Luovuus on useimpien mielestä jotain kiehtovaa. Jotkut katsovat, että luovuus on vähälukuisten poikkeusyksilöiden ainutlaatuinen ja kadehdittava kyky. Toiset taas ovat sitä mieltä, että luovuus kuuluu ihmisen elämään erottamattomasti, riippumatta siitä, toimivatko he niin sanotussa luovassa ammatissa. Itse kannatan jälkimmäistä näkökulmaa. Luovuus on myös kiinnostanut minua älyllisesti, olen pohtinut, mitä se on. Olen oikeastaan ollut pitkään luovuudessa jollain lailla kiinni. Lapsesta saakka minua on pidetty ”luovana ihmisenä”, ja tällainen leima on seurannut minua myös halki aikuisen ikäni. Ja nyt tunnustan, että se on alkanut tuntua aina vain kiusallisemmalta. Koska minusta luovuus kuuluu kaikille, eikä sitä kukaan saa omia.
Sanoin jo että luovuus kiehtoo minua älyllisesti. Miten ihminen voi tehdä ja tuottaa jotain sellaista, joka on uutta, ja tavalla, jota ei voi oikein kuvailla. Olen tiivistänyt pohdintani kirjoitukseen Luovuus ahdistaa (verkkoblogi tai kirja Matkaseuraa, osa 1). Se on oikein hyvä esitys, enkä aio nyt toistaa sen sisältöä. Joten kannattaa lukea se ikään kuin alustukseksi. Sinä riisun luovuuden turhasta glooriasta ja näytän myös luovuuden pimeän puolen. Ja samalla koetan kertoa, mitä luovuus oikeasti on, tiedollisesti, kulttuurisesti ja henkisenä prosessina.
On kuitenkin näkökulma, jota en ole korostanut. Paitsi aivan vähän, kuvatessani käsitettä ja tilaa nimeltä flow. On nimittäin monta hyvää syytä pohtia sitä, miltä luovuus tuntuu. En kuitenkaan haluaisi puhua suorastaan subjektiivisen kokemuksen filosofiasta eli fenomenologiasta. Vältän sitä, koska filosofia koettaa käsitteellistää kokemisen. Ja tällaisesta esityksestä tulee jotain hyvin mutkikasta ja lähes käsittämätöntä. Ajattelen myös, ettei omaa kokemusta mitenkään voi kuvata. Paitsi kuvaamalla sen mekanismia ja rakennetta ja turvautumalla vertauskuviin. Joten yritän avata luovuuden kokemista tästä näkökulmasta – tulikohan tämä kuitenkaan selväksi?
Kirjoitukseni herätteenä oli kultakauden ajan kuvataiteilijasta Ellen Thesleffistä kertova kirja Minä maalaan kuin jumala. Kirjan nimi tuotti voimakkaan tuntemuksen, johon sekoittui aiemmin näyttelyssä näkemäni Thesleffin teokset, ja erityisesti hypnoottinen omakuva. Kirjan nimi lienee peräisin taiteilijan kirjeestä, ja mielestäni siinä oikeastaan kiteytyy luovuuden kokemuksen ydin. Se on vierauden tunne ja ihmettely luovuuden tuotosten äärellä. Kuka tuon on tehnyt? Olenko se todella minä, vai onko joku vieras olento sisälläni tehnyt sen. Tiedän että olen maalannut tuon taulun, mutta oikeastaan en tunne tai edes muista itse maalanneeni, ja kuitenkin se on tuttu ja aivan ihmeellinen.
Tarkastellaan luovuutta ensin modernin neuropsykologian näkökulmasta. Kansanpsykologiassa ja perinteisessä psykologiassa ihmisen ajattelua hallitsee hänen tietoinen minuutensa. Se on päässämme asustava, ajatteleva ja tunteva olento. ”Itse”. Jonkinlainen pikku-ukko, homunculus, joka hallitsee käytöstämme, suunnittelee tulevia tekemisiämme, murehtii, katuu ja vastaa kaikesta myös moraalisessa mielessä. René Descartesin syvällisesti luonnehtima ja kuitenkin salaperäiseksi jäävä hahmo, jota sanotaan myös sieluksi. Tai on sanottu aiemmin, sillä nykyään sana on poistunut tieteellisestä käytöstä. Mitä vikaa on tässä perinteisessä mallissa. Vain se, että ihmismielen toiminta on delegoitu tälle olennolle eli sielulle – eli kaikki siinä on vialla. Ihmisen psyyke on sen mukaan jotain, mitä ”sielu” tai minuus tekee. Luonnontieteellinen ihanne etsii ilmiöiden selityksiä – ja tällainen malli ei todellakaan selitä kovinkaan paljoa.
Jos haluamme avata psyyken arvoitusta, se pitää tehdä aika varovasti. Ihmisen tietoisesti toimiva osa, itse, on ilmeisesti aivan todellinen ilmiö. Se reagoi aistimuksiimme, ja sillä on käytössään kielelliset resurssimme, siksi voimme kuvata ja selittää toimintaamme, tuntemuksiamme ja aikomuksiamme. Itsellä on myös käytössään muistimme. Se pohtii mennyttä, ennustaa ja suunnittelee tulevaa, ja ylipäätään se selittää meille, mitä meille tapahtuu.
Psykologisilla kokeilla on helppo osoittaa, että tietoinen minämme on kapasiteetiltaan rajoitettu. Siksi aivoissamme toimii minuutemme rinnalla suuri joukko automaattisia rakenteita, joka hoitavat tärkeitä tehtäviä, kuten liikkumistamme, kädentaitoja, reagointia erilaisiin asioihin, sosiaalisuutta, ongelmanratkaisua. Nämä rakenteet toimivat tietoisen itsemme rinnalla ja olemme vain heikosti tietoisia niistä. Näitä rakenteita ”ohjelmoidaan” harjoittelemalla. Esimerkiksi polkupyörällä tai autolla ajo, uinti, soittimilla soittaminen, laskeminen, piirtäminen ja kirjoittaminen ovat mutkikkaita taitoja, ja ne opitaan ajan kuluessa, vähitellen ja toistojen avulla.
Luovassa toiminnassa näillä automaattisesti toimivilla rakenteilla on keskeinen rooli. Luovuuden tärkeä hallittava ”tekniikka”, jos niin nyt voi sanoa, on antaa näiden automaattisten toimintojen tehdä työtään ja puuttua siihen mahdollisimman vähän. En tietenkään osaa sanoa, miten se tehdään. Luovuuteen liittyy ihmetys siitä, mitä nuo prosessit saavat aikaan. Minuutemme seuraa ikään kuin sivullisena ja minimaalisesti asiaan vaikuttaen tapahtumia. Flow-tila on positiivinen ihastus siitä, kuinka työ suju kuin itsestään.
Tähän automaattisen ja tahdonalaisen toiminnan ristiriitaan voi olla vaikeaa suhtautua. Voi kuvitella ja tuntea naiivisti hallitsevansa tietoisesti kaikkea. Toiset taas ovat hyvinkin tietoisia näistä riippumattomasti toimivista automaattista kyvyistä. En selitä tätä enempää, ja samalla huomautan, että tässä esittämäni luovuuden mekanismin kuvailu on jossain määrin spekulatiivista. Mutta ehkä asiaa voi paremmin havainnollistaa esimerkkien kautta.
Musiikin improvisointi jollain soittimella on kiinnostava taito. Toisille se on helppoa, toisille vaikeaa. Improvisoinnin taito ei välttämättä korreloi soittotaidon kanssa, vaikka jonkinlainen soittimen perushallinta siihen tarvitaan. On jopa niin, että monet taitavat klassisen musiikin soittajat eivät osaa improvisoida lainkaan. Improvisointi on useimmille vaikeaa, ja se vaatii harjoitusta eli yrittämistä. Se tuntuu myös vaativan tietoisen minän hillitsemistä: pitää tahtoa, mutta ei saa kontrolloida. Kokemuksesta voin sanoa, että kun se onnistuu, tunne on aika ihmeellinen. ”Minäkö tässä soitan?”
Toinen esimerkki kertoo äidistäni, joka alkoi noin 55-vuotiaana maalata öljyväreillä. Olen siihen hieman syyllinen, sillä annoin hänelle lahjaksi pienen öljyvärisetin. Tiesin hänen olevan kiinnostunut, mutta hänellä ei ollut lainkaan kokemusta eikä harrastustaustaa. Pian hän maalasi innolla ja taitavasti. Hänen parhaat taulunsa ovat todella hienoja ja mikä oudointa, kuin ammattilaisen varmalla maulla tehtyjä. Se oli lähes käsittämätöntä. Maalausvaihetta kesti useita vuosia, kunnes se tyrehtyi nopeasti. Hän nimittäin meni työväenopistoon maalauskurssille. Siellä tehdyt työt olivat latteita, eikä hän itsekään enää pitänyt niistä. Aavistan syyn, vaistomaisen maalaamisen ilon tilalle tuli tietoinen kritiikki ja kontrolli.
Ja vielä eräs esimerkki, jonka havaitsin muutamasta omasta lapsestani. Monet lapset oppivat kirjoittamaan ennen kuin he oppivat lukemaan. Kirjoittaminen ja lukeminen todella ovat aivoissamme aivan eri taitoja. Niinpä lapset näyttivät innoissaan papereitaan minulle ja kysyivät: ”isi, mitä minä kirjoitin?” Yleensä niihin olikin kirjoitettu ymmärrettävästi ja melkein oikein lyhyitä 2 – 4 sanan lauseita.
Tähän pitää täydentää, että myös hiljaa lukeminen ja ääneen lukeminen ovat eri taitoja. 1800- luvulla ja vielä 1900- luvun alussa lukemaan opettelu oli nimenomaan ääneen lukemisen opettelua. Siinä ei heti edes kehittynyt hiljaa lukemisen taitoa. Hiljaisesti lukemista on jopa pidetty sopimattomana.
Mitä ihmiselle tapahtuu luovan työn aikana? Hän selvästikin keskittyy. Se on tärkeä asia, ja olen kirjoittanut siitä erillisen blogikirjoituksen, Keskittymisen taito. Vastoin yleistä uskomusta keskittyminen ei välttämättä ole ponnistelua. Usein työhönsä keskittynyt ihminen vaikuttaa poissaolevalta ja hajamielisetä. Siihen on selvä neuropsykologinen syy. Normaalissa valppaassa valvetilassa mielemme täyttävät erilaiset tietoiset mielikuvat ja ajatukset. Kun uppoudumme luovaan työhön, aivoissamme alkaa toimia tuota työtä ohjaava hermoston osa, ja tietoisen mielemme sisältö korvautuu luovan työn sisällöllä, joka ei ole sanoin tai ajatuksin ilmaistavissa. Siksi siirrymme alentuneelle tietoisuustasolle, joskus olemme lähes unessa. Esimerkiksi improvisoivan muusikon mieli täyttyy lähes kokonaan musiikilla, ajattelua ja tahtomista on hyvin vähän. Ja se tuntuu ihanan vapauttavalta! Pääsee edes hetkeksi vapaaksi oman minän kontrollista.
Samanlainen alentuneen tietoisuuden tila syntyy kun katsomme elokuvaa. Sen tapahtumat ottavat käyttöönsä tietoisen mielemme resursseja, ja tahdonalainen ajattelumme vaimenee. Olemme vähemmän läsnä nykyisyydessä ja enemmän mukana tarinan maailmassa.
Tällaiset kuvaukset luovasta prosessista ovat tietenkin spekulatiivisia. Olen lukenut paljon alan kirjallisuutta ja myös tarkkaillut paljon itseäni, sikäli kun ihminen voi sitä uskottavasti tehdä. Olen aika varma, että olen oikeilla jäljillä. Kun luovuudesta puhutaan, tulee aina esiin myös kysymys sen hyödyntämisestä. Miten ihminen oppii saattamaan itsenä luovaan tilaan, ja miten ohjata toimintaansa siinä tilassa? En osaa sitä sanoa, muuta kuin että sitä voi harjoitella. Ehkä luovuus tarkoittaa sitä, että järjestää mieleensä tilaa itsestään tapahtuville asioille. Eli kun jotain alkaa tapahtua, antaa vain mennä eikä puutu siihen. Tietoinen tahtominen ja luova prosessi ovat nimittäin vastakkaisia asioita, ne kilpailevat samoista aivojemme resursseista.
Luovalle työlle antautuminen on vaikeaa. Me ihmiset olemme kuitenkin varsin erilaisia, ja meillä on eri asteisia taitoja eritellä ja ymmärtää mielemme sisältöä. Yksi lohtu on kuitenkin. Sitä voi harjoitella ja sitä kannattaa harjoitella.
