Vanha, usein filosofiaan yhdistetty kysymys kuuluu: ”mikä on elämän tarkoitus”. En nyt vastaa siihen, en edes ole varma siitä, onko se ylipäätään järjellinen kysymys. Sitä paitsi olen jo käsitellyt asiaa mielestäni riittävän onnistuneesti (blogikirjoitus). Sen sijaan esitänkin toisen kysymyksen: ”mikä on kuoleman tarkoitus”. Ja toisin kun edellä esitettyyn, tähän todella voidaan vastata järkevästi, ja jopa ilman filosofista saivartelua.
Tämä ajatus tuli mieleeni, kun luin Tiina Raevaaran tuoreen kirjan Ikuisen elämän lyhyt historia ( Like 2024). Raevaara on koultukseltaan biologi, ja tieteellisen tuotannon ohella hän on julkaissut sekä tietokirjoja että kaunokirjallisuutta. Pidin kirjasta. Raevaaran asiantuntemustausta tulee hyvin esiin, ja hän on sujuva kirjoittaja. Ja mikä parasta, hän perustelee mielipiteitään tutkimustiedolla, sisällyttää kirjaansa lähdeluettelon, ja viittaa lähteisiin korrektilla tavalla. Silti teksti juoksee nautittavasti, kirja ei ole tippaakaan tylsä tai kuiva.
Tämä onkin asia, mihin haluaisin kiinnittää huomiota. Tietokirjailijoita on monenlaisia. Varsinaiset tieteentekijät kirjoittavat usein myös popularisoituja, laajalle yleisölle suunnattuja tekstejä. Heidän kirjojensa uhkana on niiden liian läheinen sukulaisuus tieteelliseen tekstiin. Tuloksesta saattaa tulla vaikeaselkoista ja paperinmakuista. Tällaisille kirjoittajille suosittelisin: lukekaa kaunokirjallisuutta, lukekaa hyvin erilaisia kirjoja, ja lukekaa klassikoita. Hyvä kirjallinen tyyli nimittäin tarttuu, ihminen on mukautuva eläin. Ja miksei voi kokeilla myös kaunokirjallisuuden kirjoittamista, tai vaikka runojen. Tällainen asenne ei olekaan niin harvinaista kuin kuvittelisi. Monet vakavat ja menestyneet tieteentekijät tekevät myös kaunoa. Ja jotkut ovat jopa menestyneet myös sillä saralla.
Omien havaintojeni mukaan myös toimittajat tekevät mielellään tietokirjoja. Hehän ovat kirjoittamisen ammattilaisia, se työ heiltä sujuu, mutta toisaalta heiltä puuttuu tiedon etsimisen ja todentamisen osaaminen - tai ainakin se on hieman toisenlaista journalistiikassa. Tietokirjailijan motivaatio voi olla innostus, harrastus tai aatteen palo. Mutta olipa kirjailijan tausta mikä tahansa, haluaisin, että he perustelevat esittämiään asioita. Onko se varmennettua tai osittain varmennettua tutkimustietoa, vai onko se kansanperinnettä tai huhutietoa, spekulaatioita, tai jopa kirjailijan omia mielipiteitä tai tunteenomaisia uskomuksia.
Kaikkea saa olla ja pitääkin olla. Mutta vetoan sekä kirjailijoihin että kustantajiin, että kirjat selkeästi toisivat esiin esitettyjen asioiden painoarvon, esimerkiksi varmuus-, uskottavuus-, toivottavuus- tai vältettävyysasteikoilla. Se tarkoittaa tekstin selkeyttä, sekä sitä, että kirjoissa on ilmoitettu tiedon lähteet, viitattu niihin, ja kirjaan on lisätty tärkeimpien käsitteiden hakemisto. Raevaaran kirjasta ne löytyvät, ja omissa kirjoissanikin on aina nämä rakenneosat. Jossain määrin ne ovat mukana jopa blogikirjoituksissani ja niistä tekemissäni kirjoissa. Ja kuitenkin: viime aikoinakin olen lukenut useita tietokirjoja, joissa nämä elementit puuttuvat jopa kokonaan.
Pitää toki muistaa, että on olemassa monenlaisia tietokirjoja. Se on syytä pitää mielessä sekä kirjoittaessa että lukiessa. On tiedekirjoja, tietokirjoja, mielipidekirjoja, oppikirjoja, pamfletteja, kokemuskirjoja, elämänkertoja ja tarinallisia kirjoja. Eivätkä rajat ole jyrkät, joten tarkkoja sääntöjä tai ohjeita ei voi antaa. Mutta suosittelen lämpimästi terveen järjen käyttöä. Kirjoittajalle ajoittaista epäröintiä: mitä oikeastaan olen tekemässä. Ja lukijalle: mistähän tässä kirjassa on pohjimmiltaan kysymys.
Palaan nyt Raevaaran kirjaan. Se on
tutkimustietoon pohjaava ja asiallisesti rakennettu tietokirja, missä
kirjoittaja samalla tuo esille omaa henkilökohtaista suhdettaan
tällaiseen tietoon. Aivan loistavaa, juuri näin tietokirjailijan
pitää tehdä, ja tässä kohdassa tietokirja eroaa tiedekirjasta. Kirja tarjoaa erilaisia näkökulmia, se valaisee oivallisesti "ikuisen elämän tavoittelun" kulttuurihistoriaa.
Jokohan nyt pääsisin varsinaiseen kritiikkiin. Olen jo edellä tuonut esiin kirjan ansioita: rakenne, ymmärrettävyys, kiinnostavuus, selkeys ja luettavuus ovat kohdallaan. Kirjan loppupuolella ote tuntuu kuitenkin hajoavan. Kirjailija alkaa lisääntyvässä määrin pohtia omia tuntojaan. Kuolemisen ajatus tuntuu vaivaavan häntä, mutta vähempikin käsittely olisi riittänyt. Lukijalle se näyttäytyy toiston tunteena ja jopa tyhjäkäyntinä. Loppuosaa olisi voinut reilusti tiivistää, kustannustoimittajan olisi pitänyt puuttua tähän. Niin, nykyisessä kirjamaailman kannattavuusahdingossa moni kirjailija alkaa ajatella, että kustannustoimittaja onkin taruolento, siitä kuulee, mutta se ei näyttäydy.
Nyt palaan otsikkoon. Lupasin kertoa,mikä on kuoleman tarkoitus. Olisin luullut, että asia olisi biologille selkeä? Ehkä se on, mutta siinä voi olla emotionaalista vaikeutta. Joten koetan lohduttaa sekä kirjailijaa että lukijoitani. Kuolemaa tulisi ajatella lajin näkökulmasta, ei yksilön. Silloin ymmärrämme, että kuolema liittyy läheisesti suvulliseen lisääntymiseen. Jokainen uusi yksilö on koekappale, jonka selviytymistä testataan. Kuolema on siis välttämätön vaihe ylläpitämään jatkuvaa uusien yksilöiden testaamista. Sen kautta kehitymme ja muutumme, kun olosuhteet muuttuvat.
No hyvä, mutta jää muutama kysymys. Miksi ihmisen elinaika on juuri tietyn pituinen? Itse ajattelen, että kyseessä on investointi, ihmisen elimistöön on asennettu resursseja elinkaaren ajaksi. Esimerkiksi DNA:n resurssit sallivat tietyn määrän kopiointeja – mutta ei enempää kuin on tarpeen. Luonto on säästeliäs ja optimoiva. Sama koskee varmaan muitakin rakenteellisia resursseja. Entä miksi luonto ei ole kehittänyt elämän päättävää mekanismia lopettamaan elinkaari täsmällisesti, kuten vaikkapa kyttyrälohella? Tai scifin harrastajat muistavat, kuinka Blade runnerissa Tyrell-yhtiön replikantteihin on asennettu kolmen vuoden elinikä. ”Time to die”: repliikki pelastaa päähenkilön – mutta vain rajoitetuksi ajaksi. Oma veikkaukseni on, että tällainen mekanismi olisi investointi, jolla on oma hintansa, ja se olisi myös ilmeisen turha. Luonnon ratkaisu on antaa elimistön rappeutua, kun sen resurssit alkavat ehtyä. Sanomme tätä vanhuudeksi. Eihän se toki yksilön näkökulmasta kauhean mukavaa ole.
Entä miten luonto valitsee kullekin lajille optimaalisen elämän pituuden. Uskon, että tämäkin on evoluution tuottama valinta. Monet pienet nisäkkäät ovat lyhytikäisiä, kuten vaika hiiret tai päästäiset. Yleensä isommat eläimen elävät pidempään. En oikeastaan osaa spekuloida, miksi näin on, mutta tähän kehitys on johtanut. Enkä edes osaa spekuloida, miksi jotkut papukaijat tai kilpikonnat ovat erittäin pitkäikäisiä. On kuitenkin olemassa minua miellyttävä, ja mielestäni myös uskottava spekulaatio. On poikkeuksellisen pitkäikäisiä eläimiä, kuten elefantti, ihminen, ja eräät valaat, joille on yhteistä erittäin suurikokoiset aivot, ja erityisesti niiden kuorikerros, neocortex. Mihin näin suuria aivoja tarvitaan, kun pienemmilläkin näköjään tulee toimeen? Eräs vastaus on tässä: aivokuoressa sijaitsee tärkeä osa eläimen tai ihmisen muistia. Ja sosiaalisilla pitkäikäisillä eläimillä kattava ja laaja muisti on evoluutioetu. Muistiin tallentuu jatkuvasti uutta tietoa, ja talletustilan pitää riittää koko elämän ajaksi. Toki aivoissa toimii myös tehokas tiivistys- ja unohtamismekanismi, mutta vähitellen muistisisällön laatu joka tapauksessa huononee. Niinpä muistin riittävyys määrittää sopivan eliniän.
Tätä teoriaa tukee myös naaraiden hedelmällisyyden päättyminen, vaikka lähes puolet elämää on vielä jäljellä. Naaraat ovat yhteisöjen tärkeitä muistivarastoja, ja ihmisellä lajin säilyminen tarkoittaa yhteisöjen säilymistä. Siksi naaraita kannattaa suojella synnytyksen vaaroilta, samalla ne vapautuvat hyödyntämään tehokkaammin tallennettuja osaamisvarantoja, Olemme laji, jota ovat johtaneet ja suojelleet vanhat viisaat naaraat. Tähän joku voisi huomauttaa, että ihmiskunta on tuottanut myös patriarkaatit. Aivan oikein, mutta niiden kohdalla on kysymys kulttuurievoluutiosta ja huomattavasti lyhyemmästä aikajänteestä. Kulttuurievoluutio ei välttämättä ole biologisesti tarkoituksenmukaista. Sen rakenteet testataan suhteessa tosiin kulttuurirakenteisiin, lajin säilymiselle ei siinä ole erillistä kannustinta.
Voisin tehdä yhteenvetoa. Tieteen valossa kuoleman tarkoitus on selvä: se palvelee suvullisesti lisääntyvien eliöiden evoluutioprosessia, ja on suorastaan sen olennainen osa. Toisaalta luonnontieteeseen ei oikeastaan edes kuulu tarkoituksen etsiminen, vaan ainoastaan ilmiöiden käsitteellistäminen ja niiden mekanismien selvitys. Minun itseni kohdalla käy kuitenkin niin, että tiedon valo poistaa pelkoa ja valaisee hämäriä nurkkia. Siksi en koe eksistentiaalista ahdistusta kuoleman takia - enkä elämänkään. Samalla kuitenkin ymmärrän, että merkityksen etsiminen on ihmisen mielen olennainen toimintatapa. Ja se on jopa enemmän: se kytkee ihmisen mielen tieteeseen nojaavaan maailman ymmärtämiseen. Ilman sitä tiede olisi vain tyhjää leikkiä numeroilla.
