. Eivät nauraneet pitkään.

Motorola oikeastaan keksi koko matkapuhelimen ja teki ehkä eniten sen eteen. Siitä olisi pitänyt tulla markkinajohtaja, eikä jostain kumisaapasfirmasta. Motorolan kohtalo osoittikin, että vitutukseen voi kuolla.

Collins ei muistaakseni kertonut Xeroxista, jonka me kyllä tunnemme. Yhtiö sai ainutlaatuisten patenttiensa turvin monopoliaseman ja käsittämättömät voitot. Patentit tosin olivat vanhenemassa ja tuotevalikoima oli ikääntynyt ja epäluotettava. Ylimielinen johto ei nähnyt tarpeelliseksi uudistaa tuotteistoa - vaan se palkkasi tuhansittain huoltoteknikoita. Kun patentit vanhenivat, koko liiketoiminta romahti käytännöllisesti katsoen yhdessä yössä. Xerox oli tosin niin varakas yhtiö, että perikato ei ollut täydellinen.

Entäpä kotimainen tapaus. 1980-luvun alkuun asti suomalainen TV-teollisuus pärjäsi hyvin- ainakin kansallisessa skaalassa. Ne jotka muistavat, muistavat ylimielisestä vaiheesta korskeuden: kuinka johto osteli tankkilaivoja ja intoutui lahjomaan poliitikkoja. Sen suuruuden huipulla siitä piti tulla Nokian astinlauta globaaleille elektroniikkamarkkinoille. Toisin kävi, seurasi pateettinen virhe. Nokia laittoi panoksensa kasvuun yritysostoilla - se ei hyödyntänyt vahvaa insinööritaitoaan eikä ainutlaatuista muotoiluperinnettämme. Seurannut perikato vei hengen toimitusjohtajalta ja oli viedä mennessään koko Nokian. Lopullinen tuho tuli, kun teknologia muuttui. Ei ollut henkitoreissaan kituvalla Finluxilla enää voimia puskea markkinoille digitaalista taulutelevisiota.

En aio nyt mainita Nokian matkapuhelinyhtiötä. Lukija kyllä ymmärtää muutenkin.

Pakko siteerata myös Paavo Haavikko- vainaata. "Ei ole aarretta, mitä mies ei vaihtaisi kouralliseen tuhkaa ja säkilliseen pimeyttä".

Parhaasta pohjalle - metafora on vahva ja lumoava. Ehkä liikaakin. Eiväthän kaikki erinomaiset yritykset joudu perikatoon. IBM oli aikanaan ylivoimaisen ja ylimielisen malliesimerkki. Mutta se selvisi teknologiamurroksesta joka heitti sen mastodontti-tietokoneet kaatopaikalle. No hiukan mutkia tosin taisi olla sen taivalluksessa.

On kiusaus soveltaa metaforaa myös laajemmin: poliitikkoihin, rokkistaroihin ja urheilutähtiin. Inhimillisellä tasolla kuvio on monen kohdalla hyvin samanlainen, hyvin kuvaava - ja samalla hyvin julma.

Olen miettinyt, miksi ihmiset käyttäytyvät kollektiiveina - esimerkiksi valtioina ja suuryrityksinä - niin kovin samalla tavoin kuin yksilöinä. En ole sitä loppuun asti ymmärtänyt. Joka tapauksessa, talouselämä antaa firmoille kovaa kyytiä, samoin kuin mediajulkisuus antaa sitä yksilöille. Kaikkien pää ei vain kestä.