Todellinen äänentoisto

Mistähän johtuu, että musiikkiin liittyy niin paljon tunnepohjaisia ja jopa fanaattisia mielipiteitä usein näennäisesti vähäpätöisistä asioista. En tarkoita pelkästään tiettyjen musiikin lajityyppien puolustamista "ainoana todellisena musiikkina" (sana "genre" on tähän vakiintunut mutta en tiedä kirjoitetaanko se genrejen vai genrien). Se ilmenee myös kiintymyksenä soittimiin. Joillekin Fender Stratocaster on ainoa kitara, ja Selmer Mark VI ainoa oikea saksofoni. Muusikkojen sponsorit tai orkesterit maksavat hurjia summia 1600-luvulla tehdyistä merkkiviuluista, joita soitinpuusepät yrittävät pitää edelleen hengissä - vaikka moderni viulu voisi olla vähintään yhtä helposti soitettava ja kauniisti soiva. Tai näin ainakin monet asiantuntijat väittävät.

Sama asia koskee äänentoistoa, eli äänityksiä ja niiden toistovälineitä. Englantilainen kirjailija Nick Honby on kirjoittanut kirjan "Uskollinen äänentoisto". Vaikka kirjassa ei ole kysymys suorastaan hifistelystä, Hornby tutkii tässä ja muissa kirjoissaan fanituksen olemusta. Fanitus on eräänlainen sielun särö, joka kertoo meistä aika paljon. Hornbyn muita esimerkkejä fanituksen kohteista ovat jalkapallojoukkueet ja rock-tähdet.

Itsekin jouduin ainakin keskivahvan hifiharrastuksen pauloihin, ja luulen, että kokemukseni ovat valaisevia. Nuorena opiskelijana rakensin itselleni stereolaitteet kovaäänisineen. Syynä oli, paitsi rakkaus musiikkiin, myös rahapula: 1970- luvun alussa hyvät äänentoistolaitteet oli kalliita. Lisäksi tulee se ehkä minulle itselleni tärkein asia: halusin ratkaista hyvän äänentoiston arvoituksen. Niinpä tein asiasta tutkimuksia, ja lopuksi suunnittelin ja rakensin laitteistoni itse. Sisällytin sen elektroniikkaan joitakin uusia teknisiä ideoita, joita kaupan laitteissa ollut, ja lainasin työpaikkani mittalaitteita todentaakseni että laitteet tosiaan toimivat teknisesti niin kuin pitää. Ja toimivathan ne kuunneltunakin. Ne palvelivat minua hyvin kolmisenkymmentä vuotta, kunnes vahvistin hajosi. (Vanhempana ja viisaampana en lähtenyt enää suunnittelemaan uutta vahvistinta, vaan korvasin sen kaupallisella, jota, se tunnustettakoon, modifioin hieman).

Ja nyt seuraa muutama "totuus" hyvästä äänentoistosta. Kun sähköinen äänentoisto alkoi kehittyä 1920- luvulta alkaen, eräässä vaiheessa syntyi ajatus äänittää musiikkia kahdella mikrofonilla ja toistaa se kahdella kaiuttimella. Ajatus on varsin luonnollinen, onhan ihmiselläkin kaksi korvaa. Mutta tosiasiassa se on laiskaa ajattelua, sillä alkuperäistä äänikenttää ei voi mitenkään rekonstruoida kahdella kaiuttimella. Tilanne on jopa huonompi kuin yhdellä kaiuttimella toistettaessa, sillä kuuntelutilassa kahden kaiuttimen systeemi synnyttää ääntä vääristäviä interferenssi-ilmiöitä. Mutta tämä ei ole koko totuus. Tosiasiassa kahden kovaäänisen stereo kuitenkin kuulostaa luonnollisemmalta ja ennen kaikkea ilmavammalta kuin niin sanottu mono. Syynä on se, että musiikin tilavaikutelma syntyy äänen heijastumisista, ja ne toistuvat paremmin kahdella kaiuttimella.

Tämän kaiken sain selville suunnitellessani omaa laitteistoani, enkä minäkään pystynyt ratkaisemaan täydellisen äänentoiston arvoitusta. Luonnonmukaisen äänikentän synnyttäminen 2-4 kaiuttimella olisi vaatinut mutkikasta prosessointia, se olisi ollut 1970-luvun tekniikalle lähes mahdotonta, ja se oli minulle myös matemaattisesti liian vaikeaa. Joten päädyin suomalaisen itseoppineen elektroniikkaneron Tapio Köykän keksimään ortoperspekta- järjestelmään. Siinä kummallekin kanavalle yhteinen ääni toistetaan yhdellä kaiuttimella, jolloin ei synny edellä mainitsemaani haitallista interferenssiä. Tilavaikutelman synnyttävät heijastusäänet otetaan erilleen ja soitetaan kahdella yksinkertaisella kaiuttimella. Ja koska rakensin oman laitteistoni tällä perusteella, voin todella sanoa että Köykän keksintö on käytännössä erinomainen.

Nyt pitäisi alkaa tehdä johtopäätöksiä. Ensimmäinen on, että laiska ajattelu johtaa usein harhaan. Se laiska ajatus että musiikkia pitää kuunnella kahdella kaiuttimella koska ihmisellä on kaksi korvaa, on väärä. Tavallisessa stereossa äänilähteiden paikan erottaminen ei juuri onnistu, ellei ne ole vahvasti erottuvia (ns. ping-pong sterero). Se onnistuu paremmin keinopää-äänityksissä, jos niitä kuuntelee kuulokkeilla. Ja elokuvia varten on kehitetty monikanavaisia äänentoistojärjestelmiä. Vaikka Tapio Köykän järjestelmä oli hyvä, se ei yleistynyt. Sekin on luonnollista, sillä innovaatioiden leviämiseen vaikuttavat enimmäkseen muut seikat kuin tekninen laatu.

Mutta vielä mielenkiintoisempaa seuraa. Aivotutkimuksessa suurimmat edistysaskeleet on syntyneet tutkimalla erilaisten vammojen seurauksia, ja minulla on hieman samanlainen kokemus. Sairastuin korvasairauteen, joka vei oikeasta korvastani kuulon kokonaan. Kun vähitellen toivuin tästä äkkiä ottaen aika masentavasta tapahtumasta, huomasin että musiikin kuuntelu on aivan yhtä nautinnollista kuin ennenkin. Ja huomasin jotain hyvin outoa. Suuntakuuloni toimii edelleen. Kuulen aivan täsmälleen, onko puhuja vasemmalla tai oikealla tai vaikka takana, jos olen hetki sitten nähnyt puhujan. Tai konsertissa saatan kuulla miltä suunnalta soittimen ääni kuuluu. Mutta jos kännykkäni hukkuu ja soitan siihen löytääkseni sen, suuntakuuloni onkin täysin kateissa. Kuulen pirinän, mutta minulla ei ole aavistustakaan, mistä suunnasta etsiä. Johtopäätös on, että aivot luovat luonnollisen tuntuisen kolmiulotteisen äänikentän käyttäen erilaisia pieniä vihjeitä, ja ilmeisesti myös näköaistia. Samasta syystä kokenut orkesterinjohtaja tai konserttivieras saattaa hyvinkin tunnistaa orkesterisoitinten sijainteja kuunnellessaan tavallista stereota. Hänen harjaantuneille aivoilleen riittävät hyvinkin pienet vihjeet.

Hifistelyn asiaperusteet ovat siis aika pahasti hukassa.

Tästä päästään alussa esittämääni kysymykseen. Miksi sellaiset asiat kuin musiikki, äänentoisto tai vaikka kirjallisuus synnyttävät meissä niin voimakkaita tunteita ja väärin-oikein- tulkintoja. Koska niissä pitämiseen ei tarvita selkeitä ja loogisia perusteita. Laiska ajattelu riittää, ja sopeutuvat aivomme rakentavat meille vähitellen sen illuusion, että laiska ajattelun oli oikeassa. Tämä pätee myös tieteessä. Laiska ajattelu synnyttää jopa tieteenaloja, ja vasta vähitellen ja tiedeyhteisön karttuessa laiskan ajattelun virheet paljastuvat.