Aikamatkailun outo viehätys

 Aikamatkailusta on tullut 1900- luvulla eräs tieteiskirjallisuuden vakioteemoista, tai suorastaan klisee. Toki ihmiset ovat aina harjoittaneet mentaalista aikamatkailua: kuvitelleet, millaista on menneisyydessä ja jopa tulevaisuudessa. Mutta sitten H.G. Wells sai vuonna 1895 idean aikakoneesta, joka vie käyttäjänsä aivan konkreettisesti ja nahkoineen karvoineen toiseen aikaan. Aikakoneeseen perustuvat tarinat ovat toki edelleen samalla lailla kuvittelua, mutta nyt mukaan tulee tieteiskirjallisuuden kutkuttava idea: ehkä teknologian kehitys sittenkin joskus tekee aikamatkailusta totta.

Wellsin idea on tavallaan looginen. Jos aika on ilmiö, joka saa kellon viisarit liikkumaan, on mahdollista hyödyntää ilmiö käänteisenä: voidaan rakentaa kello, jonka viisareita liikuttamalla voidaan liikuttaa aikaa. Loogisuudesta ei kuitenkaan seuraa, että tällainen kello todella voitaisiin rakentaa. Moderni fysiikka kuten suhteellisuusteoria tai niin sanotut madonreiät ovat tuottaneet aiheesta uudenlaisia spekulaatioita. En kuitenkaan aio pohtia niitä. Oma mielipiteeni aiheesta perustuu fysiikan pinnallista syvempään tuntemukseen vaikka en suorastaan fyysikko olekaan. Ymmärrykseni sanoo että aikamatkailu sellaisena kuin se tieteiskirjallisuudessa ilmenee ei ole mahdollista. Ja sitä paitsi, jos näin ei olisi, näkisimme ympärillämme jatkuvasti jälkiä ja vihjeitä tulevaisuudesta saapuvista aikamatkailijoista. On myös mahdollista, että käsityksemme ajasta eräänlaisena geometrisenä ulottuvuutena ja jatkumona on kokonaan väärä. Silloin jo pelkkä aikamatkustamisen idea on järjetön, eikä mikään pohdinta sen toteutuvuudesta ole edes ajateltavissa.

Aikamatkailun kiehtovin seuraus on niin sanottu isoisäparadoksi: matkustamalla menneisyyteen voidaan muuttaa nykytodellisuutta. Ääriesimerkissä aikamatkailija tappaa isoisänsä, jolloin hän myös poistaa itsensä maailmasta. Jolloin hän ei koskaan olisi aikamatkalle lähtenytkään, mikä on ristiriita. Paradoksit ovat juuri tällaisia.

Tähän paradoksiin on olemassa tunnettu ratkaisu, eli rinnakkaismaailmateoria. Jokainen aikamatka aiheuttaa ajan virran haarautumisen. Isoisänsä surmannut aikamatkaaja ei palaakaan samaan maailmaan, vaan toiseen. Hän säilyttää olemassaolossa, mutta samalla on syntynyt rinnakkaismaailma, josta hän on poistanut itsensä, ja jonne hän ei voi mennä. Mielestäni paradoksi ei ratkea vaan se monimutkaistuu. Ajatuksen äärimallissa jokainen kvanttimekaaninen tapahtuma luo rinnakkaisen universumin.

Aikakoneen ideasta on kehitetty myös täysin toisenlaisia, varsin kiehtovia kertomuksia. Eräässä novellissa aikamatkaaja siirtyy tulevaisuutteen, ja säikähtää sen kummallisuutta. Kaikki ihmiset, eläimet ja kasvit ovat muuttunee jättiläismäisiksi. Mitä ihmettä tulevaisuudessa on tapahtunut? Vähitellen asia selviää. Koska universumi laajenee jatkuvasti, atomien alkeishiukkaset ajautuvat kauemmas toisistaan ja itse atomit ja kaikki niistä muodostuva kasvavat koko ajan. (No, voin kertoa, fyysikoita mukaillen, että universumi EI laajene tällä tavalla).

Toinen aikakoneen ongelma on koordinaatiston kiinnittäminen, sitä tieteiskirjallisuus ei ole juurikaan pohtinut. Nimittäin, aikakoneen tehtävähän on muuttaa aikamatkaajan aikakoordinaatteja. Tämä on selvä, mutta entä mitä pitää tehdä paikkakoordinaateille? Eli mihin uuteen paikkaan aikamatkaajan koordinaatit asetetaan? Muistammehan, että maapallo pyörii jatkuvasti, ja samalla se liikkuu radallaan kymmeniä kilometrejä sekunnissa. Ja aurinkokunta liikkuu Linnunradalla myös kymmeniä kilometrejä sekunnissa. On epäselvää, onko universumissa ylipäätään mitään sellaista referenssikoordinaatistoa, jossa matkaajan uusi paikka voidaan määritellä. Ja vaikka olisi, Linnunrata on mutkikas dynaaminen kineettinen systeemi, jonka tulevaa sijaintia ja tilaa ei voi laskea sellaisella tarkkuudella, joka tekisi aikamatkustamisesta turvallista.

Eräs novelli havainnollistaa tilannetta. Tunnettu ja kuuluisuutta tavoitteleva tutkija kehittää aikamatkustamista, ja saavuttaa tieteellisen läpimurron. Hän saa aikaan laboratoriossaan miljoonasosasekunnin aikasiirtymän. Ilmiö on pieni mutta kiistaton. Koska siis teoria kuitenkin toimii, hän päättää järjestää tehokkaan julkisen demonstraation. Kollegoiden varoituksista huolimatta hän aikoo siirtää itsensä kymmenen minuutin päähän tulevaisuuteen. Kun aikakone käynnistetään, tutkija katoaa, mutta ei palaa takaisin kymmenen minuutin kuluttua. Eikä hän palaa koskaan. Kone on nimittäin siirtänyt hänen aika ja paikkakoordinaattinsa uuteen pisteeseen. Valitettavasti vain tuo piste sijaitsi tuhansien kilometrien päässä tyhjässä avaruudessa.

Tästä voi päätellä vielä erään aikakoneongelman. Kun aikamatkaaja siirretään uuteen pisteeseen, siinä pisteessä on jo jotain, kuten ilmaa, esineitä ja jopa ihmisiä. Joten aikamatkustajan määränpäähän pitää ensin raivata tilaa -mutta miten?

Tieteiskirjailija Philip K. Dick on kehittänyt tämän ongelman ratkaisuksi poikkeavan ja nerokkaan aikakonekonseptin: se on aikakuuppa tai aikakahmari (time scoop). Se ei välttämättä vie matkaajaa minnekään, vaan kahmaisee kammioonsa tulevaisuudesta tai menneisyydestä muutaman kymmenen kuutiometrin tilavuuden. Se siis vaihtaa palasen todellisuutta kahden aika- ja paikkapisteen välillä.

Samainen Philip K. Dick on kehitellyt isoisäparadoksista niin mehevän ja ainutlaatuisen version, että aion selostaa sen tässä lopuksi. Juoniselostukset on tietenkin ikäviä, mutta tässä tapauksessa kertomuksen idea novellissa the Skull on niin mieltäsekoittava, että se on vain pakko selostaa.

Tarina alkaa kaukaisessa tulevaisuudessa ja päättyy 1960-luvun Amerikassa. Sen sankari on Marsissa syntynyt taitava metsästäjä ja salakuljettaja, joka pyydystää aurinkokunnan harvinaisia elämiä ja vie niitä rahakkaille asiakkaille. Hän jää kiinni, ja koska rikos on törkeä, hänet tuomitaan pitkään vankeusrangaistukseen. Eräänä päivän hänelle kuitenkin tulee vierailija, korkea viranomainen.

Viranomaisella on ongelma. Maapallolla vallitsee voimakas uskonto, Uusi Kirkko, joka saarnaa väkivallattomuutta. Tuo uskonto on niin tehokas ja vakuuttava, että sotia ei enää ole. Mutta maan viranomaiset uskovat eugeniikkaan: kun sodat eivät enää karaise väestöä ja geneettisesti heikkotasoinen aines ei karsiudu, ihmiskuntaa uhkaa degeneraatio ja rappio. Ainoa ratkaisu on estää tämän uskonnon syntyminen, jotta rotua jalostavat sodat saadaan taas käyntiin. Metsästäjälle tehdään tarjous. Hän saa vapautensa takaisin, jos hän tekee palveluksen. Hänet lähetettäisiin aikakoneella menneisyyteen, ja hänen tehtävänsä on tappaa Uuden Kirkon perustaja ennen kuin hän ehtii perustaa uskontoaan.

Metsästäjä suostuu, joten tarvitaan valmisteluja. Viranomaiset murtautuvat Uuteen Kirkkoon ja varastavat sieltä arvokkaan pyhäinjäännöksen: perustajan ja profeetan kallon. Sen avulla Metsästäjän tulisi tunnistaa uhri. Historian tutkimus on lisäksi selvittänyt, että uskonto perustettiin Amerikkalaisessa pikkukaupungissa 1960- luvulla. Metsästäjä saa kallon mukaansa. Hänet varustetaan sopivalla vaatetuksella, hän saa käyttörahaa kuluihinsa ja hänelle annetaan tehokas ase. Sitten hänet lähetetään matkaan.

Perillä Metsästäjä alkaa heti selvittää saaliinsa henkilöllisyyttä ja olinpaikkaa. Hän menee aluksi kirjastoon tutkimaan lähiseutujen paikallislehtiä. Pian hän pääsee jäljille. Kirkko on jo perustettu, joten hän menee sen kotikaupungin paikallislehden toimitukseen tutkimaan arkistoja. Lopulta löytyy kiinnostava uutinen. Paikallinen sheriffi on pidättänyt ja siinä yhteydessä tappanut uskonnollisen kiihkoilijan. Metsästäjä on nyt löytänyt kohteensa. Hän päättää matkustaa kauemmas menneisyyteen, sille paikalle missä pidätys tulee tapahtumaan tunnistaakseen saaliinsa.

Näin hän tekeekin, mutta paikalla ei ole ketään. Sen sijaan hän huomaa, että pikkukaupungin asukkaat seuraavat häntä. Hän on herättänyt huomiota liikkuessaan kaupungilla, sillä hänen vaatetuksensa ei ole aivan onnistunut ja puheessakin on outo korostus. Asukkaat epäilevät häntä kommunistien agentiksi. Eletään kylmän sodan kuumaa kautta, ja viranomaiset ja tiedotusvälineet varottavat jatkuvasti kommunisteista. Hän noutaa kallon aikakoneesta, ehkä profeetta on tunnistettavissa kaupunkilaisten joukosta. Mutta sitten hän vilkaisee peiliin ja huomaa että kallolla on samanlaiset hampaat kuin hänellä itsellään. Nyt hän oivaltaa tilanteensa. Hän pitää kädessään omaa kalloaan, hän itse on profeetta.

Metsästäjä menee takaisin ulos. Sheriffin miehet lähestyvät, ja kaupunkilaiset ovat asettuneet seuraamaan tilannetta kuin hyvääkin näytöstä. Kaupunkilaiset alkavat pilkata Metsästäjää. ”Hei punikki, etkö aio puolustaa itseäsi? Aiotko heittää pommin?” Tämä on ratkaiseva hetki. Hänellä on tehokas ase, ja hän voisi hetkessä tappaa sheriffin miehineen, mutta olisiko se järkevää? Hän huutaa kaupunkilaisille: ”Hyvät ihmiset! Olen oivaltanut ihmeellisen asian. Se joka kääntää aseen lähimmäistä vastaan, tuhoaa itsensä! Mutta joka luovuttaa elämänsä, saa syntyä uudelleen”. Metsästäjä on löytänyt ratkaisun tukalaan tilanteeseensa. Hän hymyilee ja odottaa luottavaisena ennalta määrättyä kuolemaansa.

Tämä Dickin novelli kuvaa hyvin hänen omaa kirjoitustyyliään ja tieteiskirjallisuutta ylipäätään. Hän ei välttämättä usko aikamatkailuun eikä yritä selittää sitä todeksi. Hän ei välttämättä usko ylivoimaiseen teknologiaan, vaikka näyttää mitä siitä voi seurata. Hän ei myöskään usko eugeniikkaan. Hän  ei välttämättä pidä uskontoja totena, vaikka rakensikin novellin Raamatun lauseen ympärille. Nämä kaikki ovat mieltä kiihottavia ajatuksia ja ne ovat ihmiskunnan kulttuuriperintöä. Ja niistä saa rakennettua ainutlaatuisen kiehtovia ajatuksia, kertomuksia ja moraalisia asetelmia. Sellaisia, joihin realistinen kirjallisuus ei yllä. 

 

Kirjallista kaksoiselämää

Kaksoiselämä on jännittävä käsite. Jostain syystä ihmisellä voi olla kaksi elämää – ja joskus jopa monta. Siihen on vaihtelevia syitä, mutta tärkein syy lienee, että elämän kulku jostain syystä jakautuu kahtia osiin, jotka eivät vain sovi yhteen. Niinpä nuo erilliset elämät alkavat toimia omillaan, tulla aina vain itsenäisemmiksi. Kehitys saattaa jopa eskaloitua, elämät eroavat yhä jyrkemmin, kunnes seuraa katastrofi. Katastrofi tarkoittaa, että kaksoiselämä paljastuu. Silloin toinen tai molemmat elämät tuhoutuvat. Katastrofi on ravisteleva kaikille osallisina olleille. Kaksoiselämän ylläpitäjä joutuu aloittamaan alusta, jos pystyy. Jos ei ... siitä ei liene niin paljon tietoa kuin itse kaksoiselämästä. 

Tämähän kuulostaa tosi abstraktilta ja sekavalta, mutta esimerkin voima on tässä valaiseva. Koetan siis selventää. Tavallisin kaksoiselämän muoto lienee aviollinen uskottomuus. Kaksoiselämä syntyy, kun uskoton puoliso salaa visusti toisen elämänsä. 

Salasuhteita voi olla monta, mutta yleisesti tunnetaan jopa julkisuuden henkilöitä, joiden yksi ja ainoa vakiintunut salasuhde on jatkunut vuosikymmeniä. Tällainen kaksoiselämä on yleensä epäsymmetrinen, ja se on epäreilu petetylle puolisolle – ja hieman myös sille, jonka kanssa petetään. On myös variaatioita, joissa uskoton puoliso pettää symmetrisesti, toisin sanoen väittää kaikille olevansa vapaa. Ja muutkin suhdepelin muunnokset ovat mahdollisia. Ihmisen into ja kekseliäisyys tuntuu olevan rajaton, kun on kyse seksistä. 

Tai kun on kyse rahasta. Avioliitossa pettämisen eräs muoto liittyykin rahaan. Pettävä puoliso on yleensä mies, koska yhteiskunnassamme miehellä on enemmän tällaista pelivaraa. Mies siis perustaa perheensä ulkopuolelle toisen talouden, jonne ohjaa osan rahoistaan – ja pahimmassa tapauksessa myös osan puolisonsa rahoista. Miksi hän näin toimii? Ehkä osin samasta syystä kuin seksuaalisessa petoksessa. Toisin sanoen hän haluaa hiukan omaa vapautta ja oman mahdollisen tulevaisuuden. Ehkä perhe ahdistaa, eikä kuitenkaan ole uskallusta jättää sitä. Ehkä myös säälistä puolisoa ja lapsia kohtaan eroa ei haluta tehdä. Tai silkkaa saamattomuutta ajelehditaan halujen orjana. 

Tässä taitaa olla yleinen kuvio. Kaikki varmaan tuntevat alkoholistin kaksoiselämän. Jos eivät ole itse pelissä mukana, ainakin ovat seuranneet sivusta. Alkoholisti vetää viinaa kotona, mutta työpaikalla ja mahdollisessa julkisuudessa teeskennellään raitista. Aikuisen ihmisen huumeidenkäyttö tai lääkeriippuvuus on jopa helpompi salata, koska henki ei haise ja olemus pysyy pitkään kohtalaisen normaalina. 

Kaksoiselämä kehittyy vähitellen pienestä alusta, on sitten kyse uskottomuudesta tai päihdyttävistä aineista. Ja päätyy usein katastrofiin. Se aiheuttaa jo kehittyessään kärsimystä mukana oleville. Tosin kaksoiselämän päähenkilö ei välttämättä kärsi, hän voi olla myös narsisti tai psykopaatti. Tämä selittää osan tapauksista. Avioliittohuijarit taitavat enimmäkseen olla näitä laskelmallisia persoonallisuuksia. 

Lyhyesti on syytä mainita vielä kolmas kaksoiselämän muoto. Vakoojat ja sen kaltaisia tehtäviä hoitavat joutuvat puhtaasti ammatin vaatimusten takia viettämään kaksoiselämää. Ei tällainenkaan kaksoiselämä onnellista ole. Luettelomaisesti voisi jatkaa. Monet yhteiskunnan normeista poikkeavat joutuvat tahtomattaan harrastamaan kaksoiselämää, vaikka ei siinä rikollista sävyä edes olisi. Ja kun alkuun pääsin, niin jatketaan vielä. Ehkä meillä kaikilla on hieman erilainen minuus esimerkiksi kotona ja työpaikalla. Otamme erilaisia rooleja, enemmän tai vähemmän vakavasti, riippuen siitä seurasta, missä olemme. Meillä on siis taipumusta! 

 

Kirjallinen kaksoiselämä on kokonaan toinen juttu, vaikka siinä voi olla samankaltaisia piirteitä. Kirjailija on ikään kuin kaksi kirjailijaa, hänen tuotantonsa jakautuu ja puoliskot tuntuvat elävän omaa elämäänsä. On kiinnostavaa, miksi näin käy. Ehkä nuo puoliskot eivät vain sovi yhteen, hieman samalla tavalla kuin aviollisessa kaksoiselämässä. Taas taidan puhua vertauksin ja ennusmerkein. Joten pohditaan nyt ihan oikeita ja tunnettuja esimerkkejä. 

Tove Jansson (1914–2001) tunnetaan muumikirjoistaan, ja hänet tunnetaan kuvataiteilijana. Monet evät tiedä, että hän on kirjoittanut muutakin. Muumikirjojen jälkeen hän kirjoitti muun muassa aikuisille suunnattuja novelleja, vaikka aika harvat ovat niitä lukeneet. Minua kyllä hieman harmittaa puhua aikuisnovelleista, sillä yhä hyvin aikuiset voivat, ja heidän pitäisi lukea muumikirjoja.

Oman tulkintani mukaan novelleihin tuli ajan myötä lisääntyvästi synkkiä sävyjä. Pinnallisesti katsoen novellien maailma on täysin erilainen kun muumituotannossa. Niiden maailma voi olla raastava, juonitteleva ja julma. Se satuttaa ihmisiä, pelottaa ja oudoksuttaa. Onnellista loppua ei ole, paitsi mahdollisuutena, ja sen takia ehkä jaksamme. Mukana on toki onnellisia sävyjä ja jopa fantasiaa, mutta yllättävän paljon ahdistusta ja suoranaista kauhua. Meidän ajallamme osaamme lukea novelleja entistä tarkemmin. Monet niistä kertovat homoseksuaalisuudesta, ja myös sen pimeistä puolista: salailusta ja mustasukkaisuudesta. 

Olisi väärin sanoa, että novellien maailma on vastakkainen muumikirjoihin verrattuna. Muumikirjoista löytää samat asiat, ne on vain esitetty toisella, pehmeämmällä tavalla.

Janssonin novellit ovat vaikuttavia ja levottomuutta herättäviä. Olisivatko ne tunnetumpia, jos joku muu olisi ne kirjoittanut, jääväthän ne niin selvästi muumien varjoon. Itse ajattelen, ettei tällaista mahdollisuutta ole. Novellit ovat sellaisia kuin ovat, ja ehkä juuri muumien takia.

Iain M. Banks (1954–2013) tunnetaan parhaiten niin sanotuista kulttuuri-sarjan tieteisromaaneista. Ne ovat tavattoman rikasta ja mielikuvituksellista avaruusoopperaa. "Kulttuuri" on eräänlainen supersivilisaatio, joka on ratkaissut teknologian avulla kaikki ihmiskunnan ongelmat, ja ilman pakkovaltaa. Tekoälyn ohjaama maailma tarjoaa kansalaisille äärimmäisen yksilönvapauden, ja samalla yltäkylläisen ja turvallisen elämän – jos sellaista haluaa viettää. Tämä asetelma on sekä älyllisesti että filosofisesti kiehtova. 

Banks on kirjoittanut tämän tuotannon rinnalla realistista kirjallisuutta, joka on myös saanut hyvän vastaanoton. Tieteiskirjallisuudessa tällaisesta "normaalista" tuotannosta käytetään nimeä mainstream, valtavirta. Teokset on julkaistu tekijänimellä Iain Banks, eri nimi viittaakin kaksoiselämään. Läpimurtokirja Ampiaistehdas on hämmentävä, osittain fantasiaan ja kauhuun vivahtava, enkä halua pilata lukijalta yllätystä kertomalla, mikä on sen varsin häijy idea. Parhaiten tunnettu valtavirtaromaani lienee Crow Roadin käsikirjoitus. Se on rikas ja viehättävästi skottilainen sukuromaani, jossa on hieman dekkarimainen juoni. 

Philip K. Dick (1928–1982) on mielikirjailijoitani. Hän on filosofisen ja moraalisen tieteiskirjallisuuden mestari, tuotanto käsittää yli kolmekymmentä romaania ja kymmeniä novelleja. Kirjat ovat paitsi koukuttavia, myös kekseliäitä ja mielikuvituksellisia. Ei ihme, että hänen teksteihinsä perustuu kymmenkunta elokuvaa. Niistä tunnetuin on aina niin hieno alkuperäinen Blade Runner (1982). 

Dickin valtavirtatuotanto sijoittuu hänen uransa loppupuolelle. Hänen oli vaikea löytää tällaiselle tuotannolle kustantajaa. Suurin osa julkaistiinkin vasta hänen kuolemansa jälkeen. Tähän joukkoon kuuluu noin kymmenen kirjaa. Joskus sanotaan, että tieteiskirjallisuutta tehdään, koska se käsittelee aiheita, joita tavallinen kirjallisuus ei voi käsitellä. Dickin mainstream-kirjojen kohdalla tilanne on päinvastainen. Niiden teemoja ei mitenkään voisi käsitellä tieteiskirjallisuudessa. Noista sivumäärältään kohtalaisen suppeista teoksista on sanottu, että ne jyrisevät uhkaavasti kuin katastrofielokuva. 

Kirjossa ei oikeastaan tapahdu juuri mitään. Ne kertovat tavallisten ihmisten tavallisista asioista. Ja kuitenkin niiden sisältö on kauhistuttava. Ne osoittavat, kuinka vallanhimo, seksi, kateus, pienet moraaliset horjahdukset, rasismi, naisten sortaminen ja sattuma vähitellen johtavat puistattaviin seurauksiin. Kirjat eivät käsittele mitään demonista pahuutta,vaan arkipäiväisyydestä nousevaa hiipivää pahaa, se ei tapa mutta jättää jälkensä. Tekee mieli huutaa: tällaisiako me ihmiset olemme!

Ensimmäinen Dickin valtavirtakirja, jonka luin oli varsin ohut teos In Milton Lumky Territory. Se toi oudosti mieleen Tolstoin Sota ja rauha- kirjan. Viimeksi luin kirjan The Man Whose Teeth Were All Exactly Alike. Se oli niin kauhea, että minun oli vaikea lukea sitä loppuun. Eikä siinä oikeastaan juuri mitään tapahtunut. 

Dickin mainstream- kirjat ovat jääneet jokseenkin täydellisesti hänen loistavan tieteiskirjatuotantonsa varjoon. Se on todella sääli. Niitä ei ole suomennettu.

Ihanat tieteiselokuvat

Koska pidän kovasti tieteiskirjallisuudesta - olen pitänyt lapsesta asti - suhtaudun ainakin periaatteessa positiivisesti myös tieteiselokuviin. En kuitenkaan ole varauksettoman ihastunut, enkä välttämättä riennä katsomaan niitä. Tieteiselokuvat pohjautuvat tyypllisesti romaaneihin - eikä tämä suhde ole ongelmaton. Kovin usein elokuva on surkea pettymys. Monitasoinen ja mielikuvitusta kiehtova romaani ei niin vain taivu parin tunnin elokuvaksi. Vielä pahempaa on, että tuottajat haluavat laajentaa tieteiselokuvien katsojapohjaa. Erityisesti USA:n ulkopuolella scifi ei välttämättä ole suuren yleisön lajityyppi. Niinpä viime vuosikymmeninä periaatteessa lupaavat elokuvat on pilattu tylsällä toimintarymistelyllä.

Toinen mielenkiintoinen piirre on filosofinen. Parhaat tieteisromaanit käsittelevät vaikeita eettisiä ja filosofisia ongelmia. Kun tällaiset kirjat siirtyvät valkokankaalle, niiden filosofiaan sekaantuu herkästi latteita poliittisia tendenssejä. Filosofinen ja eettinen aineisto on tuoretavaraa. Se on herkkää pilaantumaan.

Tarkastelen nyt täysin epäsystemaattisesti joitakin tieteiselokuvia. Näkökulmani on kirjan ja elokuvan suhde, ja eettisen tason korruptoituminen. Mutta en halua myöskään unohtaa sitä tärkeintä syytä, joka käsittääkseni saa ihmiset lukemaan tieteiskirjoja ja katsomaan tieteiselokuvia. Se on niiden taianomaisuus, ihmeen tuntu, ja ainutlaatuinen todellisuussuhde: tämä voisi olla totta, tai siitä voisi tulla totta.

Aloitan elokuvasta, joka viritti minut herkäksi tälle lajityypille. Näin elokuvan lapsena, tätini kotona 60-luvun alussa. Heillä kun oli kotona televisio - vanha mustavalkoinen Telefunken. Se oli siihen aikaan jo ihme sinänsä. Elokuva tuli Tallinnan televisiosta (Suomen TV:n ohjelmavalikoima oli siihen aikaan suppea ja Tallinnan televisiota katsottiin paljon). Elokuva näkyi rakeisena ja ilman ääntä. Se oli puolalainen elokuva, ja perustui Stanislaw Lemin kirjaan ”Kuoleman planeetta” (tunnetaan myös nimellä ”Astronautit”). Tunnistin elokuvan vasta vuosikymmenten kuluttua, kun luin Lemin kirjan. Mutta vaikka elokuvasta puuttui ääni ja tekstitys, ymmärsin sen täysin, Muistan vieläkin valkoisiin avaruuspukuihin pukeutuneet hahmot ja vieraan planeetan vaarat ja kauhut. Olin täysin lumoutunut.

Seuraava merkittävä elokuvaelämys oli Kubrikin ”2001 Avaruusseikkailu”. Elokuva on visuaalisesti loistava ja sävyltään kolea. Sen astronautit ovat yhtä kuolettavan tylsiä kuin myöhemmät kollegat Apollo-ohjelman kuulähetyksissä, ja teknologia juuri niin loisteliasta kuin vain tieteiselokuvassa voi olla. Sen puutteet ovat myös ilmeiset. Alun pitkä ja täysin käsittämätön apinakohtaus, jossa näyttelijät ähisevät ja örisevät epäuskottavissa apinapuvuissaan. Ja kummallinen loppu. Alun ja lopun selittämättömyys saivat myöhemmin latistavan selityksensä, kun luin taustalla olleen Arthur C. Clarken novellin "The sentinel". Tälle elokuvalle sen pohjana olevasta tarinasta oli vain haittaa. Mutta keskeltä elokuva on edelleen upeaa katsottavaa, ja Richard Straussin, Johan Straussin ja György Ligetin musiikki luovat muuten tunteettomaan elokuvaan juuri oikean tunnesävyn.

Jostain syystä Neuvostoliiton aikana tehdyissä mestariohjaaja Andreri Tarkovskin elokuvissa ”Solaris” ja ”Stalker” tieteisromaanit kääntyvät filmin kielelle nautittavasti ja uskottavasti. Pidin Solaris- elokuvasta jopa enemmän kuin Lemin hiukan pömpöösistä ja tärkeilevästä kirjasta. Elokuvan venäläinen tunnevoima lievensi Lemin kirjan päälleliimatun filosofoinnin. Elokuva kertoi ennen kaikkea ihmisten asioista: ystävyydestä, rakkaudesta, ja niiden pimeistä puolista. Neuvostoliiton sensuuri oli ymmällään elokuvasta. Se halusi toisaalta päästää laadukkaan elokuvan levitykseen, mutta elokuva oli jollain lailla sopimaton. Laadittiin pitkä lista elokuvan puutteista, ja koko naurettava raportti päättyi suositukseen: ”lopussa näytetään teksti, jossa kaikki selitetään”. Tietenkään sellaista ei tullut.

Stalkerissa kirjan ja elokuvan suhde oli päinvastainen. Strugatskin veljesten Kanadaan sijoitetun romaanin sävy on kevyehkö ja hieman ironinen. Mutta kun elokuvan Stalker lähtee opastamaan onnenonkijoita ”Vyöhykkeelle”, he menevät ennen kaikkea romahtaneeseen Neuvostoliittoon. Tosin elokuvan teon aikaan Neuvostoliitto ei vielä ollut romahtanut, mutta taiteilijan vaistolla Tarkovski piirsi maastaan näköisen kuvan. Elokuva on myös toteutunut oudosti:  nykyajan stalkerit vievät äärielämyksiä etsiviä turisteja Tsernobylin ydintuhovyöhykkeelle. Mustavalkoinen Stalker on synkkä dystopia selittämättömästä tuhosta. Sen lohduton teollisuusmaisema on kyberpunkkia ennen kuin kyberpunk keksittiin. Väkevän tunnevoimainen ja selittämätön elokuva vaivaa minua vieläkin. Se nostaa ihon kananlihalle. 

Philip K. Dickin tuotanto on uskomattoman mielikuvituksellinen aarreaitta elokuvantekijöille vielä vuosikymmeniksi tulevaisuuteen. Ylivoimainen ykkönen filmatisoinneissa on tietysti Blade Runner. Loisteliaasti kuvattu ja lavastettu elokuva on kostean sateista kyberpunkkia. Kyberpunk ei tosin ole Dickin tyylilaji, hänhän kertoo arjen sankareista. Mutta annan tyylin anteeksi, se pukee elokuvaa. Vaikka elokuvan sävy poikkeaa Dickin romaanin sävystä, pidän sitä onnistuneena. Onneksi myös kerrontatapa ei ole amerikkalaisen alleviivaava, vaan sopivan monimerkityksellinen. Siksi elokuva kestää useammankin katsomisen. Kiitos kulunee ohjaaja Ridley Scottille, joka piti puolensa tuottajaa vastaan. Elokuva ei menestynytkään USA:ssa, mutta aikaa myöten siitä tuli lähes ylittämätön klassikko. Myös Vangeliksen hieno musiikki kannattaa panna merkille. Pieni miinus on minusta Harrison Fordin roolisuoritus. Deckard kyllä kärsii, niin kuin Dickin henkilöt aina, mutta Fordin kärsimys on happamassa naamassa (Stalkerilla se on syvällä sielussa). (ks. uuden Blade Runner 2049 elokuvan arviointi täältä).

Muista Dickin kirjoista tehdyistä elokuvista olen nähnyt: ”Total recall”, ”Paycheck” ja ”Minority report”. Niistä ei olekaan paljoa sanottavaa. Ne ovat kovin amerikkalaisia: hyvin tuotettuja, sujuvia, viihdyttäviä, harmittomia. Yleensä mukana on sopiva määrä tappelua, takaa-ajoa, kaahausta, ammuskelua ja kolareita. 

Ennen ”Blade Runneria” Ridely Scott ohjasi elokuvan ”Alien, kahdeksas matkustaja”. Elokuvasta tuli myös klassikko, ja se teki minuun vaikutuksen. Se nimittäin antoi kuvan siitä, millaista on, kun on todella erilaista. Juuri se ”ihmeen tunne” joka minusta liittyy parhaaseen science fictioniin. Suuri ansio on sveitsiläisen taiteilijan H.R. Gigerin luomalla visuaalisella ilmeellä, ”biomekaanisella taiteella”. Toinen elokuvan piirre on eräänlainen arkinen työläisromantiikka: avaruusaluksen miehistö ei ole sankariastronautteja, vaan sekalaista ja rahvaanomaista sakkia. Elokuvan moderni piirre on myös sen tyly juoni. Alien edustaa scifin kauhugenreä. Ja se todella onnistuu säikyttelemään katsojaa. Loppupuolella elokuva, niin kuin sen jatko-osat, jumittuu raiteilleen puuduttavaan cliffhanger- takaa-ajo- vaanimistouhuun, ryyditettynä ajoittaisella sentimentaalisuudella. Mutta alkuosa on hyvä. Jos joku ei ole Alieneja nähnyt, suosittelen aloitusosaa.

Vielä on pakko käsitellä ”Apinoiden planeetta”. Elokuva on monen mielestä ärsyttävä, ja jatkuva apinanaamareiden katselu alkaa tympiä. Elokuvassa näkyy myös amerikkalaisille elokuville tyypillinen ideologinen, näennäishumaani ote. Hyvät jenkit siinä sivistää barbaareita. Elokuva on myös nurin käännetty allegoria mustien kansalaisoikeustaistelusta. Mutta syy, miksi otin elokuvan esiin, on se, että se hukkaa mielenkiintoisen filosofisen pohjaidean. Onko kulttuuri lähtöisin fiksuista yksilöistä - vai olisiko kyseessä monimutkaisempi yhteisöllinen asia. Tässä kohtaa ote herpaantuu - viestiksi jää: apina hyvä - ihminen parempi. Elokuva on loppujen lopuksi kierosti rasistinen - vai eikö joku todella huomannut vinkkiä: apina=mustaihoinen. Tim Burton teki elokuvasta uusintaversion. No, siinä naamarit on parempia.

Ihminen - Friz Haber

Törmäsin sattumalta Friz Haberin elämänkertaan. Se tuntui kumman tutulta. Hoksasin, että science fiction- kirjailija Philip K. Dick oli käyttänyt häntä esikuvanaan novellissa "Human is".

Kuka kumman Friz Haber? Hän oli vuonna 1868 syntynyt saksalainen kemisti, kaikkien aikojen huippukemistejä. Hän, ja toinen huippukemisti, Carl Bosch, kehittivät ammoniakkisynteesin, niin sanotun Haber-Bosch prosessin. Sen avulla ilman typpi voidaan sitoa liukenevaan muotoon typpilannoitteiksi, esimerkiksi ammoniumnitraatiksi (joka on myös terroristien suosima räjähdysaine). Menetelmä on mullistava. Yli puolet maailman viljasadosta syntyy keinotekoisten typpilannoitteiden ansiosta.

Mutta ei siinä vielä kaikki - niinkuin TV-shopissa sanotaan. Ihmiskunnalle oli luvassa lisäbonus. Haber oli modernin kemiallisen sodankäynnin isä. Isänmaallisena saksalaisena Haber kehitteli taistelukaasuja ja myrkkyjä. Hän keksi muun muassa menetelmän tuottaa maineikasta sinappikaasua. Hän suunnitteli ja johti henkilökohtaisesti kloorihyökkäyksiä ensimmäisessä maailmansodassa. Ammoniakki on myös tärkeä lähtöaine monien räjähdysaineiden valmistuksessa. Eikä siinä vielä kaikki. Haber kehitti myös kuuluisan Zyklon-B myrkyn, rakeiseen kidevedettömään kipsiin sidotun syaanivedyn. Sille oli pian tuleva käyttöä natsien kaasukammioissa. Se oli ironista, koska Haber oli taustaltaan juutalainen, ja joutui itsekin pakenemaan juutalaisvainoja.

Haberin vaimolle, joka itsekin oli kemisti, Haberin harrastukset olivat suuri järkytys ja perhetragedia. Hän ampui itsensä. Myöhemmin myös Haberin poika teki itsemurhan.

Sodan jälkeen Haber pelkäsi tulevansa tuomituksi sotarikollisena. Näin ei käynyt, vaan kaikkien yllätykseksi Ruotsin Akatemia myönsi hänelle vuoden 1918 Nobelin kemian palkinnon. Haber kuoli vuonna 1934, eikä ehtinyt nähdä elämäntyönsä vaikutuksia koko laajuudessaan. Haberin, Boschin ja muiden suurten kemistien luoma synteettinen kemia pystyi tuottamaan lähes rajattomasti räjähdysaineita ja synteettisiä polttoaineita paikallisista raaka-aineista. Se teki natsien sotilasmahdista voittamattoman. Tai niin silloin luultiin.

Philip K. Dickin novellin "Human is" päähenkilö Lester Herrick on kuin tulevaisuuteen sijoitettu tohtori Haber. Hän on täysin omistautunut myrkkyjen ja taisteluaineiden kehittelyyn, joita tarvitaan sodassa Linnunradan muita sivilisaatioita vastaan. Ja ihmisenä hän on juuri niin kylmä ja kyyninen kuin hänen ammattinsa edellyttää. Hänen vaimonsa haluaisi kovasti rakastaa ja tukea miestään - mutta se on kovin raskasta.

Mutta kun mies on palannut työmatkalta vieraaseen aurinkokuntaan, vaimo huomaa muutoksen, josta hän iloitsee koko sydämellään. Mies on muuttunut epävarmaksi, ja tuntuu unohtaneen monia asioita. Mutta samalla hän on ystävällinen ja hyvin hellä vaimoaan kohtaan. Hän eroaa työstään ja alkaa etsiä uutta ammattia. Pian maan poliisi alkaa epäillä. Tohtori on joutunut ruumiinryöstön uhriksi. Hänen persoonallisuutensa on pumpattu ulos hänen ruumiistaan, ja avaruusolion persoonallisuus on laitettu tilalle.

He joutuvat kuulusteluun, vaimon pitää todistaa miestä vastaan. Vain yksi sana, ja avaruusolio tuhottaisiin miehen ruumiista, jotta tohtorin persoonallisuus voidaan palauttaa. Vaimo katsoo miestään syvälle silmiin, tarttuu hänen käteensä ja sanoo: "tämä on minun mieheni". Ja he kävelevät vapaina ulos poliisiasemalta

Dickin mukaan tämä novelli on hänen uskontunnustuksensa. "Ei ole väliä, mitä rotua olet. Ei ole edes väliä, mitä lajia olet. Kunhan vain olet kiltti".

Fanituksesta, huonoista pizzoista ja vähän muustakin

"Zap Gun" on yleisen käsityksen mukaan Philip K. Dickin huonoin kirja. Siitä on helppo löytää vikoja: juonen aukot ja epäjohdonmukaisuudet, ja sitkeästi toistuvat kirjailijalle ominaiset teemat, jopa stereotypiat, kuten selvänäkö, telepatia ja pelottavat naiset. No, olen joka tapauksessa lukenut kirjan suureksi nautinnokseni. Fanin mielessä jopa ihailun kohteen virheet ovat viehättäviä.

Legendaarinen Helsingin sanomien kulttuurikriitikko Seppo Heikinheimo fanitti kiihkeästi autoa. Hänelle ainoa aito auto oli Jaguar. Kokemukset Jaguarilla ajosta olivat masentavia, mutta jatkuvista vastoinkäymisistä huolimatta kriitikon ja ihailun kohteen suhde jatkui lämpimänä. Tämän voi lukea postuumina julkaistuista "Mätämunan muistelmista". Se on järkyttävä ja vaikuttava kirja, se kannattaa ehdottomasti lukea. Heikinheimo oli armoton ja vihattu kriitikko, mutta vielä kovempi hän oli itseään kohtaan. Hänen pehmeä kohtansa, vihan ja rakkauden symbioosi, oli Jaguar - ja venäläissyntyiset muusikot.

Kirjailija Nick Hornby on täysin paneutunut fanituksen erittelyyn. Ehkä tunnetummat kirjat ovat "Uskollinen äänentoisto" ja "Hornankattila". Monien muiden tapaan hän näkee fanikäyttäytymisessä sellaisen sielun särön, jonka kautta pääsee tutkimaan ihmisenä olemisen syviä ulottuvuuksia.

Fani on uskollinen ja sitkeä, mutta suhde ei ole ikuinen. Miksi joku lopettaa tykkäämisen, ja siirtyy vastapuolen leiriin? Osittain syynä voi olla ihailun kohteen tuottamat pettymykset. Mutta ne eivät selitä kaikkea. Fanituksessa on elementti, joka ei ole rationaalinen. Se ei näytä liittyvän, ainakaan kovin suoraviivaisesti, suhteen tuottamiin sosiaalisiin ja psykologisiin palkkioihin tai turhautumisiin. Ehkä tätä kuvastaa sanonta, jota on sovellettu mm pizzaan ja seksiin. "Se on hyvää silloinkin kun se ei ole hyvää".

Ehkäpä fanisuhde ei ole koskaan kokonaan ohi. Itse olen fanittanut pitkään Citroën- autoja, mutta viimeisen tempauksen jälkeen auto vaihtui toiseen merkkiin. Auto on uudempi, toimii hyvin, ja siinä on paljon teknologiaa - mutta sitikan ajotuntumaa ei voita mikään.

Teknologiayritysten olisi syytä tutkia tarkkaan fanituksen olemusta. Tunnettu innovaation omaksumisdynamiikka on tosiasiassa fanituksen dynamiikkaa, ja käsite tuo siihen uutta ymmärrystä. Tuotteiden vetovoimaa ei voida selittää pelkästään, eikä aina edes alustavasti tuoteominaisuuksilla, eikä käyttökokemuskaan ratkaise. Kysymys on ennen kaikkea siitä, onko tuote ylipäätään sopiva fanituksen kohteeksi. Siinä pitää olla jotain hyvää, jotain "blingiä", tuotteeseen, sen käyttöön tai sen valmistajaan pitää liittyä kiinnostava kertomus, ja etenkin nuorten käyttämien tuotteiden pitää taipua jengi-ikoneiksi, olla cool. Ja sitten pitää olla joku syvä, henkilökohtainen ja psykologinen aura, jota en osaa kuvailla. Sen tuntee kun sen näkee.

Oli ihan pakko käydä hiplaamassa Nokian N9 puhelinta. Laite on hieno, hyvin vaikuttava, tehokas, ja sen käytön oppii minuutissa. Objektiivisesti ottaen en ole koskaan nähnyt parempaa puhelinta. Muotoilu on hyvin klassinen: pelkistetty, kaunis, funktionaalinen ja muista poikkeava. Mutta missä on bling, ja onko siinä seksiä?

Yliluonnollisen seurauksia

Muistan lapsuudestani kuvan, varmaan saksalaisen painokuvan, jossa siivekäs enkeli johdattaa pelokkaita lapsukaisia uhkaavassa romanttisessa maisemassa. Tuo enkeli on ihana liehuvahiuksinen nainen pitkässä yöpaidassa, selässään melko epäkäytännöllisiltä vaikuttavat siivet.

Mutta eivät enkelit ole sellaisia. Nämä enkelit edustavat mukavuusteologiaa, missä uskonnosta on hiottu pois kaikki terävät särmät ja pistävät piikit. Raamatun ja siihen liittyvien muiden kanonisoitujen tekstien mukaan enkelit eivät ole mitään miellyttäviä tuttavuuksia. Ne ovat pelottavia katsoa, käyttäytymiseltään arvaamattomia, ja toisinaan vihamielisiä. Ne eivät ole edes inhimillisiä, vaan niiden voisi arvailla olevan jopa jotain maapallon ulkopuolista älyllistä lajia.

Tieteiskirjailija Philip K. Dick oli kiinnostunut päätä sekoittavien aineiden ohella myös teologiasta. Älykkäänä ihmisenä hän ei voinut tyytyä teologien selityksiin, vaan ajatteli rohkeasti eteenpäin. Jos hyväksymme yliluonnollisen, kuten enkelit ja jumaluudet, meidän on myös hyväksyttävä kaikki se, mitä tästä olettamuksesta seuraa. Esimeriksi enkeleiden ilmeinen ei-inhimillinen hahmo voidaan selittää. Dick esittää, että kristinuskon syntyyn vaikutti muukalaisten vierailu. Nämä olivat meitä hiukan pidemmälle kehittyneitä, äyriäisen kaltaisia olentoja, jotka tulivat Albemuth- nimiseltä planeetalta.

Jumaluutta ei voi selittää tai ratkaista kaikkivoipaisuuden avulla, sillä se johtaa jo keskiaikaisten teologien tuntemiin ja edelleen ratkaisemattomiin paradokseihin. Siksi onkin järkevää tinkiä olettamuksesta hieman. Ehkäpä jumaluudet eivät olekaan kaikkivoivia, vaan yksinkertaisesti vain meitä hieman kyvykkäämpiä olentoja. Tällainen teologia tarjoaa kiehtovia, mutta myös varsin lohduttomia ja jollain lailla hyvin realistisia visioita. On turhaa odotella apua ulkoavaruudesta, hyväntahtoisilta olennoilta, jotka lopettaisivat sorron ja väkivallan, ja pelastaisivat tuhoutuvan luonnon. Tämä vulgaariteologinen ratkaisu nimittäin lupaa vain pelkkää umpikujaa. Sorto ja väkivalta voidaan poistaa tehokkaamman sorron ja totaalisemman väkivallan avulla.

Kuvitellaan siis jumalat, jotka ovat evoluution tuottamia olentoja, ainoastaan meitä pidemmälle kehittyneitä. Monissa Dickin kertomuksissa ihmiskunta elää jonkinlaisessa fasistisessa diktatuurissa, ja jumalat käyttävät tilannetta hyväkseen - aivan kun ihmisten siirtomaavallat aikanaan tekivät. Eräässä kertomuksessa ihmisiä manipuloidaan hallusinogeenien avulla uskomaan, että heidän johtajansa on hyväntahoinen ja kaikkien tarpeista huolehtiva. Tarinan sankari saa käsiinsä vastamyrkkyä, mutta todellisuuden paljastaminen on turhaa, koska se on liian kammottava. Johtajan hahmon takana on ilkeä jumala, mutta sen yläpuolella on muita, vielä pahempia.

Toisessa kertomuksessa on tutulta vaikuttava jumala, joka on kuitenkin voimaton, koska se on karkotettuna kaukaisen aurinkokunnan kuuhun. Niin kuin monessa Dickin kertomuksessa, tässäkin alkuperäinen juoniasetelma unohtuu, kun uusia kiinnostavia ideoita putkahtaa esiin ("the divine invasion").

Entä kaiken tarkoitus? Miksi nämä olennot ovat keskuudessamme? On järkevintä olettaa, että ne ovat tulleet tänne omista syistään, ja nuo syyt ovat meidän oman rajoittuneen ymmärryksemme ulottumattomissa. Missään tapauksessa meidän ei ole syytä kuvitella, että nuo olennot pitäisivät meistä, tai tahtoisivat meille hyvää. Kannaltamme lohdullisin olettamus on, että olemme niille jokseenkin yhdentekeviä.

Kaikki Dickin jumaluudet eivät kuitenkaan ole välinpitämättömiä. Eräs helpommin ymmärrettävä hahmo on Ganymedeläinen pieni puujumala ("Present for Pat"), joka tekee pikku ihmeitä ruokapalkalla. Evoluution valossa siis uskottava sopeutuma. Novelli noudattaa sananlaskun logiikkaa: "varo, mitä toivot, se voi toteutua". Jumala kun on sekä itsekäs, että varsin ilkeä.

Dick esittelee myös ihmisiin empaattisesti suhtautuvan jumalhahmon. "Maan päällä vaeltaja" ("walker on the earth" kirjassa "Maze of death") karttaa käyttämästä valtaa, ja ilmestyy siksi vain köyhille ja epätoivoisille. Hänen kykynsä ovat ehkä rajatut, siksi hän voi vain lohduttaa, ja tehdä enintään pieniä fiksauksia todellisuuteen. Hän muistuttaa arkisen vaikuttavia enkeleitä Wim Wendersin elokuvassa "Berliinin taivaan alla". Nämä enkelit ovat kovin lähellä ihmistä. Ehkä ne tarjotaan meille esimerkeiksi: tulkaamme niiden kaltaisiksi.

Samassa romaanissa Dick ratkaisee erään toisen tunnetun teologisen ongelman: miksi ihmisten rukouksia ei kuulla, tai miksi vain joitakin näytetään kuultavan. Vastaus: jumalat ovat kovin kaukana ja rukoukset ovat yleensä liian heikkoja. Mutta onneksi on vihdoinkin keksitty elektroninen rukousten vahvistin. Sen avulla asioihin saadaan oikea järjestys. Rukouksesi kuullaan, kunhan sinulla on mahdollisuus - ja rahaa - ostaa käyttöaikaa rukouskoneelta.

Vaikka Dickin teologinen ajattelu vaikuttaa anarkistiselta ja jopa uskontojen vastaiselta, hänellä on kuitenkin yksi kestävä teologinen teema: kärsimys ja sen sovittava vaikutus. Lähes kaikki hänen päähenkilönsä kärsivät - puhumattakaan profeetta Wilbur Merceristä, jonka kärsimykset kuka tahansa voi jakaa empatialaitteen avulla. Kärsimys puhuttelee myös nykyajan ihmistä. Ehkä niin monet kokevat itsekin kärsivänsä.

Maailma jonka Dick teki

Philip K. Dick (1928-1982) tunnetaan pehmeän, psykologisen ja filosofisen tieteiskirjallisuuden mestarina. Vähemmän tunnettua on, että hänen ylittämätön mielikuvituksensa on tuottanut myös aivan hämmästyttäviä teknisiä oivalluksia. Dick ei kuitenkaan ole siinä mielessä hard core suunnan edustaja, että hän jäisi itse keksimiensä maailmojen ja teknologioiden vangiksi. Hän esittelee ällistyttävät teknologiset ideansa lähes huomaamatta ja sivulauseissa, luonnollisena asiana, mitä kaikki teknologiat aikalaisille ovatkin. Sen sijaan että jäisi erittelemään keksimiensä teknologioiden hienouksia hän kuvaa niiden vaikutusta ihmisen arkipäivään. Dickin näkökulma on aina arjen sankarin, pienen ihmisen puolella. Dickiä on sanottu pienyrittäjien Dostojevskiksi.

Mutta tarkastellaanpa hieman Dickin profeetallisia teknisiä keksintöjä.

Homeopap
Tämä lienee Dickin keksinnöistä profeetallisin. Se tarkoittaa elektronista mediaa joka sensorien ja kaikkialle ulottuvan tietoverkon kautta tuottaa uutisia lähes reaaliajassa. Dick ennusti näin epäsuorasti internetin ja sosiaalisen median. Kirjoissa internetin kaltainen tietoverkko, tietokoneet ja mobiililaitteet ovat epäilemättä läsnä, mutta kaukana taustalla. Arkipäiväisinä asioina niihin ei sinänsä kiinnitetä huomiota. Novellissa ”Minority report” päähenkilö tekee murhan. Hänellä on kiire, sillä hän tietää, että kymmenessä minuutissa juttu on jo homeopapissa.

Velkojen perintäpallot ja Nitzin elävät mainokset
Pirullisia media - ajan keksintöjä. Dick ymmärsi myös, että mitä tehokkaammaksi ja aggressiivisemmaksi mainonta tulee, sen typerämmäksi käy sen sisältö. Onneksi meillä ei ole näitä – vielä.

Ubiympäristö eli älykäs ympäristö
Dickin henkilöt joutuvat toistuvasti kahnauksiin erilaisia palveluja tyrkyttävien ja tekoälyllä käyvien puhuvien laitteiden kanssa. Niitä ovat esimerkiksi robottitaksit, hissit ja myyntiautomaatit. Monimutkaisissa oikean elämän tilanteissa laitteet vaikuttavat täydellisiltä idiooteilta, ja kohtaukset niiden kanssa ovat usein farssimaisia. Varsin hirtehinen on kohtaus, jossa päähenkilö yrittää huijata kolikolla toimivan ulko-ovensa avautumaan ilmaiseksi.

Virtuaalitodellisuus, keinotekoiset muistot ja muistin manipulointi
Nämä teemat sekoittuvat Dickillä toisiinsa. Dick näkee virtuaalitodellisuudessa filosofisen ongelman, joka liittyy hänen yleiseen teemaansa todellisen ja koetun suhteesta. Pisimmälle viety ja tarkimmin kuvattu on uskonnollinen sovellus, mercerismi. Empatialaitteen avulla pääsee sisälle profeetan kokemaan todellisuuteen – ja jakaa myös profeetan kärsimykset.

Simulantit ja androidit
Dickillä on useita versioita: tyhmät palvelijarobotit, ulkoista käyttäytymistä uskollisesti tuottavat simulantit (”We can build you”), tunteilla varustetut androidit (”Blade runner”) ja sotilaallisena sovelluksena hyytävät soluttautujarobotit (”Second variety”). Myös tämä teema liittyy pohdiskeluun todellisuuden luonteesta.

Autofac
Kapitalismin äärimmäinen muoto, täysin automatisoitu teollisuus. Eikö tuotanto olekin ihmisluonnon suurin saavutus. Ja sen täydellisin sovellus on tietysti sotatalous, jossa sotatilan nojalla voidaan tukahduttaa demokratia, tuo tuotantoa haittaava elementti. (”Penultimate truth”)