Miten diktaattoreita koulutetaan

 Hyvä ja paha hallinto ovat puhuttaneet ihmiskunttaa ikiajoista. Ainakin historiallisella ajalla, siis aikoina joina ihmiskunnalla on ollut käytössään kirjoitustaito, oppineet ja filosofit ovat pohtineet hyvää ja huonoa hallintoa, tyranniaa ja sodankäyntiä. Tällaiset pohdinnat ovat suurten kulttuurikansojen harrastuksia, Kiinan, Intian, Persian, Mesopotamian, Egyptin ja Kreikan. Suurella kulttuurikansalla en välttämättä tarkoita mitään erityisen positiivista, vaan yksinkertaisesti sitä, että nuo kansat ovat väkirikkaita, ja siten ne rakentavat suuria kaupunkeja ja valtakuntia, mutta myös saavat aikaan suuria määriä tuhoa, hävitystä ja kärsimystä. 

Pienet kansat ja heimot eivät välttämättä ole tässä suhteessa sen mukavampia, ovatpa vain kvantitatiivisesti harmittomampia. Muutamia vuosikymmeniä sitten kulttuuriantropologit ihastelivat Uuden Guinean heimojen rauhallista ja harmonista elämää. Sitten eräs antropologi älysi kysyä, miksi siellä näyttää olevan niin vähän miehiä? Vastattiin, että kas kun he ovat kuolleet tappeluissa ja kahakoissa. Hillitäkseen tuota helposti leimahtelevaa perinnettä nämä heimot olivat kehittäneet äärimmäisen kohteliaan ja sovitteleva tapakulttuurin. Sitäpä kelpasi antropologienkin ihastella.

Pidämme kirjoitustaitoa siunauksena, ja sitä se tietysti onkin. Emme oikein osaa edes kuvitella kulttuuria joka ei olisi kirjoitustaitoinen. Mutta asioilla on aina kääntöpuolensa ja kääntöpuolen kääntöpuolensa. Kirjoituksia on nimittäin laadittu ennen kaikkea vallan pönkittämiseksi. Papisto tai heidän edeltäjänsä, tietäjät ja shamaanit alkoivat sementoida valtaansa kehittelemällä pyhiä kirjoituksia joiden vaalijoiksi he nimittivät itsensä. Mahtiheimot laativat kirjoituksia suuresta ja mahtavasta menneisyydestään. Ja hallitsijat palkkasivat kirjureita kirjoittamaan kronikoita, joissa ylistettiin heidän erinomaisuuttaan ja urotekojaan. Näemme tässä yleisen kuvion. Valta perustelee oikeutustaan vetoamalla menneisyyden tapahtumiin ja olosuhteisiin. Tunnistamme tämän tavan jatkuvan myös nykyaikana. Ja sitten se kääntöpuolen kääntöpuoli. Käsityksemme menneisyydestä on pitkälle sepitettä – mutta ilman sitä emme tietäisi menneestä senkään vertaa.

Ylenpalttinen muinaisten sankarien ja heidän sotaretkiensä ihailu ei tunnu terveeltä – etenkin kun nuo sankarit eivät niin sanotusti juurikaan kestä päivänvaloa. Kovin monet ihailun kohteet ovatkin tyranneja, roistoja ja kusipäitä, jotka täysin ansaitsevat alatyylisen luonnehdinnan. Esimerkiksi vielä muutama vuosikymmen sitten oppikirjat nostivat jalustalle Aleksanteri ”Suuren”. Oikean historiallinen henkilön joka on turvallisen kaukana menneisyydessä. Aleksanteri syntyi vuonna 365 eaa. Makedoniassa, ja kerrotaan, että eräs hänen opettajansa oli kuuluisa filosofi Aristoteles. Aleksanteri haaveili jo lapsena maailman valloittamisesta. Mikäpä oli haaveillessa, koska hänen isänsä oli kuningas, ja isän kuoltua hän saattoikin alkaa toteuttaa haavettaan. Yleisen käsityksen mukaan, jota historiankirjoitus meillekin syöttää, hallitsijan tehtävä on käydä sotia. Hän hyökkäsi Persian suuntaan, ja kulemma sai hallintaansa tavattoman suuria alueita. Mitä valloittaminen ja hallinta käytännössä tarkoittivat, emme oikein tiedä. Joka tapauksessa Aleksanterin väitetään perustaneen joukon kaupunkeja kuten vaikkapa Aleksandrian. 

Siinäpä oli miehellä puuhaa, kun hän vielä varsin nuorena sotaretkensä lopuksi otti ja kuoli. No, jos hän olisi kuollut retkensä aluksi, olisi tuo retki varmaan ollut aika lailla hankalampi. Aleksanteria kuvaavat kertomukset, joita edelleen voimme eri lähteistä lukea kuvastavat lähinnä silmitöntä ihailua. Niiden lähde kai tulee suoraan sylttytehtaalta. Ehkä Aleksanteri oli kuitenkin olemassa, ja arvatenkin sai aikaan paljon sotkua. Siteeraten tällaisia sankarikertomuksia on kai yhtä kohtuullista todeta, että hän kuoli ankaran juopottelun jälkeen haimatulehdukseen. Ei se yhdestä kosteasta illasta kehity, pikemminkin se vihjaa että Aleksanteri oli päissään koko sotaretkensä ajan. Kun kivut iskivät, Aleksanteri lääkitsi itseään viinillä. Nykyisen lääketieteen valossa voi sanoa että huono lääke. Voimme valita miten paljon uskomme tämän kusipään sankarilliseen elämään tai surkeaan kuolemaan.

Klassinen koulutus pyrkii kasvattamaan valtiomiehiä tai muuten vain suurmiehiä. Suomessa aina 1950-luvulle asti, ja varmaan muissakin vanhan Euroopan maissa koulutukseen on kuulunut kuolleita kieliä, jotta oppilaat voisivat mahdollisimman autenttisesti lukea jumaloiduista antikin sankareista. Kuinka tuo historiankirjoitus ihaileekaan antiikin ajan persialaissotia ja peloponnesolaissotia ja niiden sankareita ja koko tuota maailmaa jossa arvokkainta on käydä sotia ja alistaa vieraita kansoja. Näillä opeilla kasvatettiin 1900-luvun kusipäät, tiedämme kyllä ketkä. Ja heidään jälkiään seuraavat. Tarvittiin vain pieni muunnos. Lisätään tarustoon kansalliset mausteet, korvataan epäluotettavat ja valehtelevat kreikkalaiset omalla uljaalla kansalla, ja laitetaan spartalaisten tai persialaisten tilalle inha viholliskansa.

Niin kuin Kurt Vonnegut totesi monissa kirjoissaan: ”näin se käy”. Ennen kuin kaikki meni päin helvettiä.

Tuntematon johtaja

 Lueskelin juuri Karo Hämäläisen romaania Kansalliskirjalija. Romaani Väinö Linna sellaisena jona ennen emme ole häntä nähneet. (WSOY 2020). No, kirjahan on oikeasti tietokirja Linnasta, se on vain naamioitu romaaniksi ja lisätty siihen kehyskertomus fiktiivisestä Linna-dokumenttielokuvan kuvaamisesta (nämä osuudet päätin ohittaa pikakelauksella). Kirja on vain alkupuoleltaan kiinnostava, olinkin aika lailla unohtanut Linnan persoonan ja kirjailijanuran vaiheet. Siitä huolimatta, että kirjailijasta on tehty lukuisia elämänkertoja ja teoksista suorastaan lukemattomia graduja ja väitöskirjoja (tulipa osuva sanaleikki).

Mieleeni palautui, että Tuntematon sotilas (1954) on nimensä mukaan paljastuskirja. Se oli kustantajan nerokas nimioivallus (Linnan ehdottama nimi oli Sotaromaani). Tai ehkä se oli freudilainen lipsahdus. Oikeasti virallinen Suomi ei edes tuntenut koko sotaa. Toini Havun legendaarinen teilaus Helsingin sanomissa tiivisti virallisen totuuden harhaisuuden. Sen mukaan suomalainen sotilas ei purnannut eikä kiroillut vaan taisteli ylevästi ja puhtain sydämin pahuutta vastaan runebergiläisessä hengessä. Virallinen Suomi ei todellakaan tiennyt sodasta mitään. Lähin vertailukohde olisi ollut sisällissota, ja sekin oli viralliselle Suomelle täysin tuntematon. Ei tiedetty, että se oli todellisuudessa tolkutonta ja osaamatonta sekoilua, joka välillä yltyi raakalaismaisiin väkivallan purkauksiin. Siksi Tuntematon sotilas oli niin tärkeä, se oli suuri paljastus- ja valistuskirja. Onneksi sodan kokenut kansa tunnisti sotilaat ja otti heidät lämpimästi vastaan kaikkine vikoineen ja toilailuineen. Kirjasta tuli myyntimenestys, se hukutti virallisen valheen musertavien myyntilukujensa numeroihin.

Väinö Linnan vuonna 1960 ilmestynyt Täällä Pohjantähden alla -kirjan toinen osa on myös paljastuskirja, se kertoo sisällissodan todellisuudesta. Jälkiviisas voisi sana, että molemmat teokset antavat sodasta edelleenkin turhan silotellun kuvan. Mutta ehkä Linna teki sopivan kompromissin. Juuri tämän verran virallinen Suomi saattoi sietää.

Linna kirjoitti myös johtajista, eli upseereista. Jokaiselle lienee selvää, että sodassa tarvitaan hierarkkista johtamista. Komentoketjujen tulee olla selkeitä, eikä äärimmäisen kriittisissä taistelutilanteissa ole mahdollista neuvotella eikä juuri kritisoidakaan. Tai, mistä vähemmän puhutaan, kritiikki ja vastakritiikki tulivat joskus luotien muodossa. Toisaalta Linnan kirjasta kuultaa näkemys, että sota on vain työtä, äärimmäisen vakavaa ja vaikeaa, mutta se on homma, joka on hoidettava. Tällaisen työn osaavat parhaiten ne, jotka ovat siihen harjaantuneet: miehistö ja heidän mukanaan harjaantuneet joukkuetason johtajat. Rakoilu alkaa komppanianpäällikön tasolla, ja mitä ylemmäs mennään, sitä kauemmas johtajilla on vaara vieraantua. Parhaimmillaan sotilaat hoitavat sotimisen ja johtajat välittävät miehistölle taktiikasta ja strategiasta johdetut tavoitteet, häiritsemättä liikaa varsinaista työntekoa. ”Asialliset hommat hoidetaan asiallisesti, ja muuten ollaan kuin Ellun kanat”. Strategiataso on Linnan sotilaiden yläpuolella, ja heille käsittämätön. Se näyttäytyy jonkinlaisena kohtalon sormena, mennään jonnekin tai tehdään jotain, vaikka kuinka järjetöntä, mutta se on kuin luonnonlaki. Siihen vain pitää alistua.

Asemasotavaiheessa miehistön motivointi tulee tärkeäksi, tai ainakin upseerit kuvittelevat niin. Osaamattomille upseereille se merkitsee tärkeilyä, komentelua ja auktoriteettiin vetoamista. Tässä kohdassa syntyy sotilaiden ja upseerien välille kitkaa ja konflikteja. Linna kuvaa näitä tilanteita varsin neutraalisti, mutta lieväkin arvostelu sai virallisen Suomen närkästymään. Jälkipolvet ovat kuitenkin arvostaneet Linnan näkemystä, ja Tuntemattomasta on ammennettu koulutukseen filosofiaa ja johtamiscaseja.

Itse oivalsin tärkeän opetuksen toimiessani VTT:llä laatupäällikkönä. Laatuauditoinnit ovat herkkiä tilaisuuksia. Usein löytyy niin sanottuja laatupoikkeamia, se on normaalia ja niitä pitääkin löytyä. Poikkeamat pitää käsitellä positiivisessa hengessä. Tavoitehan on yksinkertaisesti vain opetella toimimaan paremmin. Pahin virhe, mikä voidaan tehdä, on etsiä syyllisiä. Sitaatti Tuntemattomasta puree tähän ongelmaan: ” En mää täsä syylissi kaipa yhtikäs. Konekivääri ja Lahtist mää kaipasi”.

Talouselämää ja erityisesti sen johtamiskäytäntöjä on verrattu sodankäyntiin, ja strateginen ajattelu soveltaa sotilasanalogiaa, aina nimeä myöten. Näen, että syy sotilasajatteluun on suoraviivaisessa ajattelutavassa. Talouselämän sodankäynnin tavoite on tuottaa rahavirtaa omistajille, ja siksi ajatellaan, että suoraviivainen ja armeijan mallin mukainen johtaminen on sielläkin tarpeen. En osaa olla samaa mieltä. Yrityksen johtaminen on vaikeaa, etenkin jos sitä virheellisesti tarkastellaan johtamisena eikä ankarana ja vaikeana työnä. Mitä se oikeasti on.

On kiinnostavaa pohtia, kuina moni johtajista on ”suolansa arvoinen”. Havaintojeni mukaan, ei kovin moni. Ja tästä päästäänkin johtajien kovin suolaisiin palkkoihin. Suomen yritysmaailman on periytynyt etenkin 2000-luvulta lähtien johtajien aivan yletön ”palkitseminen”. Siis palkat ovat nousseet ihmisjärjelle käsittämättömiin lukuihin. Ohimennen, kun asiaa kauhistellaan, sanotaan että johtajia pitää lakkaamatta kannustaa, muuten ne eivät suostu johtamaan. Ilmeisesti johtajat ovat outo, tieteelle tuntematon ihmislaji. Kukaan ei kehtaa sanoa, että harjoitettu kannustuspolitiikka on täysin tieteen vastaista, siis mm. psykologian ja organisaatioteorioiden.

Selitys on tietenkin toinen. Johtajat muodostavat uuden säädyn, joka tosin on meille tuttu historiasta. Feodaaliherrat ovat häipynet historian hämärään, mutta nyt uusi feodaaliluokka jakelee toisilleen läänityksiä, eli johtajapaikkoja ja hallituspaikkoja kohtuuttomia etuja tuottavine sopimuksineen. Tuo luokka kasvatetaan pääosin omissa kouluissaan ja seminaareissaan lukiosta alkaen. Heidän tärkein pääomansa on, että he tuntevat toisensa. He sanovat sitä ”yhteiskuntasuhteiksi”. Yhteiskunnallista siinä on, että uusi aatelisto harjoittaa omanlaatuista keskinäistä korruptiota omaksi edukseen. Ja aivan kuten aateli aikoinaan, uusi aatelisto pyrkii rälssisäädyksi. He eivät haluaisi maksa vähäisiäkään veroja valtavista palkoistaan.

Olen oikeastaan odottanut, että jostain talouselämän katastrofien pyörittämästä turbulenssista nousisi uusi Väinö Linna, joka kirjoittaisin uuden paljastuskirjan: Tuntematon johtaja. Siinä kansalaisille kerrottaisiin totuus: minkälaista sähellystä talouselämän toiminta oikeasti on. Arvaan myös lopputuloksen. Virallinen Suomi suuttuisi ja päivystävä dosentti tai joku nobelilla kultivoitu talousnero kirjoittaisi teilaavan arvostelun Kauppalehteen tai Iltalehteen. Toisaalta, ajat ovat kyllä perusteellisesti muuttuneet. Oikeasti kukaan ei suuttuisi, tai jos suuttuisi, kukaan ei piittaisi, ja jos joku vaivautuisi teilaamaan, siitäkään ei kukaan piittaisi. ”Mitä välii”. Joten antaa olla. Jätämme uuden Väinö Linnan odottelemaan parempia aikoja.

Näköala kukkulalta

Vertauskuvat ovat hyödyllisiä. Niiden avulla voimme tutustua aivan uusiin ja outoihin asioihin, kunhan niille vain keksitään iskevä vertauskuva, joka viittaa johonkin meille hyvin tuttuun kohteeseen. Toimivan vertauskuvan löytäminen tuntuu arvoitukselliselta. Miten se on ylipäätään mahdollista? Sen täytyy sitä olla, sillä vertauskuvat ovat niin yleisiä. Miten se tapahtuu, ja onko siihen olemassa joku kaava tai menettelytapa? 

Vastaus on helppo, vaikka ei kovin looginen. Vertauskuvia on nimittäin tavattoman helppo keksiä. Tiedän sen kokemuksesta, eikä tämä ole mitään kehuskelua. Tarvitsee vain tuntea riittävän hyvin se kohde, jota halutaan vertauskuvalla valaista. Jotenkin siinä vain käy niin, että enemmän tai vähemmän naseva vertauskuva juolahtaa mieleen. Yleensä niitä pian löytyy useita, ja niitä voi valita ja muokata sopiviksi. Vertauskuvien käyttö on nimittäin hyvin perustavan laatuinen ihmisen ajattelun ominaisuus tai taito.

On ilmeistä, että hyvin suuri osa ajatteluamme on jo aivan perustasolla vertauskuvallista. Ja vertaamalla opimme koko ajan uutta. "Miltä maistuu tämä hedelmä?" "Se on hieman niinkuin banaani, mutta happamampi". Tai näet metsässä tuntemattoman eläimen, miten kuvailet sitä? Ehkä se on ketun kokoinen, mutta lyhytjalkainen ja kömpelö, ja pää oli kuin isolla oravalla. Ahaa, ehkä kuvailet tällä tapaa majavaa. 

Raamatussa vertauskuvia käytetään usein mutkikkaalla tavalla havainnollistamaan opetuksia. Tällöin vertauskuva esitetään kertomuksen muodossa. Tunnemme tuhlaajapojan tapauksen, kertomuksen kahdesta palvelijasta isännän rahoja hoitamassa, laupiaan samarialaisen, Josefin selkkauksen Potifarin vaimon kanssa, Lootin vaimon kohtalon, ja monta muuta tarinaa. Myöhemmin opetukseen voi viitata vain mainitsemalla kertomuksen päähenkilön nimen.

Urheiluselostuksissa vertaukset ovat suorastaan pakollisia. Matti Nykänen liitää kuin kotka, mutta Eddie Edwards taitaa olla pikemminkin varis. Upi Ylösen hanskakäsi iskee kohti kiekkoa kuin kobra. Yleisö ulvoo kuin nälkäinen susilauma.

Vertauskuville on nähty vakavaa käyttöä lähinnä arkikielessä ja runoudessa. Myöhemmin on huomattu niiden merkitys tieteessä, ja erityisesti tieteellisessä ajattelussa ennen varsinaisen teorian muodostamista. Silloin vertauskuvaa nimitetään heuristiikaksi.

Filosofit ja kielitieteilijät ovat pohtineet vertauksen eli metaforien olemusta, ja niistä on kirjoitettu kirjoja ja tieteellisiä julkaisuja. Metaforalla on sukulaiskäsite, metonyymi. Siinä tyypillisesti suuri ja mutkikas asia korvataan yksinkertaisella. "Oletko lukenut Waltaria" (siis hänen kirjojaan). "Mäntyniemi ei kommentoi" (siis tasavallan presidentti). "Tamminiemi jyrähteli" (viittaa presidentti Kekkosen myllykirjeisiin). 

Kirjassani "Innovaattorin opas" (Gaudeamus 2014) olen soveltanut metaforia kuvatakseni modernin teollisen yhteiskunnan teollista dynamiikkaa. Esitin siinä sekä perinteisen, syvään juurtuneen ja valitettavan pinnallisen käsityksen talouselämästä vanhakantaisena taisteluna. Sen vastakohdaksi esitin modernin ja syvällisemmän kuvauksen. Tässä ovat nämä vertaukset.

Talouselämää ja yritysten keskinäistä kilpailua verrataan usein sodankäyntiin. Millaista sitten sodankäynti on siinä perinteisessä muodossaan, johon tällainen vertaus ilmeisesti viittaa? Kuvitellaan taistelukenttä Venäjällä vuonna 1812. Kukkulan laelle asettuneille kenraaleille taistelun kokonaistilanne avautuu vaikuttavana panoraamana. Kirkkaanvärisiin univormuihin pukeutuneet sotilasosastot liikkuvat kohti vihollisen rivistöjä, jotka nekin on puettu selvästi erottuviin asuihin.

Kiväärien tulitus vaimenee kuin kaukaiseksi rakeiden ropinaksi, ja kukkulalle kantautuu silloin tällöin rynnäkköhuutoja. Viirit ja liput kertovat eri osastojen sijainnista. Vähän väliä ratsulähetit karauttavat alas kukkulaa viemään kentälle uusia käskyjä tai tuovat sieltä tilannetiedotuksia. Oikealta alkaa kuulua tykkien pauketta. Paksu savu leviää tuulen painamana laaksoon ja peittää harsoonsa osan vihollisjoukoista. Kenraalit tarkentavat harmistuneina kaukoputkiaan. Mitä siellä tapahtuu? Kuuluuko paukkeen seasta hevosten hirnahtelua?

Tällainen näky lumosi aikanaan kreivi Leo Tolstoin. Hän kehitti taistelun kuvien avulla omaa historianfilosofiaansa ja havainnollisti näkemystään elämän kaoottisuudesta ja ihmisen suurten pyrkimysten turhuudesta. Tolstoi kuvasi taistelua suurteoksessaan Sota ja rauha. Tolstoi ei osallistunut sotaan Napoleonia vastaan, silloin hän ei edes ollut syntynyt. Mutta hän sovelsi omia kokemuksiaan Krimin sodasta. Sodankäynti ei ollut juurikaan muuttunut.

Oman aikamme tarkkailija ymmärtäisi kuitenkin, että 1800-luvun sodankäyntitapa on täysin vanhentunut. Se saattoi jotenkuten palvella vielä oman aikansa sodanjohtamisen tarpeita, mutta siinäkin se oli pateettisen tehoton ja tuotti osapuolille kauhistuttavia seurauksia. Borodinossa kentälle jäi kuolleina tai haavoittuneina yli 80 000 miestä.

Onko edellä esitetyillä sodan kuvilla jotain tekemistä yritysten johtamisen kanssa? Pinnallisesta analogiasta huolimatta ei taida olla juuri mitään. On kyllä suoraviivaista rinnastaa kaukoputkillaan tähyilevät kenraalit yritysstrategeihin ja talousanalyytikkoihin. Heidän tapansa arvioida tilannetta on kuitenkin yhtä vanhentunut ja staattinen kuin tuo tuhoisan tehoton tapa käydä sotaa. Tarvitaan vertauskuvia, jotka ovat dynaamisempia ja jotka eivät selitä yksittäisiä kahakoita vaan niiden voittojen tai tappioiden takana olevia tekijöitä. 

Tietenkin voidaan edelleen hyväksyä strateginen ajattelu eli pyrkimys ennakoida tulevaa ja johtaa toimintaa. Viisaus ei kuitenkaan enää löydy taistelukentän tapahtumia seuraamalla. Ehkä se löytyy jostakin sellaisesta, joka on tapahtunut katseilta salassa ja ennen ratkaisevaa taistelua.

Joten nyt seuraa ajanmukainen, uusimpiin taloustieteen teorioihin nojaava vertauskuva. Taas täytyy nousta kukkulalle, mutta nyt edessä aukeaa laaja järvenselkä. Tällä kertaa korkea asemapaikka ei anna mitään etua. Näkyy vain tuulen kareet vedessä ja auringon kimallus. On selvästi mentävä lähemmäs, paljon lähemmäs. Joudutaan keräämään näytteitä, kahlaamaan rantavedessä ja sukeltamaan, ennen kuin järven monimutkainen ekosysteemi alkaa paljastaa luonnettaan.

Miksi järvi on vertauskuvana taistelukenttää osuvampi? On helppoa rinnastaa sen resursseista kilpailevat eliömuodot yrityksiin, yhteisöihin ja innovaatioihin. Tämä maailma on hyvin dynaaminen. Vaikka pinnallisesti voisi nähdä lajien tasapainon, järvi on tosiasiassa jatkuvassa muutostilassa. Nähdään sen resurssien ja eliölajien kasvua, kehitystä, taantumista ja uuden kasvun mahdollisuuksia. 

Toisaalta järvi on ekosysteeminä rajoitettu, ja tämä on myös hyödyllinen näkökulma. Ovathan kansantaloudet, markkina-alueet tai koko maapallomme olennaiselta luonteeltaan ja myös resursseiltaan rajallisia.

Ekologiseen analogiaan ja lajien keskinäiseen kilpailuun perustuva taloudellinen ja yhteiskunnallinen ajattelu ei oikeastaan ole mitään uutta. Englantilaiset ja skotlantilaiset valistus- ja moraalifilosofit keksivät sen jo 1700-luvulla, ennen Charles Darwinia. Etevänä biologina Darwin oivalsi, että näitä voimakkaita ideoita voi soveltaa eliö- ja kasviyhteisöihin. Kuten tiedetään, tuo oivallus mullisti koko biologian perin pohjin.

Myös teknologia oivallettiin jo varhain pikemminkin vähittäisen ja kumuloituvan kehitysprosessin tuotteeksi kuin tieteen ja ihmisjärjen tietoiseksi luomukseksi. Tällainen prosessi etenee lukuisien kokeilujen, yritysten ja erehdysten kautta. Sen luoma tietämys ei kerry oppineiden kirjoihin, vaan se esiintyy perimätietona, mestareilta oppipojille siirtyvinä taitoina sekä vähitellen parantuvina materiaaleina ja työkaluina. Tekniset ratkaisut olivat ja ovat edelleen selitettävissä ainoastaan vähitellen kasautuneen osaamisen avulla.

Kun pohditaan teollisen ajan taloutta, tulee tarkastella yritysten ja teollisuusalojen kasvua, innovaatioita ja kuluttajien käyttäytymistä. Kaikessa monimutkaisuudessaan ja dynaamisuudessaan nämä ilmiöt muistuttavat hyvinkin läheisesti biologiasta tuttuja ekosysteemejä. Vastaavasti myös tutkimusmenetelmien tulee olla samankaltaisia. Pitää seurata ja mallintaa dynamiikan vaihteluita, kerätä paljon tietoa, rakentaa aikasarjoja ja kuvailla samankaltaisuuksia ja eroavuuksia. Se on paljon vaikeampaa kuin seurata sotalippujen – eli yritys- ja tuotebrändien – liikettä taistelukentällä. Vähitellen alkaa kuitenkin hahmottua myös syitä tuon liikkeen synnylle.

Jälkimmäinen vertauskuvamme sisälsi myös hauskaa ironiaa ja historian leikkiä. Evoluution ja luonnonvalinnan keksivät ensimmäisinä 1700-luvun valistusfilosofit ja taloustieteilijät. Sitten Charles Darwin oivalsi soveltaa ideaa biologiaan. Seurauksena oli aluksi skandaali, pilkka ja julkinen kohu. Ja sitten valtava tieteellinen läpimurto, joka jatkuu edelleen muun muassa molekyylibiologian ja genetiikan muodossa.

Ja nyt, 2000-luvulla, olemme ehkä kyllin viisaita soveltamaan evoluution ideaa ymmärtääksemme innovaatioita ja teollista dynamiikkaa.