Kaksoiselämä on jännittävä käsite. Jostain syystä ihmisellä
voi olla kaksi elämää – ja joskus jopa monta. Siihen on
vaihtelevia syitä, mutta tärkein syy lienee, että elämän kulku
jostain syystä jakautuu kahtia osiin, jotka eivät vain sovi yhteen.
Niinpä nuo erilliset elämät alkavat toimia omillaan, tulla aina
vain itsenäisemmiksi. Kehitys saattaa jopa eskaloitua, elämät
eroavat yhä jyrkemmin, kunnes seuraa katastrofi. Katastrofi
tarkoittaa, että kaksoiselämä paljastuu. Silloin toinen tai
molemmat elämät tuhoutuvat. Katastrofi on ravisteleva kaikille
osallisina olleille. Kaksoiselämän ylläpitäjä joutuu aloittamaan
alusta, jos pystyy. Jos ei ... siitä ei liene niin paljon tietoa
kuin itse kaksoiselämästä.
Tämähän kuulostaa
tosi abstraktilta ja sekavalta, mutta esimerkin voima on tässä
valaiseva. Koetan siis selventää. Tavallisin kaksoiselämän muoto
lienee aviollinen uskottomuus. Kaksoiselämä syntyy, kun uskoton
puoliso salaa visusti toisen elämänsä.
Salasuhteita voi olla
monta, mutta yleisesti tunnetaan jopa julkisuuden henkilöitä,
joiden yksi ja ainoa vakiintunut salasuhde on jatkunut vuosikymmeniä.
Tällainen kaksoiselämä on yleensä epäsymmetrinen, ja se on
epäreilu petetylle puolisolle – ja hieman myös sille, jonka
kanssa petetään. On myös variaatioita, joissa uskoton puoliso
pettää symmetrisesti, toisin sanoen väittää kaikille olevansa
vapaa. Ja muutkin suhdepelin muunnokset ovat mahdollisia. Ihmisen
into ja kekseliäisyys tuntuu olevan rajaton, kun on kyse seksistä.
Tai kun on kyse
rahasta. Avioliitossa pettämisen eräs muoto liittyykin rahaan.
Pettävä puoliso on yleensä mies, koska yhteiskunnassamme miehellä
on enemmän tällaista pelivaraa. Mies siis perustaa perheensä
ulkopuolelle toisen talouden, jonne ohjaa osan rahoistaan – ja
pahimmassa tapauksessa myös osan puolisonsa rahoista. Miksi hän
näin toimii? Ehkä osin samasta syystä kuin seksuaalisessa
petoksessa. Toisin sanoen hän haluaa hiukan omaa vapautta ja oman
mahdollisen tulevaisuuden. Ehkä perhe ahdistaa, eikä kuitenkaan ole
uskallusta jättää sitä. Ehkä myös säälistä puolisoa ja
lapsia kohtaan eroa ei haluta tehdä. Tai silkkaa saamattomuutta
ajelehditaan halujen orjana.
Tässä taitaa olla
yleinen kuvio. Kaikki varmaan tuntevat alkoholistin kaksoiselämän.
Jos eivät ole itse pelissä mukana, ainakin ovat seuranneet sivusta.
Alkoholisti vetää viinaa kotona, mutta työpaikalla ja
mahdollisessa julkisuudessa teeskennellään raitista. Aikuisen
ihmisen huumeidenkäyttö tai lääkeriippuvuus on jopa helpompi
salata, koska henki ei haise ja olemus pysyy pitkään kohtalaisen
normaalina.
Kaksoiselämä kehittyy
vähitellen pienestä alusta, on sitten kyse uskottomuudesta tai
päihdyttävistä aineista. Ja päätyy usein katastrofiin. Se
aiheuttaa jo kehittyessään kärsimystä mukana oleville. Tosin
kaksoiselämän päähenkilö ei välttämättä kärsi, hän voi
olla myös narsisti tai psykopaatti. Tämä selittää osan
tapauksista. Avioliittohuijarit taitavat enimmäkseen olla näitä
laskelmallisia persoonallisuuksia.
Lyhyesti on syytä
mainita vielä kolmas kaksoiselämän muoto. Vakoojat ja sen
kaltaisia tehtäviä hoitavat joutuvat puhtaasti ammatin vaatimusten
takia viettämään kaksoiselämää. Ei tällainenkaan kaksoiselämä
onnellista ole. Luettelomaisesti voisi jatkaa. Monet yhteiskunnan
normeista poikkeavat joutuvat tahtomattaan harrastamaan
kaksoiselämää, vaikka ei siinä rikollista sävyä edes olisi. Ja
kun alkuun pääsin, niin jatketaan vielä. Ehkä meillä kaikilla on
hieman erilainen minuus esimerkiksi kotona ja työpaikalla. Otamme
erilaisia rooleja, enemmän tai vähemmän vakavasti, riippuen siitä
seurasta, missä olemme. Meillä on siis taipumusta!
Kirjallinen
kaksoiselämä on kokonaan toinen juttu, vaikka siinä voi olla
samankaltaisia piirteitä. Kirjailija on ikään kuin kaksi
kirjailijaa, hänen tuotantonsa jakautuu ja puoliskot tuntuvat elävän
omaa elämäänsä. On kiinnostavaa, miksi näin käy. Ehkä nuo
puoliskot eivät vain sovi yhteen, hieman samalla tavalla kuin
aviollisessa kaksoiselämässä. Taas taidan puhua vertauksin ja
ennusmerkein. Joten pohditaan nyt ihan oikeita ja tunnettuja
esimerkkejä.
Tove Jansson
(1914–2001) tunnetaan muumikirjoistaan, ja hänet tunnetaan
kuvataiteilijana. Monet evät tiedä, että hän on kirjoittanut
muutakin. Muumikirjojen jälkeen hän kirjoitti muun muassa
aikuisille suunnattuja novelleja, vaikka aika harvat ovat niitä
lukeneet. Minua kyllä hieman harmittaa puhua aikuisnovelleista,
sillä yhä hyvin aikuiset voivat, ja heidän pitäisi lukea
muumikirjoja.
Oman tulkintani mukaan
novelleihin tuli ajan myötä lisääntyvästi synkkiä sävyjä.
Pinnallisesti katsoen novellien maailma on täysin erilainen kun
muumituotannossa. Niiden maailma voi olla raastava, juonitteleva ja
julma. Se satuttaa ihmisiä, pelottaa ja oudoksuttaa. Onnellista
loppua ei ole, paitsi mahdollisuutena, ja sen takia ehkä jaksamme.
Mukana on toki onnellisia sävyjä ja jopa fantasiaa, mutta
yllättävän paljon ahdistusta ja suoranaista kauhua. Meidän
ajallamme osaamme lukea novelleja entistä tarkemmin. Monet niistä
kertovat homoseksuaalisuudesta, ja myös sen pimeistä puolista:
salailusta ja mustasukkaisuudesta.
Olisi väärin sanoa,
että novellien maailma on vastakkainen muumikirjoihin verrattuna.
Muumikirjoista löytää samat asiat, ne on vain esitetty toisella,
pehmeämmällä tavalla.
Janssonin novellit ovat
vaikuttavia ja levottomuutta herättäviä. Olisivatko ne
tunnetumpia, jos joku muu olisi ne kirjoittanut, jääväthän ne
niin selvästi muumien varjoon. Itse ajattelen, ettei tällaista
mahdollisuutta ole. Novellit ovat sellaisia kuin ovat, ja ehkä juuri
muumien takia.
Iain M. Banks
(1954–2013) tunnetaan parhaiten niin sanotuista kulttuuri-sarjan
tieteisromaaneista. Ne ovat tavattoman rikasta ja
mielikuvituksellista avaruusoopperaa. "Kulttuuri" on
eräänlainen supersivilisaatio, joka on ratkaissut teknologian
avulla kaikki ihmiskunnan ongelmat, ja ilman pakkovaltaa. Tekoälyn
ohjaama maailma tarjoaa kansalaisille äärimmäisen yksilönvapauden,
ja samalla yltäkylläisen ja turvallisen elämän – jos sellaista
haluaa viettää. Tämä asetelma on sekä älyllisesti että
filosofisesti kiehtova.
Banks on kirjoittanut
tämän tuotannon rinnalla realistista kirjallisuutta, joka on myös
saanut hyvän vastaanoton. Tieteiskirjallisuudessa tällaisesta
"normaalista" tuotannosta käytetään nimeä mainstream,
valtavirta. Teokset on julkaistu tekijänimellä Iain Banks, eri nimi
viittaakin kaksoiselämään. Läpimurtokirja Ampiaistehdas on
hämmentävä, osittain fantasiaan ja kauhuun vivahtava, enkä halua
pilata lukijalta yllätystä kertomalla, mikä on sen varsin häijy
idea. Parhaiten tunnettu valtavirtaromaani lienee Crow Roadin
käsikirjoitus. Se on rikas ja viehättävästi skottilainen
sukuromaani, jossa on hieman dekkarimainen juoni.
Philip K. Dick
(1928–1982) on mielikirjailijoitani. Hän on filosofisen ja
moraalisen tieteiskirjallisuuden mestari, tuotanto käsittää yli
kolmekymmentä romaania ja kymmeniä novelleja. Kirjat ovat paitsi
koukuttavia, myös kekseliäitä ja mielikuvituksellisia. Ei ihme,
että hänen teksteihinsä perustuu kymmenkunta elokuvaa. Niistä
tunnetuin on aina niin hieno alkuperäinen Blade Runner (1982).
Dickin
valtavirtatuotanto sijoittuu hänen uransa loppupuolelle. Hänen oli
vaikea löytää tällaiselle tuotannolle kustantajaa. Suurin osa
julkaistiinkin vasta hänen kuolemansa jälkeen. Tähän joukkoon
kuuluu noin kymmenen kirjaa. Joskus sanotaan, että
tieteiskirjallisuutta tehdään, koska se käsittelee aiheita, joita
tavallinen kirjallisuus ei voi käsitellä. Dickin
mainstream-kirjojen kohdalla tilanne on päinvastainen. Niiden
teemoja ei mitenkään voisi käsitellä tieteiskirjallisuudessa.
Noista sivumäärältään kohtalaisen suppeista teoksista on
sanottu, että ne jyrisevät uhkaavasti kuin katastrofielokuva.
Kirjossa ei oikeastaan
tapahdu juuri mitään. Ne kertovat tavallisten ihmisten tavallisista
asioista. Ja kuitenkin niiden sisältö on kauhistuttava. Ne
osoittavat, kuinka vallanhimo, seksi, kateus, pienet moraaliset
horjahdukset, rasismi, naisten sortaminen ja sattuma vähitellen
johtavat puistattaviin seurauksiin. Kirjat eivät käsittele mitään
demonista pahuutta,vaan arkipäiväisyydestä nousevaa hiipivää
pahaa, se ei tapa mutta jättää jälkensä. Tekee mieli huutaa:
tällaisiako me ihmiset olemme!
Ensimmäinen Dickin
valtavirtakirja, jonka luin oli varsin ohut teos In Milton Lumky
Territory. Se toi oudosti mieleen Tolstoin Sota ja rauha- kirjan.
Viimeksi luin kirjan The Man Whose Teeth Were All Exactly Alike. Se
oli niin kauhea, että minun oli vaikea lukea sitä loppuun. Eikä
siinä oikeastaan juuri mitään tapahtunut.
Dickin mainstream-
kirjat ovat jääneet jokseenkin täydellisesti hänen loistavan
tieteiskirjatuotantonsa varjoon. Se on todella sääli. Niitä ei ole
suomennettu.
