Ilmestysten galleriat

Taidegallerioissa käynti, aivan sellaisessa perinteisessä muodossa kuin katsomassa maalauksia, tuntuu varmaan monesta ihmisestä aivan kauhean elitistiseltä. Ehkä se voisi tuntua minustakin, koska olin jo nuorena kulttuuriradikaali (ks. blogikirjoitus aiheesta). Onneksi kävin lukion Helsingissä, missä on sellaisia ihmeellisiä paikkoja kuin Ateneum tai Taidehalli tai Amos Anderssonin museo tai Kansallismuseo. Ja onneksi minulla oli opettajia, sekä kuvaamataidossa (outo nimi) että äidinkielessä, joiden mielestä oli hyvä idea raahata oppilaat galleriaan. Niin että totuin siihen jo nuorena, se ei oikeastaan ollut hullumpi tapa viettää aikaansa. Ja erityisesti ulkomaan matkoilla museoissa vierailu avaa aivan uuden ja toisenlaisen näkökulman vieraaseen maahan.

Galleria voi tuottaa vierailijalle jopa poikkeuksellisia elämyksiä, joista äärimmäisin saattaa olla niin sanottu Stendhal-oire. Tämä täytyy selittää. Ranskalainen kirjailija Stendhal (Marie-Henri Beyle, 1783-1842) sai Firenzessä voimakkaan tunne-elämyksen, johon liittyi huimausta, heikotusta ja huono olo. Ja valtava onnen tunne. Hän alkoi itkeä, putosi polvilleen ja tuki päätään seinään voidakseen jatkaa kuvien katsomista. Tällainen taiteen aiheuttama paniikkikohtaus on varsin harvinainen, se tulee yllättäen, eikä tällaiseen tilaan voi siirtyä tietoisesti. Itse en muista tällaista kokeneeni. Mutta jotain sen tapaista kuitenkin. Jonkinlaisia mini-stendhaleja. Niihin liittyy ihmetyksen tai oivalluksen tunne ja lievä huimaus.

Tällainen tunnetila voi syntyä myös musiikista, ehkä se on siellä jopa tavallisempaa. Musiikki kun menee vielä suorempaan tunteisiin. Ja joskus elämys yhdistelee kuvia ja musiikkia, tunnettu esimerkki on Modest Musorgskin vuonna 1874 säveltämä ihmeellinen pianoteos Näyttelykuvia. Sävellyksessä toistuu mietteliäs melodia joka kuvaa näyttelyvieraan kiireetöntä kuljeskelua galleriassa, ja aina välillä pysähdytään ja mennään syvälle jonkun maalauksen synnyttämään tunnetilaan. Menninkäinen, Vanha linna, Kananpoikien tanssi, Noita, Suuri Kiovan portti… Kuvia on kaikkiaan kymmenen. Minun ei tarvitse edes nähdä kuvia, niiden herättämä tunne nousee vahvana mieleen. Itse asiassa kuvittelin nuo kuvat aivan erilaisiksi kuin mitä ne ovat todellisuudessa. Kokeilkaapa: kuunnelkaa Näyttelykuvia ja kuvitelkaa, millaisia nuo kuvat ovat!

Palataan nyt omiin mini-stendhaleihin. Eräs niistä sattui, vuosikymmeniä sitten, myös Firenzessä. Menimme lasteni kanssa Ufficin galleriaan, noin vain, koska siihen aikaan kaupungissa ei ollut nykyisen kaltaista turistitungosta. Ja siellä olikin nuo kuuluisat Sandro Botticellin (1445– 1510) maalaukset, kuten Kevät ja Venuksen syntymä. Olin toki nuo maalaukset nähnyt koulukirjoissa. Mutta en olisi ikinä uskonut, millaisia ne ovat oikeasti. Valtavan suuria, vaaleilla, heleillä väreillä maalattuja, ilmavan keveitä. Sananmukaisesti, ihania! Muistaakseni, kun olimme jo poistumassa, minun piti vielä uudelleen käydä katsomassa niitä ja varmistumassa, että ne ovat totta.

Taisi olla samalla Euroopan kiertueella, kun menimme Amsterdamissa Rijksmuseumiin. Siellä näimme joitakin Rembrandtin (1606-1669) maalauksia. Seinälle kiinnitetty taulu kertoi, että ne oli juuri restauroitu. Niiden pinnasta oli varovasti poistettu vanha, ruskeaksi muuttunut vernissa. Olin hämmästynyt. Eihän ne olleet ollenkaan sellaisia kuin taidehistorian kirjoissa, jotka ylistivät niiden ruskeasävyistä ”valohämyä”. No tällainen termi, italiaksi chiaroscuro, on todella olemassa, ja se tarkoittaa erityisesti yökuvissa pimeän ja kirkkaan vaihtelua. Mutta olin ymmärtänyt varmaan termin väärin. (Tosin myös toinen taidetermi, sfumato eli sumuinen, käännetään myös valohämyksi). Rembrandtin kirkkaat olivat todella kirkkaita ja värit hehkuivat, etenkin sininen, jota en muista noissa oppikirjan kuvissa edes nähneeni. Maalaukset olivat lumoavan kauniita, en taaskaan keksi muuta kun tämän lattean ilmaisun, mutta se on totta.

Kummassakin kuvaamassani ”ilmestyksessä” kysymys oli positiivisesta yllätyksestä. Maailma onkin paljon ihmeellisempi ja vaikuttavampi kuin osasin mitenkään odottaa. Mitään maagista tai selittämätöntä ei välttämättä tapahtunut. Mutta ehkä nyt, jonkinlaisen tasapuolisuuden takia, on syytä kuvata myös jotain selittämätöntä. Edellä kuvaamallani matkalla kävimme myös Pariisissa, ja silloin on lähes pakko käydä myös Louvressa. Itse museo oli elämyksenä hieman erilainen. Kun Firenzessä ja Amsterdamissa maalauksia saattoi katsella kaikessa rauhassa omaan tahtiin, Louvreen oli jo iskenyt elämysturismin paholainen. Kaikkialla näkyi suuntaa osoittavia nuolia: Mona Lisa, tuonnepäin. Ja lukuisat japanilaisryhmät suunnistivat oppaidensa perässä nuolien osoittamaan suuntaan. Ilmeisesti koko museossa ei ollut muuta nähtävää. Tilanne oli jotenkin ärsyttävä. Ajattelin, etten edes, ihan ilkeyttäni, mene edes katsomaan mokomaa taulua. Kiertelimme pitkin hiljaisia saleja, olihan nähtävää toki kymmenien salien verran. Varsin pitkään ihailimme ryöstettyjä muinaisen Egyptin taideaarteita, ne olivat kiehtovia, mutta niiden katselu oli jotenkin kiusallista. Lopulta päätin sittenkin lähestyä Mona Lisaa. Taulu löytyi suuresta salista, ihmispaljouden takaa, Mona Lisa katseli maailmaa rauhallisesti passarilasin takaa. 

Minulle tapahtui jotain kummallista. Tunsin pientä huimausta. Tuo pienehkö ruskeasävyinen maalaus oli ihmeellinen. Siitä tuntui lähtevän kullanväristä säteilyä, joka kulki ruumiini läpi. En osaa selittää, en edes yritä.

Rembrandtit tuovat mieleeni vielä yhden näkökulman. Meillä voi olla aivan väärä kuva menneisyydestä. Kuten Rembrandtin taulut, jotka eivät oikeasti olekaan ruskeita ja hämärän suttuisia, vaan loistavan kirkkaita. Sama koskee tietysti muitakin asioita. Muinaiskaupunkeja, tai vaikka antiinkin Kreikan maalauksia, joista oikeastaan tiedämme vain sanallisia kertomuksia. Jonkinlaisen välähdyksen sain viime kesänä vieraillessani Pompeijissa. Laavan ja tuhkan alta on vähitellen kaivettu esiin muinaista kaupunkia kaikessa loistossaan. Kolmiulotteinen silmänräpäyskuva menneisyydestä. Kaupunki, ja erityisesti rikkaiden asunnot suorastaan tulvivat taidetta, freskoja ja mosaiikkeja. Vain ihmiset, Rooman valtakunnan eri kansojen kuhiseva kirjavuus, joka aikanaan kiehui kapeilla kaduilla, puuttuu. Sama koskee tietysti historiaa yleisemminkin. 

Rembrandtin ”tapaukseen” liittyy toinenkin hieman saman kaltainen oivallus. Helsingissä, Sinebrychoffin museossa on ensi tammikuulle asti näytteillä renessanssimaalari Jacopo Bassanon (1515-1592) teoksia. Näyttely on opettavainen. Kun maalarimestari saa kuuluisuutta, hänen töitään kysytään yhä enemmän. Niinpä hän alkaa standardoida aiheitaan. Hän ehkä perustaa suorastaan verstaan apulaisineen tuottamaan maalauksia. Niistä tehdään jopa kopioita, tai sitten samat kuvien osat ja aiheet, kuten vaikka ihmishahmot ja lampaat, toistuvat lähes samanlaisina maalauksesta toiseen. Toinen oivallus liittyy tuon ajan maalausten värimaailmaan. Taulut muuttuvat vähitellen ruskeiksi, sininen katoaa. Syynä ei ole välttämättä ole ikääntyvä vernissa, vaan myös pigmenttien kestävyys. Hyvät pigmentit ovat kalliita, erityisesti sinistä väriä tuottava lasuurikivi, joka luetaan puolijalokiviin. Tuohon aikaan keksittiin halpa korvike: hienoksi jauhettu koboltinsininen lasi. Valitettavasti se vain haalistuu aikojen kuluessa.

Sinisen katoaminen harmittaa minua erityisesti, koska olen värisokea, ja sininen on ainoa väri, jonka näen kunnolla. Näyttelyssä esiteltiin kuitenkin tekniikka, jolla sininen voidaan palauttaa. Maalaus kuvataan tarkalla spektrikameralla. Sen avulla voidaan tunnistaa alkuaineita, kuten koboltti. Kuvasta voidaan sitten tehdä printtivedos, johon lisätään kobolttia sisältäviin kohtiin sinistä. Tulokset ovat vaikuttavia.

Ensimmäinen mini-stendhal ei tapahtunut minulle ulkomailla, vaan ihan nuoruudessani, Ateneumin Ars-69 näyttelyssä. Näyttely vaikutti muutenkin kuin pommi Suomen tunkkaiseen taide-elämään. Ars-69 toi uusimmat eurooppalaiset taidesuunnat Suomeen, yhdessä rysäyksessä, se järkytti sekä ns. taidepiirit, että suuren yleisön. Kiertelin näyttelyä ihmetyksen vallassa. Voiko taide todella olla myös tällaista? Jotain ihan muuta kun mitä meille on opetettu. Ja taustalla piileskeli isompi kysymys: voiko myös maailma olla tällainen?

Näyttelyyn liittyi myös elementti, josta en vieläkään tiedä, oliko se satiirinen kommentti, vai esittikö se, miten suomalainen mytologia tervehtii ulkomaista taidetta ja liittää itsensä sen kokonaisuuteen . Ateneumin pääportaiden yläpäähän oli pystytetty suurikokoisia ja kirkkaasti maalattua taiteilija Heikki Virolaisen Kalevala-vaikutteisia puupatsaita. Suomen kansallisen heräämisen aikana 1800-luvun lopulla oli tavallista kehitellä Suomelle myös keksittyä historiaa kuninkaallisine dynastioineen ja pakanajumalineen. Virolaisen estetiikka tuntui ammentavan tästä perinteestä, ja samalla kritisoivan sitä.

Dyynit

 Otsikko on monikossa. Koska kyseessä on ajatusketju, ja sen sysäsi liikkeelle Denis Villeneuven ohjaama elokuva Dyyni (2021). Mutta ajatus ei tietenkään siihen pysähtynyt, ajatus ei koskaan pysähdy. Jokin heräte nostaa esiin kaukaisia muistikuvia, muisti on ajattelumme tärkein elin. Olen kuvannut ihmisen ajattelun mekanismeja modernin neuropsykologian valossa kirjassani Robottipuisto, joten ei siitä sen enempää. 

Mutta mennään ketjun alkuun, eli tuohon elokuvaan. Jostain, varmaan lehdestä, huomasin että televisio esittää Villeneuven Dyynin (osa 1). Minulla ei ollut aikaa katsoa, joten laitoin sen tallennukseen odottamaan sopivampaa aikaa. Joka muutama päivä sitten tuli. 

Kauan sitten aloin lukea myös elokuvan pohjana olevaa Frank Herbertin monumentaalista romaania Dyyni. Jossain vaiheessa, ehkä puolivälissä, se uuvutti minut. Laitoin kirjan syrjään odottamaan parempaa hetkeä. Sitä ei koskaan tullut. Aivan samoin kävi, kun aloin katsoa, taas television tarjoamaa kulttielokuvaa, David Lynchin versiota Dyynistä (1984). Lynchin tyylille uskollisesti elokuva oli nyrjähtäneellä tavalla uuvuttava. Sekin jäi kesken, kyllästyin kaapupukuisten näyttelijöiden loputtomaan seisoskeluun hiekkatöyrään reunalla. Joitakin Lynchin elokuvia olen kyllä ilokseni katsonut, vaikka en koskaan uppoutunut Twin Peaks- mytologiaan. Joka tapauksessa lämmin kiitos julkisen palvelun kulttuuritelevisiolle, joka tarjoaa demokraattisesti mitä erilaisimpia onnen hetkiä. Eikä sen ohjelmien sisältöä valita sen mukaan, miten paljon se houkuttelee kanahampurilaisten mainostajia. 

Mutta nyt Villeneuven elokuvaan, koska fanaattiset lukijani varmaan jo odottavat tähän kohtaan jonkinlaista elokuva-arvostelua, joka nyt seuraa. Ja ohitan nyt heti alkuun kaupallisen kanavan mainostauoilla näkemäni viitisenkymmentä hampurilais- ja muuta syöntimainosta.

Kirja ja elokuva kertovat karusta ja hiekan peittämästä Arrakis-planeetasta, jolla vallitsee äärimmäinen kuivuus. Planeetta ei kuitenkaan ole asumaton. Sen alkuperäisasukkaat, fremenit elävät suojassa, syvällä sijaitsevissa luolastoissa. Planeetan hiekka-aavikoilla elävät valtavat ja vaaralliset hiekkamadot. Planeetan hiekan pinnalle rikastuu ainutlaatuista rohtoa: se on eräänlainen psykohuume, joka antaa nauttijalleen salaperäisiä kykyjä, ja mahdollistaa siten avaruusalusten navigoinnin universumin vaarallisilla alueilla. Siksi rohto on planeetan tavoiteltu aarre.

Dyynin maailma on omasta historiastamme tuttu kolonialismin maailma, vaikka elokuva vie katsojat 10 000 vuoden päähän tulevaisuuteen. Tunnettua universumia hallitsee imperiumi ja sen keisari. Yhteiskuntajärjestys on feodalistinen, ja vallasta ja keisarin suosiosta kilpailevat aateliset mahtisuvut. Dyyniä eli Arrakis-planeettaa on hallinnut Harkonnien suku, joka on vaurastunut keräämällä sen pinnalta rohtoa. Nyt keisari on läänittänyt planeetan Atreides-suvulle. Elokuvan dynamiikka muodostuu sukujen kamppailusta ja juonittelusta, puitteena planeetan äärimmäiset olosuhteet. Ja paljon muutakin on kasattu mukaan: alkuasukkaat fremenit odottavat vapauttajaa, messiasta. Mystiikkaa ja salatieteitä harrastava Benegesseritojen luostarin sisarkunta juonittelee Arteides-suvun kanssa, ja pyrkii tekemään suvun  päämieheksi nousevasta Paulista planeetan messiaan. Ehkä. 

Elokuvan ylenpalttisen täyteen ahdettu maailma on siis fantasian ja scifin sekoitusta, siihen kuuluu yliluonnollisia voimia, mystiikkaa ja hirviöitä, ja ennen kaikkea valtataistelua. Se on eräänlainen new-age cocktail, tämä suuntaus näyttää muutenkin pesiytyvän viihdeteollisuuteen. Esimerkiksi taisteluissa mätkitään miekoilla; ei suihkita lasereilla, ruutiaseista puhumattakaan. Teknologiaa on toki hillitysti mukana, kuten taistelijoita ja tukikohtia suojaavat energiakentät. Mutta robotteja ja tekoälyä ei näy, ja lentoaluksia (mainiot vaikka ilmeisen epäkäytännölliset sudenkorennot) ohjataan manuaalisesti.

Mitähän elokuvasta voisi sanoa. Ainakin siitä on lähdetty tekemään ns suurelokuvaa, jo sen kestokin on kaksi ja puoli tuntia. Ja selvästi Villeneuvella on ansiot ja taito siihen. Ja kun isot kustannukset ja tuotto-odotukset on mukana, pelataan todella varma päälle. Lavasteisiin ja efekteihin satsataan, tämä on nimenomaan suurten teatterien elokuva. Esimerkiksi elokuva on kuvattu digikameroilla, sitten materiaali printattiin 35 mm filmille, josta taas tehtiin digitaaliset esityskopiot. Näin elokuva tuntuu aidommalta, siitä puuttuu nykyinen mainosfilmien keinotekoinen säihke. Kaikkiaan elokuva on tavattoman verkkainen, ei siinä paljoa tapahdu, paitsi aika lopussa – näin myös raivataan pohjaa jatko-osille. 

Visuaalisen vaikuttavuuden rinnalla juoni ja näyttelijät ovat jossain määrin tylsiä ja jopa epäuskottavia. Mikään älykäs elokuva tämä ei ole. Esimerkiksi sinänsä kiinnostavat alkuperäiset planeetan asukkaat fremenit jätetään hyödyntämättä. Sen sijaan heistä on tehty kolonialismin hengen mukaisesti barbaarista ukka-pukka- alkuasukasporukkaa. Ehkä pitää vielä kertoa anekdootti, jonka monet varmaan jo tuntevat. Pahissuku Harkonnen on suomalaistaustaisia Härkösiä. Kirjailija Frank Herbert poimi sukunimen puhelinluettelosta.

Villeneuve on aikaisemminkin ohjannut ihan mukavia, ja näyttäviä elokuvia, vaikka ei suorastaan mestariteoksia. Olen kirjoittanut arvioinnit Blade Runner 2049 ja Arrival- elokuvista. Ne voi etsiä blogistani. Lyhyt tiivistys: Blade Runner on näyttävä mutta turha, ja Arrival on hyvä, loppua lukuun ottamatta

Nyt ajatus lentää jo kohti seuraavia dyynejä. Dyyneistä tuli mieleeni Euroopan avaruusjärjestön ESA:n tutkimuskeskus ESTEC. Sehän sopiikin hyvin tähän scifi-teemaan. ESTEC sijaitsee Hollannissa, pienessä Noordwijkin kaupungissa. Kaupunki, ja myös ESTEC, on Pohjanmeren rannalla, korkeiden hiekkadyynien suojassa. Dyynien meren puolella on myös yli kymmenen kilometrin pituinen hiekkaranta. Nuo dyynit ovat suojelualuetta, koska niiden arka kasvillisuus pitää aloillaan herkästi liikkuvaa rantahiekkaa. Siksi niillä ei saa kulkea, paitsi viitoitettua polkua pitkin. Olenkin joskus kävellyt tuota polkua pitkin naapurikaupunkiin Katwijkiin. 

Kerran ollessani kaupungissa, yöllä puhalsi Pohjanmerellä reipas myrsky. Se ei ole siellä ollenkaan harvinaista, pohjoinen Atlantti on tuulinen paikka. Aamulla kaupungin kadut olivat sitten hiekkakinosten peitossa. Aivan niin kuin meillä kaduille kertyy lumikinoksia. Päivän mittaan harjakoneet ja kuorma-autot siivosivat hiekan pois, varmaan se vietiin takaisin rannalle. Ymmärsin aivan konkreettisesti, miksi kaupungin dyynejä vaalitaan.

Euroopan avaruusjärjestö koordinoi suuria avaruushankkeita, olin mukana muutamassa. ESTECissä pidettiin suunnittelu- ja projektikokouksia. Tyypillisen avaruushankkeen kehityksen aikakaari on kymmenisen vuotta, sen aikana alkuperäinen idea konkretisoituu, sen tieteelliset tavoitteet tarkennetaan, ja lopulta rakennetaan avaruusalukset ja niiden tutkimuslaitteet. Nuo kokoukset olivat tavattoman kiehtovia. Ne olivat hyvin kansanvälisiä ja avoimia. Osallistujia saattoi olla jopa pari sataa ihmistä, insinöörejä ja tiedemiehiä eri maista. Tunnelma oli intensiivinen. Oltiin tekemässä jotain hyvin vaikeaa, jotain mitä ei oltu ennen tehty. Joten erilaisiin ongelmiin törmättiin, mutta ne myös ratkaistiin.

Kävin ESTECissä ehkä kymmenen kertaa. Viimeinen käynti oli Galileo-navigointijärjestelmän suunnittelun käynnistyskokous. Euroopassa oli havahduttu siihen, että satelliittipaikannus oli muodostumassa suorastaan elintärkeäksi, ja samalla oltiin täysin amerikkalaisten kontrolloiman GPS-järjestelmän varassa. Kokous pyrki herättämään kiinnostusta osallistua uuden järjestelmän rakennustyöhön, ja samalla kerättiin ideoita: millainen järjestelmästä pitäisi tulla ja millaisia teknisiä kysymyksiä asiaan liittyy ja millaisia ratkaisuja tarvittaisiin. Tuo kokous pidettiin 1990-luvun lopulla. Virallinen päätös Galileon rakentamisesta tehtiin vuonna 2002, ensimmäiset satelliitit laukaistiin vuonna 2010, ja noin 30 satelliitin järjestelmä oli valmis vuonna 2024. Maailmassa toimii myös venäläinen GLONASS- ja kiinalainen Baidou- järjestelmä. Galileo on ainoa siviilien hallinnoima paikannussatelliittijärjestelmä.

Ja sitten kohti vielä lähempiä dyynejä. Pohjanlahden rannikoilla on upeita hiekkarantoja ja niillä löytyy myös hiekkadyynejä. Näitä voi etsiä Yyteristä, Kalajoelta ja Hailuodosta. Aivan ylittämättömät dyynit löytyy vielä pohjoisemmasta, Haaparannan edustalta, Seskarön saaresta etelään sijaitsevalla saarella. Sen nimi on Sandskär, ja suomenkieliset tuntevat sen nimellä Sanskeri. Saari on nelisen kilometriä pitkä, ja likimain pohjois-eteläsuuntaisen suorakaiteen muotoinen. Sen pohjoisreunalta työntyy pohjoista kohti hyvin kapea ja  yli kilometrin mittainen soraharjun muodostama niemi. 

Vuosikymmeniä sitten kävin veneelläni saarella. Siihen aikaan siellä ei juuri matkailijoita käynyt. Veneen sai kiinnitettyä lähes autioituneen kalastajakylän laituriin. Nykyisin on toisin. Paikalla näkyy olevan suuri vierasvenesatama, täynnä komeita veneitä. Toisaalta saari on myös suojeltua ja vartioitua kansallispuistoa. Sen ainutlaatuista luontoa vaalitaan.

Niin, hiekka ja dyynit ovat tuota ainutlaatuista luontoa. Vierailijoiden halutaan liikkuvan pitkin pitkospuita, jotta saaren arka kasvillisuus ei vahingoittuisi. Dyynit ovat saaren erityinen nähtävyys, ja erityisesti kaksi ”stadionia”. Ne ovat todella suuria, urheilustadionin kokoisia ja korkeiden dyynien ympäröimiä hiekkakenttiä. Vaikea on uskoa niitä luonnon muodostelmiksi.

Saaresta kerrotaan kirjailija Matti Hällin romaanissa Isä Jumalan ilveilijä (1961). Tuo osin Hailuotoon sijoittuva kirja kertoo, kuinka Hailuodon kalastajat joka kesä purjehtivat ja soutivat rohkeasti pikku veneillään suoraan pohjoiseen, se oli 100 kilometrin avomeritaival Perämeren yli Sanskeriin. Nimittäin, sikäläiset silakka-apajat olivat paljon runsaammat kuin kotisaarella. Siellä he kalastivat ja suolasivat tynnyrit täyteen silakkaa. Saalis myytiin sitten pitkin syksyä Oulussa. Ja Hälli kertoi myös, kuinka nuoremmat kalastajat laskettelivat huimapäisesti hiekkaa pitkin alas korkeiden dyynien rinteitä. Hän ei kertonut, olivatko he tuoneet sukset tai pulkat mukanaan.