Lueskelin juuri Karo Hämäläisen romaania Kansalliskirjalija. Romaani Väinö Linna sellaisena jona ennen emme ole häntä nähneet. (WSOY 2020). No, kirjahan on oikeasti tietokirja Linnasta, se on vain naamioitu romaaniksi ja lisätty siihen kehyskertomus fiktiivisestä Linna-dokumenttielokuvan kuvaamisesta (nämä osuudet päätin ohittaa pikakelauksella). Kirja on vain alkupuoleltaan kiinnostava, olinkin aika lailla unohtanut Linnan persoonan ja kirjailijanuran vaiheet. Siitä huolimatta, että kirjailijasta on tehty lukuisia elämänkertoja ja teoksista suorastaan lukemattomia graduja ja väitöskirjoja (tulipa osuva sanaleikki).
Mieleeni palautui, että Tuntematon sotilas (1954) on nimensä mukaan paljastuskirja. Se oli kustantajan nerokas nimioivallus (Linnan ehdottama nimi oli Sotaromaani). Tai ehkä se oli freudilainen lipsahdus. Oikeasti virallinen Suomi ei edes tuntenut koko sotaa. Toini Havun legendaarinen teilaus Helsingin sanomissa tiivisti virallisen totuuden harhaisuuden. Sen mukaan suomalainen sotilas ei purnannut eikä kiroillut vaan taisteli ylevästi ja puhtain sydämin pahuutta vastaan runebergiläisessä hengessä. Virallinen Suomi ei todellakaan tiennyt sodasta mitään. Lähin vertailukohde olisi ollut sisällissota, ja sekin oli viralliselle Suomelle täysin tuntematon. Ei tiedetty, että se oli todellisuudessa tolkutonta ja osaamatonta sekoilua, joka välillä yltyi raakalaismaisiin väkivallan purkauksiin. Siksi Tuntematon sotilas oli niin tärkeä, se oli suuri paljastus- ja valistuskirja. Onneksi sodan kokenut kansa tunnisti sotilaat ja otti heidät lämpimästi vastaan kaikkine vikoineen ja toilailuineen. Kirjasta tuli myyntimenestys, se hukutti virallisen valheen musertavien myyntilukujensa numeroihin.
Väinö Linnan vuonna 1960 ilmestynyt Täällä Pohjantähden alla -kirjan toinen osa on myös paljastuskirja, se kertoo sisällissodan todellisuudesta. Jälkiviisas voisi sana, että molemmat teokset antavat sodasta edelleenkin turhan silotellun kuvan. Mutta ehkä Linna teki sopivan kompromissin. Juuri tämän verran virallinen Suomi saattoi sietää.
Linna kirjoitti myös johtajista, eli upseereista. Jokaiselle lienee selvää, että sodassa tarvitaan hierarkkista johtamista. Komentoketjujen tulee olla selkeitä, eikä äärimmäisen kriittisissä taistelutilanteissa ole mahdollista neuvotella eikä juuri kritisoidakaan. Tai, mistä vähemmän puhutaan, kritiikki ja vastakritiikki tulivat joskus luotien muodossa. Toisaalta Linnan kirjasta kuultaa näkemys, että sota on vain työtä, äärimmäisen vakavaa ja vaikeaa, mutta se on homma, joka on hoidettava. Tällaisen työn osaavat parhaiten ne, jotka ovat siihen harjaantuneet: miehistö ja heidän mukanaan harjaantuneet joukkuetason johtajat. Rakoilu alkaa komppanianpäällikön tasolla, ja mitä ylemmäs mennään, sitä kauemmas johtajilla on vaara vieraantua. Parhaimmillaan sotilaat hoitavat sotimisen ja johtajat välittävät miehistölle taktiikasta ja strategiasta johdetut tavoitteet, häiritsemättä liikaa varsinaista työntekoa. ”Asialliset hommat hoidetaan asiallisesti, ja muuten ollaan kuin Ellun kanat”. Strategiataso on Linnan sotilaiden yläpuolella, ja heille käsittämätön. Se näyttäytyy jonkinlaisena kohtalon sormena, mennään jonnekin tai tehdään jotain, vaikka kuinka järjetöntä, mutta se on kuin luonnonlaki. Siihen vain pitää alistua.
Asemasotavaiheessa miehistön motivointi tulee tärkeäksi, tai ainakin upseerit kuvittelevat niin. Osaamattomille upseereille se merkitsee tärkeilyä, komentelua ja auktoriteettiin vetoamista. Tässä kohdassa syntyy sotilaiden ja upseerien välille kitkaa ja konflikteja. Linna kuvaa näitä tilanteita varsin neutraalisti, mutta lieväkin arvostelu sai virallisen Suomen närkästymään. Jälkipolvet ovat kuitenkin arvostaneet Linnan näkemystä, ja Tuntemattomasta on ammennettu koulutukseen filosofiaa ja johtamiscaseja.
Itse oivalsin tärkeän opetuksen toimiessani VTT:llä laatupäällikkönä. Laatuauditoinnit ovat herkkiä tilaisuuksia. Usein löytyy niin sanottuja laatupoikkeamia, se on normaalia ja niitä pitääkin löytyä. Poikkeamat pitää käsitellä positiivisessa hengessä. Tavoitehan on yksinkertaisesti vain opetella toimimaan paremmin. Pahin virhe, mikä voidaan tehdä, on etsiä syyllisiä. Sitaatti Tuntemattomasta puree tähän ongelmaan: ” En mää täsä syylissi kaipa yhtikäs. Konekivääri ja Lahtist mää kaipasi”.
Talouselämää ja erityisesti sen johtamiskäytäntöjä on verrattu sodankäyntiin, ja strateginen ajattelu soveltaa sotilasanalogiaa, aina nimeä myöten. Näen, että syy sotilasajatteluun on suoraviivaisessa ajattelutavassa. Talouselämän sodankäynnin tavoite on tuottaa rahavirtaa omistajille, ja siksi ajatellaan, että suoraviivainen ja armeijan mallin mukainen johtaminen on sielläkin tarpeen. En osaa olla samaa mieltä. Yrityksen johtaminen on vaikeaa, etenkin jos sitä virheellisesti tarkastellaan johtamisena eikä ankarana ja vaikeana työnä. Mitä se oikeasti on.
On kiinnostavaa pohtia, kuina moni johtajista on ”suolansa arvoinen”. Havaintojeni mukaan, ei kovin moni. Ja tästä päästäänkin johtajien kovin suolaisiin palkkoihin. Suomen yritysmaailman on periytynyt etenkin 2000-luvulta lähtien johtajien aivan yletön ”palkitseminen”. Siis palkat ovat nousseet ihmisjärjelle käsittämättömiin lukuihin. Ohimennen, kun asiaa kauhistellaan, sanotaan että johtajia pitää lakkaamatta kannustaa, muuten ne eivät suostu johtamaan. Ilmeisesti johtajat ovat outo, tieteelle tuntematon ihmislaji. Kukaan ei kehtaa sanoa, että harjoitettu kannustuspolitiikka on täysin tieteen vastaista, siis mm. psykologian ja organisaatioteorioiden.
Selitys on tietenkin toinen. Johtajat muodostavat uuden säädyn, joka tosin on meille tuttu historiasta. Feodaaliherrat ovat häipynet historian hämärään, mutta nyt uusi feodaaliluokka jakelee toisilleen läänityksiä, eli johtajapaikkoja ja hallituspaikkoja kohtuuttomia etuja tuottavine sopimuksineen. Tuo luokka kasvatetaan pääosin omissa kouluissaan ja seminaareissaan lukiosta alkaen. Heidän tärkein pääomansa on, että he tuntevat toisensa. He sanovat sitä ”yhteiskuntasuhteiksi”. Yhteiskunnallista siinä on, että uusi aatelisto harjoittaa omanlaatuista keskinäistä korruptiota omaksi edukseen. Ja aivan kuten aateli aikoinaan, uusi aatelisto pyrkii rälssisäädyksi. He eivät haluaisi maksa vähäisiäkään veroja valtavista palkoistaan.
Olen oikeastaan odottanut, että jostain talouselämän katastrofien pyörittämästä turbulenssista nousisi uusi Väinö Linna, joka kirjoittaisin uuden paljastuskirjan: Tuntematon johtaja. Siinä kansalaisille kerrottaisiin totuus: minkälaista sähellystä talouselämän toiminta oikeasti on. Arvaan myös lopputuloksen. Virallinen Suomi suuttuisi ja päivystävä dosentti tai joku nobelilla kultivoitu talousnero kirjoittaisi teilaavan arvostelun Kauppalehteen tai Iltalehteen. Toisaalta, ajat ovat kyllä perusteellisesti muuttuneet. Oikeasti kukaan ei suuttuisi, tai jos suuttuisi, kukaan ei piittaisi, ja jos joku vaivautuisi teilaamaan, siitäkään ei kukaan piittaisi. ”Mitä välii”. Joten antaa olla. Jätämme uuden Väinö Linnan odottelemaan parempia aikoja.
