Lähihistoriassa on aika, jonka muistan hyvin. Tuota aikaa sanottiin juppiajaksi. Nimi tuli Amerikan maasta ja amerikan kielestä. Young, urban, professional. Ihmisen korkein kehitysaste, johon monet uskoivat ja jota monet tavoittelivat. Suomessa tuo ilmiö kuitenkin karkasi pahasti käsistä. Ihmiset saivat todella aivan yllättäen aivan liikaa rahaa. Se johtui onnettomista yhteensattumista ja ymmärtämättömästä politiikasta. Kokoomuspuolue pääsi hallitukseen ja alkoi toteuttaa ideologista unelmaansa. Se halusi lopettaa pankkien toiminnan säätelyn (se kun haiskahti kovasti sosialismilta) ja vapauttaa rahoitusmarkkinat (kukapa ei haluaisi toimia vapauden airueena). Se, mitä siitä seurasi, onkin historiaa, vaikka se alkaa olla jo unohdettu. Seurasi nimittäin sotia lukuun ottamatta itsenäisen Suomen suurin taloudellinen ja inhimillinen katastrofi. Tapahtumat on dokumentoitu monissa kirjoissa jo 1990-luvulla, enkä aio nyt ruotia asiaa enempää.
Tuo tapahtuma valottaa mainiosti sitä, mitä tapahtuu kun on liikaa rahaa. Tavallisen ihmisen pään raha näyttää sekoittavan, ellei hän lukeudu siihen harvalukuiseen aristokratiaan, joka on tottunut rahan jatkuvaan läsnäoloon sukupolvien ajan ja osaa suhtautua siihen rauhallisesti. Useimmille raha on, jos ei niukka hyödyke, niin kuitenkin varoen käsiteltävää tavaraa. Äkillinen runsaan rahan aika saattaa tuottaa harkitsemattomia ostoksia tai investointeja, mutta kuitenkin jonkinlaisen kohtuuden rajoissa. Jos ihminen taas on seikkailunhaluinen ja samalla tottunut rahan käsittelyyn, hän näkee rahassa mahdollisuuden. On tartuttava nopeasti tilaisuuteen, koska se voi mennä ohi. Ohjenuora on tuttu sekä katurosvojen maailmasta että bisnesmaailmasta: ”ota rahat ja juokse”.
Useimmille ihmisille raha on kuitenkin välttämätön resurssi oman talouden tai liikeyrityksen pyörittämiseen. Kun säännöt äkkiä muuttuvat, he ovat niiden ihmisten armolla, joiden neuvoihin he ovat tottuneet luottamaan. Siis näiden pankki- ja rahoituspuolen asiantuntijoiden, joiden asiantuntemus tosi paikan tullen osoittautuu kevyeksi. Suomen pankkikriisi jätti jälkeensä suuren määrän inhimillistä kärsimystä ja tuhoa.
Rahaa koskevissa asioissa kyse ei ole vain käytännön toimenpiteistä. Se näyttää muuttavan ihmisen maailmankuvan ja sitä myöten myös käsityksen omasta itsestä. Juppiajan ikoninen hahmo, toimittaja Jukka Keitele ryhtyi kutsumaan itseään pankkiiriksi ja alkoi pukeutua kuin jonkinlainen ihmishahmon ottanut Roope Ankka. Ja olihan hänellä rahaakin, sitä sai pankista. Pentti Kouri, jota talousneroksi luultiin, keksi että kansakunnan vauraus syntyy finanssioperaatioista ja hämmensi itse omilla oudoilla operaatioillaan. Entä mitähän mahtoi miettiä se näytelmäkirjailija, joka otti lainaa pankista – koska sitä suorastaan tyrkytettiin – ja osti kerrostalon Brysselistä. Ehkä rahan taianomainen kosketus sai draaman käänteet muuttumaan lihaksi, vaikka ne eivät enää totelleetkaan luojansa mielikuvitusta.
Itse olin hämmästynyt, kun entinen työtoverini, hieman hampuusin oloinen koodaaja, käveli vastaani lentokentällä ja selitti olevansa Nokian johdon neuvonantaja. Miehen olemus oli tuttu, mutta hän oli pukeutunut ainakin kaksi numeroa liian suureen pukuun ja jättimäiseen kravattiin. Hän oli ymmärtänyt, että oli nyt aiheellista hankkia ammattiin kuuluva bisnespuku, ja myös korostaa hieman vaikutelmaa – se olikin todella hätkähdyttävä.
On varsin ymmärrettävää, että raha saa pienen ihmisen pään pyörälle. Se näyttää tekevän pienelle ihmiselle saman kuin mitä valta tekee diktaattorille. Mutta diktaattorin korruptoituminen kestää vuosikymmeniä, jos lähtötaso on tavallisen ihmisen maailma. Tiedämme sen, kun olemme seuranneet Venäjän johtajan hidasta kehitystä varovaisesta ja järkevästä byrokraatista joksikin aivan muuksi. Raha sen sijaan iskee ihmiseen nopeasti ja voimalla kuin miljoona volttia. Ensin tulee shokki, joka tuntuu ilmeisen miellyttävältä. Sitten seuraa tottuminen uuteen rooliin, tai järkiintyminen – tai sekoaminen. Eikä aikaa tarvita kuin muutamasta viikosta muutamaan vuoteen.
Edellä mainitsin, että pankkikatastrofi on dokumentoitu tietokirjoissa ja tutkimuksissa. Ehkä enemmän kadunihmisen tunteita luotaa kuitenkin populaarikulttuuri. 1990- luvun alun Pahkasika-lehdissä juppiaika ja pankkien toiminta ovat suorastaan ehtymättömiä aiheita. Esimerkiksi vanha Turmiolan Tommi- sarjakuva vuodelta 1858 (!) saa siinä uuden tulkinnan. Aluksi Tommi viettää seesteistä elämää vaimonsa ja pienten lastensa kanssa. Mutta sitten hän onnettomuudekseen sattuu kulkemaan pankin ohi, ja sieltä huudellaan: ”Eikös Tommikin tulisi tänne ystävien seuraan”. Ja pian Tommi jo uhoaa: ”Pois alta risut ja männynkävyt, nyt tämä poika kuluttaa, ja luotolla!”
Rahan ihmisessä aiheuttama metamorfoosi on jonkinlainen etenevä prosessi, ja saman tapaista, organisaatioissa etenevää prosessia ole kuvannut kirjoituksessa "Parhaasta pohjalle”. Kiinnostavinta on, että organisaatiot joutuvat helposti samanlaisen hybriksen (ylimielisyyden aiheuttama harkinnan katoaminen; latojan huomautus) valtaan kuin yksittäiset ihmiset. Äkillisen ja ylenmääräisen rahan vaikutuksia on tavattu esimerkiksi kaupunkien ja kuntien ”toiminnan kehittämisessä”. Talousoppineiden mukaan rahan ylimäärää ei pidä kanavoida kansalaisille, koska se turmelisi heidän moraalinsa. Sen sijaan se pitää sijoittaa ”innovatiivisiin kehityshankkeisiin”, jotka tuottaisivat sitten lisää rahaa. Eli näin raha alkaakin turmella poliittisten päättäjien moraalia.
Sivumennen sanoen, tuskin koskaan ovat poliitikot olleet niin huolissaan kansalaisten moraalista, kun silloin kun pitäisi kohdistaa heihin sosiaalisia tukia. Moraaliin varjelemiseksi on vastustettu milloin mitäkin: terveyspalveluja, koulutusta, köyhäinapua, työajan lyhentämistä, rokotuksia ja niin edelleen. Jostain syystä raha ja hyvinvointi eivät kuitenkaan turmele niiden moraalia joilla sitä jo on.
Entä millaisia ovat olleet nuo innovatiiviset ja rahaa tuottavat kehityshankkeet? Koska julkinen valta ei voi harjoittaa suoraan teollista tai kaupallista toimintaa (se olisi sosialismia) nuo toimet pyrkivät lisäämään kunnan vetovoimaa, jotta paikalle saataisiin turisteja, jotka sitten toisivat rahapussinsa. Juppiajan iskusanoja oli elämysteollisuus, jolle pitäisi siis luoda rahaa pumppaamalla edellytyksiä. Vaasaan perustettiin Wasalandia, jonkinlainen huvipuisto. Samaa ideaa toisti Tervakosken Puuhamaa, Visulahden vahakabinetti ja Dinosauruspuisto, Pulkkilan univormunäyttely Militaria ja Kemin Jalokivigalleria. Monet näistä elämystehtaista ovat menestyneetkin, tai ainakin sinnitelleet vuosia niiden vuosien jälkeen jolloin oli liikaa rahaa. Oulussa silmäätekevät iskivät silmänsä Hietasaareen, tuohin lupaavaan aarresaareen, johon suunniteltiin köysirataa gondoleineen. Sitä ei tullut. Sen sijaan tiedekeskus Tietomaa menestyi ja selvisi talouskriisistä, vaikka se käynnistettiin pahimpaan juppiaikaan 1988. Helsingin seudun tiedekeskus Heureka seuraavalta vuodelta oli ja on myös menestys.
Mutta miksi kaivella nyt esiin mielikuvia ja esimerkkejä rahan turmelevasta vaikutuksesta? Tähän pitäisi nyt saada jonkinlainen aasinsilta, kaikkien bloggaajien rakastama laite. Ja aasinsilta tulee tässä. Elämme nyt eräänlaisen ekologisen juppiajan kulminaatiopistettä. Olemme tottuneet luonnonvarojen yltäkylläisyyteen. Ruokaa, energiaa, mineraaleja ja tyhjää tilaa toiminnan laajentumiseen riittää ympärillämme, ja kahmimme niitä itsellemme yhä lisää. Luonnonvaroja riittää niin kuin juppiaikana riitti rahaa ja pankkien valuuttalainaa.
Sitten kun se loppuu, tapahtuu todella ikäviä asioita. Ensimmäinen varoitusmerkki on hiilitase. Se antaa samanlaisen ehdottoman ja armottomin numeroin ilmaistun varoituksen kun juppiajan päättänyt korkotason nousu. Ja se merkki on nyt annettu.
Mitä voisi sanoa autoilijoille ja Ranskan keltaliiveille jotka protestoivat muutaman sentin polttoaineen hinnan nousua vastaan? Vaikka tämän: ”luulitteko todella, että maapallon turmeleminen on ilmaista huvia?”
 | |
| Tommi on saanut viinaa ... ei kun siis rahaa. |
