Merkkejä älykkyydestä

Älykkyys on tärkeä ja tavoiteltava inhimillinen kyky. Mutta lähemmin tarkastellen, emme lainkaan tiedä, mistä siinä on kysymys. Tämä on paradoksi, jota olen pohtinut aiemmassa kirjoituksessani Älykkyys– laajempi näkökulma. Älykkyys on syvästi kulttuuriimme kietoutunut käsite, joka on meillä jokapäiväisessä käytössä. Silti emme tiedä siitä juuri mitään. Se näyttää jopa lähes tyhjältä sanalta. Se on illuusio, se on lumetta. Käytämme sitä vain siksi, että se on kätevä ja hyödyllinen monen asian selittämisessä.

Ja kuitenkin: emme voi edes kuvitella tulevamme toimeen ilman tuota sanaa, koska olemme varmoja, että sen taustalla on jotain merkittävää. Emme vain tiedä, mitä tuo tärkeä ja merkittävä on. On jonkinlainen paradoksi, että käsitteelliset vaikeutemme älykkyyden kanssa alkoivat vasta, kun sitä opittiin mittaamaan täsmällisesti. On intuitiivisesti uskottavaa, että epämääräisesti määriteltävissä oleva älykkyys ilmenee kykynä selviytyä ongelmallisissa tilanteissa. Tämän idean pohjalta ranskalainen psykologi Alfred Binet kehitti Ranskan valtion toimeksiannosta ensimmäiset älykkyystestit vuonna 1903. Tarkoitus oli löytää koululaisia, jotka tarvitsisivat tukiopetusta, siis koulutuksen tasa-arvoisuuden kehittäminen. Vähitellen osoittautui, että testit ovat yllättävän luotettavia, ja että ihmisen älykkyys on varsin pysyvä ja vakaana säilyvä kyky. Älykkyyden mittaamisesta tulikin kokeellisen psykologian suuri menestystarina.

Älykkyystestejä alettiin soveltaa mitä erilaisimmilla aloilla, kuten ammatinvalinnassa, rekrytoinnissa ja psyykkisen soveltuvuuden arvioinnissa. Vanhastaan on ajateltu, että on olemassa erilaisia älyn lajeja. On esimerkiksi kielellistä älykkyyttä, kuvallista älykkyyttä ja matemaattista älykkyyttä. Tarkemmissa tutkimuksissa löydettiin myös salaperäinen yleisälykkyyden tekijä eli g-faktori. Osoittautui, että jos henkilöllä mitataan korkea g-faktori, se ennustaa suoriutumista hyvinkin erilaisissa ”älyä vaativissa tehtävissä”. G-faktoria mitataan varsin abstrakteilla kuviotehtävillä. Vähitellen alkoi kuitenkin kiteytyä outo ongelma. Älykkyyttä pystytään selvästi mittaamaan, mutta mitä ihmettä siinä oikein mitataan?

Ikivanha, jo antiikin filosofien tuntema ajatus on, että älykkyys on kykyä suoriutua loogisessa päättelyssä. Entä jos asetelmaa hieman kyseenalaistetaan: miten ”standarditesteillä” määritelty älykkyys mahtaa korreloida loogisen päättelykyvyn kanssa? Osoittautuu, että ei niin hyvin kuin voisi luulla. Kaikki älykkäät eivät ole taitavia logiikassa, kun taas vähemmän älykkäät voivat suoriutua hyvin. Matematiikan suhteen tilanne on hieman saman kaltainen. Korkea mitattu yleisälykkyys ei välttämättä ennusta hyviä matematiikan taitoja. Tilanne on ehkä vielä oudompi, kun tarkastellaan shakkipeliä. Shakissa vallitsee pelitaitojen mukaan määräytyvä luokitus, johon kuuluu eri tasoisia mestareita. Shakki on siis hyvä vertailukohde. Shakkia pidetään yleisesti suurta älykkyyttä vaativana pelinä. Shakin suurmestareiden keskuudessa tehty tutkimus tuottaa kuitenkin yllättävän tuloksen. Shakin suurmestareiden mitattu älykkyys ei poikkea lainkaan väestön keskimääräisestä älykkyydestä, tosin eräissä testeissä he ovat aavistuksen verran keskimääräistä älykkäämpiä.

Tämä kaikki tuntuu ristiriitaiselta. Älykkyys ei kuvaa ihmisen henkistä toimintaa tyhjentävästi. Harjaantuminen ja oppiminen ovat käytännössä vähintään yhtä tärkeitä kuin synnynnäiset kyvyt. Älykkyyden rinnalle tai täydennykseksi on kehitetty muitakin ihmisen mielen mittareita. Älykkyys, mitä ikinä se onkin, on erittäin arvostettua, mutta sen yhteys sosiaalisuuteen on epäselvä. Sitä varten on kehitetty persoonallisuutta kuvaavia piirteitä, erityisen kuuluisa on niitä sanottu big five. Sen osatekijät ovat avoimuus, tunnollisuus, ekstroverttisyys, sovinnollisuus ja neuroottisuus. Nämä nimitykset kuvaavat varsin hyvin, mistä on kysymys. Niiden mittaaminen ei kuitenkaan ole lainkaan niin suoraviivaista tai luotettavaa kuin älykkyyden testaaminen.

Älykkyyden vakaa mitattavuus ja sen korkea sosiaalinen arvostus houkuttelevat testitulosten konkreettiseen soveltamiseen. On ilmeistä, että älykkyydestä on vaara tulla eräänlainen ihmisarvon mitta. Siitä on vain pieni askel rodunjalostukseen, ja älykkyys tuntuu epäilemättä paremmalta kriteeriltä kuin kovin subjektiivisesti arvioitavat ulkonäön piirteet. Natsien hallitsemassa Saksassa pantiin toimeen eugeniikkaohjelmia, joissa ihmisiä steriloitiin ja jopa tuhottiin vähäisen älyn perusteella. Myös tieteiskirjallisuus on käsitellyt samaa teemaa, älykkäiden ihmisten utopiayhteiskunnat on yleensä lopulta paljastettu dystopioiksi.

Älykkyyden kulttuurihistoriaan näyttää siis liittyvän synkkä sivujuoni. Ehkä se saa suhtautumaan varovaisuudella älykkyystestien laajempaan yhteiskunnalliseen hyödyntämiseen. Niitä ei käytetä valittaessa opiskelijoita kouluihin ja korkeakouluihin, vaikka älykkyystestit aikanaan kehitettiinkin ennustamaan koulumenestystä. Niille on kyllä muita sovelluksia. Eräät rekrytointiyritykset eli head hunterit käyttävät älykkyystestejä valitessaan rekrytoitavia. Yleisesti testaukseen liitetään myös persoonallisuutta mittaavia testejä. Siihen voi vain todeta, että menettely on sekä kyseenalaista että vailla tieteellistä pohjaa. Monet asiantuntijat pitävät sekä älykkyyden että persoonallisuuden mittauksen relevanssia olemattomana. Asia on jopa kiusallinen, sillä rekrytointiyrityksissä toimii paljon koulutettuja psykologeja.

Mitattu älykkyys ei juurikaan kehity iän myötä eikä harjoittelemalla. Tämä ei tosin ole täysin totta. Pitkällä aikavälillä mitattuna teollistuneiden maiden väestöjen älykkyyden on havaittu kasvaneen tasaisesti koko 1900-luvun ajan. Sitä sanotaan keksijänsä mukaan Flynnin ilmiöksi. Muutos on sen verran nopeaa, että sen täytyy johtua biologisen evoluution sijasta aivan muista syistä: muutoksista ravitsemuksessa, perherakenteissa, arvoissa, työelämässä ja koulutusjärjestelmissä. Toisaalta eräissä teollistuneissa maissa havaittiin älykkyyden lähteneen uudelleen pienenemään 1990- luvun lopulta alkaen.

Eräs kiinnostava älykkyyden piirre on sen tarjoama pitkittäisvalotus: miten älykkyys muuttuu ihmisen elämän aikana. Älykkyyden vanha perusteoria on, että älykkyys ei juurikaan muutu aikuisiällä. Tämä pitää jossain määrin paikkansa älykkyyden yleistekijän suhteen. Sen sijaan monet älykkyyden osatekijät kehittyvät jatkuvasti koko elämän ajan. Yleistekijän suhteellinen vakaus on hyödyllinen ilmiö kliinisessä diagnostiikassa. Sen heikkeneminen voi olla ensimmäinen oire joissakin vakavissa sairauksissa.

Tämän kirjoituksen eräs heräte on viimeaikainen keskustelu matematiikan arvosanojen merkityksestä ja niiden painoarvosta korkeakoulujen pääsykokeissa (esimerkiksi artikkeli Helsingin sanomien tiedepalstalla 10.6.2021). Asiaan liittyy erilaisia käsityksiä matematiikasta. Eräs yleinen väite on, että matematiikan opiskelu kehittää lapsien älykkyyttä. Se ei näytä pitävän paikkaansa, kuten edellä todettiin. Matematiikan ja älykkyyden välillä ei ole selvää yhtäläisyysmerkkiä. Sen sijaan matematiikan opiskelu kehittää matematiikan taitoja ja valmiuksia oppia lisää ja vaikeampaa matematiikkaa. Ja ennen kaikkea matematiikka on välttämätöntä työelämässä. Se on välttämätöntä jo kaupankäynnissä, talouden hoidossa ja käsityöläisammateissa. Jopa niin sanotut ihmistieteet, lääketiede ja yhteiskunnalliset tieteet nojaavat matematiikkaan. Tutkimusdataa käsitellään tilastotieteen menetelmin, eikä tutkimustulosten ymmärtäminen ja tulkinta edes onnistu ilman tilastomatematiikan perustietoja. Luonnontieteitä tai tekniikkaa puolestaan ei voi edes kuvitella ilman matematiikkaa.

Vaikka matematiikka ei juurikaan edistä mitattavaa älykkyyttä, sillä on kuitenkin kehittävä vaikutus mielen taitoihin. Matematiikka nimittäin kehittää niin sanottua metakognitiota. Se tarkoittaa kykyä arvioida kriittisesti omaa ajattelua. Ihmisen ajattelu perustuu vahvasti intuitioon, välittömään oivallukseen. Mutta onko intuitio kuitenkaan oikea? Sen arviointi ja kyseenalaistaminen on tärkeä ajattelun taito. Ensimmäiseksi mieleen tuleva vastaus tai vaihtoehto ei välttämättä ole oikein.

Toinen matematiikkaa sivuava aihepiiri on opeteltujen kykyjen siirtyminen erilaisten henkisen toiminnan alueiden välillä. Yleisesti ajatellaan, että matemaattisilla taidoilla on yhteyksiä musikaalisuuden ja kielellisten kykyjen kanssa. Niiden suoraa vaikutusta toisiinsa on kuitenkin vaikea osoittaa. Asiaa hämärtää myös se, että älykkyyden mitattavissa oleva yleistekijä, g-faktori näyttää selvästi liittyvän suoriutumiseen edellä mainituilla aloilla. Edellä väitettiin, että älykkyys ei ole sama asia kuin matemaattiset taidot. Asia on kuitenkin paljon mutkikkaampi, jokin yhteys siinä näyttää kuitenkin olevan.

Mitä tästä kaikesta voisi päätellä? Eräs asia jä usein mainitsematta. Huippusuorittajien omissa lausunnoissa se kyllä tulee esiin, mutta se näyttää väistävän systemaattista tieteellistä valotusta. Tuo tekijä on palava innostus tai intohimo. Hyväksi shakinpelaajaksi oppii vain tiiviillä harjoittelulla. Sama pätee matematiikkaan, sanataiteisiin ja erityisesti musiikkiin. Toinen suoriutumiseen vaikuttava tekijä on vieläkin heikommin tunnettu, ainakin tässä yhteydessä. Ajatteluun ja päätöksentekoon näyttää liittyvän esteettinen vaisto. Jopa matemaatikot ja tieteentekijät kuvaavat onnistumisiaan sanalla ”kauneus”. Aivan ilmeisesti sillä on jotain tekemistä intuitiivisen ajattelun kanssa. Mutta ”kaunis” tuntuu olevan jotain muuta ja ehkä myös jotain enemmän kuin vain ”hyvä” tai ”onnistunut”.

Matematiikan korostunutta roolia esimerkiksi opiskelupaikkojen jaossa on myös arvosteltu, ja aivan syystä. Ihmisten kyvyt ja kiinnostuksen kohteet ovat erilaisia. Kaikki eivät koe ymmärtävänsä matematiikkaa eikä se välttämättä sytytä henkistä paloa. Ja sama koskee musiikkia, taiteita tai halua tietää ja oppia uusia asioita. Olen yllä pyrkinyt selventämään, kuinka matematiikka tai älykkyys eivät riitä kuvaamaan ihmisen henkisten kykyjen koko loistoa ja kirjoa. Esimerkiksi käden taidot, kielen taidot ja sosiaaliset kyvyt jäävät helposti luokitusten ja arviontien ulottumattomiin. Ihmiset eivät myöskään ole muuttumattomia. Kiinnostukset ja kyvyt kehittyvät ajan myötä. Jotkut löytävät itselleen kapeita keskittymisen kohteita, toiset ovat renessanssi-ihmisiä, jotkut kulkevat elämän läpi kepein askelin ja ihmetellen, ja toiset välinpitämättöminä, masentuneina tai ahdistuneina. Tärkeää olisi, ettei mikään valinta tai päätös sulje ovia lopullisesti. Jotta löytyisi uusia ovia avattavaksi ja uusia polkuja kuljettaviksi.

Älykkyys – laajempi näkökulma

Älköön tiede enää olko riippuvainen yhden ainoan ihmisen vapisevassa kädessä lepattaen palavasta soihdusta, olipa hän kuka tahansa.

Francis Bacon (Prometheus- vala, ote)

Olen aiemmin kirjoittanut älykkyydestä sen tavanomaisessa merkityksessä (Äly ja superäly). Tällainen näkökulma on kovin ihmiskeskeinen, ja vaikka itse siitä kirjoitinkin, jäin tyytymättömäksi. Minusta ihmiskeskeinen näkökulma rajoittaa älykkyyden ymmärtämistä. Syvempi ymmärtäminen on tarpeellista monesta syystä. Sillä vaikka älykkyys on ongelmallinen käsite, se on kuitenkin hyödyllinen. Erityisesti laajennettu älykkyyden käsite auttaa ymmärtämään paremmin ihmisten ja ihmisyhteisöjen käyttäytymistä. Mutta se selittää myös meitä ympäröivää luontoa. Ja antaa vastauksia tekoälyä koskeviin kysymyksiin. Tämä ei varmaankaan ole ollenkaan ilmeistä. Asia selviää vain tutkimalla sitä lähemmin.

Älykkyys erityisenä asiana näyttää alun perin juontuvan vanhoilta ajoilta ja ihmisen ajattelun pohtimisesta. Antiikin kreikkalaiset tunnistivat useita erilaisia älyn lajeja. He erottivat toisistaan viisauden, nokkeluuden, ja oveluuden. Jo muinoin virinnyt logiikan tutkimus oli ehkä yritys systematisoida älyä. Oman aikamme psykologia tarttui uudella otteella älykkyyteen, tarkoituksena tehdä siitä ihmisten kontrolloinnin väline. Määriteltiin erityisiä älykkyystestejä, joiden avulla ihmisiä voitaisiin jaotella luokkiin ja ryhmiin. Ihmisen olemus, siis ”hyödyllinen” olemus haluttiin tiivistää yhteen numeroarvoon. Älykkyydelle koetettiin määritellä myös sen osatekijöitä, faktoreita. Toisaalta eräänlainen kaiken kattava älykkyyden kuvaaja, yleistekijä, g-faktori on kuitenkin tullut jonkinlaiseksi älyn tutkijoiden viisasten kiveksi. Älyä yleisesti luonnehtivalle ominaisuudelle on keksitty myös tieteelliseltä kalskahtava nimi: kognitiivinen kapasiteetti.

Tämänhän me jo oikeastaan tiedämme, mutta siinä ei vielä ole kaikki. Perinteiseen älykkyyden käsitteeseen liittyy sen pimeä puoli. Sillä on ollut vahva kytkentä eugeniikkaan ja rasismiin Älystä tehtiin ”tieteellisesti neutraali” ihmisarvon mitta. Älykkyyden ympärillä tuntuu yhä leijuvan polttouunien käryä. Joten onko järkeä laajentaa älykkyyden käsitettä, johtaako se johonkin vielä pahempaan? Huolestuneelle lukijalle vastaan heti: ei minusta. Ja teen pienen juonipaljastuksen: perinteinen äly on suuresti yliarvostettua.

Kauan sitten luin jostakin älykkyydelle seuraavanlaisen määritelmän: se tarkoittaa kykyä toimia tarkoituksenmukaisesti uudenlaisessa tilanteessa. Tämä on hyvä luonnehdinta. Se tuo esille älykkyyden positiivisen puolen, liittää sen toimintaympäristön muutoksiin, ja jättää muutenkin tilaa ajatuksille. Älyyn liittyy muutoksen ja selviytymisen vivahteita. Entä kenen kannalta älykäs toiminta on hyödyllistä: yksilön, yhteisön vai lajin? Vai onko hyöty jotain vielä laajempaa?

Älykkyys koetaan perinteisesti yksilön ominaisuutena, mutta onko siinä mitään yksilön omaa? Oikeastaan äly toimii lajin ja ympäristön määrittämässä lokerossa. Vanha kysymys yksilön ja yhteisön suhteesta saa uuden merkityksen. Kyseessä ei ole vastakkainasettelu, vaan dynaaminen suhde. Tarkkaan ottaen yhteisöllä ei ole mitään omaa kapasiteettia, vaan jokainen yksilö tekee ratkaisut ja toiminnat lajin evoluution tuottamien resurssien varassa. Ja huomaamattaan kantaen vastuuta lajin tulevaisuudesta. Sillä tietenkin tuo yksilö näkee ja ymmärtää vain oman suppean maailmansa ja suorittaa vain ne rajatut asiat, joihin se kykenee.

Tätä asiaa havainnollistavat erinomaisesti yhteiskunnissa elävät hyönteiset. Yhden muurahaisen kognitiivinen kapasiteetti on kovin pieni. Lisäksi sen hermostossa on suuri joukko automaattisia toiminnallisia malleja, nekin yksinkertaisia. Mutta yhdessä toimivien muurahaisten yhteiskunta toimii ikään kuin se olisi hyvin älykäs, ja lisäksi tavattoman joustava mukautumaan erilaisiin olosuhteisiin ja tilanteisiin. Tiede ei tarkkaan ottaen osaa mallittaa tällaista toiminnallisuutta. Kollektiivinen äly, kyborg-älykkyys on pitkään ollut sekä tieteiskirjailijoiden että tutkijoiden mielenkiinnon kohteena, mutta ongelma on todella vaikea. Asia kiinnostaa toki myös insinöörejä. 1980- luvulla neuvostoliittolainen kollega kertoi minulle, että Leningradin sähköteknisessä ylioistossa (LETI) tutkittiin aikanaan kollektiivisia automaatteja. Puolalainen tieteiskirjailija Stanislaw Lem vieraili laitoksessa, ja tuloksena syntyi kirja Voittamaton.

Kyborg- älykkyys on aivan yhtä olennaista myös hyönteisissä, jotka eivät elä tiukasti organisoiduissa yhteiskunnissa. Se on vain vähemmä silmiinpistävää. Kyborg- äly on monien eliöiden ja myös ihmisten tärkeä ominaisuus. Kulttuurissamme, esimerkiksi tieteessä ja tekniikassa huomio kiinnitetään yksilösuorituksiin, vaikka nämä toiminnan muodot ovat mitä suurimmassa määrin yhteisöllisiä: ne lepäävät ja kehittyvät lukemattomien sukupolvien ja toimijoiden luoman henkisen perinnön varassa. Yhteisöllisesti tuotetun älyn näkökulma ei ole täysin uusi, mutta se on edelleen heikosti tiedostettu. Jo brittiläinen taloustieteilijä David Hume (1711 - 1776) kummasteli, kuinka yksinkertainen työmies (”stupid mechanic”) pystyi luomaan aikansa merkittävimmän esineen, linjalaivan.

Tietenkään kaikki eliöt eivät luon tiedettä ja tekniikkaa. Älyllisessä kapasiteetissa on evoluution myötä syntyneitä eroja. Ihmiskunnan poikkeuksellinen kyvykkyys edellytti symbolisen viestinnän tasoa – se loi mahdollisuuden suurien järjestäytyneiden yhteiskuntien muodostamiseen. Tarvittiin siis tälle tasolle yltävä älykkyyden minimimäärä. Teollisen teknologian ja luonnontieteen kehittyminen edellyttää puolestaan kieltäkin vaativampaa matemaattisen kyvykkyyden tasoa, koska sen varassa voidaan viestiä tekniikasta ja tieteestä kollektiivisesti. Ns. nerot eivät ole olennaisia, pikemminkin riittävän erilaiset yksilöt.

Jos palataan aivan erilaiselle tasolle (en mielelläni sano ”matalammalle”), voisimme pohtia kasvien älykkyyttä. Ja tosiaan, kasvit OVAT älykkäitä. Mutta niiden aikaskaala on niin erilainen, että emme lainkaan huomaa sitä. Kasvit reagoivat tavattoman hitaasti, ne ovat kiinnittyneet paikalleen, ja niiden liikkeet ovat liian verkkaisia. Mutta kasvipopulaatioina ne reagoivat ja mukautuvat muutoksiin, ja lajeina myös muuntuvat.

Nyt olemme päässeet suorastaan perustasolle, perimän ja DNA:n tasolla. Ja siellä voimme erottaa vielä hitaamman älykkyyden lajin, joka kehittyy evoluution kautta. Tässä on syytä palata muurahaisten yhteiskuntaan. Kollektiivinen älykkyys auttaa muurahaisyhteisöä toimimaan tehokkaasti ja mukautumaan muuttuviin olosuhteisiin. Sen sijaan muurahaisten peruskyvyt ja toimintarutiinit eivät ole kollektiivisen älyn kontrollissa. Ne muuttuvat tavattoman hitaasti evoluutiomekanismin kautta, missä muutokset koodautuvat suhteellisen pysyvästi DNA:han.

Ehkä nyt alamme erottaa älykkyyden perimmäisen mekanismin. Luonto on älykäs järjestelmä.

Laajennetaan edelleen näkökulmaa. Olemme nähneet älykkyyden dynaamisen voiman populaatioiden ja lajien tasolla. Mutta aivan samoin kun alussa sanoin, että älykkyys ei ole pelkästään yksilön ominaisuus, voimme sanoa, ettei se ole myöskään pelkästään lajin ominaisuus. Laji on toki eräs biologinen systeemi, jonka puitteissa sen yksilöiden äly vaikuttaa. Mutta luonto on jotain muuta, se on kaikkien lajien kokonaisuus. Nyt joudumme sellaiselle biologisen systeemiteorian alueelle, joka on merkittävästi mutkikkaampi ja monisyisempi kuin keskenään samankaltaisten toimijoiden muodostama kollektiivinen automaatti. En lainkaan ihmettele, ettei tiede ole vielä juurikaan tuottanut tällaisen heterogeenisten toimijoiden kollektiivisen automaatin teoriaa. Siinä vasta vaikeusastetta riittää.

Älykkyyden laajempi tarkastelu tuotti niin huimia visioita, että en edes yritä muodostaa kokoavaa loppulausetta.