Jonkinlainen ääneen lausumaton alkuoletus pitää musiikin alkulähteenä ihmisääntä ja laulua. En olisi siitä niinkään varma. Ihmiskunnalla on nimittäin muitakin ainutlaatuisia lajipiirteitä, ja eräs sellainen on voimakas viehtymys keinotekoiseen: esineisiin, työkaluihin ja koneisiin. Itse asiassa antropologit tunnistavat ja luokittelevat kulttuureja juuri niiden tuottamien keinotekoisten esineiden avulla. Keinotekoisuudessa näyttää olevan jotain erityistä, joka kiehtoo ihmistä. Osittain se on niiden funktiossa. Aseet, työkalut, tarve-esineet, soittimet ja koneet saavat aikaan asioita, joihin ihminen ei muuten pystyisi. Mutta jopa hyödyttömät esineet kuten veistokset ja maalaukset on koettu erityisiksi ja arvokkaiksi. Mutta ehkä ne eivät oikeasti olleetkaan hyödyttömiä, ne toimivat siltana yliluonnolliseen, tai niillä oli sosiaalinen tehtävä. Ehkä soittimetkin olivat hyödyllisiä, ja funktioltaan sekä sosiaalisia että hengellisiä.
Musiikin rooli ihmisten elämässä on ollut rituaalinen, mutta ehkä ihmiset ovat musisoineet myös yksityisesti ja omaksi ilokseen, tehdäänhän niin nykyäänkin. Vanhoista kuvista ja säilyneistä teksteistä voidaan päätellä, että jo muinaisista ajoista alkaen on ollut ”ammattisoittajia”, siis ihmisiä joiden tehtävä on ollut esiintyä rituaaleissa ja juhlissa. Eräissä kulttuureissa on ollut pyhitettyjä soittimia, joiden käyttäminen on ollut sallittua vain siihen erityisesti vihityille.
Luultavasti soittimet ovat olleet ihmiskunnan ensimmäisiä hienomekaanisia instrumentteja. Jotta ne toimisivat kunnolla, ne pitää valmistaa erityisen suurella huolella ja tarkkuudella, ja tarkkaan valituista raaka-aineista. Vähitellen niitä myös alettiin valmistaa tarkoitukseen kehitettyjä työkaluja käyttäen. Siinä on myös tarvittu pitkälle erikoistunutta tietoa, joka on välittynyt sosiaalisesti mestareiden ja ammattikuntien kautta. Nähdäkseni teknologian historian tutkijat eivät ole kiinnittäneet huomiota musiikki-instrumentteihin. Olisi kyllä pitänyt, mutta en ole ainakaan itse sellaista havainnut. Tieto, tarkkuus ja nykytermein sanottuna laatu ovat varmaankin olleet alkuperäisiä soitinteknologian ominaisuuksia. Vähitellen niistä tuli teknologian kehittymisen tärkeä perinne ja resurssi. Olen aiemmin kirjoittanutkin tästä aiheesta (Kätkettyjä salaisuuksia).
Oma suhteeni soittamiseen sai alkunsa koulun nokkahuilunsoitosta, kansakoulussa kuuluin yhtyeeseen, joka soitti Bachin yksinkertaisia nokkahuilukappaleita. Siitä jäi jäljelle kiinnostus huiluihin. Nuorena ja vähävaraisena opiskelijana ostin halvan käytetyn huilun (Hernals S-100). Samalla hankin modernin huilun keksijän Theobald Böhmin (1794 –1881) kirjan The flute and flute-playing in acoustical, technical, and artistic aspects. Kunnostin huilun vaihtamalla sen tyynyt ja säätämällä koneiston. Siinä työssä tulikin huilun hienomekaniikka hyvin tutuksi (ks. kirjoitus Ruuvien tarina. Huilu on minulla edelleen ja jopa soittokunnossa, tosin soitan nyt uudempaa ja paremman laatuista Yamaha YFL 311- huilua.
Muutama vuosi sitten liityin oululaiseen puhallinorkesteriin Tervakaupungin puhaltajat. Siitä tulikin minulle haaste, sillä siihen asti olin soittanut lähinnä korvakuulolta perhepiirissä, ja joskus improvisoitua jazzia oululaisessa amatööriporukassa. Saatuani paremman huilun hankin huilukouluvihon ja soittelin sen läpi kohentaakseni taitojani. Sen koommin en pariin vuosikymmeneen nuotteihin juuri vilkaissut. Soittelin omaksi ilokseni korvakuulolta. En ollut soittooni suorastaan tyytyväinen, mutta se riitti minulle. Orkesterissa tilanne on toinen. Ensinnäkin pitää osata soittaa nuoteista. Lisäksi pitää pystyä soittamaan myös ne korkeimmat äänet, joita huvikseen soitteleva ei tietenkään ole vaivautunut opettelemaan. Onneksi orkesterissa on erittäin hyviä soittajia. Niin että jos eteen laitetaan oudot nuotit, niin jotenkin vain se kappale lähtee käyntiin. Itse olen kyllä välillä eksyksissä.
Miten sitten tällaiset taidot oppii? Vastaus on helppo, harjoittelemalla. Se on hidasta, mutta onneksi se edistyy sen verran, että ei tarvitse vaipua täysin epätoivoon. Opettelussa tuli kuitenkin ilmi mielenkiintoinen asia. Nuoteista soittaminen ja korvakuulolta soittaminen näyttävät olevan kokonaan eri taitoja. Ne ovat kuitenkin jotenkin kytkettyjä. Nimittäin, kun vähitellen edistyn nuoteista soittamisessa, vanha soittotaitoni tuntuu lähes kadonneen. Olen kuitenkin toiveikas. Uskon, että kun edistyn riittävästi, vanhat taitoni soittaa vapaasti ja improvisoida varmaan vielä palaavat.
Samalla tämä sopii yhteen eräiden aiempien havaintojeni kansa. Nimittäin jotkut ihmiset jotka soittavat hyvin nuoteista ja ovat saaneet ns, klassisen koulutuksen ovatkin aika avuttomia, jos pitäisi soittaa ilman nuotteja. Tämä ei tietenkään koske kaikkia, ja molemmat taidot on varmaan opeteltavissa myös yhtä aikaa. Vaikka en tunne musiikkipedagogiikkaa, tietääkseni pieniä lapsia opetetaan juuri tällä tavoin. Asialla on ilmeinen neuropsykologinen tausta. Soittaminen on liian vaikeaa tietoisesti hallittavaksi, siksi siihen pitää kehittää automaattisesti toimivat motoriset ohjelmat. Nuoteista soittaminen on yksi tapa ja vapaasti soittaminen on toinen tapa. Niille on yhteistä, että motoriset ohjelmat ohjaavat samoja lihasryhmiä, mutta niiden syötteet eli input tulee eri lähteistä. Nämä ohjelmat kehittyvät harjoittelun eli toistojen myötä, ja riippuen opettelun tavasta, jompi kumpi dominoi.
Pitää vielä lisätä, että nuo ohjelmat on tallennettu aivojen muistijälkiin, ja muistin toimintaan vaikuttaa myös noihin jälkiin kytkeytynyt tunneväritys. Opettelun pitäisi siis olla hauskaa, ja siksi yhdessä soittamalla oppii niin tehokkaasti. Varmaan minäkin edistyn. Juuri pari päivää sitten pääsin sille tasolle, että saan säännöllisesti, vaikka ei vielä sujuvasti soimaan sävelen c7 (tai c4 toisen merkintätavan mukaan). Se on korkein nuotti, joka kuuluu huilun ”viralliseen” äänialaan. Hyvä niin, sillä sävel on jo tullut vastaan nuottiviivastolla. Nyt sitä voi tervehtiä kuin vanhaa tuttavaa, ja voi yrittää jopa soittaa sen!
