Aikamatkailun outo viehätys

 Aikamatkailusta on tullut 1900- luvulla eräs tieteiskirjallisuuden vakioteemoista, tai suorastaan klisee. Toki ihmiset ovat aina harjoittaneet mentaalista aikamatkailua: kuvitelleet, millaista on menneisyydessä ja jopa tulevaisuudessa. Mutta sitten H.G. Wells sai vuonna 1895 idean aikakoneesta, joka vie käyttäjänsä aivan konkreettisesti ja nahkoineen karvoineen toiseen aikaan. Aikakoneeseen perustuvat tarinat ovat toki edelleen samalla lailla kuvittelua, mutta nyt mukaan tulee tieteiskirjallisuuden kutkuttava idea: ehkä teknologian kehitys sittenkin joskus tekee aikamatkailusta totta.

Wellsin idea on tavallaan looginen. Jos aika on ilmiö, joka saa kellon viisarit liikkumaan, on mahdollista hyödyntää ilmiö käänteisenä: voidaan rakentaa kello, jonka viisareita liikuttamalla voidaan liikuttaa aikaa. Loogisuudesta ei kuitenkaan seuraa, että tällainen kello todella voitaisiin rakentaa. Moderni fysiikka kuten suhteellisuusteoria tai niin sanotut madonreiät ovat tuottaneet aiheesta uudenlaisia spekulaatioita. En kuitenkaan aio pohtia niitä. Oma mielipiteeni aiheesta perustuu fysiikan pinnallista syvempään tuntemukseen vaikka en suorastaan fyysikko olekaan. Ymmärrykseni sanoo että aikamatkailu sellaisena kuin se tieteiskirjallisuudessa ilmenee ei ole mahdollista. Ja sitä paitsi, jos näin ei olisi, näkisimme ympärillämme jatkuvasti jälkiä ja vihjeitä tulevaisuudesta saapuvista aikamatkailijoista. On myös mahdollista, että käsityksemme ajasta eräänlaisena geometrisenä ulottuvuutena ja jatkumona on kokonaan väärä. Silloin jo pelkkä aikamatkustamisen idea on järjetön, eikä mikään pohdinta sen toteutuvuudesta ole edes ajateltavissa.

Aikamatkailun kiehtovin seuraus on niin sanottu isoisäparadoksi: matkustamalla menneisyyteen voidaan muuttaa nykytodellisuutta. Ääriesimerkissä aikamatkailija tappaa isoisänsä, jolloin hän myös poistaa itsensä maailmasta. Jolloin hän ei koskaan olisi aikamatkalle lähtenytkään, mikä on ristiriita. Paradoksit ovat juuri tällaisia.

Tähän paradoksiin on olemassa tunnettu ratkaisu, eli rinnakkaismaailmateoria. Jokainen aikamatka aiheuttaa ajan virran haarautumisen. Isoisänsä surmannut aikamatkaaja ei palaakaan samaan maailmaan, vaan toiseen. Hän säilyttää olemassaolossa, mutta samalla on syntynyt rinnakkaismaailma, josta hän on poistanut itsensä, ja jonne hän ei voi mennä. Mielestäni paradoksi ei ratkea vaan se monimutkaistuu. Ajatuksen äärimallissa jokainen kvanttimekaaninen tapahtuma luo rinnakkaisen universumin.

Aikakoneen ideasta on kehitetty myös täysin toisenlaisia, varsin kiehtovia kertomuksia. Eräässä novellissa aikamatkaaja siirtyy tulevaisuutteen, ja säikähtää sen kummallisuutta. Kaikki ihmiset, eläimet ja kasvit ovat muuttunee jättiläismäisiksi. Mitä ihmettä tulevaisuudessa on tapahtunut? Vähitellen asia selviää. Koska universumi laajenee jatkuvasti, atomien alkeishiukkaset ajautuvat kauemmas toisistaan ja itse atomit ja kaikki niistä muodostuva kasvavat koko ajan. (No, voin kertoa, fyysikoita mukaillen, että universumi EI laajene tällä tavalla).

Toinen aikakoneen ongelma on koordinaatiston kiinnittäminen, sitä tieteiskirjallisuus ei ole juurikaan pohtinut. Nimittäin, aikakoneen tehtävähän on muuttaa aikamatkaajan aikakoordinaatteja. Tämä on selvä, mutta entä mitä pitää tehdä paikkakoordinaateille? Eli mihin uuteen paikkaan aikamatkaajan koordinaatit asetetaan? Muistammehan, että maapallo pyörii jatkuvasti, ja samalla se liikkuu radallaan kymmeniä kilometrejä sekunnissa. Ja aurinkokunta liikkuu Linnunradalla myös kymmeniä kilometrejä sekunnissa. On epäselvää, onko universumissa ylipäätään mitään sellaista referenssikoordinaatistoa, jossa matkaajan uusi paikka voidaan määritellä. Ja vaikka olisi, Linnunrata on mutkikas dynaaminen kineettinen systeemi, jonka tulevaa sijaintia ja tilaa ei voi laskea sellaisella tarkkuudella, joka tekisi aikamatkustamisesta turvallista.

Eräs novelli havainnollistaa tilannetta. Tunnettu ja kuuluisuutta tavoitteleva tutkija kehittää aikamatkustamista, ja saavuttaa tieteellisen läpimurron. Hän saa aikaan laboratoriossaan miljoonasosasekunnin aikasiirtymän. Ilmiö on pieni mutta kiistaton. Koska siis teoria kuitenkin toimii, hän päättää järjestää tehokkaan julkisen demonstraation. Kollegoiden varoituksista huolimatta hän aikoo siirtää itsensä kymmenen minuutin päähän tulevaisuuteen. Kun aikakone käynnistetään, tutkija katoaa, mutta ei palaa takaisin kymmenen minuutin kuluttua. Eikä hän palaa koskaan. Kone on nimittäin siirtänyt hänen aika ja paikkakoordinaattinsa uuteen pisteeseen. Valitettavasti vain tuo piste sijaitsi tuhansien kilometrien päässä tyhjässä avaruudessa.

Tästä voi päätellä vielä erään aikakoneongelman. Kun aikamatkaaja siirretään uuteen pisteeseen, siinä pisteessä on jo jotain, kuten ilmaa, esineitä ja jopa ihmisiä. Joten aikamatkustajan määränpäähän pitää ensin raivata tilaa -mutta miten?

Tieteiskirjailija Philip K. Dick on kehittänyt tämän ongelman ratkaisuksi poikkeavan ja nerokkaan aikakonekonseptin: se on aikakuuppa tai aikakahmari (time scoop). Se ei välttämättä vie matkaajaa minnekään, vaan kahmaisee kammioonsa tulevaisuudesta tai menneisyydestä muutaman kymmenen kuutiometrin tilavuuden. Se siis vaihtaa palasen todellisuutta kahden aika- ja paikkapisteen välillä.

Samainen Philip K. Dick on kehitellyt isoisäparadoksista niin mehevän ja ainutlaatuisen version, että aion selostaa sen tässä lopuksi. Juoniselostukset on tietenkin ikäviä, mutta tässä tapauksessa kertomuksen idea novellissa the Skull on niin mieltäsekoittava, että se on vain pakko selostaa.

Tarina alkaa kaukaisessa tulevaisuudessa ja päättyy 1960-luvun Amerikassa. Sen sankari on Marsissa syntynyt taitava metsästäjä ja salakuljettaja, joka pyydystää aurinkokunnan harvinaisia elämiä ja vie niitä rahakkaille asiakkaille. Hän jää kiinni, ja koska rikos on törkeä, hänet tuomitaan pitkään vankeusrangaistukseen. Eräänä päivän hänelle kuitenkin tulee vierailija, korkea viranomainen.

Viranomaisella on ongelma. Maapallolla vallitsee voimakas uskonto, Uusi Kirkko, joka saarnaa väkivallattomuutta. Tuo uskonto on niin tehokas ja vakuuttava, että sotia ei enää ole. Mutta maan viranomaiset uskovat eugeniikkaan: kun sodat eivät enää karaise väestöä ja geneettisesti heikkotasoinen aines ei karsiudu, ihmiskuntaa uhkaa degeneraatio ja rappio. Ainoa ratkaisu on estää tämän uskonnon syntyminen, jotta rotua jalostavat sodat saadaan taas käyntiin. Metsästäjälle tehdään tarjous. Hän saa vapautensa takaisin, jos hän tekee palveluksen. Hänet lähetettäisiin aikakoneella menneisyyteen, ja hänen tehtävänsä on tappaa Uuden Kirkon perustaja ennen kuin hän ehtii perustaa uskontoaan.

Metsästäjä suostuu, joten tarvitaan valmisteluja. Viranomaiset murtautuvat Uuteen Kirkkoon ja varastavat sieltä arvokkaan pyhäinjäännöksen: perustajan ja profeetan kallon. Sen avulla Metsästäjän tulisi tunnistaa uhri. Historian tutkimus on lisäksi selvittänyt, että uskonto perustettiin Amerikkalaisessa pikkukaupungissa 1960- luvulla. Metsästäjä saa kallon mukaansa. Hänet varustetaan sopivalla vaatetuksella, hän saa käyttörahaa kuluihinsa ja hänelle annetaan tehokas ase. Sitten hänet lähetetään matkaan.

Perillä Metsästäjä alkaa heti selvittää saaliinsa henkilöllisyyttä ja olinpaikkaa. Hän menee aluksi kirjastoon tutkimaan lähiseutujen paikallislehtiä. Pian hän pääsee jäljille. Kirkko on jo perustettu, joten hän menee sen kotikaupungin paikallislehden toimitukseen tutkimaan arkistoja. Lopulta löytyy kiinnostava uutinen. Paikallinen sheriffi on pidättänyt ja siinä yhteydessä tappanut uskonnollisen kiihkoilijan. Metsästäjä on nyt löytänyt kohteensa. Hän päättää matkustaa kauemmas menneisyyteen, sille paikalle missä pidätys tulee tapahtumaan tunnistaakseen saaliinsa.

Näin hän tekeekin, mutta paikalla ei ole ketään. Sen sijaan hän huomaa, että pikkukaupungin asukkaat seuraavat häntä. Hän on herättänyt huomiota liikkuessaan kaupungilla, sillä hänen vaatetuksensa ei ole aivan onnistunut ja puheessakin on outo korostus. Asukkaat epäilevät häntä kommunistien agentiksi. Eletään kylmän sodan kuumaa kautta, ja viranomaiset ja tiedotusvälineet varottavat jatkuvasti kommunisteista. Hän noutaa kallon aikakoneesta, ehkä profeetta on tunnistettavissa kaupunkilaisten joukosta. Mutta sitten hän vilkaisee peiliin ja huomaa että kallolla on samanlaiset hampaat kuin hänellä itsellään. Nyt hän oivaltaa tilanteensa. Hän pitää kädessään omaa kalloaan, hän itse on profeetta.

Metsästäjä menee takaisin ulos. Sheriffin miehet lähestyvät, ja kaupunkilaiset ovat asettuneet seuraamaan tilannetta kuin hyvääkin näytöstä. Kaupunkilaiset alkavat pilkata Metsästäjää. ”Hei punikki, etkö aio puolustaa itseäsi? Aiotko heittää pommin?” Tämä on ratkaiseva hetki. Hänellä on tehokas ase, ja hän voisi hetkessä tappaa sheriffin miehineen, mutta olisiko se järkevää? Hän huutaa kaupunkilaisille: ”Hyvät ihmiset! Olen oivaltanut ihmeellisen asian. Se joka kääntää aseen lähimmäistä vastaan, tuhoaa itsensä! Mutta joka luovuttaa elämänsä, saa syntyä uudelleen”. Metsästäjä on löytänyt ratkaisun tukalaan tilanteeseensa. Hän hymyilee ja odottaa luottavaisena ennalta määrättyä kuolemaansa.

Tämä Dickin novelli kuvaa hyvin hänen omaa kirjoitustyyliään ja tieteiskirjallisuutta ylipäätään. Hän ei välttämättä usko aikamatkailuun eikä yritä selittää sitä todeksi. Hän ei välttämättä usko ylivoimaiseen teknologiaan, vaikka näyttää mitä siitä voi seurata. Hän ei myöskään usko eugeniikkaan. Hän  ei välttämättä pidä uskontoja totena, vaikka rakensikin novellin Raamatun lauseen ympärille. Nämä kaikki ovat mieltä kiihottavia ajatuksia ja ne ovat ihmiskunnan kulttuuriperintöä. Ja niistä saa rakennettua ainutlaatuisen kiehtovia ajatuksia, kertomuksia ja moraalisia asetelmia. Sellaisia, joihin realistinen kirjallisuus ei yllä. 

 

Moskova 1991 ja historian loppu

Lehdistö on muistellut Neuvostoliiton vallankaappausta elokuussa 20 vuotta sitten. Se sinetöi lopullisesti erään maailmanjärjestyksen päättymisen. Tiedämme, mitä siitä seurasi, mutta varmaankaan emme tiedä, miksi niin tapahtui. Julkinen sana etenee tapauksesta toiseen, kriisistä toiseen, henkilöstä toiseen. Historianselityksemme rakentuu tällaisista palasista. En tiedä, miksi niitä tulisi nimittää. Ikoneiksi, metaforiksi, lyhyiksi, tunnevoimaisiksi välähdyksiksi kuvia, ääniä, kasvoja, sanoja, lauseita, käsitteitä.

Pinnallistuuko aikamme? Rakennammeko analyysimme pikakuvien ja nopeasti lyötyjen leimojen varaan. En osaa sanoa. Luin kesälukemiseksi Plutharkoksen "suurien miesten elämänkertoja", nuo miehethän olivat sellaisia kuin Julius Caesar, Aleksanteri suuri, Antonius, Brutus, Perseus.... Enkä ollut vakuuttunut. Ehkä aikanaan historianselitys rakentui hieman järeämmistä ja harvalukuisemmista palikoista - mutta nuo palikat ovat kyllä varsin epäilyttäviä.

Median analyysi vaikkapa Neuvostoliiton hajoamisesta perustuu tiettyihin oletuksiin poliitikkojen persoonista ja kansainvälisen politiikan voimasuhteista. Mutta se kuva, että esimerkiksi Neuvostoliitto olisi hajonnut ulkovaltojen painostuksen takia tuntuu oudolta. Onhan siinä kuvassa joku totuuden siemen, mutta on helppo huomata, että itse asiassa sekä USA että suuret Euroopan maat yrittivät pikemminkin pitää Neuvostoliiton kasassa, lähes loppuun asti.

Ajatellaanpa asioita hieman toisin. Ne olosuhteet, joiden puitteissa politiikkaa tehdään, syntyvät hyvin suurten ihmisjoukkojen toiminnan tuloksena. Enkä tarkoita nyt äänestäjiä vaalikarjana, vaan ihmisiä, jotka rakentavat yhteiskunnan aineellista ja kulttuurista perustaa. Tiedemiehet, insinöörit, liikemiehet, lääkärit, taiteilijat ja kirjailijat - ja laajemmin ottaen kaikki vakavat ammatti-ihmiset - liikkuvat rakenteissa ja verkostoissa, jotka eivät noudata maantieteen rajoja, kansallisia rajoja tai kielirajoja, eivätkä ne myöskään piittaa niistä ajatuskarsinoista, joihin poliitikot yrittävät ajaa kuviteltuja kannattajiaan. Pikemmin asia on päinvastoin, nuo ihmiset, käytäntöjen sankarit, ikään kuin suodattuvat rakennettujen muurien, esteiden, suljettujen ovien läpi.

En väitä, että nämä toimeliaat ihmiset olisivat kokonaan immuuneja ennakkoluuloille. Näyttäisi kuitenkin siltä, että ainakin joskus he sanovat EI. Kylmä sota ja ydinasevarustelu olivat niitä asioita joille sanottiin ei, tai pikemminkin, niistä ei piitattu, ne jätettiin huomiotta. Kunnes äkkiä ne harvat mutta mahtavat ihmiset, joille ne edelleen olivat tärkeitä, huomasivat olevansa yksin.

Minulle on tullut sellainen tunne, että ollessani mukana, omalla vähäisellä panoksellani, tutkimusmaailmassa ja kansainvälisissä avaruusohjelmissa, tuo maailma paljastui minulle. Ja pidin siitä. Kerron siitä ehkä myöhemmin lisää.

Elokuussa 1991, Moskovassa, maailma seisahtui - ja alkoi kulkea uuteen suuntaan. Mutta niin kuin tiedämme, historia ei loppunut. Tuli uusia ideologioita, valtapoliittisia ideologioita, uskontoon verhoiltuja ideologioita - ja finanssipoliittisia ideologioita. Pahoja asioita tapahtui edelleen. Ja tapahtuu.

Olisiko jotain yhtä kauheaa kuin kylmä sota? Jotain sellaista, jolle nuo toimen ihmiset sanovat EI? Jotain pakkoa, josta on pakko olla piittaamatta? Ehkä sellainen asia todella saa ihmiset taas kerran verkottumaan ja suodattumaan. Minusta sellainen asia todella on näkyvissä: ihmiskuntaa uhkaava ekologinen kriisi ja resurssikriisi. Vaikka juuri nyt lähestymme sitä jotenkin kierosti, finanssikriisien kautta.

Kun Euroopan muurit murtuivat

Berliinin muurin murtumisen vuosipäivänä erilaisilta ihmisiltä kysytään, mitä se heille merkitsi. On se varmaan aika abstrakti asia niille, jotka eivät ole itse eläneet aktiivista elämäänsä kylmän sodan kaudella, tai jotka eivät muista miltä tuntui Kuuban kriisin aikana.  Kun mietittiin, syttyykö kolmas maailmansota ensi viikoilla, vai voisiko käydä niin hyvin, että se tulee vasta ensi vuonna?

Toisin sanoen valtava ilo ja helpotus. Joka tuntuu vieläkin.

Työni takia olin silloin tällöin tekemisissä Neuvostoliiton tai Itä-Euroopan tutkijoiden ja insinöörien kanssa. Tapasin heitä konfrerensseissa ja kokouksissa, joskus myös Itä-Euroopassa tai Neuvostoliitossa. Se oli monin tavoin hankalaa ja ahdistavaa.

He pitivät länsimaisia ihmisiä outoina, Olimme kadehdittuja, ja ilman muuta tavattoman rikkaita kaikki. Vaikea oli siihen väittää vastaan, olisi pidettyy rikkaina snobeina.Yleensä ei puhuttu politiikkaa, se oli molemmille osapuolelle helpotus,  Jos olisi puhuttu, olisi kuitenkin ollut epäily, että olisin voinut ilmiantaa heidät.  Parasta oli, kun joku asia tuli esiin ohimennen, vaikka vitsin muodossa.  Ja saatoimme nyökätä toisillemme, niinhän se oli. Sanaton ja turvallinen yhteisymmärrys.

Tuliaisia ei heille oikein voinut viedä, paitsi ihan vaatimattomia, matkamuiston tyyppisiä. Muu olisi ollut hankalaa ja alentuvaa. Myyntimiehet, jotka kävivät usein Neuvostoliitossa, saivat hienovaraisia toivomuksia "pikku lahjoista".  Jos niihin suostui, toivomuslista alkoi paisua ja tulla yhä oudommaksi, niinkuin Helsingin metrotoimiston virkamiesten lahjuslista 1970-luvulla. Tuttu myyntimies kertoi aloittaneensa viemällä viisi kiloa rautanauloja. Liiketuttavalla kun oli omakotitalon rakennusprojekti. Venäläinen tullimies naureskeli nauloille. Tuttavani lopetti tuliaisten viennin, kun häneltä pyydettiin painokonetta.

Itäeurooppalaiset olivat kyynisiä ja ahdistuneita, ja jotenkin liian intellektuelleja. He kuvittelivat myös oudosti, että me suomalaiset olisimme jotenkin samanlaisessa asemassa. Mahdotonta oli sitä luuloa murtaa, he olivat hyvin epäluuloisia kaikenlaisille "totuuksille". He tiesivät paljon, omien kanaviensa kautta, mutta heidän tiedoissaan oli outoja aukkoja. Unkarilainen tuttavani kertoi ihmeissään, että ennen sotaa Unkarissa oli todella paljon juutalaisia, mutta sodan jälkeen he olivat kadonneet. Asia oli jotenkin hänelle uusi, sillä siitä ei edes sosialistisessa Unkarissa haluttu puhua. Heidän kyynisyyttään kuvaa, kuinka sama tuttavani muurin murtumisen jälkeen murisi: nämä uudet poliitikot ovat vielä hullumpia kuin kommunistit.

Venäläiset muistan erilaisina. He olivat jotenkin lapsenomaisia, aidosti innostuvia. Muistan olleeni Moskovassa, hiukan ennen tai jälkeen muurin sortumisen. Kävelimme isäntiemme kanssa ympäri öistä Moskovaa, kädet toistemme hartioilla ja olimme hulluina ilosta. Minäkin, se tarttui. Edessämme oli uusi kullanhohtoinen tulevaisuus.