Bach ja barokin musikantit

Olin konsertissa Helsingin Villa Blomissa, ohjelmassa Johan Sebastian Bachin sellomusiikkia: soolosellosarjat V ja VI ja I viulusonaatti. Esittäjänä alan mestari Markku Luolajan-Mikkola. Oikeastaan se taas vahvisti käsitystäni, että pidän kovasti barokkimusiikista.

Barokkimusiikista puhuminen kuulostaa kauhean elitistiseltä ja esoteeriseltä. Ei se ole ollenkaan sitä. Barokki on minun kuvitelmissani viimeisiä aikoja, jolloin ns klassisessa musiikissa saattoi puhua musikanttisuudesta: vapaudesta, soiton ilosta, improvisoinnista. Jotenkin siinä on samaa henkeä kuin jazzissa. Barokin jälkeen tuli klassismi ja romantiikka, vapaus katosi, tilalle tuli kaavat ja järjestys. Nuoteista tuli pyhiä ja soittajista mekaanisia soittokoneita. Toki sitä ennen ja sen jälkeenkin oli pelimannimusiikkia, musiikki soi pirteissä ja maalaistansseissa. Mutta millainen musiikki, sitä emme tiedä, se ei ole tallentunut mihinkään. Mitä ihmettä puhaltaa pulloposkinen säkkipillinsoittaja Peter Bruegelin maalauksessa maalaispidoista? Maalaus on varmaan syöpynyt monien alitajuntaan, mutta mitä kummaa siellä soitettiin?

Sanottakoon heti, että olen musiikkikriitikkona ja musiikkifilosofina täydellinen itseoppinut amatööri, ja luotan enemmän korviini kuin auktoriteetteihin. Mutta ehkäpä tämä toteamus rohkaisee myös muita amatöörejä kuuntelemaan rohkeasti. Vaikkapa Bachia.

Myönnän, että minullakin oli Bachin soolosellosarjoista hiukan synkkä kuva. Jotain ankeaa ruopimista sellon matalilla kielillä. Mutta kuva oli täysin väärä. Musiikki onkin tavattoman rikasta, paikoin svengaavaa, suorastaan pelimannimusiikkia. Bach on tehnyt parhaansa näyttääkseen, kuinka hienoa ja kiehtovaa musiikkia saa aikaan jo yksinään soivalla sellolla. Musiikissa on myös tanssillisia osia, sarabande, gavotti, gigue. En oikein tiedä, miten Bach saattoi tehdä jotain näin maallista, keskellä ankean ahdistavaa uskonnollista ilmapiiriä. Saattoiko tätä musiikkia soittaa missään Bachin aikana?

Bachin kanssa aika ei tule pitkäksi. Hänen ehtymätön musiikillinen mielikuvituksensa tuottaa jatkuvia uusia yllätyksiä, silloinkin kuin teema tuntuu toistuvan. Jokainen Bachia soittanut tai laulanut tuntee asian, itsekin olen soittanut Bachin huilukappaleita. Ei koskaan voi arvata, mihin seuraavaksi mennään, mikään ei toistu ihan samanlaisena.

Konsertin huippu oli mielestäni viulusonaatin fuuga. Fuugahan on moniääninen esitys, jossa kaksi tai useampi melodiaa soi samanaikaisesti, toisiaan kommentoiden ja korostaen, ja usein myös ajallisesti toisiaan takaa-ajaen. Tehkääpä tämä soittimella, jossa samanaikaisesti voi soida vain yksi- tai ehkä joskus kaksi ääntä. On se mahdollista, Bachille. Katselin kuin hypnotisoituna, kuinka soittajan vasen käsi kiipeili otelaudalla, kuin yliannoksen piristeitä napannut hämähäkki.

Konsertti esitettiin vanhoilla soittimilla, mutta minusta se ei ole olennaista. Emmehän silti pääse selville, millä tyylillä aikalaiset soittivat, ja miksi pitäisi? Emme mitenkään ymmärtäisi sen aikaista ajattelua tai ilmapiiriä. Sen sijaan ottakaamme musiikin ideat inspiraation lähteeksi, ja nauttikaamme soittamisesta tai kuuntelemisesta.

Hyvän musiikin universaalisuus näkyi, kun Wendy Carlos (siihen aikaan Walter) levytti Bachia Moog- syntetisaattorilla vuonna 1969, levyn nimi taisi olla "Switched-on Bach". Levy oli aikansa superhitti. Se teki sekä Moogista että Bachista rock-muusikoiden ajassa kestävää kulttuuria. Hauskinta oli, että niin sanotut klassisen musiikin ystävät olivat siitä raivoissaan. Poikkeuksia toki oli, pianovirtuoosi Glenn Gould piti siitä.