Teoriassa vaikeaa - mutta mitä siitä!

Kävin katsomassa Alan Turingin elämästä kertovan elokuvan ”Imitation game”. Sen innostamana luin lopultakin Andrew Hodgesin maineikkaan elämäkerran ”Alan Turing: arvoitus” (Terra Cognita, 2000). Elokuva oli hyvä, vaikka se vetikin niin sanotusti mutkat suoriksi. Joten siitä ei sen enempää (paitsi että on syytä korostaa, että elokuvassa rakennettu koodeja murtava kone,"Bombe" ei ole maineikas ”Turingin kone” - eikä Turing ole edes keksinyt sitä, vaan puolalaiset matemaatikot). Sen sijaan tuo kirja, joka on kyllä raskasta luettavaa, lumosi minut. Ja aivan erityksestä syystä.

Tähän lumoukseen on kaksi syytä. Ensin se yksinkertaisempi. Kirjassa Turing kohtaa urallaan, useimmiten henkilökohtaisesti, ne samat legendaariset tiedemiehet, joiden ajatuksiin tutustuin itse opiskellessani teknillisessä korkeakoulussa tietokonetekniikkaa, säätötekniikkaa ja niihin liittyviä aineita 1970- luvun alussa. Näitä henkilöitä olivat Ludwig Wittgenstein, David Hilbert, Kurt Gödel, Bertrand Russell, Claude Shannon, Norbert Wiener ja John von Neumann. Turingin uran aikana, karkeasti ottaen vuosina 1932- 1952 luotiin se teoriapohja, jonka varaan syntyi meidän uusi aikamme, tietokoneiden, automaation, viestinnän ja internetin aika. Turing ei suorastaan tuottanut teorian läpimurtoja, mutta oli innokkaasti mukana, ja julkaisi myös itse lukuisia teorioihin vaikuttaneita artikkeleita. (Turingin koneeseen liittyvä teoria on kuitenkin poikkeus, ja siitä kohta lisää). Tieteen edistykseen Turing toki vaikutti. Toisin kun luullaan, tiede ei voi edistyä vain nimekkäiden tiedemiesten oivallusten varassa. On olennaista, että samoista asioita kiinnostuneet tutkijat kommentoivat, korjaavat, vastustavat ja täydentävät heidän teorioitaan.

Kun itse opiskelin samoja asioita noin 30 vuotta myöhemmin, kohtasin nuo samat tutkijat ja heidän ajatuksensa. Jouduin siihen samaan taikamaailmaan, jossa Turing vaikutti itse mukana, toimijana ja pohtijana. Ja kun nyt luin Hodgesin kirjaa, sama lumouksen ja ihmeen maailma palasi elävänä mieleeni.

Turingin keskeinen saavutus, Turingin koneiden teoria, ei liittynyt niinkään tietokoneisiin, vaan puhtaaseen matematiikkaan ja matematiikan filosofiaan. Vuonna 1936 hän julkaisi artikkelin ”On computable numbers...” (Luvuista, jotka voidaan laskea). Sen tausta on asioita rankasti yksinkertaistaen seuraava. Hilbert tavoitteli matematiikan täydellistä ja ristiriidatonta järjestelmää, ja uskoi, että sellainen voidaan luoda. Gödel osoitti, että sellaista ei voi olla. Aritmetiikka ei voi olla samalla sekä ristiriidaton että täydellinen. Toinen kysymys on matemaattisten väittämien todistettavuus (Entscheidungsproblem). Todistuksessaan Gödel rinnasti väittämät reaalilukuihin. Avoimeksi jäi, voidaanko matemaattisen väitteen mahdollinen todistettavuus osoittaa jollain mekaanisella prosessilla, joka muodostuisi sarjasta täsmällisesti kuvattuja operaatioita, vähän samoin kuin shakkipelissä noudatetaan tarkkoja sääntöjä .**

Todistettavuusongelman ratkaisemiseksi Turing kuvitteli mielessään yksinkertaisen koneen, joka laskisi väittämiä vastaavia reaalilukuja. Sitten hän osoitti, että ei voida etukäteen päätellä, saadaanko laskennasta jokin täsmällisesti määritelty tulos. Se tarkoittaisi, että kone ryhtyy tuottamaan reaalilukua eli päättymätöntä desimaalilukua. Entä miten voidaan havaita, että kone tulostaa reaalilukua, eikä tee jotain muuta? Riittää, että voidaan ajatella näin tapahtuvan: konehan on matemaattinen olio, eikä mikään oikea kone. Itse koneen konstruktio, jota en lähde nyt selittämään, on täysin looginen ja aukoton - eikä se edes ole kovin mutkikas. Sen toimivuudesta ei siten jää mitään epäilystä.

Hyvin harva pystyi aikanaan ymmärtämään Turingin artikkelia, mutta vähitellen se herätti kasvavaa huomiota. Hänen kuvitteellista laitettaan alettiin sanoa Turingin koneeksi. Artikkelissa oli myös sivujuonne, joka herätti vähintään yhtä paljon huomiota. Pitäisikö jokaista tutkittavaa väitettä varten rakentaa juuri sitä tutkiva kone? Turing totesi, että voidaan rakentaa kone, joka aluksi lukee sisäänsä ongelmaa ratkaisevan koneen kuvauksen, ja alkaa sitten jäljitellä sitä. Tällaista konetta alettiin nimittää universaaliksi Turingin koneeksi. Turingin artikkelin tiivistetty tulos on siis: kaikki mitä ylipäätään voidaan laskea tarkasti, voidaan laskea universaalilla Turingin koneella***.

On toinenkin syy, miksi Hodgesin kirja lumosi minut. Se tuntuu kertovan kummallisesta lainalaisuudesta, teorian ja käytännön mutkikkaasta suhteesta. Tietokoneen kehitys ei nimittäin saanut vauhtia Turingin tekemästä kehitystyöstä. Turing ajautui mukaan kehittämään ensimmäisiä tietokoneita aivan toisesta syystä. Hänen sodan aikainen työnsä salakirjoituskoodia murtavien koneiden parissa oli perehdyttänyt hänet konkreettisella tavalla sähkömekaaniseen elektroniikkaan, ja viimeisissä murtamiskoneissa (Colossus) kokeiltiin jo elektroniputkia. Niistä saatiin hyviä kokemuksia, joten pian sekä Britanniassa että Yhdysvalloissa alettiin suunnitella putkilla toimivia laskukoneita, muun muassa tykistön ballististen taulukoiden ja atomipommilaskelmien jouduttamiseksi.

Edellä kerroin, kuinka Turing oli 10 vuotta aikaisemmin esittänyt universaalin koneen idean, se olisi laskeva kone, jonka muistiin luettaisiin ensin sen toimintaa ohjaava koodi. Idean toteuttamista tietokoneessa ei kuitenkaan esittänyt Turing, vaan toinen nero, John von Neumann****. Siksi nykyisen kaltaisia tietokoneita sanotaan joskus von Neumannin koneiksi. Turing alkoi suunnitella ACE- nimistä elektronista tietokonetta, mutta hanke joutui vaikeuksiin. Hän siirtyi turhautuneena Manchesterin yliopiston tietokoneprojektiin, joka oli jo pitkällä. 500 elektroniputken demonstraatiokone (1948) oli maailman ensimmäinen toimiva elektroninen ”von Neumann” tietokone. Siitä kehittyi Mark I malli, jossa putkia oli jo 4000. Turingissa yhdistyi abstrakti teoreettinen ajattelu ja hyvin konkreettinen työtapa. Turing ei osallistunut vain teorian tasolla, vaan laatimalla ja testaamalla konekielisiä ohjelmia, ja rakentamalla ja korjaamalla elektronisia piirejä.

Teorian ja käytännön mutkikkailla suhteilla on historiansa. Mekaaninen laskukone voitaisiin helposti rakentaa hyvin konkreettista laskemisen tarvetta varten pelkästään käsityötaidon varassa. Kuitenkin varhaisen mekaanisiin hammaspyöriin perustuvan laskukoneen rakensi matemaatikko Blaise Pascal vasta 1600-luvulla. 1700- luvulla matemaatikko Gottfried Leibniz suunnitteli ehkä ensimmäisen mekaanisen laskukoneen, joka pystyi kertolaskuun. Ehkäpä konkreettinen työ ja mekanismien kanssa leikittely ei välttämättä olekaan abstraktin ajattelun vastakohta, vaan jopa oudolla tavalla sille sukua.

Teorian ja käytännön suhde on kirjassa vieläkin monimutkaisempi. Turingin koneen idealla on lähes käsittämätön matemaattinen voima - mutta se vaikuttaa periaatteellisella tasolla, sillä ei ole juuri mitään roolia arkipäiväisten ongelmien parissa. Ehkä tuon voiman sokaisemina Turing ja hänen kollegansa antautuivat laajoihin kybernetiikkaa ja tekoälyä koskeviin spekulaatioihin. He tuntuivat olevan uskomattoman tietämättömiä edes kielitieteen tai psykologian alkeista. Turing tosin selvitteli aivojen neuronien määrää, ja päätyi jopa 10 miljardin solun arvioihin - valtava kontrasti verrattuna sen aikaisten laskentakoneiden kapasiteettiin: muutama tuhat muistipaikkaa tai elektroniputkea.

Siitä huolimatta Turing uskoi tietokoneiden supervoimiin. Hän muotoili kuuluisan Turingin testin. Ajatellaan suljettua huonetta, jossa on joko tietokone tai ihminen, ja joka kommunikoi koneella kirjoitettujen viestien kautta. Jos huoneen ulkopuolelta ei voida päätellä, onko huoneessa tietokone vai ihminen, Turingin mukaan voidaan sanoa että tietokone pystyy ajattelemaan. Turingin testiin on vaikea suhtautua, mutta harva yhtyisi päätelmään tietokoneen ajattelukyvystä, vaikka se onnistuisikin huijaamaan ulkopuolella olijoita. Testin muunnelma on ”Searlen kiinalainen huone” (John Searle on amerikkalainen filosofi). Nyt huoneessa istuu henkilö, joka lukee huoneeseen sujautettuja kiinan kielellä kirjoitettuja lappuja. Hän ei osaa kiinaa, vaan valitsee vastaukset suuresta koodikirjasta. Kirja on niin laaja ja hyvin laadittu, että vastaukset ovat järkeviä. Kysymys kuuluu: osaako tuo huone kiinaa?

Filosofiaan taipuvat lukijat voivat huvitella pohtimalla, ovatko nämä testit syvällisiä vai lapsellisia.

Palaan vielä Turingin lumottuun maailmaan, sillä jouduin sinne uudelleen ensimmäisessä työpaikassani Strömbergillä 1970- luvun loppupuolella. Yhtiössä vallitsi suuri innostus tietokoneisiin. Se oli jo suunnitellut ja rakentanut pienen sarjan järeitä Selco-1000 teollisuustietokoneita (kone muistutti pioneeriajan tietokoneita, se käsitti useita kahden metrin korkuisia instrumenttikaappeja, joiden etupaneelissa oli riveittäin värillisiä vilkkuvia lamppuja). Sen jälkeen siirryttiin niin sanottuihin minitietokoneisiin (sellainen painoi kymmenkunta kiloa ja mahtui vaikka kirjoituspöydälle). Toteutimme näillä koneilla teollisuuden automaatiojärjestelmiä. Laadimme konekielisiä ohjelmia (tarkemmin sanoen symbolista konekieltä eli assembleria). Alkuaikojen tietokoneiden tapaan ohjelmat syötettiin koneisiin paperisilla reikänauhoilla. Työ oli laiteläheistä, toisin sanoen tiesimme ja ymmärsimme pienintä yksityiskohtaa myöten, mitä tietokoneessa ja sen oheislaitteissa sekä ohjattavissa teollisuusprosesseissa tapahtui.

Mielenkiintoisin vaihe alkoi, kun siirryimme käyttämään mikroprosessoreita - ne olivat varsinaisiin tietokoneisiin verrattuina halpoja, pieniä ja luotettavia. Tässä vaiheessa tapahtui useita kertoja, että teoria ja käytäntö joutuivat ristiriitaan - ja useimmiten käytäntö voitti. Ensimmäisen kerran se tapahtui, kun ehdotin esimiehelleni, että myös oma ryhmäni alkaisi käyttää mikroprosessoria. Strömberg oli jo valmistautunut, sillä se oli kehittämässä mikroprosessoreihin perustuvaa teollisuusjärjestelmää (tarvittaisiin mm. laskentayksiköitä, muistiyksiköitä ja prosessisignaalien liittämiseen tarvittavia yksikköjä). Mutta esimieheni selitti minulle, että mikroprosessori sopii vain hyvin yksinkertaisiin tehtäviin, se olisi vähän niinkuin taskulaskimen kaltainen laite. Sitä ei voisi käyttää vaativissa automaatiosovelluksissa. En uskonut. Tutkin teknisiä dokumentteja ja tein laskelmia. Huomasin, että mikro olisi jopa tehokkaampi kuin käyttämämme minitietokone. Joten pienen väännön jälkeen sain luvan käyttää mikroprosessoria. Ja käytäntö osoitti, että olin oikeassa.

Seuraava kriisi koski käyttöjärjestelmää. Minikoneissa oli yksinkertainen reaaliaikakäyttöjärjestelmä, joka helpotti merkittävästi ohjelmointia ja mahdollisti useiden ohjelmaprosessien samanaikaisen ajon. Mutta mikroihin sellaista ei ollut saatavilla. Ehdotin taas esimiehelleni, että tekisimme sen itse. Tällä kertaa hän oli suorastaan kauhuissaan. Hän selitti, että se olisi lähes mahdoton asia, se vaatisi vuosien työn, eikä ehkä edes onnistuisi (tietokonetekniikan historiassa tunnettiinkin katastrofeiksi muuttuneita käyttöjärjestelmäprojekteja). En saanut hänen mieltään muuttumaan, joten menin takaisin toimistooni ja aloin koodata sitä itse, ilman lupaa. Muutamassa viikossa se oli koodattu ja testattu - muun työn ohessa. Se oli hyvä ratkaisu, ilman käyttöjärjestelmää olisimme olleet todella pulassa.

Oli toinenkin syy miksi käyttöjärjestelmä saattoi arveluttaa. Akateemisessa tietokoneteoriassa prosessien vaihto-ongelma tunnettiin niin sanottuna pahana ongelmana, sen mutkikkuus kasvoi rajusti prosessien lisääntyessä. Mutta tiesin, että tarvitsisimme enintään parikymmentä samanaikaista prosessia. Näin pienessä mittakaavassa prosessien vaihto ei vaatinut paljoakaan ylimääräistä laskentaa.  Saatoin jättää akateemisen tieteen ennustaman riskin huomiotta. 
 
Viimeinen kriisi liittyi muistin riittävyyteen. Tunnetun lainalaisuuden mukaan ohjelmien koko pyrkii kasvamaan jatkuvasti. Siihen aikaan se ei ollut ongelma ohjelmien kirjoittajille, mutta käyttämämme 8 bitin mikroprosessorin muistialue oli rajoitettu. Olisimme voineet siirtyä tehokkaampiin prosessoreihin, mutta siihen ei vielä ollut valmiutta. Joten päätin tehdä virtuaalimuistin - ja tällä kertaa en edes yrittänyt kysyä lupaa esimieheltä. Akateeminen tietokoneteoria liitti virtuaalimuistiin ns. roskienkeruun, jota pidettiin niin ikään potentiaalisesti pahana ongelmana. Tarvittiin ohjelma, joka vapautti käyttöön aiemmin varattuna olleita muistilohkoja. Toisaalta meidän ohjelmiemme piti reagoida prosessista tuleviin signaaleihin lähes välittömästi, ei ollut mahdollista jonottaa esimerkiksi muistin vapautumista. Keksin kuitenkin toisenlaisen tavan tehdä virtuaalimuisti. Kävelin laitekehityksestä vastaavan Kari Matilaisen toimistoon, ja selitin, että tarvitsemme muistiyksiköitä, jotka voidaan aktivoida ja passivoida ohjelmakäskyllä. Samalle muistialueelle voitaisiin silloin latoa rajattomasti muistia. Hän piti ajatusta hyvänä, ja lupasi toimittaa tällaisia muistiyksikköjä siihen mennessä kun me saamme niitä tarvitsevan ohjelman valmiiksi. Lopuksi tein käyttöjärjestelmään pienen muutoksen, joka vaihtoi prosessia vaihdettaessa myös sen käyttämän muistiyksikön. Ohjelmoijan ei tarvitsisi koskaan murehtia muistin riittävyyttä. Riitti, kun ohjelmistoa koottaessa tietokoneelle "kerrottiin", missä lohkossa kukin ohjelmaprosessi sijaitsee.

Koetan vetää yhteen, mitä olen koettanut havainnollistaa. Teknologia ei välttämättä kehity tieteellisen teorian vaikutuksesta. Usein teorioissa esiintyvät periaatteelliset rajoitukset saattavat jopa hidastaa teknologian kehitystä****. Toisaalta, kuten esimerkit mekaanisista laskukoneista ja tietokoneiden alkuajoista osoittavat, teoria voi myös rohkaista ja oikeuttaa käytännön kehitystyötä. Teknologiaan liittyvä keskeinen teoriatausta myös muuttuu kehityksen myötä. Tietokoneiden alkuaikoina tarvittiin Alan Turingin kaltaisia matemaatikkoja löytämään ja muokkaamaan tietokoneiden ratkaistaviksi soveltuvia tehtäviä. Tällä hetkellä laskentateoriat ovat jääneet taustalle, ja tilalle on tullut esimerkiksi koodausteoriaa, tiedon pakkauksen teoriaa ja salakirjoituksen teoriaa.

Kohtasin työssäni vielä yhden Turingin taikamaailman piirteen. Koodeja murtava ryhmä toimi täysin autonomisesti, siinä ei ollut hierarkiaa eikä esimiessuhteita, vaan työt jaettiin kykyjen mukaan ja kaikki auttoivat toisiaan. Oma työympäristöni oli samanlainen, Samalla kun taistelimme teknisten ongelmien kimpussa, koetimme pitää huolta, että keksimämme uudet ratkaisut sopivat yhteen ja hyödyttivät koko yritystä. Johtajat eivät motivoineet eivätkä kannustaneet, vaan pysyttelivät poissa tieltä.

Hodgesin kirjan nimessä on sana ”arvoitus”. Selvästi se liittyy saksalaisen salakirjoituskoneen koodin murtamistyöhön, missä Turingin rooli oli aivan keskeinen. Koneen nimi ”Enigma” tarkoittaa arvoitusta. Mutta se voi viitata myös Turingin persoonallisuuteen, joka oli vähintään poikkeuksellinen. Myös Turingin itsemurha on arvoitus. Hän ei vaikuttanut masentuneelta eikä itsetuhoiselta, mutta toisaalta hän puhui itsemurhan mahdollisuudesta huolettomasti. On totta, että Yhdysvalloissa levisi sodan jälkeen moraalinen paniikki, ja he painostivat myös brittejä puhdistamaan homoseksuaalit ja muut epäilyttävät henkilöt valtion palveluksesta. Turing suhtautui avoimesti ja luontevasti seksuaalisuuteensa. Mutta epäilemättä painostus tuntui, ja hän sai myös poikkeuksellisen kovan tuomion "seksuaalisesta perversiosta". On myös mahdollista, että hänet murhattiin, vaikka selviä viitteitä ei ole. Jostain syystä Turingin sodanaikainen työ luokiteltiin myös sodan jälkeen äärimmäisen arkaluontoiseksi. Se pidettiin täysin salassa 20 vuotta, ja kirjan mukaan se on edelleen osittain salaista. Turingin homoseksuaalisuus, hänen persoonallisuutensa, hänen älyllinen kapasiteettinsa ja  lukuisat kontaktit ”epäilyttäviin” henkilöihin saattoivat tehdä hänestä uhkaavan turvallisuusriskin. 

Elokuvan nimi ”Imitation game” eli ”jäljittelypeli” voisi viitata ainakin kolmeen asiaan. Ensinnä se tuo mieleen Turingin testin, missä tietokone yrittää jäljitellä ihmistä. Toiseksi, se voisi viitata universaalin Turingin koneen toimintaan. Tuo konehan lukee minkä tahansa muun koneen rakennekuvauksen, ja ryhtyy sitten jäljittelemään sitä. Ja sitten sillä voidaan viitata siihen, miten homoseksuaali selviytyy vihamielisessä ympäristössä. Pitää jäljitellä ”tavallisia” ihmisiä. Mutta tällaisesta elämästä Alan Turing ei itse piitannut. Hän oli avoimesti vain oma itsensä. 

Jälkikirjoitus

Alan Turing oli harvinaisen monipuolinen ajattelija. Hänen ideansa "universaalista Turingin koneesta" vaikutti ratkaisevasti nykyaikaisen tietokoneen keksimiseen. Hän vaikutti vahvasti tekoälyn (AI) tutkimuksen käynnistämiseen 1950- luvulla. Hän pohti myös, miten kemialliset prosessit voisivat saada aikaan epäorgaanisten aineiden järjestäytymisen symmetrrisiksi muodoiksi, kuten tähdiksi, nauhoiksi ja spiraaleiksi. Vuonna 1952 hän julkaisi artikkelin "The chemical basis of morphogenesis" (muotojen syntymisen kemiallinen perusta). Sitä pidetään yhtenä teoreettisen biologian perusteoksena.

*) Jos lukija ei ole perehtynyt matematiikkaan ja logiikkaan, voi olla valaisevaa lukea hieno sarjakuvaromaani ”Logicomix” - se on myös suomennettu (Avain 2010). Siinä seikkailevat nämä Alan Turingin tärkeät kollegat - myös Turing mainitaan sen liiteosassa.

**) Tämä kuvaus on epätarkka, eikä se pysty valaisemaan hyvin vaikeaa ja syvällistä ongelmaa. Yllä mainittu ”Logicomix” johdattelee siihen kansantajuisesti.

***) Nykyiset tietokoneet ovat pääasiassa niin sanottuja von Neumann- koneita ja sen muunnelmia. Loogisesti ne vastaavat täysin universaalia Turingin konetta - paitsi että jälkimmäisessä on ääretön muisti. Oikeassa tietokoneessa sellaista ei tietenkään voi olla.
****) John von Neumann kirjoitti vuonna 1945 raportin "First Draft of a Report on the EDVAC", jossa kuvataan yleiskäyttöisen tietokoneen rakennetta. Turingin nimeä ei siinä mainita, mutta raportin keskeinen idea oli peräisin Turingin vuoden 1936 artikkelista "On computable numbers". Von Neumannin raporttia ei julkaistu, mutta sen kopiot kiersivät asiantuntijoiden keskuudessa. Sen takia tietokonetta ei koskaan voitu patentoida.

*****) Olen eritellyt teknologian ja tieteen suhteita ja teknologian leviämistä ja vaikutuksia kirjassani ”Tervanpoltosta innovaatiotalouteen”.

Novelli: Turingin testi

Kerran ryhdyin pohtimaan ajatusta, että joku haluaisi oikeasti tehdä niin sanotun Turingin testin (tämä kuuluisa testi mittaa tekoälyn kykyä jäljitellä ihmismieltä; sitä ei koskaan ole tehty vakavassa mielessä). Olosuhteet, joissa testi tehtäisiin vakavasti olisivat aika erikoiset, ja yhteiskuntakin olisi erikoinen. Mutta itse asiassa tunsin tuollaisen yhteiskunnan, se oli muinainen Neuvostoliitto. Pitäisi vain hieman tuunata. Päätin kirjoittaa aiheesta tieteisnovellin. Asiaa varten keksin uuden tyylilajin. Se on kyberpunkin alalaji: neuvostopunk, eli sov-punk. Se ei ole kyberpunkin tapaan täysin synkkä, vaan siihen sekaantuu ironisesti positiivista neuvostoutopiaa. (onkohan tällainen tyylilaji keksitty, en aidosti tiedä asiaa). 

Kirjoitin novellin nopeasti, ollessani venekerholla yövartiossa. Osallistuin sillä Portti- lehden novellikilpaiuluun. En sijoittunut. Luulen, että novelli oli liian tiivis, ja ehkä myös hieman kuiva. Siinä on runsasti intertekstuaalisia ja kulttuurisia viittauksia, luulen että se avautuu parhaiten venäjän kirjallisuuden tuntijioille ja vanhan Neuvostoliiton kävijöille. No, varmaan novelli tarvitsisi lisää väljyyttä, enemmän sivuja ja uudelleenkirjoituksen.  Mutta tässä novelli nyt on alkuperäisessä muodossa, vain hieman korjailtuna, lukijoiden nautittavaksi. Novellia saa vapaasti levittää, kunhan tekijä mainitaan. 

Hyvät lukijat, tervetuloa Uuteen Moskovaan!

----------------------------------------------------------------------------

TURINGIN TESTI

 Kari Leppälä

Kun olin lapsi, vanhempani veivät minut kerran sirkukseen. Menimme suureen ja hieman nuhruiseen telttaan, joka tuntui hyvin viihtyisältä. Mutta sitten orkesteri alkoi soittaa kovaäänistä ja levotonta musiikkia. Areenalle löntysteli elefantti, ja olin aivan haltioissani, koska en ollut koskaan nähnyt elefanttia. Ilkeän näköinen mies tökki sitä kepillä ja pakotti sen seisomaan kahdella jalalla matalalla pallilla. Elefantti oli hyvin ryppyinen ja kuluneen näköinen, ja minusta näytti kun se olisi itkenyt. Tunsin sitä kohtaan valtavaa sääliä. Seuraavaksi esiin juoksi kaksi miestä, joiden kasvot oli maalattu valkoisiksi ja joilla oli aivan liian suuret vaatteet. He kiljuivat toisilleen käsittämättömiä sanoja, antoivat toisilleen korvapuusteja, ja hakkasivat toisiaan valtavan suurille moukareilla. Olin tyrmistynyt tällaisesta käytöksestä, jota en mitenkään voinut ymmärtää.

Sirkus näytti tarjoavan vain surua ja kauhua, mutta sitten tapahtui jotain ihmeellistä. Esiin tuli mies jolla oli kiiltävä musta puku ja valkoinen paita, ja päässään suuri musta hattu. Hän näytti yleisölle tyhjiä käsiään, ja näytti että hänen hattunsa on myös tyhjä. Ja hän kääri vielä hihansakin, ja sitten hän veti tyhjästä hatustaan esiin värikkäitä liinoja, ja sitten palloja, ja sitten vielä elävän kyyhkysen. Olin lumoutunut. Kotona sanoin isälleni: ”Olipa se taikuri ihmeellinen. Hänhän näytti että hänen kätensä olivat tyhjät. Ja silti hän sai esiin ne kaikki jutut.” 

”Niin”, vastasi isäni. ”Mutta et kai oikeasti usko, että olisit voinut nähdä hänen käsissään jotain vilppiä. Ehkä hän näytti käsiään, jotta et olisi katsonut jonnekin muualle”.

***

Andrei halusi ehdottomasti, että tulisin junalla. Se on hänen mielestään ainoa oikea tapa tulla Uuteen Moskovaan. Niinpä sovittuna päivänä, eräänä syyskuun iltana, astuin junasta Uuden Moskovan sateiselle asemalaiturille. Junan rauhallinen tunnelma vaihtui hetkessä aseman tungokseksi. Osa matkustajista suuntasi kiireisin askelin kohti kaupunkia, osa haki katseellaan jatkoyhteyksiä tai vastaanottajia. Joukossa surahteli ja pyörähteli kömpelösti muovikuorisia valvojia. Vierestäni kuului naisääni, joka puhui murteellista suomea.”Oleteko tohtori Karlow? Peter Karlow?”

Pienikokoinen keski-ikäinen nainen silmäili minua kysyvästi. Andrei sukelsi hänen takaansa, rutisti minut tiukasti syliinsä ja moiskautti poskelleni märän suudelman. Olimme tavanneet vasta muutamia kertoja Uudessa Moskovassa ja Helsingissä, mutta Andrei suhtautui minuun alusta alkaen kuin perheenjäseneen tai vanhaan nuoruuden toveriin. Se oli minusta hieman noloa, vaikka se tuntuikin samalla mukavalta. Pieni valvoja rullasi viereemme ja silmäili meitä prismalinsseillään, jotka näyttivät sudenkorennon silmiltä. Sitten se näytti kyllästyvän ja surisi tiehensä. Andrei sanoi naiselle venäjäksi: ”Mene vain kotiin, Anna. Kyllä me Petjan kanssa pärjätään.” Anna näytti epäröivän. ”Mene vain, voit merkitä täydet tunnit.” Hetken epäröityään nainen kääntyi ja marssi tiehensä – vihaisena, niin minusta näytti.

--”Meillä on ilta vapaata”, sanoi Andrei. ”Haluaisin jutella hieman huomisesta. Minulla on sinulle pieni yllätys”. Kävelimme ulos asemalta ja hyppäsimme sähkötaksiin. Sähköautot olivat muuttaneet Uuden Moskovan katukuvan kokonaan, meluttomaksi ja hajuttomaksi. Useimmat autot olivat automaattisia, mutta kaduilla liikkui myös yksityisiä, rikkaiden omistajiensa ohjaamia autoja. Ajoneuvojen salaisuutena oli suunnilleen oluttölkin kokoinen mesonimiilu, joka oli kätketty alustaan yhdessä moottorien ja muiden sähkölaitteiden kanssa. Maailmanrauhaa uhannut asevarustelukilpailu oli päättynyt yllättävästi Amerikan toisen sisällissodan seurauksena. Niinpä venäläiset fyysikot olivat suunnanneet tarmonsa muihin asioihin, ja tuloksia oli syntynyt. Useimmat maat olivat tosin kieltäneet mesonimiilujen käytön. Poikkeuksena oli vain muutamia Aasian ja Afrikan maita. Andrein mielestä miilut ovat harmittomia. Matkustaja saisi nauttia hieman eksoottisesta säteilycocktailista, siinä kaikki. 

Istuimme taksin takapenkillä, ja auto hyrisi liikenteen vilinässä ja hämärtyvässä illassa. Andrei oli vetänyt niskaansa kuluneen ulsterinsa, ja nostanut jopa kaulukset pystyyn. Hänen terävä nenänsä törrötti kaulusten välistä, ja pistävät tummat silmät pälyilivät levottomasti eteenpäin. Istuimme molemmat vaiti. Katselin valaistuja rakennuksia ja kyrillisten ja latinalaisten mainoskylttien välkettä. Sitten ajoimme sillan yli Moskovanjoen toiselle puolelle. ”Menemme katsomaan maisemia”, sanoi Andrei. Auton sisäseiniin ja kattoon oli kiinnitetty muutamia korvia. Ne havahtuivat ja kääntyivät kuuntelemaan, ikään kuin Andrei olisi kertonut suurenkin salaisuuden. 

Uusi Moskova oli kyllä katsomisen arvoinen. Se oli vielä sekavampi ja tolkuttomampi kuin edeltäjänsä. Kaikki tuntevat kaupungin syntyhistorian. Korkeiden lämpötilojen instituutissa suoritettu tieteellinen koe oli riistäytynyt kohtalokkaasti hallinnasta. Oikeastaan Moskova olisi pitänyt eristää ja haudata maan sisään. Mutta pyhän Venäjän pääkaupunkia ei voinut niin vain hylätä. Niinpä se purettiin, puhdistettiin ja rakennettiin uudelleen, valtavista kustannuksista piittaamatta. Mutta vain historialliset vanhat osat Kreml ja Punainen tori palautettiin ennalleen. Muuten arkkitehdit saivat vapaat kädet. Uusien rakennusten tuli heijastaa sekä nykyaikaa että menneisyyttä, ja hyödyntää täysimittaisesti uutta teknologiaa.

Astuimme hämärtyvässä illassa autosta näköalatasanteelle. Kirkkaasti valaistut ja väreissä kylpevät rakennukset kuvastuivat veteen. Hieman edempänä nousi taivasta kohti huikaisevan korkea ja oudon vino teräsristikko. Vladimir Tatlinin 1920 - luvulla suunnittelema Kolmannen Internationaalin muistomerkki oli vihdoin pystytetty. Jostain hyrisi paikalle valvoja, pysähtyi viereemme ja tarkasteli meitä verkkosilmillään. Koetin olla piittaamatta siitä. 

”Mikä se yllätys on?” kysyin.

”Ehkä on parempi, etten kerrokaan sinulle vielä”, vastasi Andrei. ”Saattaisit vaikka lähteä karkuun”.

”Tuo on epäreilua”, protestoin.

”No hyvä. Voitko ainakin luvata, että olet mukana juonessa?”

”Mikä se juoni on?”, kysyin.

”Siinäpä se. Sanon vain, että olen vedellyt naruista. Tee sinä niin kuin ehdotetaan. Muu hoituu sitten itsestään”.

”Oletko varma?”

”En”.

***

Aamulla heräsin hotellissa varsin huolestuneena. Hyppäsin sähkötaksiin ja ajoin kongressipalatsiin. Päätäni särki hieman, mutta siitä huolimatta en ollut yhtään edellistä iltaa viisaampi. Aula kuhisi kutsuvieraita, venäjänkieliseen sorinaan sekoittui lauseenpätkiä Euroopan eri kielillä. Minua kummastutti univormupukuisten sotilaiden suuri määrä. He olivat varttuneessa iässä, eivät mitään asevelvollisia. En tunne sotilasarvoja, mutta arvomerkkien kimallus ja niiden kantajien kasvonuurteet jotenkin vihjasivat, että he edustavat pikemminkin venäläisen sotilashierarkian korkeampaa päätä. Vieraiden joukossa pyörähteli kömpelösti kymmenittäin valvojia. Niiden muovikuoret eivät olleet tavanomaisen hillityn värisiä, vaan tummansinisiä ja kiiltävillä metallikuvioilla kirjailtuja. Ne oli puettu tilaisuuden arvon mukaisesti.

Andrein vihjailuista huolimatta en edelleenkään tiennyt, minne minun pitäisi mennä tai mitä minun pitäisi tehdä. Hän ei ollut antanut minulle minkäänlaisia tarkempia ohjeita. Onneksi erotin tungoksesta Annan, joka tuli heti luokseni ja kysyi epäluuloisesti:.

”No, tohtori Karlow, miten se ilta meni?”.

”Tavanomaisesti”, vastasin. Joimme vodkaa ja söimme kaviaaria”. Annan paheksuvan ilmeen huomatessani lisäsin nopeasti: ”Se oli varmasti kasvatettua. Ja tuskin edes sampea.”

”Kyllä minäkin olisin voinut tulla vodkaa juomaan”, sanoi Anna hieman närkästyneenä.

”Anna hyvä, ensi kerralla vaadin ehdottomasti, että saamme juopotella yhdessä”.

Samassa aulaan rullasi suuri oraattorikone. Se oli pyörillä liikkuva korkea metallikartio, jonka yläpäästä sojotti eri suuntiin useita megafonin torvia. Kone päästi torvistaan rykäyksen kaltaisen äänen. Sitten se kuulutti metallisella äänellä ja hieman tärkeilevästi, että vieraat voisivat siirtyä auditorioon. Se toisti viestinsä useilla kielillä, ihmeekseni myös suomeksi. Venäläisten tapa rakentaa 1920-luvun neuvostoavantgardismia heijastavaa kybernetiikkaa oli sekä outo että huvittava. Jo asemalla olimme nähneet mekaanisia miliisejä ja mekaanisen liikennepoliisin. Kaupungin uusien talojen sekaan oli soviteltu konstruktivistisia veistoksia, ja monet niistä myös liikkuivat. Anna kertoi, että istunnon tauolla yleisöä viihdyttäisi mekaaninen Majakovski.

Vähemmän huvittavaa oli minusta kyberneettinen stalinismi. Valvojia oli joka puolella, niitä täytyi olla kaupungissa kymmeniä tuhansia. Ne tosin vaikuttivat harmittomilta. Ne eivät puuttuneet asioihin, eivätkä ne reagoineet, jos niitä puhutteli. Ja vielä enemmän oli kiinteästi asennettuja korvia. Ne ilmaisivat olemassaolonsa ja tarkkaavaisuutensa kääntymällä ääntä kohti, muuten ne olivat passiivisia. Andrein mukaan korvista ja valvojista ei kannattanut piitata. Ne olisi parasta kuitata poliittisena vitsinä. Mutta samalla niillä oli tärkeämpi rooli, ne toteuttivat jonkinlaista outoa terapiaa. Se oli mielenkiintoinen tapa käsitellä menneisyyden kipeitä asioita, kuten urkintaa, salaista poliisia ja vankileirejä.

”Ei niin pientä pilaa, ettei totta toinen puoli”, olin sanonut suomeksi, kun Andrei selosti poliittisen kybernetiikan erikoisuuksia.

”Mitä se tarkoittaa”, kysyi Andrei.

Yritin kääntää, mutta huomasin alkaneeni hankalalla lauserakenteella. Ehkä venäjässä ei ole vastaavaa sananlaskua. En saanut ajatusta selväksi.

”Niitsivoo”, sanoin, ja Andrei kohautti olkapäitään.

***

Mutta nyt olin edelleen neuvoton. Andreita ei näkynyt, ei myöskään muita kyberneettisen instituutin työntekijöitä. Lopulta ajattelin kyllästyneenä: ”pitäkää hvvänänne”. Menin istuntosaliin, ja etsin itselleni paikan salin takaosasta. Salin edessä korokkeella oli pitkä pöytä, jonka takana istui vakavan näköisiä miehiä ja naisia. Eräät heistä tunsinkin. Andrein esimies, professori Ostrov oli ilmeisesti lopettelemassa puhettaan. Tuo yleensä hieman huolestuneen oloinen mies suorastaan uhkui tyytyväisyyttä, ja hänen kaljunsa kiilsi tavallista enemmän. Hän jatkoi puhettaan: ”Kuten tiedätte, tuomaristoon kuuluu huomattavia eurooppalaisia asiantuntijoita. Aivan erityisesti minua ilahduttaa, että mukana ovat myös Amerikan itävaltojen johtavat kyberneetikot. Ja sitten minulla on tärkeä viime hetken lisäys. Täällä pitäisi olla Helsingin Urho Kekkosen kybernetiikan instituutin johtava tutkija. Tohtori Karlow, tulisitteko nyt tänne kollegojen joukkoon”.

On hassua kuulla oma nimensä väärässä paikassa väärään aikaan. Sitä ikään kuin putoaa pyrstölleen ja miettii, missä nyt ollaan ja sanoiko joku ehkä jotain tärkeää. Mutta Anna oli tullut huomaamatta taakseni. Hän tökkäsi minua hyvin terävästi selkään ja sihahti tiukasti: ”Nyt sinä mene lavalle”. Niinpä huomasin käveleväni salin etuosaan, ottavani vastaan ansaitsemattomat aplodit, ja kätteleväni professori Ostrovin ja tuomarit. Ostrovin pyöreä naama näytti suorastaan repeävän hymystä. Sitten hän kääntyi taas yleisön puoleen ja jatkoi puhettaan:

”Teille on kaikille lähetetty perehdytyspaketti, jonka olette varmaan lukeneet. Niinpä kerron vain pääkohdat. Tulemme tekemään avoimen ja julkisen Turingin testin, joka todistaa lopullisesti, että kybernetiikka on saavuttanut ihmisen älyn tason. Tuomaristo laatii joukon kysymyksiä, joihin vastaa kyberneettinen kompleksi ”Hydra”. Tuomarien tehtävä on arvioida, voidaanko vastauksia erottaa ihmisen antamista vastauksista”.

'Seuraavassa hetkessä lavalle rymisteli erityisen suuri ja kirjavasti puettu oraattori. Se heilutteli hetken megafonejaan ja kailotti sitten metallisella äänellään: ”Testi alkakoon”.

Seurasi tauko, jonka aikana tuomariston oli määrä suunnitella testi ja päättää sen suorituksen yksityiskohdat. Ihmiset alkoivat nousta paikoiltaan ja siirtyä lämpiöön. Suuri halli oli kodikkaasti valaistu. Lähellä kattoa leijaili historiallisten avaruusluotainten pienoismalleja, ja niiden takaa tuikki keinotekoisia tähtiä. Toisella seinustalla oli baari, joka alkoi tarjoilla juomia kokousväelle. Sen viereen oli kyhätty karkeista laudoista puhujalava. Mekaaninen Majakovski kiipesi nivelet naristen lavalle, ja alkoi pian sylkeä futuristisia runonsäkeitä baarissa seisovien vieraiden ylle. Näytti siltä, että kone oli kyhätty vanhoista traktorin osista. Lämpiön vastapäisellä puolella kubistisesti muotoillut robotit valmistautuivat esittämään Stravinskin balettia. Siirryin muiden tuomareiden kanssa sivuhuoneeseen. Meillä olisi tunti aikaa suunnitella testi. Itse testi olisi julkinen. Kysymykset ja ”Hydran” antamat vastaukset heijastettaisiin kongressisalin suurelle näytölle. Välittömästi testin jälkeen tuomarit julistaisivat tuloksen: olisivatko ”Hydran” vastaukset todistettavasti inhimillisiä?

***

Olin kuullut testistä puolisen vuotta aikaisemmin, ja uutinen sai minut kuohuksiin. Koko ajatus oli täysin tolkuton, juuri sellainen, mitä venäläisiltä saattoi odottaa. Kerran toisensa jälkeen he tekivät teknologisista keksinnöistä ja tieteellisistä löydöistä meluisia ja lapsellisia spektaakkeleita. Mutta Turingin testin kohdalla he kyllä ylittivät aiemmat ennätyksensä. Tietysti Turingin testi on yleisesti tunnettu, ja se on ollut monen tieteellisen julkaisun innoittaja. Mutta tuskin edes itse Alan Turing kuvitteli, että joku haluaisi vakavissaan suorittaa testin. Se on pikemminkin ajatuskoe ja löysä filosofinen heitto. Tai ehkä se oli jopa vitsi. Tosiasiassa kuviteltu testi ei tarkkaan ottaen edes kohdistu koneelliseen ajattelukykyyn. Käytännössä se kääntyy pohdinnaksi siitä, mitä on inhimillinen järki, ajattelu ja ymmärtäminen. Asioita, joista emme edelleenkään pääse yksimielisyyteen. Joten koko testijuttu on kamalaa roskaa alusta loppuun. Kirjoitin professori Ostroville vihaisen kirjeen, mutta siihen vastattiin jäätävällä hiljaisuudella. Kunnes sain ihmeekseni kutsun Uuteen Moskovaan seuraamaan testin suoritusta.

Niinpä olin joutunut ansaan, jonka olin itse virittänyt. Ostrov oli ”neutraloinut” minut kutsumalla minut yllättävällä vedolla viime hetkellä tuomaristoon. Ja nyt oli tullut tuomariston ratkaisun aika. Kongressihalli oli täyttynyt hälisevällä yleisöllä, ja tuomaristo istui vakavana ja uupuneena pöytänsä takana. Pitkä tauko juomisineen ja eksoottisine kulttuurinumeroineen oli pehmittänyt myös testiyleisön. Yksin pelkän testin seuraaminen olisi jo ollut liikaa kenen tahansa sietokyvylle. Meteli salissa oli lähes korvia huumaava, kun Ostrov antoi puheenvuoron tuomariston puheenjohtajalle professori Franz Bauerille. Ulkonäöltään Karl Marxia muistuttava Bauer suki muhkeaa partaansa ja koetti saada äänensä kuuluville, mutta jokseenkin turhaan. Vähitellen puheensorina alkoi hiljentyä, ja sanat alkoivat erottua: ”.... mutta ponnisteluista huolimatta emme voineet päästä yksimielisyyteen. Pyydän nyt tohtori Karlowia esittämään kantansa."

Otin mikrofonin Bauerilta, ja nyt salissa oli jo varsin hiljaista. ”Minun kantani on ihan selkeä. Testi on epäonnistunut”, sanoin suorasukaisesti. Odottelin simultaanitulkkauksen loppua, ja jatkoin: ”Upotin testikysymyksiin pieniä vihjeitä, jotka koko kysymyssarjassa erottuvat kokonaisuudeksi, ikään kuin hologrammissa. Samalla paljastuu vihjeisiin piilotettu viesti. Riittävän älykäs ja testiin valmistautunut ihminen olisi huomannut sen, mutta ”Hydra” ei reagoinut millään lailla. Toimitan tarkemman raporttini myöhemmin instituutille. Nyt minulla ei ole muuta sanottavaa”.

Onnettomalta näyttävä professori Ostrov nosti kätensä ylös, ikään kuin saadakseen huomiota ja pelastaakseen edes jotain katastrofiksi muuttuneesta tilaisuudesta. Mutta hänen äänensä hukkui uudelleen yltyneeseen puheensorinaan. Ihmiset salissa näyttivät olevan kiihdyksissä, ja osa väitteli kiivaasti keskenään. Monet alkoivat jo poistua. Aulassa suuri oraattori pyörähteli kömpelösti ihmisten keskellä ja huuteli eri kielillä: ”Näkemiin, ja turvallista kotimatkaa”. Välillä se osoitti kyberneettistä huumorintajuaan voihkimalla: ”Olen lohduton. Meistä koneista ei ole mihinkään”.

***

Kongressipalatsi oli jo aikaa sitten tyhjentynyt, ja Uusi Moskova kimalteli sateisena. Kävelimme kolmisin Punaisen torin läpi. Ennalleen palautettu Pyhän Vasilin katedraali kummallisine sipulitorneineen oli kirkkaasti valaistu. Vaikka se oli ikivanha, se oli oudosti samankaltainen, kuin Uuden Moskovan kyberneettiset ihmeet. Oikeastaan se oli vielä niitäkin oudompi. Kuin vieraan kulttuurin rakentama avaruusalus, joka oli tehnyt välilaskun torille, ja lähtisi kohta jatkamaan tuntematonta tehtäväänsä. Kävelimme kiivaasti, kuin rauhoittaaksemme hermojamme. Samaan suuntaan rullasi ympärillämme kymmenkunta valvojaa. Huomioarvomme oli selvästi kasvanut. Ne olivat kohteliaan uteliaita, ja väistivät heti tieltämme, kun käännyimme uuteen suuntaan. Emme olleet puhuneet mitään, mutta lopulta olo kävi liian painostavaksi.

”Kiitos sinulle”, sanoi Andrei. ”Kaikki meni kuitenkin hyvin. Jos mikään nyt voi tässä tilanteessa hyvin mennä."
”Minä huijasin”, sanoin apeana. ”Mitään holografista viestiä ei ollut. Mutta kai sinä sen arvasit.”

”Ja sinäkin arvasit varmaan, että instituutti huijasi testissä. Eivät aikoneet ottaa turhia riskejä. ”Hydra” oli kyllä linjalla, mutta sitä ohjasi joukko instituutin älypäitä. Mitä aiot tehdä sen raportin kanssa?”

”Minä luulen, että he saavat odottaa sitä aika kauan”, vastasin.

Andrei ja Anna räjähtivät nauramaan, sillä koko tilanteen koomisuus oli äkkiä täysin selvää. Tämä oli kuin vanhasta vakoiluromaanista. Kaikki tiesivät totuuden, pelasivat omilla säännöillään ja kunnioittivat vastapuolen sääntöjä. Enhän minä oikeasti aikonut kirjoittaa mitään raporttia. Tai jos joku muodollisuus sitä vaatisi, lähettäisin heille jonkun julkaisemattoman kybernetiikkaa koskevan artikkelini käsikirjoituksen. Se pantaisiin mappiin, koska he tiesivät, että minä tiesin, että he huijasivat myös, ja niin edelleen. Mutta se lopputulos, että ihminen on kaiken kaikkiaan kuitenkin aika fiksu olio, oli instituutin kannalta sittenkin

lohdullinen. Tappio ei ollut täysin murskaava.

Sitten tunsin, miten mieleni kävi uudelleen raskaaksi. Oli olemassa paljon huolestuttavampi asia.

”Minä arvaan myös, mitä muuta sinä arvasit”, sanoin Andreille. ”Et sinä sen takia tähän ryhtynyt, että sinua hävetti, kun instituutti hölmöilee. Miksi instituutti ylipäätään järjesti tämän naurettavan jutun? Ja miksi he samalla päättivät huijata testiä? Varmaan sinä myös osasit päätellä, että ”Hydra” tai sen klooniveljet on jo kytketty ohjaamaan strategisia asejärjestelmiä.”

 ”Sinä se olet hyvä arvaamaan”, sanoi Andrei. ”Tai siis me molemmat olemme.".
”Mitä tapahtuu nyt? Luuletko, että kytkennät puretaan?”

”Ehkä. Sotilaat ovat vain sotilaita, ja tuntevat vain sotilasasioita. He kyllä luottavat kovasti uuteen tekniikkaan, joka tuottaa aina vain hienompia aseita. Mutta he eivät oikein luota tiedemiehiin. Ehkä heidän uskoaan on nyt ravisteltu lisää. Kuitenkin ihmisen pitää valita, mihin oikein uskoo. Ehkä on sittenkin parempi uskoa vanhaan ja koeteltuun ihmisjärkeen.”

Kävelimme taas vaiteliaina. En ollut ollenkaan varma asiasta. Eikä tainnut olla myöskään Andrei.

Anna työnsi käden kainalooni ja sanoi: ”Petja, muistatko, mitä lupasit minulle aamulla?”

”Totta kai. Andrei osaa varmaan neuvoa tien mukavaan ravintolaan. Minä tarjoan”.

Käännyimme joen rantaa kulkevalle kadulle. Valvojat seurasivat kohteliaina kannoillamme. Sade oli loppumassa, ja Uuden Moskovan yössä oli syksyistä lämpöä. Ylhäällä kukkulalla Tatlinin monumentti kimmelsi kosteana. Lasersäteiden keilat piirsivät futuristisia runoja ja nostalgisia propagandajulisteita harmaisiin pilviin. Siellä täällä taivaalla surisi sähköinen postilenturi roottorit valoa vilkkuen.

Puristin Annan kättä.

 ”Mukavaa kun muistutit minua. Et kai sinä ole rakastunut minuun”.

”Sinä hassu. Minulla on mies ja lapsia. Kyllä se riittää.”

”Miksi sitten?”

”Minä vain koetan estää sinua tekemästä tyhmyyksiä”.

”Oletko sinä onnistunut siinä?”

”Minä arvaan että tähän asti on kyllä mennyt aika hyvin. Maailman pelastaminen ei kai ole kovin tyhmä juttu”.