Pekka Puupää, minä, ja ne oikeat ihmiset

Lapsena minusta oli hauska katsella Pekka ja Pätkä- elokuvia. Aikuisena ei niinkään, koska nyt huomaan että nuo elokuvat ovat sietämättömän huonoja, hutiloiden ja kiireellä tehtyjä. Se olikin totta, esimerkiksi käsikirjoitusta ei tehty etukäteen, vaan se keksittiin kuvausten aikana. Tietysti elokuvien tärkein asia oli Pekan ja Pätkän puuhailut. Oli muutama muukin elokuvasta toiseen toistuva henkilöhahmo: hieman pelottava talonmies Pikkarainen, ja todella pelottava Justiina, Pekan hirmuinen vaimo. Ja sitten oli ikään kuin kontrastina niin sanottuja oikeita ihmisiä. Usein lemmenpari, jonka miesroolia esitti Tapio Rautavaara (en ole varma, oliko se juuri Tapio Rautavaara, mutta hän on juuri sellainen oikean ihmisen ylittämätön ja positiivinen malli). Sama teema toistui liki kaikissa Puupää- elokuvissa. Samaistumisen kohteita ovat Pekka ja Pätkä, mutta samalla heidän toilailunsa ovat hölmöjä ja avuttomia. Elokuvien ns. tavalliset ihmiset ja heidän tavallinen ja ilmeisen onnistunut elämänsä ovat Pekan ja Pätkän näkökulmasta tavoittamattoman kaukana, saavuttamattomia. Ja tuntuu kun he itsekin aavistaisivat sen.

Elämässä tuntuu joskus olevan julmaa ironiaa. Puupää- elokuvia tehtiin vuosina 1953-1960 kaikkiaan 13, ja kun tuottaja päätti lopettaa elokuvasarjan tekemisen, Pätkää esittänyt Masa Niemi teki itsemurhan. Tavallisen ihmisen elämä osoittautui lopullisesti saavuttamattomaksi.

Muistan, kuinka yhtä Puupää- elokuvaa filmattiin koulumme vieressä. Siinä nimittäin sijaitsi Helsingin lääninvankila, ja Pekka ja Pätkä olivat vankeja, jotka yrittivät kiivetä muurin yli. Heidät oli puettu vanginpukuihin, joissa oli leveitä, vaakasuoria mustia ja valkoisia raitoja. Siinäkin he epäonnistuivat olemaan oikeita ihmisiä. Sillä minä ja koulutoverini tiesimme aivan hyvin, että oikeat vanginpuvut olivat harmaita ja niissä oli kapeita pystysuoria raitoja. Näimmehän vankeja melkein joka päivä, kun he lakaisivat katua vankilan muurin edessä.

Puupää- elokuvat toivat konkreettisesti esiin syvän eksistentiaalisen ongelman. Kuka minä olen, ja miksi minä en voi olla samanlainen kuin oikeat ihmiset? Monet muutkin elokuvat heijastavat samaa ongelmaa. Chaplinin klassisissa kulkurielokuvissa, etenkin viimeisissä, tämä on aivan selvää, ja kulkurin kaipuu tavallisen elämän puoleen on kouraiseva. Sama ongelma esiintyy tietenkin myös kirjallisuudessa. Margery Williamsin varsin tunnettu lastenkirja "Samettipupu" käsittelee pelkästään sitä. Siinä kömpelö ja epämuodostunut leikkipupu haaveksii joskus tulevansa Aivan Oikeaksi. Ja kun se tapaa kaipuunsa kohteet, kauniit ja notkeat kanit tai jänikset, ne vain halveksivat pupua. Jos et ole itse Oikea, et voi odottaa mitään myötätuntoa Oikeiden taholta. Rankka opetus, joka tuntuu jotenkin todenmukaiselta. Riipaisevan ja surullisen kirjan lopussa keiju armahtaa pupun, ja siitä todella tulee Oikea.

Minusta on julmaa kirjoittaa näin ahdistava kirja lapsille luettavaksi. Lukija, ja lapsikin saattaa vaistomaisesti aavistaa, että kirjan lopussa pupu todellisuudessa kuolee. Eksistentiaalinen kriisi on selvästi kristinuskon keskeinen voimanlähde ja selittäjä. "Oikea" elämä odottaa vasta tuonpuoleisessa. Luulen, että ihmiset kärsivät varsin yleisesti toiseudesta, siitä, että Oikea elämä on jossain muuualla, joidenkin toisten etuoikeus. Ja minusta tuntuu, että etenkin vanhakantainen kasvatus ja kouluopetus sekä ruokkivat että hyödyntävät tällaista tunnetta. Muistan omasta lapsuudestani hyvin sen riittämättömyyden tunteen. Milloin minusta voi tulla kunnollinen, vai tuleeko koskaan! Onneksi tuo tunne on iän myötä laimentunut.

Puupää- elokuvista päädyttiin samettipupuun ja uskontoon. Mutta olisi epäreilua, jos en sanoisi jotain hyvää Pekka Puupää- elokuvista. Niiden katseleminen on jotenkin lohduttavaa, nuo hahmot ovat hölmöydestään huolimatta loputtoman optimistisia. "Älähän hättäile, Pätkä", ja "kyllähän tämä tästä järjestyy, Pekka". Ja on muutakin hyvää. Parhaimmillaan Puupää- elokuvat dokumentoivat minulle niin rakasta 1960- luvun alun Helsinkiä myötäelävällä kamerasilmällään.