Hyvä ja paha hallinto ovat puhuttaneet ihmiskunttaa ikiajoista. Ainakin historiallisella ajalla, siis aikoina joina ihmiskunnalla on ollut käytössään kirjoitustaito, oppineet ja filosofit ovat pohtineet hyvää ja huonoa hallintoa, tyranniaa ja sodankäyntiä. Tällaiset pohdinnat ovat suurten kulttuurikansojen harrastuksia, Kiinan, Intian, Persian, Mesopotamian, Egyptin ja Kreikan. Suurella kulttuurikansalla en välttämättä tarkoita mitään erityisen positiivista, vaan yksinkertaisesti sitä, että nuo kansat ovat väkirikkaita, ja siten ne rakentavat suuria kaupunkeja ja valtakuntia, mutta myös saavat aikaan suuria määriä tuhoa, hävitystä ja kärsimystä.
Pienet kansat ja heimot eivät välttämättä ole tässä suhteessa sen mukavampia, ovatpa vain kvantitatiivisesti harmittomampia. Muutamia vuosikymmeniä sitten kulttuuriantropologit ihastelivat Uuden Guinean heimojen rauhallista ja harmonista elämää. Sitten eräs antropologi älysi kysyä, miksi siellä näyttää olevan niin vähän miehiä? Vastattiin, että kas kun he ovat kuolleet tappeluissa ja kahakoissa. Hillitäkseen tuota helposti leimahtelevaa perinnettä nämä heimot olivat kehittäneet äärimmäisen kohteliaan ja sovitteleva tapakulttuurin. Sitäpä kelpasi antropologienkin ihastella.
Pidämme kirjoitustaitoa siunauksena, ja sitä se tietysti onkin. Emme oikein osaa edes kuvitella kulttuuria joka ei olisi kirjoitustaitoinen. Mutta asioilla on aina kääntöpuolensa ja kääntöpuolen kääntöpuolensa. Kirjoituksia on nimittäin laadittu ennen kaikkea vallan pönkittämiseksi. Papisto tai heidän edeltäjänsä, tietäjät ja shamaanit alkoivat sementoida valtaansa kehittelemällä pyhiä kirjoituksia joiden vaalijoiksi he nimittivät itsensä. Mahtiheimot laativat kirjoituksia suuresta ja mahtavasta menneisyydestään. Ja hallitsijat palkkasivat kirjureita kirjoittamaan kronikoita, joissa ylistettiin heidän erinomaisuuttaan ja urotekojaan. Näemme tässä yleisen kuvion. Valta perustelee oikeutustaan vetoamalla menneisyyden tapahtumiin ja olosuhteisiin. Tunnistamme tämän tavan jatkuvan myös nykyaikana. Ja sitten se kääntöpuolen kääntöpuoli. Käsityksemme menneisyydestä on pitkälle sepitettä – mutta ilman sitä emme tietäisi menneestä senkään vertaa.
Ylenpalttinen muinaisten sankarien ja heidän sotaretkiensä ihailu ei tunnu terveeltä – etenkin kun nuo sankarit eivät niin sanotusti juurikaan kestä päivänvaloa. Kovin monet ihailun kohteet ovatkin tyranneja, roistoja ja kusipäitä, jotka täysin ansaitsevat alatyylisen luonnehdinnan. Esimerkiksi vielä muutama vuosikymmen sitten oppikirjat nostivat jalustalle Aleksanteri ”Suuren”. Oikean historiallinen henkilön joka on turvallisen kaukana menneisyydessä. Aleksanteri syntyi vuonna 365 eaa. Makedoniassa, ja kerrotaan, että eräs hänen opettajansa oli kuuluisa filosofi Aristoteles. Aleksanteri haaveili jo lapsena maailman valloittamisesta. Mikäpä oli haaveillessa, koska hänen isänsä oli kuningas, ja isän kuoltua hän saattoikin alkaa toteuttaa haavettaan. Yleisen käsityksen mukaan, jota historiankirjoitus meillekin syöttää, hallitsijan tehtävä on käydä sotia. Hän hyökkäsi Persian suuntaan, ja kulemma sai hallintaansa tavattoman suuria alueita. Mitä valloittaminen ja hallinta käytännössä tarkoittivat, emme oikein tiedä. Joka tapauksessa Aleksanterin väitetään perustaneen joukon kaupunkeja kuten vaikkapa Aleksandrian.
Siinäpä oli miehellä puuhaa, kun hän vielä varsin nuorena sotaretkensä lopuksi otti ja kuoli. No, jos hän olisi kuollut retkensä aluksi, olisi tuo retki varmaan ollut aika lailla hankalampi. Aleksanteria kuvaavat kertomukset, joita edelleen voimme eri lähteistä lukea kuvastavat lähinnä silmitöntä ihailua. Niiden lähde kai tulee suoraan sylttytehtaalta. Ehkä Aleksanteri oli kuitenkin olemassa, ja arvatenkin sai aikaan paljon sotkua. Siteeraten tällaisia sankarikertomuksia on kai yhtä kohtuullista todeta, että hän kuoli ankaran juopottelun jälkeen haimatulehdukseen. Ei se yhdestä kosteasta illasta kehity, pikemminkin se vihjaa että Aleksanteri oli päissään koko sotaretkensä ajan. Kun kivut iskivät, Aleksanteri lääkitsi itseään viinillä. Nykyisen lääketieteen valossa voi sanoa että huono lääke. Voimme valita miten paljon uskomme tämän kusipään sankarilliseen elämään tai surkeaan kuolemaan.
Klassinen koulutus pyrkii kasvattamaan valtiomiehiä tai muuten vain suurmiehiä. Suomessa aina 1950-luvulle asti, ja varmaan muissakin vanhan Euroopan maissa koulutukseen on kuulunut kuolleita kieliä, jotta oppilaat voisivat mahdollisimman autenttisesti lukea jumaloiduista antikin sankareista. Kuinka tuo historiankirjoitus ihaileekaan antiikin ajan persialaissotia ja peloponnesolaissotia ja niiden sankareita ja koko tuota maailmaa jossa arvokkainta on käydä sotia ja alistaa vieraita kansoja. Näillä opeilla kasvatettiin 1900-luvun kusipäät, tiedämme kyllä ketkä. Ja heidään jälkiään seuraavat. Tarvittiin vain pieni muunnos. Lisätään tarustoon kansalliset mausteet, korvataan epäluotettavat ja valehtelevat kreikkalaiset omalla uljaalla kansalla, ja laitetaan spartalaisten tai persialaisten tilalle inha viholliskansa.
Niin kuin Kurt Vonnegut totesi monissa kirjoissaan: ”näin se käy”. Ennen kuin kaikki meni päin helvettiä.
