Kissojen ja ohjelmien valmistamisesta

Kun opiskelin TKK:ssa valmistusteknologiaa, opettajanani oli kokenut teollisuusmies Veikko Vuorikari. Hänellä oli tapana sanoa opiskelijoille: muistakaa, että Suomessa ei pystytä valmistamaan kissaa pienempää esinettä. (Tämä siis tapahtui pari vuosikymmentä ennen kuin Nokia ryhtyi valmistamaan selvästi kissaa pienempiä matkapuhelimia).

Opiskelijalle tämä kokemuksesta nouseva viisaus ei täysin valjennut. Oivalsin asian vasta, kun aloin paljon myöhemmin tutkia Suomen teollistumisen historiaa. Olin varsin vaikuttunut siitä, miten suomalaiset konepajat valmistivat 1800-luvun lopulta alkaen vaativia tuotteita, kuten höyrykoneita, vetureita ja maamoottoreita. Olkoonkin, että se tapahtui aluksi skottilaisten insinöörien ja mestarien ohjauksessa. Mutta kehitys jäi meillä kesken. Tuotanto perustui täysin mestarien ja työmiesten korkeaan ammattitaitoon ja hyvään työmoraaliin. Valmistetut koneet olivat korkealuokkaisia, mutta ne olivat yksilöllisiä ja niiden tuotanto oli tehotonta. Tässä vaiheessa konepajainsinöörien olisi pitänyt ottaa vastuu mestareilta itselleen. Heidän olisi pitänyt määritellä koneiden kriittiset osat ja niiden valmistustoleranssit, ja järjestää vaatimuksia vastaava tuotantoprosessi. Ja järjestää laadunvalvonta varmistamaan että mittatarkkuudelle asetetut tavoitteet saavutetaan.

Ja juuri tätä opettajani tarkoitti. Suomessa tämä tärkeä askel viivästyi ainakin puoli vuosisataa, koska mikään ei siihen pakottanut. Teollisuusjohtamisen hierarkia oli matala ja epämuodollinen. Ja se oli hyvä asia niin kauan kun tuotanto nojasi käden taitoihin. Suuressa maailmassa sotateollisuus pakotti organisoimaan massatuotannon. Yhdysvalloissa sisällissota mullisti koneteollisuuden. Ja pian opituille taidoille tuli käyttöä. Autot, lentokoneet ja elektroniikka mullistivat koko mantereen. Tätä kehityskulkua on eritellyt kuuluisa teknologian tutkija Nathan Rosenberg.

Ja nyt seuraa uusi oivallus. Jo työskennellessäni teollisuudessa 1980-luvun alussa minä ja kollegani opimme tuntemaan sanan "ohjelmistokriisi". Ohjelmien tuottaminen tuli jatkuvasti yhä työläämmäksi, ja asialle alettiin etsiä ratkaisua. Valitettavasti ratkaisu ei lähtenyt samaan suuntaan kuin koneteollisuudessa. Sen sijaan että ratkaisuna olisivat olleet "vakioidut, yhteensopivat osat", ohjelmistoteollisuus omaksui kehityssuunnan, joka pyrki tukemaan ohjelmointia yksilöllisenä, käsityövaltaisena ja henkilökohtaisia taitoja korostavana prosessina. Ja tältä tieltä on vaikea enää poiketa. Teknologian tutkijat käyttävät ilmiöstä nimitystä "lock-in", ja tarkoittavat sillä paitsi epäideaalista tuotetta, myös jumiutumista epätarkoituksenmukaiseen mutta laajasti omaksuttuun toimintatapaan. Juuri ohjelmistojen kohdalla nimitys tuntuu hyvinkin osuvalta.