Soittamisen outo taito

Musiikki on eräs ihmislajin omaleimainen piirre. Musiikkia on tuotettu laulamalla, mutta jo esihistoriallisista ajoista on säilynyt myös jälkiä soittimista. Huilu lienee vanhin tunnettu soitin, koska niitä on valmistettu ontoista luista, ja ne voivat säilyä pitkään. Emme voi mitenkään tietää, millainen on ollut soitetun ja lauletun musiikin suhde. Ovatko ne kukoistaneet rinnakkain? Onko laulu ollut soitetun musiikin korvike, jos soitinta ei ole ollut saatavilla? Vai onko asia päin vastoin, soittimen tehtävä onkin jäljitellä laulua? Vai ovatko soittimet olleet käytössä laulun tueksi ja tehostamiseksi? Emme mitenkään voi tietää, musiikin perinne ulottuu niin pitkälle ihmiskunnan alkuhämärään, sen pimeälle jaksolle.

Jonkinlainen ääneen lausumaton alkuoletus pitää musiikin alkulähteenä ihmisääntä ja laulua. En olisi siitä niinkään varma. Ihmiskunnalla on nimittäin muitakin ainutlaatuisia lajipiirteitä, ja eräs sellainen on voimakas viehtymys keinotekoiseen: esineisiin, työkaluihin ja koneisiin. Itse asiassa antropologit tunnistavat ja luokittelevat kulttuureja juuri niiden tuottamien keinotekoisten esineiden avulla. Keinotekoisuudessa näyttää olevan jotain erityistä, joka kiehtoo ihmistä. Osittain se on niiden funktiossa. Aseet, työkalut, tarve-esineet, soittimet ja koneet saavat aikaan asioita, joihin ihminen ei muuten pystyisi. Mutta jopa hyödyttömät esineet kuten veistokset ja maalaukset on koettu erityisiksi ja arvokkaiksi. Mutta ehkä ne eivät oikeasti olleetkaan hyödyttömiä, ne toimivat siltana yliluonnolliseen, tai niillä oli sosiaalinen tehtävä. Ehkä soittimetkin olivat hyödyllisiä, ja funktioltaan sekä sosiaalisia että hengellisiä.

Musiikin rooli ihmisten elämässä on ollut rituaalinen, mutta ehkä ihmiset ovat musisoineet myös yksityisesti ja omaksi ilokseen, tehdäänhän niin nykyäänkin. Vanhoista kuvista ja säilyneistä teksteistä voidaan päätellä, että jo muinaisista ajoista alkaen on ollut ”ammattisoittajia”, siis ihmisiä joiden tehtävä on ollut esiintyä rituaaleissa ja juhlissa. Eräissä kulttuureissa on ollut pyhitettyjä soittimia, joiden käyttäminen on ollut sallittua vain siihen erityisesti vihityille.

Luultavasti soittimet ovat olleet ihmiskunnan ensimmäisiä hienomekaanisia instrumentteja. Jotta ne toimisivat kunnolla, ne pitää valmistaa erityisen suurella huolella ja tarkkuudella, ja tarkkaan valituista raaka-aineista. Vähitellen niitä myös alettiin valmistaa tarkoitukseen kehitettyjä työkaluja käyttäen. Siinä on myös tarvittu pitkälle erikoistunutta tietoa, joka on välittynyt sosiaalisesti mestareiden ja ammattikuntien kautta. Nähdäkseni teknologian historian tutkijat eivät ole kiinnittäneet huomiota musiikki-instrumentteihin. Olisi kyllä pitänyt, mutta en ole ainakaan itse sellaista havainnut. Tieto, tarkkuus ja nykytermein sanottuna laatu ovat varmaankin olleet alkuperäisiä soitinteknologian ominaisuuksia. Vähitellen niistä tuli teknologian kehittymisen tärkeä perinne ja resurssi. Olen aiemmin kirjoittanutkin tästä aiheesta (Kätkettyjä salaisuuksia).

Oma suhteeni soittamiseen sai alkunsa koulun nokkahuilunsoitosta, kansakoulussa kuuluin yhtyeeseen, joka soitti Bachin yksinkertaisia nokkahuilukappaleita. Siitä jäi jäljelle kiinnostus huiluihin. Nuorena ja vähävaraisena opiskelijana ostin halvan käytetyn huilun (Hernals S-100). Samalla hankin modernin huilun keksijän Theobald Böhmin (1794 –1881) kirjan The flute and flute-playing in acoustical, technical, and artistic aspects. Kunnostin huilun vaihtamalla sen tyynyt ja säätämällä koneiston. Siinä työssä tulikin huilun hienomekaniikka hyvin tutuksi (ks. kirjoitus Ruuvien tarina. Huilu on minulla edelleen ja jopa soittokunnossa, tosin soitan nyt uudempaa ja paremman laatuista Yamaha YFL 311- huilua.

Muutama vuosi sitten liityin oululaiseen puhallinorkesteriin Tervakaupungin puhaltajat. Siitä tulikin minulle haaste, sillä siihen asti olin soittanut lähinnä korvakuulolta perhepiirissä, ja joskus improvisoitua jazzia oululaisessa amatööriporukassa. Saatuani paremman huilun hankin huilukouluvihon ja soittelin sen läpi kohentaakseni taitojani. Sen koommin en pariin vuosikymmeneen nuotteihin juuri vilkaissut. Soittelin omaksi ilokseni korvakuulolta. En ollut soittooni suorastaan tyytyväinen, mutta se riitti minulle. Orkesterissa tilanne on toinen. Ensinnäkin pitää osata soittaa nuoteista. Lisäksi pitää pystyä soittamaan myös ne korkeimmat äänet, joita huvikseen soitteleva ei tietenkään ole vaivautunut opettelemaan. Onneksi orkesterissa on erittäin hyviä soittajia. Niin että jos eteen laitetaan oudot nuotit, niin jotenkin vain se kappale lähtee käyntiin. Itse olen kyllä välillä eksyksissä.

Miten sitten tällaiset taidot oppii? Vastaus on helppo, harjoittelemalla. Se on hidasta, mutta onneksi se edistyy sen verran, että ei tarvitse vaipua täysin epätoivoon. Opettelussa tuli kuitenkin ilmi mielenkiintoinen asia. Nuoteista soittaminen ja korvakuulolta soittaminen näyttävät olevan kokonaan eri taitoja. Ne ovat kuitenkin jotenkin kytkettyjä. Nimittäin, kun vähitellen edistyn nuoteista soittamisessa, vanha soittotaitoni tuntuu lähes kadonneen. Olen kuitenkin toiveikas. Uskon, että kun edistyn riittävästi, vanhat taitoni soittaa vapaasti ja improvisoida varmaan vielä palaavat.

Samalla tämä sopii yhteen eräiden aiempien havaintojeni kansa. Nimittäin jotkut ihmiset jotka soittavat hyvin nuoteista ja ovat saaneet ns, klassisen koulutuksen ovatkin aika avuttomia, jos pitäisi soittaa ilman nuotteja. Tämä ei tietenkään koske kaikkia, ja molemmat taidot on varmaan opeteltavissa myös yhtä aikaa. Vaikka en tunne musiikkipedagogiikkaa, tietääkseni pieniä lapsia opetetaan juuri tällä tavoin. Asialla on ilmeinen neuropsykologinen tausta. Soittaminen on liian vaikeaa tietoisesti hallittavaksi, siksi siihen pitää kehittää automaattisesti toimivat motoriset ohjelmat. Nuoteista soittaminen on yksi tapa ja vapaasti soittaminen on toinen tapa. Niille on yhteistä, että motoriset ohjelmat ohjaavat samoja lihasryhmiä, mutta niiden syötteet eli input tulee eri lähteistä. Nämä ohjelmat kehittyvät harjoittelun eli toistojen myötä, ja riippuen opettelun tavasta, jompi kumpi dominoi.

Pitää vielä lisätä, että nuo ohjelmat on tallennettu aivojen muistijälkiin, ja muistin toimintaan vaikuttaa myös noihin jälkiin kytkeytynyt tunneväritys. Opettelun pitäisi siis olla hauskaa, ja siksi yhdessä soittamalla oppii niin tehokkaasti. Varmaan minäkin edistyn. Juuri pari päivää sitten pääsin sille tasolle, että saan säännöllisesti, vaikka ei vielä sujuvasti soimaan sävelen c7 (tai c4 toisen merkintätavan mukaan). Se on korkein nuotti, joka kuuluu huilun ”viralliseen” äänialaan. Hyvä niin, sillä sävel on jo tullut vastaan nuottiviivastolla. Nyt sitä voi tervehtiä kuin vanhaa tuttavaa, ja voi yrittää jopa soittaa sen!

Onnea tuottavat koneet

Entisessä elämässäni olen luennoinut tohtorikoulutettaville ja perehdyttänyt uusia tutkijoita. Minulla on siinä ollut sekä vanhanaikaisia että radikaaleja tavoitteita. Aloitetaan niistä vanhanaikaisista. Jos ihminen haaveilee väitöskirjan teosta tai haluaa työskennellä tutkimuslaitoksessa, hänen pitää ymmärtää, mitä on tekemässä.

Väitöskirjan tekeminen on kunnioitettava hanke. Sitä voi jossain mielessä verrata maratonjuoksun suoritukseen tai korkealle vuorelle kiipeämiseen. Se on vaikea ja haastava suoritus, joka edellyttää useamman vuoden valmistautumista ja pitkäaikaista vakavaa ponnistelua. Erikoista on, että se on suoritus, jossa tavoite ei ole kiinnitetty. Aina voi tehdä paremmin. Voi juosta nopeammin, ja valita aina vain korkeamman vuoren.

Tai ainahan voi mennä myös riman alta. Minusta se ei ole kovin kunniakasta. Yliopistolaitoksen pitäisi osata asettaa se rima tarpeeksi ylös ja katsoa ettei sitä aliteta. Pelkkä tieteenalan käsitteistön ja menettelytapojen hallinta ei riitä, työllä pitää olla niin sanottu kontribuutio. Tinkimätön uuden tiedon tavoittelu pelastaakin monta työtä. Se tarkoittaa, että työn pitää tuottaa selvä lisäys ihmiskunnan tietovarantoon. Sillä ihmiskunnasta tässä on kysymys. Väitöskirjat kuuluvat tieteen piiriin. Tieteessä ei ole kansallisuuksia eikä valtakunnanrajoja, eikä se kumarra rahaa tai valtaa.

Kriteerejä ja sääntöjä on vaikea asettaa, ja niiden kanssa pitääkin olla varovainen. Eli pitäisi mieluiten tulla toimeen mahdollisimman vähällä kontrollilla. Vasta ajan myötä nähdään, mikä on oikeaa ja arvokasta. Tai kuten eräs suomalainen runoilija on tiivistänyt: ”aika tallaa torakat.”

On kuitenkin ihan suositeltavaa pohtia asioita. Itse olen huomannut pari käsitettä hyödyllisiksi. Sisäinen relevanssi tarkoittaa, että asiat tutkitaan ja esitetään oikein. Siis metodit on ymmärretty oikein, matematiikkaa käytetään oikein, ja logiikka ja päättely on kohdallaan. Tarkoitus on varmistaa, että tiedon tavoittelussa ei ole tyhmiä muoto- ja ajatusvirheitä. Ulkoinen relevanssi puolestaan tarkoittaa että asia, jota tutkitaan, on tutkimisen arvoinen. Eihän tämä itsestään selvää ole, ja tässäkään ei pitäisi olla liian jyrkkä. Kuka tietää, mikä on tärkeää kymmenen vuoden kuluttua.

Tämä kaikki on ylettömän vanhanaikaista. Tasosta ja laadusta puhuminen on aina vain yhtä tarpeellista, vaikka siinä ei olekaan mitään uutta ja mullistavaa. Pidän mielelläni kiinni ikivanhoista hyveistä. Entä mitä ovat ne vihjaamani radikaalit tavoitteet? Niitä on vaikea ilmaista tarkasti, mutta voimme ehkä lähestyä niitä vertauskuvien kautta. Joten kerroin kuulijoilleni pienen tarinan runoilija Vladimir Majakovskista.

Osoittautui, että yleensä juuri kukaan kuulijoista ei ollut kuullut hänestä. Vladimir Majakovski (1893 – 1930) oli Venäjän vallankumousajan tunnetuimpia hahmoja: tulisieluinen futuristinen runoilija, agitaattori, taidemaalari ja julistegraafikko. Hänellä oli asenne, ja se on tärkeintä. Kerran Majakovskilta kysyttiin: ”mikä on runoilija”? Hän vastasi: ”runoilija on onnea tuottava kone”.

Joten tein kuulijoilleni hieman muokatun kysymyksen: ”mikä on tutkija”? Ja selitin, että mielestäni tutkijan pitää olla tietoa tuottava kone. Se riittää, siinä on oikeastaan sanottuna kaikki olennainen. Ja tämä tehtävä riittää koko loppuelämän toimintaohjeeksi. Mutta samalla kannattaa tähdätä laajempaan tavoitteeseen. Tämä tehtävä pitäisi suunnata niin, että tutkija olisi samalla myös onnea tuotava kone. Lähimmäisille ja kollegoille, mutta myös tuleville sukupolville, koko ihmiskunnalle. Tieteen tekijä on todellinen futuristi!

Sain tiedostamattoman herätteen tähän kirjoitukseen luettuani Scientific American- lehdestä Felicia Sterlingin artikkelin How Do We Know What We Know? Arvaatte vastauksen: ”it begins with “s” and ends with “cience" – and the ignorant are trying to trash it”. En muistanut lukeneeni tuota juttua, ennen kuin olin kirjoittanut edellisen kappaleen loppuun. Näinkin toimii ihmisen mieli.

Taide ja aivot

Taide lymyää mielellään estetiikan ja filosofian alueilla. Se saattaa olla akateemisen tutkimuksen kohde. Silloin se tarkoittaa: akateemisen taiteentutkimuksen kohde. Taiteella on iso rooli myös kulttuuritutkimuksessa, kulttuuripiirteiden merkitsijänä. Historiatieteessä taide ei ole kohde sinänsä, mutta se tarjoaa paljon tietoa menneistä ajoista. Arkeologiassa taide toimii hieman samoin kuin kulttuuritutkimuksessa: se tarjoaa vanhoja jälkiä ja tunnistusmerkkejä kulttuureista. Sosiologiassa taide voi olla konteksti, siis puite tai koodi, joka määrittää yhteisöjen dynamiikkaa. Mutta harvoin taide nähdään luonnontieteen tontilla. Enintään tapaamme sen psykologiassa, joka sijaitseekin jossain luonnontieteen rajaseudulla. Psykologiassakin taide nähdään toissijaisena, ei kohteena. Pohditaan. mitä erityistä on taiteilijan persoonallisuudessa, mikä tekee ihmisestä taiteilijan. Taide on marginaalia, poikkeavaa, tai ainakin jotain sen suuntaista. 

Tämän lyhyen johdannon tarkoitus oli olla hieman taidetta vähättelevä, mutta siitä nousikin esille isompi kuvio. Taidehan on oikeasti tärkeää. Sen sijaan luonnontieteet ovat ohittaneet taiteen jokseenkin täysin (Goethen värioppia tai steinerilaista antroposofiaa kun ei oikein voi pitää tieteenä).

Mutta asiat ovat muuttuneet. Aivojen tutkimus eli neurotiede (neuroanatomia, neurofysiologia ja neuropsykologia) käy rohkeasti kohden vihoviimeisiä käymättömiä korpimaita (jos sitaatti ei ole tuttu, pitää vihjata: Star Trek -televisiosarjan motto). Sielu, tietoisuus, minuus ja vapaa tahto ovat pelottavia haastettavia. Taide on ehkä vähemmän pelottava vastustaja, mutta aivan yhtä arvoituksellinen. Ja ettei olisi epäselvää, tarkennan vielä, että tarkoitan nyt taidetta laajassa merkityksessä: sanataidetta, kuvataiteita, näyttämö- ja elokuvataidetta, musiikkia ja tanssia. 

Joten mitä oikein on taide? Psykologi Steven Pinker ja eurotieteilijät Michael Gazzaniga ja Antonio Damasio ja monet muut eivät ole epäröineet, vaan ovat ottaneet rohkeasti taiteen huomioon yhtenä kognition muotona. Haastavuudessaan ja vaikeaselkoisuudessaan taiteella on jopa uutta annettavaa neurotieteille. Saattaa olla, että kognitio on hankala sana, mutta sitä on turha pelätä. Se on otettu käyttöön tekemään eroa arkikielen käsitteisiin, ja sillä tarkoitetaan yksinkertaisesti ihmisen aivojen suorittamaa tietojen ja aistimusten käsittelyä. 

Joten mennään rohkeasti eteenpäin. Voimme nähdä taiteen pelkästään jonkun esineen tai muun luomuksen tuottamana tunnereaktiona. Siis yksilön suhteena ympäristöstä tuleviin ärsykkeisiin. Tapana on kuitenkin erotella toisistaan esteettinen elämys ja taide. Silloin taide on mutkikkaampi sosiaalinen prosessi tai jännitteisten suhteiden verkko. Taiteeseen liittyy silloin ainakin neljä erilaista tekijää: 1. taiteilija, joka luo teoksen, 2. itse teos, 3. teoksen havainnoija, 4. havainnoijan tekemä arvio. 

Joka tapauksessa taiteeseen liittyy aina esteettinen elämys, tunnereaktio. Gazzaniga rinnastaa esteettisen elämyksen moraaliseen tunteeseen. Kummassakin tapauksessa reaktio on automaattinen, nopea ja aluksi tiedostamaton, kunnes se hetken kuluttua saattaa nousta myös tietoisuuteen. Reaktiot ovat osaksi synnynnäisiä, mutta osaksi niihin liittyy myös opittuja asioita. Jokainen taidetta harrastanut tietää, kuinka elämykset ja arvostukset kehittyvät kokemuksen myötä, oli kyse sitten maalaustaiteesta, musiikista tai kirjallisuudesta. 

Esteettinen elämys on siis jotain, jota ihminen pystyy kokemaan luonnostaan. Se korostaa vireystilaa ja valmistaa reaktioon: torju, tarkkaile tilannetta, tai osallistu. Mutta ei siinä vielä kaikki, sillä elämykseen liittyy jotain, joka tekee taiteesta sosiaalista. Steven Pinkerin mukaan elämykseen kuuluu tunne statuksesta, eli elämyksestä suhteessa niihin sosiaalisiin suhteisiin, jotka ovat havainnoijalle tärkeitä. Itse elämys voi olla jollain tietyllä tasolla, mutta sen statusta arvioidaan myös havainnoijan sosiaalisessa viitejoukossa. Picasson maalaus on jotain ihan muuta kuin toritaide, puhumattakaan sellaisen maalauksen omistamisen statuksesta. Esteettinen elämys ei riipu siis pelkästään kohteen ominaisuuksista. Kohteen naiivista havainnoimisesta saatu elämys voi olla huomattavan laimea verrattuna tilanteeseen, jossa havainnoija oivaltaa kohteen statuksen. 

Joka tapauksessa esteettinen elämys neuraalisena ilmiönä on totta, se on kaiken taiteen perusta. Arkeologia ja paleontologia ovat jäljittäneet taiteen alkupistettä. Eläimillä estetiikan ilmenemismuodot ovat hyvin heikkoja, taidetta ei eläimillä ilmeisesti ole. Jossain vaiheessa kehityshistoriaa ihminen keksi taiteen. Milloin se tapahtui? Kiistattomasti ihminen on ollut hyvin luova noin 40 000 vuotta sitten. Tosin on löydetty merkkejä varhaisemmasta luovuudesta 250 000 vuotta sitten Homo sapiensin asuinpaikoilta. Nykyihmisen edeltäjä Homo erectus valmisti kivityökaluja jo 1,4 miljoonaa vuotta sitten, ja niissäkin on piirteitä, joita on pidetty esteettisinä. 

Varsinainen luovuuden hyökyaalto käynnistyi siis noin 40 000 vuotta sitten. Ihminen löysi oman kätevyytensä, mutta samalla hän tuotti siihen ylimääräisiä elementtejä jotka tunnistamme helposti taiteeksi. Esineitä ja vaatetusta alettiin kehittää välitöntä käyttötarkoitusta pidemmälle, niitä koristeltiin, ja tuotettiin jopa sinänsä täysin hyödyttömiä seinämaalauksia ja kalliopiirroksia. Varmaan syntyi myös tarinoita ja rituaaleja, vaikka tietoa niistä ei ole säilynyt.  

Miksi näin kävi, sitä emme varmasti tiedä. Eräs teoria esittää, että tällainen kehityskulku tuottaa yhteisön kannalta tärkeimmille kohteille ylimääräistä erityisyyttä. Se siis tuottaa yhteisöllisiä merkityksiä eli kulttuuria. Teorialla on biologinen evoluutioperusta, sen kautta taide on säilynyt ja rikastunut. 

On muitakin selityksiä taiteen ilmenemiselle. Kysymys voisi olla mielikuvituksen kehittymisestä. Mielikuvituksen hyödyntäminen on tärkeä taito ja resurssi, ja taide näyttää olevan juuri sitä. Ei välttämättä tarvitse mennä esimerkiksi metsästys- tai kalastuspaikalle, vaan voimme luoda tilanteen, kuvata harjoitella tai muistella sitä kuvien, kielen ja rituaalien avulla. Tässäkin tapauksessa taiteella on biologinen perusta. Taide merkitsee aina ylimääräistä resurssien käyttöä, mutta silti se on säilynyt ja rikastunut hyötyvaikutusten takia. 

Esteettistä elämystä on luonnehdittu kauneuden kokemiseksi. Miksi jotain esinettä - tai ihmistä - on pidetty kauniina? Tutkijat ovat pohtineet muun muassa osien suhteita ja symmetriaa. Yleisesti symmetria liitetään kauneuteen, tosin moderni taide on hylännyt symmetrian ja siirtynyt mutkikkaampiin suhteisiin. Kun on tutkittu piirroksia, on havaittu, että kauneimpina pidetään piirroksia, joiden fraktaalidimensio D on noin 1,3. En nyt tässä selitä fraktaalidimension ideaa, kyseessä on geometrinen ominaisuus, mutta asia on aika mutkikas. Joka tapauksessa tulos on mielenkiintoinen. 

Esteettisiä elämyksiä voidaan tutkia varsin objektiivisesti funktionaalisen aivokuvauksen (fMRI) avulla. Ne osoittavat, että elämykset ovat mitattavia ja mutkikkaita, ja niihin liittyy useiden aivoalueiden aktivoitumista. Myös jotkut liikkeitä ohjaavat aivoalueet aktivoituvat, ja aivopuoliskoilla on erilaiset roolit. Kaikkiaan esteettiset reaktiot muistuttavat suuresti automaattisia moraalisia reaktioita. Musiikin estetiikka osoittautuu aivokuvausten perusteella erityisen rikkaaksi. Näin on lähinnä siksi, että musiikki tarjoaa paljon tapoja ärsykkeiden eksaktiin luokitteluun: sävelkorkeus, sointuharmoniat, sointiväri, moniäänisyys, rytmi jne.  

Vedetään asioita yhteen. Neurotieteet ovat konkretisoineet taidetta objektiivisesti. Ne selittävät luontevasti, mitä taide on ja miksi se on syntynyt. Samalla ne osoittavat, että taide ei ole häilyvää ja ylimääräistä, vaan olennaista ja tärkeää. Taiteelle annetaan myös piirre, joka on raadollisempi ja objektiivisempi kuin romantiikan ajalta periytyvä ylevä taidekäsite. Taide ei ole absoluuttista, vaan siihen liittyy sosiaalisissa suhteissa kilpailu ja statuksen tavoittelu. Objektiivinen taiteen tutkiminen luonnontieteen keinoin paljastaa sen syvästi inhimillisen luonteen. 

- - -

Pitää varmaan lieventää alussa esittämääni ihmettelyä taiteen ja luonnontieteen viileistä väleistä. Psykologia on toki pitkään ollut kiinnostunut taiteen kokemisesta, erityisesti se on kiinnostanut musiikkipsykologeja. Myös sosiobiologia on tullut mukaan 1980- luvulta alkaen: seksuaalisen valinnan tutkimus on pohtinut estetiikan roolia lisääntymisessä. Asioilla on tietenkin vanhempia juuria. Jo Charles Darwin pohti estetiikan biologista ja evolutiivista merkitystä. Tämän esikuvan mukaisesti etologia eli eläinten käyttäytymisen tutkimus on kiinnittänyt huomiota ääniin, eleisiin ja visuaaliseen viestintään seksuaalisessa valinnassa. Vaikka varsinainen taide mielletään lähes täysin inhimilliseksi piirteeksi. Elleivät sitten neurotieteet aikanaan romuta tätäkin myyttiä. Taiteen merkitys ihmisen seksuaalisessa valinnassa on myös ilmeinen ja voimakas, mutta tässä aihe täytyy jättää väliin. 

Lähdeluettelojen selaaminen viittaisi siihen, että taide nousee uudella tavalla psykologian tutkimuskohteeksi 1990- luvulla, kognitiotieteet ja neurotieteet ovat nyt selvästi vaikuttamassa. Psykologian ja neuropsykologian rajasta on tullut vähemmän selvä. Psykologia näyttää olevan yhä enemmän neuropsykologiaa. Ei myöskään pidä unohtaa kielen tutkimusta. Siellä on pitkään mietitty vaikkapa merkityksen arvoitusta - ja taide vaanii siinä aivan kannoilla. 

- - -

Nämä mietteet syntyivät lukiessani Michael Gazzanigan kirjaa Inhimillinen. Ainutlaatuisuutemme tiede (Terra Cognita 2009). Kirjassa juuri taide nähdään lähes ainoana puhtaasti inhimillisenä asiana. Muuten olemme hyvin samanlaisia muun eläinkunnan kanssa. Mutta kirjoittaja unohtaa jotain. Myös teknologia on syvästi inhimillistä. Ja tässä yhteisessä inhimillisyydessä taiteella ja teknologialla on paljon yhteistä. Itse olen kyllä tunnistanut tämän yhteyden. Kirjassani Tervanpoltosta innovaatiotalouteen käsittelen taidetta toistuvasti yhdessä tekniikan kanssa - ja olen näin jälkeenpäin ajatellen tästä oivalluksestani varsin ylpeä.  

Minulla on muitakin huomioita taiteesta. Rinnastan sen myös laatuun. Kirjassani Kirkastettu laatu pohdin ihmisen vaistomaista kykyä tunnistaa laatu. Totean kirjassani, että laadun tunnistaminen on sukua esteettiselle elämykselle, ja se taas on aivojen tuottama tunnereaktio. Ja vielä yksi havaintoni koskee insinöörityötä. Suunnittelutyötä tehdessään insinööri joutuu soveltamaan tietojaan monimutkaisessa fysikaalisessa maailmassa. Insinöörin luomukset on myös tarkoitettu toimimaan ihmisten muodostamissa yhteisöissä. Siksi insinöörin työ on tavattoman vaikeaa. Insinööri joutuu työskentelemään pitkälle vaistojensa varassa. Hänen työnsä muistuttaa hämmästyttävän paljon taiteilijan työtä.

Hyvän äärellä

Akateemikko Georg Henrik von Wright (1916– 2003) oli kansainvälisesti merkittävimpiä suomalaisia. Jo hänen sukutaustansa on mykistävä. Hän kuului skotlantilaislähtöiseen sukuun, jonka vanha aatelinen status on epäselvä. Joka tapauksessa hänen Ruotsin sodissa kunnostautunut esi-isänsä aateloitiin 1700- luvulla. Suvun jäseniä löytyy seuraavien vuosisatojen aikana yhteiskunnan huipulta: sotilaita, virkamiehiä, taiteilijoita, teollisuusmiehiä, professoreja. Kaikkien tuntemat ja rakastamat taidemaalarit Magnus, Wilhelm ja Ferdinand von Wright olivat samaa sukua. 

Loistava suku ei tietenkään kerro ylivoimaisesta synnynnäisestä lahjakkuudesta, ei sellaiseen kukaan enää usko. Mutta perinteet, ruotsinkielisyys, suvun maine, suvun varallisuus ja edellisten sukupolvien rakentamat tukiverkostot ovat tuupanneet yhä uusia von Wrightejä uran alkuun. Aateluus velvoittaa. Kyllä tällainen tausta antaisi kenelle tahansa itseluottamusta ja motivaatiota. Ja jos perinnöllisyyden suuresta sekoittimesta sattuu käteen tulemaan hyvät kortit, syntyy myös suuria saavutuksia hengen alalla.  

Filosofi Georg Henrik von Wrighistä tekisi mieli sanoa, että hänkin oli kaikkien rakastama. Ainakin itse kunnioitan tuota viisaan miehen perikuvaa valtavasti. Von Wright opiskeli filosofiaa Helsingin yliopistossa maineikkaan Eino Kailan oppilaana. Hän kertoo saaneensa vaikutteita myös Rolf Nevanlinnalta ja Ernst Lindelöfiltä, jotka myös olivat sukua hänelle, ja Kailakin oli sukuun naitu. Piiri pieni pyörii - mutta en sano tätä mitenkään pahalla. Pikemmin uskon, että tällainen ympäristö tuottaa ainutlaatuista ajattelutyön intensiteettiä. 

Von Wright oli kiinnostunut matematiikasta, filosofisesta logiikasta, tieteenfilosofiasta ja historiasta, Valmistuttuaan kandidaatiksi von Wright harjoitti jatko-opintoja maineikkaassa Cambridgen yliopistossa. Hän tutustui Ludvig Wittgensteiniin. josta tuli jopa henkilökohtainen ystävä. Myöhemmin hän toimi Cambridgessä kolme vuotta filosofian professorina, ja Helsingissä vastaavassa virassa kymmenen vuotta. Hänen akateeminen uransa oli häikäisevä. Tieteellisten saavutustensa ansiosta hän on kahdentoista yliopiston kunniatohtori. Mitaleja ja palkintoja hän sai vastaanottaa lähes laskemattoman määrän. 

Olen lukenut von Wrightin yleistajuisista kirjoista teokset Minervan Pöllö, Ajatus ja julistus ja Tiede ja ihmisjärki - ja ehkä myös kirjan Logiikka, filosofia ja kieli, mutta siitä on jo aikaa. Minun on tunnustettava, että ne eivät tehneet valtavaa vaikutusta, vaan olivat "ihan ok". Minua myös häiritsi hieman hänen vieroksuva suhteensa teknologiaan ja vanhakantaiselta vaikuttava humanismi. En kuitenkaan sano tätä moitteena. Viisaskaan mies ei ehdi kaikkeen perehtyä. Filosofian viidakoissa tarpominen tuntui väsyttäneen kirjoittajaa, ja aivan varmasti myös lukijaa. 

Suhteeni von Wrightin ajatteluun muuttui lämpimämmäksi ja paljon arvostavammaksi, kun luin hänen kirjansa Hyvän muunnelmat (1963; suomennos Otava, 2001). Olin juuri kirjoittamassa filosofiaa ja käytäntöä yhdistävää kirjaa laadusta, ja minulla oli heikko aavistus, että kirjassa saattaisi olla jotain minulle tärkeää. Olin oikeassa.

Kirja perustuu von Wrightin pitämiin Gifford- luentoihin St. Andrewsin yliopistossa Skotlannissa 1959-1960. Gifford- muistosäätiö on järjestänyt näitä arvostettuja luentoja vuodesta 1888 niin sanotun luonnollisen teologian edistämiseksi. "Luonnollinen teologia" pyrkii löytämään uskonnolle perustaa, joka ei perustu ihmeisiin tai ilmestyksiin, eikä myöskään pyhiin kirjoihin. Von Wright saattoi siis pohtia hyvää, ilman kytkentää kristilliseen teologiaan. Hänen kirjansa on täysin maallinen, filosofiaa puhtaimmillaan ja valistuksen hengessä. Von Wright toteaa itsekin, että käsittelytapa ei ole vähimmässäkään määrin moraalifilosofinen. Hän vain pohtii, mitä eri tilanteissa tarkoitetaan, kun puhutaan ”hyvästä”. Kirjassa esitetty hyvän tarkastelu on poikkeuksellista, ja se on jäänyt filosofien keskuudessa vähälle huomiolle. Perinteisesti hyvää on totuttu tarkastelemaan etiikan ja moraalin näkökulmasta.

Kirjakaupan luettelossa (kirja on edelleen myynnissä) Hyvän muunnelmat  esitellään moraalifilosofisena teoksena. Juuri sitä kirja ei ole, ja sitä von Wright itsekin korostaa. Sama teksti löytyy kirjan takakannesta, eikä se muutenkaan tunnu kuvaavan kirjaa. Ehkä ongelma on yleinen. Takakansitekstien laatiminen lienee aivan oma kirjallisuuden lajinsa.

Pohditaan seuraavaksi, mitä von Wright hyvästä oikeastaan sanoo.  Aivan kirjan alkupuolella hän tekee hyvästä sellaisen havainnon, että sen vastakohta on varsin moniselitteinen, tilanteesta riippuva ja jopa epäselvä. Se voi olla vaikkapa huono, paha, haitallinen, epämieluisa, kelvoton. Ehkä kielessämme vaikuttaa jonkinlainen sisäänrakennettu optimismi. Pyrimme hyvään, tavoittelemme sitä, ja reagoimme herkästi ja vivahteikkaasti kun sitä ei ole. Olemme kai sittenkin sisimmässämme hyväntahtoisia.

Kirjassa pyritään tutkimaan hyvän "sisästä rakennetta”. Lähestyminen tuntuu insinöörimäiseltä, mutta yhtä hyvin sitä voisi sanoa suorasukaiseksi tai käytännölliseksi. Von Wright erittelee kirjassaan joitakin hyvän lajeja, joista voisi kuvata lähemmin kahta. Tekninen hyvä tarkoittaa sen kohteen - olion, niin kuin filosofit sanovat - kyvykkyyttä. Se on olion oma ominaisuus, joka riippuu lähinnä siitä itsestään. Sitten on välineellinen hyvä, ja se taas on yllättävän monivivahteinen asia. Välineellinen hyvä liittyy esineisiin, kuten koneisiin tai työkaluihin. Mutta olio voi olla myös vaikkapa kotieläin tai viljelyskasvi. Välineellisyys tarkoittaa sitä, että hyvä ei ole suoraan olion ominaisuus, vaan hyvän arvioinnissa on olennaista oliosta saatava hyöty.

Katsotaan nyt tarkemmin välineellistä hyvää. Von Wright kuvaa ei-moraalista hyvää, joka ei ole absoluuttista. Se on pikemminkin muuttuja, jonkun tarkasteltavana olevan olion mitta. Käytännössä jokainen välineenä toimiva olio edustaa jotain lajia. Mutta oliot voivat tilapäisesti edustaa myös muita lajeja kuin niiden varsinaista, omaa lajia. Tämä tuntuu sekavalta, mutta se selviää esimerkillä. Olkoon sinulla veitsi. Voit ehkä sanoa: tämä on hyvä veitsi. Jos veitsi on raskas, saattaisit sanoa: se on hyvä vasarana. Se ei silti tarkoita, että veitsi on hyvä vasara, puhumattakaan siitä, että se olisi vasara ylipäätään. Ja jos veitsi, joka on hyvä vasarana, on tylsä ja tuntuu huonolta kädessä, voitkin sanoa: tämä ei ole hyvä veitsi. Tässä on itse asiassa aika paljon asiaa, mutta luulen että se selveni. 

Tuodaan nyt lisää käsitteitä pohdittavaksi. Hyöty voidaan tunnistaa siitä, että sitä tavoitellaan. Ei kuitenkaan ole olemassa mitään hyötyä sinänsä, se on olemassa vain suhteessa johonkin toimijaan. Joissakin tapauksissa hyötyä voi jopa mitata, mutta siinäkään tapauksessa hyödyn määrä ei kerro meille suoraan jonkun hyvän määrää. Jokapäiväisessä elämässämme arvioimme koko ajan erilaisiin kohteisiin liittyvää hyvää. Von Wright liittää hyvään tarkoitusperän, ja hyödyn tavoitteleminen on se tarkoitusperä, jota vastaan hyvää arvioidaan. Olion edustamaan lajiin voidaan liittää useita tarkoitusperiä, ja niiden taustalla taas on joku hyöty. Olio voi olla hyvä yhdessä tarkoituksessa ja huono jossain toisessa. Esimerkiksi veitsi voi olla hyvä leikkaamaan lihaa, mutta huono veistämään puuta. Siksi olio voi olla samaan aikaan hyvä ja huono. 

Voi olla useita eri tapoja, joiden kautta kukin tarkoitusperä toteutuu. Tätä toteutumisen tapaa von Wright sanoo subjektiiviseksi kontekstiksi. Tämä riippuu arvioijan tilanteesta. Siksi hyvä on subjektiivisesti koettu asia. Mutta tuota toteutumista voi myös eritellä. Voimme puhua hyväksi tekevästä ominaisuudesta (kuten veitsen terävyys). Olion käyttäjä voi olla enemmän tai vähemmän tietoinen subjektiivisista konteksteista tai hyvää tekevistä ominaisuuksista. Olion käyttäjä voi arvioida olion hyvyyttä tietoisesti (esimerkiksi suunnittelija), tai täysin vaistomaisesti (kuluttaja). 1960-luvun alun maailmassa ei puhuttu käyttökokemuksesta, mutta se sopisi tähän. 

Voi olla olemassa yksilön omaa hyötyä laajempia tarkoitusperiä, kuten taloudelliset, sosiaaliset ja ympäristövaikutukset. Siksi hyvän arvottaminen ei liity vain yksilön omiin tarkoitusperiin, vaan siinä voi olla mukana myös suosittelu. Nykypäivän sosiaalisessa mediassa tämä näkyykin aika selvästi.

Voisimme puhua myös henkilökohtaisen hyvän eri lajeista. Niistä ilmeisin henkilökohtainen hyvä liittyy terveyteen. Ja terveyden rinnalla julkiseen keskusteluun on noussut hedoninen eli nautintoa tuottava hyvä. Nykyaikaa moititaan ylenpalttisesta nautinnon tavoittelusta. En kuitenkaan usko, että aikamme olisi mitenkään erityisen nautinnonhaluinen. Tällaisia syytöksiä on nimittäin esitetty ainakin niin kauan kuin ihmiskunnalla on ollut kirjoitettua historiaa. Voisin kyllä uskoa, että hedonismin muodot vaihtelevat eri aikoina, ja että hedonismia moititaan erityisesti vaurauden ja hyvinvoinnin kausina. 

Nykyään puhutaan paljon elämänlaadusta, ja sillä tarkoitetaan useimmiten terveyttä. On erikoista, että tässä on ryhdytty käyttämään sanaa ”laatu”, vaikka oikeastaan ”hyvä”- sana olisi tässä paljon luontevampi. Ehkä tässä onkin tarkoitus korostaa ihmisen halua tuottaa ja hallita terveyttä. Terveysalan työntekijät tuottavat sitä, niin kuin insinöörit tuottavat tuotteita. Näin jokamiehestäkin halutaan tehdä oman terveytensä insinööri. Siinä on esimerkki, kuinka yksinkertaisen sananvalinnan avulla neutraali terveyspuhe voidaankin muuttaa manipuloivaksi puheeksi. Tietysti hyvässä tarkoituksessa. Tässä tulee esiin laadun ja hyvän vivahde-ero. Laatu olisi teknisesti tuotettua hyvää, vastakohtana luonnostaan lankeavalle hyvälle.  

Laatu voidaan nähdä käsitteenä ja tekniikkana, jolla tehdään tuotteista ja palveluista halutumpia. Siis enemmän mielihyvää tuottavia. Von Wrightin mukaan mielihyvä on suunnilleen sama asia kuin hedoninen hyvä. Se on selvästikin tunne. Hän jaottelee mielihyvän erilaisia lajeja seuraavasti. Ensinnäkin, se voi olla pelkkä tunne. Sitten mielihyvää voi tuottaa se, että teemme sitä, mitä haluamme tehdä. Ja lopuksi, se voi tarkoittaa tyydytystä: saamme jotain, mitä olemme halunneet.

Hieman toisenlainen näkökulma avautuu käsitteistä onni ja hyvinvointi. Ilmeisesti myös onni on tunne, ja siksi se tarkoittaa hedonista hyvää. Hyvinvointi taas sisältää ajatuksen hyödystä. Siksi onneen ei välttämättä liity erityistä syytä, mutta hyvinvoinnin yhteydessä syitä voidaan kyllä eritellä. Hyvinvointia voi myös sanoa kukoistukseksi. Mutta kyllä hyvinvointiin liittyy lähes väistämättä myös onnea. Ehkä näiden välillä ei ole kauhean jyrkkää rajaa. 

Hyvään liittyy paljon monimutkaisia asioita. Onko kyky tunnistaa ja kokea hyvää samaa juurta kuin kyky valita oikean ja väärän välillä ilman että se olisi eettinen valinta? Mikä se sellainen valinta on? Vallitseeko maailmassa joku hyvän yleinen taso, ”universaali järjestys”, ja onko se yhteydessä totuuden ja oikeuden käsitteisiin? Vai onko se vain kielen tuottama harhakuva, joka tavoiteltaessa pakenee saavuttamattomiin? Mutta ehkä kieli tässä kohtaa pettää meidät ja totuus silti pysyy.

Von Wright ei juurikaan nostanut esille estetiikkaa, ehkä se ei hänen mielestään suorastaan liity hyvään. Ehkä se kuitenkin liittyy mielihyvään, sen eräänä aiheuttajana, kauneuden kokemuksen kautta. Estetiikka ei näytä olevan kovin merkittävässä roolissa kyvykkyyttä tarkoittavassa hyvässä. Joissakin tapauksissa kauneus voisi kylläkin olla hyväksi tekevä ominaisuus. Hyvään liittyi vahvasti olion tai sen käytön tarkoitusperä ja hyöty. Ne taas ovat jopa perinteisen estetiikkakäsityksen vastaisia asioita.  

Von Wright ei oikeastaan kirjoittanut hyvästä elämästä, vaikka se on yleensä filosofien asialistalla. Hän sivuaa näitä asioita kirjoittamalla hyvinvoinnista ja hyveistä. Hän ei kylläkään tarjoile lukijalle omia arvostuksiaan vaan pohdiskelee asioita monelta puolelta. Yhtenä hyvän mittana voisi pitää jonkun asian kykyä edistää ihmisen hyvinvointia. Sen sijaan hyve on mutkikkaampi juttu. Hyveen voisi nähdä ihmisen laadun osatekijänä. Mutta kun puhutaan ihmisen laadusta, aletaan mennä vakavasti syrjään aiheesta ja siirrytään moraalin alueelle.

Voidaan myös miettiä, miten hyvä voisi kuvata ihmisen elämää. Jopa valtiolla voi olla käsitys, millainen kansalaisen elämän tulisi olla, siis elämän toivottavista piirteistä. Se tuntuu kuitenkin hieman epäilyttävältä. Siinä on sama vivahde kuin hyveessä ja moraalissa. Ne tuntuvat ongelmattomilta vain sillä ehdolla, että ne ovat yksityisasioita. Elämän laadusta puhumisessa on samanlainen vivahde. Sitä ei pitäisi normittaa. 

Kirjasin tähän ne asiat, joita sain itselleni irti Hyvän muunnelmista. Minusta se oli mielenkiintoista ja asioita selventävää. Kirjan tyyli oli sekä selkeää että täsmällistä. Toisaalta sen pohdiskelut olivat välillä syvällisiä ja mutkikkaita. Jouduinkin laatimaan siitä itselleni muistiinpanoja, joissa käänsin kielelliset tarkastelut loogisiksi lausekkeiksi. Se helpotti, ainakin minua itseäni.  

Von Wright piti Hyvän muunnelmia parhaana kirjanaan, ja hän nautti sen kirjoittamisesta. Mutta kirjan vastaanotto oli hänelle pettymys, sillä se ei herättänyt akateemista keskustelua. Siksi hän ei enää jatkanut aiheen käsittelyä. Kirja ei onnistunut provosoimaan konservatiivisia uskonnollisia piirejä, siihen se oli aivan liian neutraali ja selkeä. Se kirjoitettiin myös liian aikaisin, sillä vasta lähes parin vuosikymmenen kuluttua teollisissa maissa nostettiin laatu keskeiseksi kilpailukyvyn osatekijäksi. Sattuu nimittäin olemaan niin, että tekninen ja välineellinen hyvä vastaavat täsmälleen teollisuuden modernia laatukäsitystä. Siihen von Wrightillä olisi ollut paljon painavaa sanottavaa. Tämä olisi ollut vakaumukselliselle humanistille vähintäänkin outo tilanne.

Muistiinpanojani "Hyvän muunnelmista".

Laatu: kuinka tylsää ja kuinka ihanaa!

Olen huomannut, kuinka sanaan laatu suhtaudutaan kahdella vastakkaisella tavalla. Jos kohtaamme laadun työasioissa, tuo sana on ristiriitainen ja jopa kartettava. Jos kerron ihmisille, että olen toiminut erilaisissa laatuun liittyvissä tehtävissä ja jopa laatupäällikkönä, seuraa peitelty reaktio, kulmakarvojen hienoinen kohoaminen, tuskin havaittava oudoksunta. Selvemmin olen nähnyt hankalan reaktion ihmisten kasvoilla, kun olen ollut aloittamassa laatukoulutusta tai laatutyöhön kuuluvaa kokousta. Ihmiset ovat tulleet paikalle, koska heidän on pakko tulla. Ja minä olen outo muukalainen, ikävän tuoja, edustan niitä, olen osa byrokraattien pirullista salaliittoa. 

Varmaan useimmat asiantuntijat kokevat samanlaisia tuntemuksia. Kuten juristit, opettajat, tiedemiehet tai lääkärit. Muistan lukeneeni, että sosiologit ovat jo pitkään, jopa vuosikymmeniä puhuneet profession kriisistä. Kun teollinen yhteiskunta on kypsynyt ja vakiintunut, koulutukseen ja ammattinimikkeeseen perustuva auktoriteettiasema on heikentynyt. Ja sosiaalinen media on tietysti vain vahvistanut tätä ilmiötä, vienyt sen suorastaan uudelle tasolle. Arvostus ei enää lankea automaattisesti tai itsestään selvästi. Pikemminkin asiantuntijan on ansaittava se uudelleen jokaisessa kohtaamisessa työelämän tai median kanssa. 

Toisaalta laadusta puhutaan myös hirveän myönteisesti. Se voi olla tärkeä osa yrityksen tai julkisen laitoksen imagoa, ja se merkitsee ainutlaatuisia ja houkuttelevia tuotteita. Usein ihmiset myös ajattelevat, että on olemassa erityinen suomalainen laatu. Ja se rinnastetaan jollain lailla myös suomalaiseen designiin. 

Mutta nyt otan esiin toisenlaisen eli käytännöllisen laadun tekijän näkökulman. Nuorena teollisuusinsinöörinä 1970-luvulla minulla oli sellainen tunne, että laatu on jotain sellaista, minkä jotkut muut hoitavat. Se ei suoraan koskettanut minua. Vaikka tehtäväni oli suunnittelu ja tuotekehitys, laatu oli käsitteenä minulle etäinen. Tietenkin tehtaallamme oli laatuinsinööri, mutta hänen työnsä näytti minusta ongelmakeskeiseltä. Hän ratkoi käytännön työssä ilmenneitä akuutteja ongelmia, joita esiintyi lähinnä tuotannossa. 

Uskoisin, että tämä oma varhainen kokemukseni laatuasioista on aika saman tapainen kuin useimmilla teollisuuden piirissä on ollut - ja on vieläkin. On tietysti selvää, että vuosikymmenien kuluessa laatutietoisuus on lisääntynyt. Uskoisin, että nykyään lähes jokainen teollisuudessa tai suuressa organisaatiossa työskentelevä on jollain tavalla mukana järjestetyssä laatutoiminnassa. Mutta siitä huolimatta myös he kokevat, että laatu on jotain, josta joku muu huolehtii. 

Minun kohdallani sana ”laatu” ei siis pitkään aikaan kuulunut sanavarastooni, eikä se kummitellut edes ajatuksissani. Tehtaan laatuorganisaatio ei millään lailla puuttunut toimintaani, sain olla täysin rauhassa. Mutta olisi aivan väärin antaa sellainen kuva, että en lainkaan olisi piitannut työni tuloksista tai siitä, mihin ne vaikuttivat. Pyrin tekemään työni huolellisesti, yritin välttää virheitä, kehitin työtapojani, ja yritin pitää asiakkaat tyytyväisinä. Ellei se kuulostaisi niin naurettavan korkealentoiselta, luonnehtisin tällaista vaistomaista laatutietoisuutta eettiseksi ammattiasenteeksi. Tunnistin tämän asenteen myös muissa suunnittelutiimini jäsenissä. 

Miten voitaisiin edistää luonnollisen ja positiivisen laatusuhteen syntymistä ja vahvistumista. Sillä oman kokemukseni mukaan sellainen asenne on mahdollinen, ja jopa yleinen. Meidän on opittava pois ulkokohtaisesta ja ylhäältä johdetusta laadusta, puhuttava laatu olemattomiin, jotta pääsisimme lähelle todellisen laadun olemusta. Miten se oikeastaan tapahtuu, tuo laadun olemattomaksi puhuminen ja laadusta pois oppiminen? Tähän pitää vastata niin että sen ymmärtää. Tai muuten tulee mieleen filosofi Ludvig Wittgenstein: ”Mistä ei voi puhua, siitä on vaiettava.” 

Mietitään hieman. Yhteiskuntamme aineellinen perusta on edelleenkin luonteeltaan teollinen. Samalla olemme entistä riippuvampia yhä monimutkaisemmaksi käyvästä teknologiasta. Ja tässä tilanteessa kohtaamme haasteita, jotka ilmenevät muun muassa kustannusten karkaamisena käsistä, tuotteiden takaisinkutsuina, ja suurien hankkeiden epäonnistumisina ja viivästymisenä. Kaikki tämä näkyy myös kitkana ja epävarmuutena työyhteisöissä, jotka yrittävät selvitä kasvavista haasteista.

Yritämme siis vastata monimutkaistuvan yhteiskuntamme kehityksen ja ylläpidon haasteisiin tekniikoilla, joiden arvelemme toimivan. Nämä tekniikat ovat tuttuja ja kokeiltuja, sillä ne ovat olemukseltaan laatutekniikoita. Mutta valitettavasti nuo tekniikat ovat kehittyneet paljon nykyistä yksinkertaisempia olosuhteita varten. Ne ovat teollisen komentoyhteiskunnan tekniikoita. Pitäisi toimia tehokkaammin, virheettömämmin ja turvallisemmin. Mutta kun yritämme, käykin päinvastoin. Olemme lyhyesti sanoen kamalassa liemessä.  

Miksi sitten laatutekniikat eivät toimi? Sillä juuri sen takia sanoin, että meidän on pohdittava laatu olemattomiin, opittava siitä pois. Laatu on kehittynyt toiminnan ja ymmärryksen evoluutiona. Se on perustunut evoluution tapaan vähittäisiin muutoksiin ja määrällisiin vaihteluihin. Innovaatio ja luova tuho eivät ole päässeet vaikuttamaan teollisen yhteiskunnan laatutekniikkaan. Siihen on omat syynsä ja niitä olisi kiintoisaa pohtia - mutta joku toinen kerta.  

Eräs ongelma on laadun olemuksen ameebamaisuus. Laatuun liittyy hyvin erilaisia asioita ja käsitteitä. Jo yksistään laadun määrittelyjä löytyy paljon. Hiukankin syvällisempi laadun oppikirja saattaa listata puolenkymmentä erilaista laadun määritelmää. Ja silloin puhutaan vain teknis-taloudellisesta laadusta, sen lisäksi tulevat vielä laadun filosofiset ulottuvuudet ja laatu-sanan käyttö puhekielessä. Ei olisi erityisen omaperäistä vastata tähän esittelemällä oma lista - puhumattakaan siitä, että valitsisin noista määrittelystä sen ainoan oikean. Maailma on täynnä laatukäytäntöjen oppikirjoja, niitä kirjoittelevat professorit ja laatukonsultit, ja niitä pyytävät kirjoittamaan yhteiskunnan eri alojen etujärjestöt. 

Tiedän aika paljon laadusta ja minulla on vuosien kokemus alalta - mutta samaa voisi sanoa moni muukin. Ei siis ole oikein uskottavaa eikä järkevää kirjata ylös, mitä minä laadusta tiedän, vaan pikemminkin välittää niitä tuntemuksia, oivalluksia ja ymmärryksen hetkiä, joita olen kohdannut erilaisissa tehtävissä. En haluaisi olla mikään valistaja tai kansankynttilä, joka sormeaan heristäen ohjaa ihmisiä oikealle tielle. Sillä siitä minulle tulee heti mieleen Mark Twain, joka Huckleberry Finnin alussa toteaa jotain sellaista, että ne henkilöt, jotka yrittävät löytää tästä kirjasta opetuksia asetetaan syytteeseen tai ammutaan. Lapsena, lukiessani Huckleberry Finniä en ollenkaan ymmärtänyt tuota lausetta, etenkin kun hoksasin, että kirjaa nimenomaan tyrkytettiin lapsille opettavaisena. Mutta nykyään ymmärrän sen oikein hyvin. 

Asia suorastaan kärjistyy laatuasioissa. Juuri siellä ihmisiä ohjaillaan, valistetaan, motivoidaan ja kannustetaan - ja usein aika laihoin tuloksin. Olen varma, että suoraviivaisen selittämisen ja neuvomisen asemasta ihmiseen vaikuttaa eniten koetun ymmärtämisestä lähtevä oivallus. Kokeminen on nimen omaan emootio, se syntyy tunteiden kautta. Minä oikeastaan melkein inhoan sanaa ”tunneäly”, mutta tähän se jotenkin sopii. 

Olen tässä esittänyt eräänlaista johdantoa kirjoittamaani aivan toisenlaiseen, elämykselliseen laatukirjaan. Yllä oleva teksti on lyhennelty ja muokattu kirjan johdantoluvusta. Siinä kirjoittaja koettaa kuvailla laatuajatuksiaan ystävälleen Protagonakselle. Olen kirjassani saattanut erilaisia ihmisiä väittelemään kanssani laadusta. Näitä ihmisiä ovat esimerkiksi filosofi, japanilaisten taistelulajien tuntija, saariston kalastaja, Euroopan avaruusjärjestön insinööri, teollinen muotoilija, yliopiston professori ja tuotesuunnittelija. Entä missä on niin sanottu tavallinen ihminen? Hän on mukana jatkuvasti, sillä oman ammattiroolinsa takana jokainen keskustelija on myös aivan tavallinen ihminen!

Onnistuuko laadusta keskustelu tällä menetelmällä? Sen voi ainoastaan kirjan lukija päättää! Mutta ehkä olen sentään jotain velkaa tämän blogin lukijoille. Lähitulevaisuudessa aion valottaa hieman tätä keskustelukokemusta, esitellä niin sanotusti parhaat palat.

Tieteen laadusta

Tieteen asemasta on viime aikoina keskusteltu kriittisesti. Tiedettä uhkaa poliitikkojen nuiva suhtautuminen ja rahoituksen kuivuminen. Samaan aikaan tiedettä kyseenalaistaa erityisesti internetin kautta leviävä uskomustieto ja suoranainen tahallinen valetieto. Niin sanottu rokotuskielteisyys on vain osa suurempaa kuviota. Ilmastonmuutos on asia jota voidaan todentaa ja arvioida vain tieteen keinoin. Kiistattoman tiedon pitäisi vaikuttaa nopeasti päätöksentekoon ja talouselämään. Tieteen arvon kiistäminen näyttää palvelevan lyhyen tähtäimen poliittisia ja taloudellisia etuja. Tiede kaipaa kipeästi uskottavuuden – tai ainakin vaikutusvallan korjaamista.

Eräs näkökulma on tieteen laatu. Onko tiedolla ja tieteellä laatu, ja voidaanko sitä mitata ja arvioida? Ja nyt en tarkoita tietoa filosofien tarkoittamassa muodossa, vaan aivan konkreettisena asiana: inhimillisenä resurssina, joka ohjaa ihmisten jokapäiväistä elämää. Perustuuhan suuri osa kulttuuria ja oikeastaan koko ihmiskunnan olemassaolo nimenomaan tietoon. Joten on täysin aiheellista kysyä, voidaanko siihen liittää sana ”laatu”? 

Voitaisiinko aluksi vaikka erottaa tieto tieteestä ja ylipäätään puhua tiedosta hieman yleisemmällä tasolla? Se voisi olla ihan järkevä tapa edetä. Tiede on sitä paitsi aika helppo kuvailla ymmärrettävästi. Sehän on vain hyväksi osoittautunut tapa kerätä tietoa ja arvioida ja käsitellä sitä. Vaikka samalla on hyvä muistaa, että monet olennaiset tavat kuvailla tietoa on kyllä keksitty tieteen piirissä. Tieteen laatua kuvataan myös sellaisilla mittareilla, joita käytetään pelkästään tiedettä koskevissa asioissa. Ja monilla tieteen mittareilla ei välttämättä ole mitään tekemistä tiedon ja sen laadun kanssa.

Kun puhutaan tiedosta ihan yleisellä tasolla, ensiksi tulee mieleen, että sillä on merkitystä vain ihmisille. Tosin usein väitetään, että tieteen tehtävä on löytää ja paljastaa luonnon salaisuuksia. Mutta ei luonnossa ole mitään salaisuuksia, eikä luonto tarvitse eikä käytä tietoa mihinkään. Kyllä tieto on jotain sellaista, mitä vain ihmiset tulkitsevat ja käyttävät. Ja ihan omista syistään. Tähän pitää liittää sellainen huomautus, ettei myöskään laadulla ole itseisarvoa. Laatukin on olemassa vain suhteessa ihmiseen. 

Yleisesti ollaan sitä mieltä, että tiedon pitää olla koodattuna symboliseen muotoon. Toisin sanoen tieto ilmaistaan puhuttuna tai kirjoitettuna tekstinä tai jollain muulla tavalla, kuten kuvien tai matematiikan avulla. Tästä päästään helposti laatuun: jos tieto on koodattua, se pitäisi koodata niin, että se on ymmärrettävää ja että sen tulkitsemisessa ei synny suuria erimielisyyksiä. Tämä voi tuntua itsestään selvältä, mutta ei se ole sitä. Kovissa tieteissä kuten teoreettisessa fysiikassa ja kosmologiassa voi olla ongelmia ymmärrettävyyden ja tulkinnan kanssa. Jos tietoa on vaikea ymmärtää tai tulkita, niin onko kyseessä silloin vaikeaselkoisella tavalla tehty koodaus, vai tiedon perustavanlaatuinen, ontologinen ominaisuus? Joskus se on jopa molempia.

Käytännössä on aivan olennaista, miten tietoa tulkitaan sen tuottanutta suppeaa yhteisöä laajemmassa piirissä. Tiedon arvoon tai laatuun pitäisi kuulua myös, että se voidaan käsittää. Ja se taas palvelee kahtakin tehtävää: tiedon itsensä verifiointia, ja sen merkitysten pohtimista. Tuo jälkimmäinen näkökulma on myös tärkeä asiantuntijoille, koska nopeasti edistyvät alat ovat usein poikkitieteellisiä.

Entä onko tieto välttämättä vain koodattua? Useinhan ihminen toimii tuntemusten ja aavistusten varassa. Eikä niitä edes voi koodata. Tietoon kuuluu aivan olennaisesti myös sellainen ulottuvuus, jota ei ole koodattu. Se ilmenee pikemminkin käyttäytymisessä. Käytännön tilanteissa ihmiset osaavat toimia tarkoituksenmukaisesti ja jopa suurella varmuudella, vaikka eivät osaisi perustella toimintaansa. Sitä sanotaan hiljaiseksi tiedoksi. Arkielämässä hiljaisella tiedolla on paljon suurempi rooli kuin koodatulla tiedolla. Ja myös tieteen tekemisessä hiljaisen tiedon merkitystä ollaan vähitellen tajuamassa. Hiljainen tieto ohjaa aivan ilmeisesti ihmisen toimintaa, ja yleensä tekee sen niin, että ihminen ei sitä itse huomaa. 

On syytä ottaa käyttöön uusi jaottelu. On olemassa tekninen laatu, joka on helposti näkyvä ja mitattava. Ja sitten on olemassa myös koettu laatu, joka on henkilökohtaisempi asia ja joka jollain lailla koetaan tunteiden kautta. Ihminen ei välttämättä edes huomaa hyödyntävänsä hiljaista tietoa, kun taas koodatun tiedon kohdalla ihminen on aina tekemässä jonkinlaista arviointia ja valintaa, ja varmaan ymmärtääkin sen. Siinä mielessä koodattu tieto on jollain lailla teknistä. Mutta ei se välttämättä silti ole objektiivista. Jonkun koodin mieltäminen tiedoksi ja sen merkityksen tunnistaminen on hirveän paljon kiinni henkilökohtaisista asioista, kuten esimerkiksi aiemmasta kokemustaustasta. 

Palataan koodattuun tietoon. Sehän on ”tieto”-sanan yleisin merkitys, sillä lisäyksellä että mukana on aina tulkintaa. Tiedon laadun arvioinnissa voidaan ottaa avuksi tieteen piirissä syntyneitä tiedon luonnehdintoja. Niitä voi helposti tunnistaa ainakin kolme: uutuus, relevanssi ja totuus. Laitoin ne tähän käännettyyn tärkeysjärjestykseen, ja myös vaikeusjärjestykseen. Helpoin laatu saattaisi olla tiedon uutuus. Tietohan on tietysti uusi sille ihmiselle, joka on sen tuottanut. Muutenhan hän ei edes mieltäisi sitä tiedoksi. Tosin saattaa olla, että sama asia tiedetään jo jossain muualla. 

Uutuuden arviointi on periaatteessa selvää, vaikka ei siihen mitään helppoa keinoa löydy edes tutkijoille. Ennen kaikkea pitää seurata omaa alaansa, lukea paljon ja jutella samalla alalla toimivien ihmisten kanssa. Lopullisesti tiedon uutuus voi selvitä, kun kirjoittaa sen tiedon pohjalta julkaisun. Silloin joko julkaisun arvioijat tai lopulliset lukijat palauttavat tutkijan maan pinnalle. Yleensä uutuus selviää, kun tekee asiasta kirjallisuustutkimusta ja nettihakuja. Mutta joskus mennään raskaamman reitin kautta. Ja uutuus ei aina ole jyrkkä asia. Voi sattua, että on keksinyt sinänsä tunnetusta asiasta jonkun uuden piirteen.

Relevanssissa on kysymys siitä, onko joku tieto sinänsä merkittävää, eli onko tiedon alue kiinnostava ja tärkeä. Se on kokonaan eri asia kun uutuus, ja se on myös aika lailla mielipidekysymys. Kiinnostavalla alalla on paljon tutkijoita, ja silloin uuden tiedon tuottaminen on vaikeaa. On helpompaa tuottaa uutta tietoa alalta, joka ei ole merkittävä. Mutta tilanne voi muuttua ajan kuluessa, mitättömäksi tuomittu aihe voi joskus osoittautua hyvinkin kiinnostavaksi. 

Puhutaan myös sisäisestä relevanssista. Siinä on kysymys tiedon koodatun esitysmuodon laadusta. Kyse on siitä, onko esityksessä käytetty hyvää metodista otetta, ja onko tiedon informaatiosisältö selkeästi erottuvaa. Tämähän on lähes itsestäänselvyys, mutta siitä huolimatta se kertoo jotain olennaista. Erityisesti tieteellisessä julkaisussa pitää pystyä osoittamaan, mikä on keskeinen informaatiosisältö, miten se on tuotettu, ja miten se on perusteltu. Informatiivisuus tai ymmärrettävyys on siinä mielessä kiinnostava, että se näyttää lähestyvän koettua laatua. Tietoahan omaksutaan ja hyödynnetään aina subjektiivisen kokemisen kautta.

Jännittävin ja olennaisin tiedon kriteeri on kaiken todellisen tiedon äiti eli totuus. Vaikka se on aivan keskeinen vaatimus, se on samalla myös hyvin vaikea asia. Totuudenmukaisuus on tieteenteon tärkein ongelma. On olemassa yleisluontoisia totuusteorioita, ja eri tieteenaloilla on käytössä myös erilaisia kriteerejä. Ja varmaan on syytä mainita postmodernismi. Se on filosofinen suuntaus, joka alkaa olla jo lähes unohdettu, mutta se elää edelleen tietyn ikäisten ihmisten mielissä. Jyrkässä muodossaan postmodernismi kiistää tieteellisen tiedon ”totuuden” kokonaan, jopa luonnontieteiden kohdalla.

Tiede on joutunut terävöittämään metodejaan postmoderneja hyökkäyksiä vastaan, aivan samoin kuin se joutui terävöittämään niitä kirkon hyökkäyksiä vastaan joitakin vuosisatoja aikaisemmin. Joten kaiken lopputuloksena tiede voi kyllä edelleen hyvin. Jopa paremmin kuin koskaan, ainakin jos mitataan tutkijoiden tai julkaisujen määrällä. Mutta suuren yleisön silmissä tieteen julkinen imago ja uskottavuus on varmaan jossain määrin kärsinyt. Tämä tulee hyvin ilmi ilmastonmuutoskeskustelussa. Ilmastotutkijoita vastaan hyökätään kahdella rintamalla. Toisaalta tietoja vääristellään, tai jopa tekaistaan olemattomia tutkimustuloksia. Toisaalta tiedettä vastaan hyökätään postmoderneilla argumenteilla. Eli koska ihminen ei voi tietää mitään, ilmastonmuutoksestakaan ei voi tietää mitään. Vaikka strategiat näyttävät olevan ristiriidassa keskenään, ne tähtäävät samaan lopputulokseen, eli ilmastonmuutosta koskevan tiedon hämärtämiseen.

Jos halutaan tarkentaa totuuden kriteerejä, tarkastellaan ensin tiedon olemusta. Sen rakenneosina ovat väitteet, jotka koskevat jotain asiantilaa tai lainomaista käyttäytymistä. Tieteellinen tutkimus muotoilee tällaisia väitteitä, ja ottaa samalla huomioon niiden relevanssin. Väitteiden pitää olla jonkun mittapuun mukaan tärkeitä, uusia ja kiinnostavia. Ja sitten väitteet joko osoitetaan tosiksi tai epätosiksi. Usein esitetään sellainen lisävaatimus, että tieteellisen väitteen pitää olla ainakin periaatteessa kumottavissa, jotta se ylipäätään olisi tieteellinen. Edes tämä ei kuitenkaan ole täysin kiistatonta.

Luonnontieteissä ja muissa sen metodeja noudattavissa tieteissä väitteet muotoillaan jonkun keinotekoisen esitystavan, esimerkiksi matematiikan avulla. Jos tuo esitys on sisäisesti ehjää, eli sen lauseet on muotoiltu sääntöjen mukaan ja mahdolliset todistukset tehty oikein, silloin asia on ainakin puoliksi selvä. Juuri tätä rakenteellista selkeyttä sanotaan sisäiseksi relevanssiksi. Sitten jää jäljelle vain tulkinta ja todentaminen. Eli selvitetään kokeiden tai havaintojen avulla, vastaako matematiikan kuvaama tilanne tai käyttäytyminen tutkittavaa ilmiötä.

Teoria on ilmiön tarkkaa kuvaamista laajempi käsite. Se on puite oletetun asiantilan selittämiseksi, ja siihen voidaan sitten liittää täsmällisemmin muotoiltuja ilmiöiden malleja. Väitteitä ei aina voi pukea matematiikan muotoon, vaan ne voidaan esittää vaikka kielellisesti, kunhan esitys on selkeä. Esimerkiksi että lääke A parantaa sairauden B, tai tutkia tietyn väestöryhmän koulutuksen vaikutusta elinikään. Aika tavallista on tehdä mittauksia tai havaintoja ja käsitellä niitä tilastotieteen avulla.

Tässä kannattaa muistaa, että arkikielessä "teoria" tarkoittaa usein jotain epätäsmällistä tai hataraa. Sanotaan, että "tuohan on vain teoriaa", kun tarkoitetaan, että se tuskin on totta. Vaikka oikeasti hyvin muotoiltu teoria on jo sinänsä hieno juttu, ja todennettu teoria on jotain aivan mahtavaa!

Tähän liittyy metodin käsite. Tiedon laadun tunnusmerkki on, että se on osoitettu paikkansapitäväksi käyttämällä tieteenalalle sopivia todentamisen keinoja. Tämän kriteerin hyvä puoli on, että sen noudattamisesta voi varmistua lukemalla ne tieteelliset artikkelit, joissa tuo tieto on alun perin esitetty. Haittana on, että yleensä niiden lukeminen edellyttää suurta asiantuntemusta. Ja toinen ongelma on, että metodit ovat eri tieteenaloilla hyvin erilaisia. On myös niin, että tieteellisellä tiedolla on erilaisia käyttäjiä tavallisista kansalaisista muiden tieteenalojen tutkijoihin ja samaa asiaa tutkiviin kollegoihin. Saman alan tutkijoilla on tavallaan suurin vastuu tiedon laadusta, koska heillä on parhaat edellytykset arvioida sitä kriittisesti.

Tiedeyhteisön käyttämät tieteen kriteerit tähtäävät aika vahvasti tekniseen laatuun. Tietoa tuotetaan hyvinkin erilaisilla tavoilla ja erilaisissa paikoissa, kuten yliopistoissa, tutkimuslaitoksissa, ja yritysten laboratorioissa. Olennaista on se, miten tulokset raportoidaan ja julkaistaan. Tutkijat kirjoittavat julkaisuja, joilla on yleensä varsin vakiintunut muoto. Julkaisujen käsikirjoitukset tarkastetaan ja karsinnan jälkeen osa niistä julkaistaan tieteellisissä aikakauslehdissä. Tai sitten tutkimustulokset esitellään suullisesti konferensseissa, ja myös silloin tapahtuu karsinta tarjottujen käsikirjoitusten ja ehdotusten joukosta.

Keskeinen väline tässä prosessissa on julkaisujen ennakkotarkastus. Sitä sanotaan vertaisarvioinniksi, koska tarkastajiksi valitaan päteviksi tiedettyjä tutkijoita. Tällä tavalla varmistetaan, että julkaisut täyttävät laatuvaatimukset, siis että tieto on riittävän uutta ja että tieto on todennettu tieteenalalla sovellettavilla menettelyillä. Käytännössä heikot julkaisut kyllä karsiutuvat ja siten turhien julkaisujen tulva pienenee. Mutta eihän se ihanneratkaisu ole, vaan pikemminkin välttämätön paha, koska erityisesti arvostettuihin lehtiin ja konferensseihin tarjotaan valtavasti käsikirjoituksia.

Arvioinnin eräänä ongelmana on, että arvioijat käyttäytyvät konservatiivisesti. Helpoiten hyväksytään käsikirjoituksia, jotka eivät juuri poikkea valtavirrasta. On esimerkkejä siitä, kuinka täysin uusia ja poikkeavia ajatuksia esittelevillä käsikirjoituksilla on vaikeuksia tulla hyväksytyiksi. Ja silti vertaisarviointi ei ole pystynyt estämään tieteellisiä huijauksia. Eiväthän arvioijat voi mennä tutkimuslaitoksiin selvittämään, miten tulokset on oikeasti tuotettu. Onneksi huijaukset ovat harvinaisia.

Luultavasti kaikki kiinnostavat ja tärkeät tutkimustulokset pääsevät ennemmin tai myöhemmin esille, vaikka ei välttämättä heti alan ykköslehdissä. Tutkija voi aina tarjota julkaisuaan vähemmän kilpailtuihin lehtiin, tai julkaista sen avoimella julkaisufoorumilla. Ja jos tuloksilla on todella arvoa, ne kyllä lopulta saavat huomiotakin. Se vain viivästyy, usein jopa vuosia.

Tutkimustyöhön liittyy aina suuri epävarmuus, joka koskee sekä tieteellisiä tuloksia että hyötyjä. Tiedeyhteisö ei edes arvioi tuloksia hyödyn mukaan. Hyöty nimittäin syntyy aivan toisenlaisen mekanismin kautta. Tiedon hyödyllisyys ei yleensä näy julkaisuvaiheessa. Se tulee jos on tullakseen, ja joka tapauksessa paljon myöhemmin. Siihen voi silloinkin mennä 5-10 vuotta, mutta usein paljon kauemmin. Ja on vielä yksi tieteen mitta eli potentiaali. Tieteellinen löytö saattaa mullistaa ajattelua monella tavalla, ja se saattaa jopa avata aivan uusia tieteenaloja. Julkaisuvaiheessa potentiaalia on vielä vaikeampi tunnistaan kuin hyödyllisyyttä.

- - - - -

Tämä tiivissisältöinen kirjoitus sisältää otteita kirjastani Kirkastettu laatu. Keskusteluja olennaisesta. Kirjassa pohditaan laatua monesta eri näkökulmasta. Laatu on ihmisten toimintaa ja aikaansaannoksia hahmottava, äärimmäisen tärkeä käsite. Laatu kuulostaa tylsältä, mutta on kaikkea muuta kuin tylsää. Siihen kannattaa tutustua.

Filosofian kolmet kasvot

Mitä on filosofia? Useimmilla meistä lienee filosofiasta samanlainen käsitys, kuin minullakin on ollut. Se on jonkinlainen akateeminen ja pölyttynyt oppiaine. Sillä on toki kunniakas historia, mutta silti filosofia vaikuttaa aikansa eläneeltä ja aika hyödyttömältä. Filosofit sopivat enintään jonkinlaisiksi koomisiksi hahmoiksi, jotka pohtivat kaiken turhuutta. Kuten muumikirjojen Piisamirotta. Tätä kuvaa eivät paljoakaan heilauta silloin tällöin julkisuuteen ponnahtavat tähtifilosofit kuten Pekka Himanen tai Slavoj Žižek. Sillä harvat yrityksemme saada jotain tolkkua heidän teksteistään eivät yleensä tuota merkittäviä oivalluksia.

Olen kuitenkin aina ollut kiinnostunut filosofiasta. Opiskelijana luin läpi Ludwig Wittgensteinin "Tractatus logico-philosophicuksen" - enkä ymmärtänyt siitä mitään. Olin pettynyt. Erilaisista sattumuksista johtuen ryhdyin kuitenkin työni takia perehtymään teknologian filosofiaan ja tieteenfilosofiaan - ja sitä kautta yleisemminkin ajattelun historiaan ja tekemisen filosofiaan. Sitten, muutaman vuosikymmenen tauon jälkeen kaivoin uudelleen esiin Tractatuksen, ja luin sen läpi yhdeltä istumalta. Kirja oli nyt naurettavan helppo ja jopa hauska lukea. Mitä kummaa tässä oli tapahtunut?

Filosofia tuli uudelleen ajankohtaiseksi, kun pari vuotta sitten aloin kirjoittaa kirjaa laadusta*. Eräs laatukirjan innoittaja oli Georg Henrik von Wrightin teos "Hyvän muunnelmat". Oivalsin nimittäin, että von Wrightin kirjassa käsitelty "ei-moraalinen hyvä" itse asiassa tarkoittaakin laatua. Omassa kirjassani käyn laatuaiheisia keskusteluja fiktiivisten henkilöiden kanssa, joista eräs on filosofi. Minä, aiempi filosofian väheksyjä olinkin kirjoittanut filosofisen teoksen.

Joten tällä kokemuksella voisin palata alun kysymykseen: mitä on filosofia?

Vastaan kolmella tavalla. Ensiksi, filosofia on juuri sitä, mitä kuvittelemmekin sen olevan. Se on tieteen alkujuurta, tapa hankkia tietoa ajattelemalla - ja myös melkoinen joukko tällä tapaa tuotettuja ideoita. Ja koska meille tutun filosofian juuret ovat antiikin Kreikassa, filosofia on nimenomaan teoreettista pohdiskelua. Kreikkalaiset nimittäin halveksuivat kaikkea käytännöllistä, se on jotain, mikä kuuluu orjille (ei ole ihan totta, vaikka näin meille on opetettu). Tähän siis melkein sisältyy ajatus, että filosofian pitää olla hyödytöntä. Antiikin filosofia tuotti hämmästyttävän ja rikkaan tietoaarteiston - mutta 1600- luvulla kehittynyt luonnontiede otti sen paikan maailman selittäjänä. Tästä keikauksesta lienee peräisin käsityksemme, että filosofia on aikansa elänyt tiede, joka nykyisin lähinnä tutkii itseään.

Sitten vastaus kaksi: filosofia ei olekaan kuollut, vaan jatkaa olemassaoloaan. Nyt emme näekään filosofiaa lopullisen tiedon tuottajana, vaan pikemmin kielellisenä metodina. Se on eräänlaista tutkijan yksinpuhelua, missä hän kinastelee itsensä ja muiden tutkijoiden kanssa (katso kirjoitukseni "filosofien kanssa kellarissa"). Erityisen selvästi tämä tulee esiin lukiessa filosofien kirjoittamia teoksia. Mutta jokainen tieteenharjoittaja tekee sitä samaa. Tämä on erityisen silmiinpistävää ns. "vaikeissa" tieteissä, kuten fysiikassa, kosmologiassa ja neurotieteissä. Tutkijat itse eivät yleensä juuri arvosta omasta tieteestään filosofointia, mutta tekevät sitä silti. Olen varma, että esimerkiksi suhteellisuusteoriasta on kirjoitettu tekstissä mitaten paljon enemmän pohdiskelevia ja spekulatiivisia filosofisia juttuja kuin fysiikan standardin mukaisia tiedepapereita.

Vastaus kolme: filosofia ei kuulu (vain) oppineille, vaan se on yleinen ja kaikille ihmisille tyypillinen kielellinen työkalu. Se on merkitysten antamista asioille ja ideoille. Me kaikki harrastamme sitä. Filosofia tuottaa merkityksiä pukiessaan ajatuksiamme kielen muotoon. siksi se on kielellinen työkalu. Kun siis purimme aidat filosofian ympäriltä, näimme yleisemmän kuvion. Tässä tulee myös vastaan harmaa alue: missä vaiheessa yksityinen pohdinta eli filosofointi alkaa sulautua jaettuun ja kollektiiviseen dialogiin? Selvää rajaa eri tietenkään ole. Filosofia laajenee osaksi ihmiskunnan yleistä ja yhteistä kulttuuria.

Entä se kumma juttu? Miksi Tractatus oli aluksi käsittämätön, ja myöhemmin aivan selkeä? Tuskin olin itse mitenkään viisastunut. Luulen, että kysymys on osittain tottumisesta lukemaan erilaisia tekstejä. Mutta ennen kaikkea lienee kysymys asenteesta. Nuori opiskelija pyrkii kiihkeästi löytämään totuuksia - joita ei sitten valmiina löydäkään. Kokeneempana suhtauduin kirjaan avoimesti ja uteliaasti: mitähän tämä oikein on? Joten en löytänytkään valmista totuutta, vaan mielenkiintoisia ja pohtivia näkökulmia.

*) tätä kirjoitettaessa laatukirja etsii vielä kustantajaa. Sen työnimenä on "Alaston laatu" tai "Kirkastettu laatu".