Älykkyys – laajempi näkökulma

Älköön tiede enää olko riippuvainen yhden ainoan ihmisen vapisevassa kädessä lepattaen palavasta soihdusta, olipa hän kuka tahansa.

Francis Bacon (Prometheus- vala, ote)

Olen aiemmin kirjoittanut älykkyydestä sen tavanomaisessa merkityksessä (Äly ja superäly). Tällainen näkökulma on kovin ihmiskeskeinen, ja vaikka itse siitä kirjoitinkin, jäin tyytymättömäksi. Minusta ihmiskeskeinen näkökulma rajoittaa älykkyyden ymmärtämistä. Syvempi ymmärtäminen on tarpeellista monesta syystä. Sillä vaikka älykkyys on ongelmallinen käsite, se on kuitenkin hyödyllinen. Erityisesti laajennettu älykkyyden käsite auttaa ymmärtämään paremmin ihmisten ja ihmisyhteisöjen käyttäytymistä. Mutta se selittää myös meitä ympäröivää luontoa. Ja antaa vastauksia tekoälyä koskeviin kysymyksiin. Tämä ei varmaankaan ole ollenkaan ilmeistä. Asia selviää vain tutkimalla sitä lähemmin.

Älykkyys erityisenä asiana näyttää alun perin juontuvan vanhoilta ajoilta ja ihmisen ajattelun pohtimisesta. Antiikin kreikkalaiset tunnistivat useita erilaisia älyn lajeja. He erottivat toisistaan viisauden, nokkeluuden, ja oveluuden. Jo muinoin virinnyt logiikan tutkimus oli ehkä yritys systematisoida älyä. Oman aikamme psykologia tarttui uudella otteella älykkyyteen, tarkoituksena tehdä siitä ihmisten kontrolloinnin väline. Määriteltiin erityisiä älykkyystestejä, joiden avulla ihmisiä voitaisiin jaotella luokkiin ja ryhmiin. Ihmisen olemus, siis ”hyödyllinen” olemus haluttiin tiivistää yhteen numeroarvoon. Älykkyydelle koetettiin määritellä myös sen osatekijöitä, faktoreita. Toisaalta eräänlainen kaiken kattava älykkyyden kuvaaja, yleistekijä, g-faktori on kuitenkin tullut jonkinlaiseksi älyn tutkijoiden viisasten kiveksi. Älyä yleisesti luonnehtivalle ominaisuudelle on keksitty myös tieteelliseltä kalskahtava nimi: kognitiivinen kapasiteetti.

Tämänhän me jo oikeastaan tiedämme, mutta siinä ei vielä ole kaikki. Perinteiseen älykkyyden käsitteeseen liittyy sen pimeä puoli. Sillä on ollut vahva kytkentä eugeniikkaan ja rasismiin Älystä tehtiin ”tieteellisesti neutraali” ihmisarvon mitta. Älykkyyden ympärillä tuntuu yhä leijuvan polttouunien käryä. Joten onko järkeä laajentaa älykkyyden käsitettä, johtaako se johonkin vielä pahempaan? Huolestuneelle lukijalle vastaan heti: ei minusta. Ja teen pienen juonipaljastuksen: perinteinen äly on suuresti yliarvostettua.

Kauan sitten luin jostakin älykkyydelle seuraavanlaisen määritelmän: se tarkoittaa kykyä toimia tarkoituksenmukaisesti uudenlaisessa tilanteessa. Tämä on hyvä luonnehdinta. Se tuo esille älykkyyden positiivisen puolen, liittää sen toimintaympäristön muutoksiin, ja jättää muutenkin tilaa ajatuksille. Älyyn liittyy muutoksen ja selviytymisen vivahteita. Entä kenen kannalta älykäs toiminta on hyödyllistä: yksilön, yhteisön vai lajin? Vai onko hyöty jotain vielä laajempaa?

Älykkyys koetaan perinteisesti yksilön ominaisuutena, mutta onko siinä mitään yksilön omaa? Oikeastaan äly toimii lajin ja ympäristön määrittämässä lokerossa. Vanha kysymys yksilön ja yhteisön suhteesta saa uuden merkityksen. Kyseessä ei ole vastakkainasettelu, vaan dynaaminen suhde. Tarkkaan ottaen yhteisöllä ei ole mitään omaa kapasiteettia, vaan jokainen yksilö tekee ratkaisut ja toiminnat lajin evoluution tuottamien resurssien varassa. Ja huomaamattaan kantaen vastuuta lajin tulevaisuudesta. Sillä tietenkin tuo yksilö näkee ja ymmärtää vain oman suppean maailmansa ja suorittaa vain ne rajatut asiat, joihin se kykenee.

Tätä asiaa havainnollistavat erinomaisesti yhteiskunnissa elävät hyönteiset. Yhden muurahaisen kognitiivinen kapasiteetti on kovin pieni. Lisäksi sen hermostossa on suuri joukko automaattisia toiminnallisia malleja, nekin yksinkertaisia. Mutta yhdessä toimivien muurahaisten yhteiskunta toimii ikään kuin se olisi hyvin älykäs, ja lisäksi tavattoman joustava mukautumaan erilaisiin olosuhteisiin ja tilanteisiin. Tiede ei tarkkaan ottaen osaa mallittaa tällaista toiminnallisuutta. Kollektiivinen äly, kyborg-älykkyys on pitkään ollut sekä tieteiskirjailijoiden että tutkijoiden mielenkiinnon kohteena, mutta ongelma on todella vaikea. Asia kiinnostaa toki myös insinöörejä. 1980- luvulla neuvostoliittolainen kollega kertoi minulle, että Leningradin sähköteknisessä ylioistossa (LETI) tutkittiin aikanaan kollektiivisia automaatteja. Puolalainen tieteiskirjailija Stanislaw Lem vieraili laitoksessa, ja tuloksena syntyi kirja Voittamaton.

Kyborg- älykkyys on aivan yhtä olennaista myös hyönteisissä, jotka eivät elä tiukasti organisoiduissa yhteiskunnissa. Se on vain vähemmä silmiinpistävää. Kyborg- äly on monien eliöiden ja myös ihmisten tärkeä ominaisuus. Kulttuurissamme, esimerkiksi tieteessä ja tekniikassa huomio kiinnitetään yksilösuorituksiin, vaikka nämä toiminnan muodot ovat mitä suurimmassa määrin yhteisöllisiä: ne lepäävät ja kehittyvät lukemattomien sukupolvien ja toimijoiden luoman henkisen perinnön varassa. Yhteisöllisesti tuotetun älyn näkökulma ei ole täysin uusi, mutta se on edelleen heikosti tiedostettu. Jo brittiläinen taloustieteilijä David Hume (1711 - 1776) kummasteli, kuinka yksinkertainen työmies (”stupid mechanic”) pystyi luomaan aikansa merkittävimmän esineen, linjalaivan.

Tietenkään kaikki eliöt eivät luon tiedettä ja tekniikkaa. Älyllisessä kapasiteetissa on evoluution myötä syntyneitä eroja. Ihmiskunnan poikkeuksellinen kyvykkyys edellytti symbolisen viestinnän tasoa – se loi mahdollisuuden suurien järjestäytyneiden yhteiskuntien muodostamiseen. Tarvittiin siis tälle tasolle yltävä älykkyyden minimimäärä. Teollisen teknologian ja luonnontieteen kehittyminen edellyttää puolestaan kieltäkin vaativampaa matemaattisen kyvykkyyden tasoa, koska sen varassa voidaan viestiä tekniikasta ja tieteestä kollektiivisesti. Ns. nerot eivät ole olennaisia, pikemminkin riittävän erilaiset yksilöt.

Jos palataan aivan erilaiselle tasolle (en mielelläni sano ”matalammalle”), voisimme pohtia kasvien älykkyyttä. Ja tosiaan, kasvit OVAT älykkäitä. Mutta niiden aikaskaala on niin erilainen, että emme lainkaan huomaa sitä. Kasvit reagoivat tavattoman hitaasti, ne ovat kiinnittyneet paikalleen, ja niiden liikkeet ovat liian verkkaisia. Mutta kasvipopulaatioina ne reagoivat ja mukautuvat muutoksiin, ja lajeina myös muuntuvat.

Nyt olemme päässeet suorastaan perustasolle, perimän ja DNA:n tasolla. Ja siellä voimme erottaa vielä hitaamman älykkyyden lajin, joka kehittyy evoluution kautta. Tässä on syytä palata muurahaisten yhteiskuntaan. Kollektiivinen älykkyys auttaa muurahaisyhteisöä toimimaan tehokkaasti ja mukautumaan muuttuviin olosuhteisiin. Sen sijaan muurahaisten peruskyvyt ja toimintarutiinit eivät ole kollektiivisen älyn kontrollissa. Ne muuttuvat tavattoman hitaasti evoluutiomekanismin kautta, missä muutokset koodautuvat suhteellisen pysyvästi DNA:han.

Ehkä nyt alamme erottaa älykkyyden perimmäisen mekanismin. Luonto on älykäs järjestelmä.

Laajennetaan edelleen näkökulmaa. Olemme nähneet älykkyyden dynaamisen voiman populaatioiden ja lajien tasolla. Mutta aivan samoin kun alussa sanoin, että älykkyys ei ole pelkästään yksilön ominaisuus, voimme sanoa, ettei se ole myöskään pelkästään lajin ominaisuus. Laji on toki eräs biologinen systeemi, jonka puitteissa sen yksilöiden äly vaikuttaa. Mutta luonto on jotain muuta, se on kaikkien lajien kokonaisuus. Nyt joudumme sellaiselle biologisen systeemiteorian alueelle, joka on merkittävästi mutkikkaampi ja monisyisempi kuin keskenään samankaltaisten toimijoiden muodostama kollektiivinen automaatti. En lainkaan ihmettele, ettei tiede ole vielä juurikaan tuottanut tällaisen heterogeenisten toimijoiden kollektiivisen automaatin teoriaa. Siinä vasta vaikeusastetta riittää.

Älykkyyden laajempi tarkastelu tuotti niin huimia visioita, että en edes yritä muodostaa kokoavaa loppulausetta.