Afrikka opettaa

Vuonna 2010 oleskelin pitkään Pretoriassa, Etelä-Afrikassa. Se oli kiinnostavaa, opettavaista, ja toivottavasti työnantajani mielestä myös hyödyllistä. Työskentelin siellä CSIR- tutkimuskeskuksessa (Council of Scientific & Industrial Research). Tuo monitieteellinen ja monitekninen laitos muistuttaa meille tuttua VTT:tä, ja on suunnilleen saman kokoinenkin. Toimeksiantooni varmaan vaikutti kokemus VTT:ltä. Olen myös tutkinut innovaatioita ja luennoinut innovaatiojohtamisesta Oulun yliopiston EMBA-kursseilla. Ehkä siihen vaikutti myös Nokian kova kansainvälinen maine, ajateltiin että ehkä me suomalaiset osasimme tehdä jotain oikein.

Tehtäviäni oli projektien arviointi, sekä toimintaprosessien ja niiden dokumentoinnin kehittäminen, pidin myös jonkin verran luentoja. Toiminnan sisältö ja puitteet olivat siis tutunomaisia, erityisempää kulttuurishokkia ei siltä taholta tullut. 

Pretoria on Etelä-Afrikan tasavallan hallinnollinen pääkaupunki, jossa asuu yli 2 miljoonaa ihmistä. Seutua hallitsee joukko matalia kukkuloita. Vaeltaessaan pohjoiseen buurivalloittaja Marthinus Pretorius pysähtyi tänne, koska seutu oli hänestä kaunein, mitä kuvitella saattoi. Rotuerottelun loputtua kaupungin nimi muutettiin Tshwaneksi, mutta nimitys ei ole vieläkään astunut voimaan. Alueella vallitsee lauhkea välimerellinen ilmasto, mitä erilaisimpia puita ja pensaita kasvaa kaikkialla, ja kukkaloisto on häkellyttävä.

Instituutti sijaitsee vauraalla Lynnwoodin esikaupunkialueella. Sen väljästi rakennettu kampus käsittää kymmenkunta rakennusta loivalla metsäisellä kukkulan rinteellä, villin oloinen paikka. Siirtyessäni kävellen rakennuksesta toiseen (paikalliset eivät juuri kävelleet) joku sanoi, ei kai ihan tosissaan, että siellä voi tulla pantteri vastaan. Sellaista en nähnyt, muita eläimiä kylläkin. 

Työhön ryhtyminen oli varsin helppoa, koska ympäristö ja toimintatavat olivat tutun tuntuisia. Varsinaisen paperisodan olin käynyt ennen Afrikkaan matkustamista, siihen sisältyi suuri määrä erilaisia kirjelmiä, sopimuksia, sitoumuksia ja ties mitä – mutta se vaihe oli jo ohi. Pomoni Nicki oli fiksu ja ystävällinen, tulimme hyvin toimeen. Kukaan ei hommiani mitenkään oudoksunut, kaikki sujui. Voitettavat esteet olivat lähinnä huvittavia. Ensimmäinen ongelma oli löytää läppäriäni varten pistorasia, sillä sovimme, että voisin käyttää omaa konettani ja kytkeä sen talon tietoverkkoon. Pistorasiaongelma oli yllättävän sitkeä, siellä käytettiin tietenkin brittiläistä standardia. Lopulta se kumminkin ratkesi, jostain löytyi jatkojohto, jossa oli tutunomaiset koskettimet. Itse asiassa taisin löytää sen johdon itse penkomalla tyhjien huoneiden laatikostoja. Jostain syystä majapaikoissani ei tällaista ongelmaa ollut. 

Sitten kävin valokuvassa, ja minulle tehtiin instituutin kulkukortti. Se onnistui heti ensimmäisenä päivänä. Sen sijaan tietokoneeni tarvitsi myös kulkuluvan, ja se olikin yllättävän vaikeaa. Muistaakseni joku guru tutki ensin konettani, ja sen jälkeen tarvittiin vielä useita käyntejä eri ihmisten luona ja monia allekirjoituksia. Lopulta koneeni sai virallisen sarjanumeron, sen pohjaan liimattiin laitoksen tarra, ja minulle annettiin käyttäjätunnus. Portti instituuttiin sisuksiin ja muualle maailmaan avautui.

Minua varoiteltiin etukäteen Etelä-Afrikan historiasta periytyvästä heikosta tuvallisuustilanteesta. Rotusorto oli kumottu vasta reilut kymmenen vuotta aiemmin, ja ihmeellisesti ilman merkittävää väkivaltaa, mutta menneisyyden jäljet näkyivät edelleen ikävissä rikostilastossa. Paikalliset eivät varoitelleet – tai ehkä sivulauseessa. Ehkä he ajattelivat, että olen asioista selvillä, ja aihe oli myös arka. Osan ajasta asuin vuokrakämpässä vauraalla omakotialueella. Siellä osa kaduista oli suljettu, oli muodostettu laajempia turva-alueita, joihin pääsi vain vartioitujen porttien kautta. Se oli tosin laitonta, mutta näin meneteltiin, ja olen lukenut, että tällaiset alueet edelleen lisääntyvät. Ei siitä minulle haittaa ollut. Kuljin töihin ja myös vapaa-aikana kävellen. Julkista liikennettä ei oikeastaan ollut. Mitään ongelmallista en havainnut. Pimeän aikaan en kyllä liikkunut, paitsi muutaman kerran taksilla.

Viikonloput tein etätöitä ja kävin välillä kävelyllä. Kävin syömässä ja ostoksilla läheisissä liikekeskuksissa. Tunnelma oli kaikkialla rauhallinen ja ystävällinen. Sekä valkoiset että mustat olivat edelleen tavattoman onnellisia rotuerottelun päättymisestä, tuntui, että tuo onnistumisen tunne piti edelleen yhteiskuntaa kasassa. Eräänä iltana kävelin puiston ohi, siellä oli pieni seurue mustia piknikillä, pöydässä oli eväskoreja ja viinipulloja. Eräs heistä halusi jutella. Kerroin mistä olen tullut, ja että olen töissä instituutissa. Ei hän sitä kauheasti ihmetellyt. Siten hän viittasi seurueeseensa ja sanoi: ”Kuule, jos me oltais apartheidin aikana tehty tällaista, meidät olisi tapettu heti”. 

Seutu on kaunista, kukkaloistoa, eksoottisia puita, ja joka puolella haikeasti huutelevia ibis-lintuja. Kävin joskus syömässä läheisessä ravintolassa, se oli oikein miellyttävä paikka. Asiakkaista oli ehkä kolmasosa vakoisia ja kaksi kolmasosaa mustia. Mutta henkilökunta eli tarjoilijat olivat valkoisia. Kolonialisti Pretorius varmaan pyörii haudassaan. Kävin myös Pretorian keskustassa ja yhdessä museossa. Keskusta oli tiheää kaupunkialuetta. Yhteiskunnan varallisuuserot näkyivät keskustan liepeille syntyneinä laajoina torialueina, siellä oli erilaista kirpputoria ja halpatavaran myyntiä.

Aamuisin luin muutamaa englanninkielistä lehteä, jotta olisin selvillä missä mennään. Lehdet oli tutunoloisia: politiikkaa, rikosuutisia, skandaaleja, kulttuuria ja kevyempää osastoa. Tasavallassa puhutaan yhtätoista virallista kieltä, eikä se edes riitä, oli muitakin kieliä. Kieliongelma ei oikeastaan enää juuri ole, sillä kaikki opiskelevat koulussa englantia. Väkeä siellä oli noin 60 miljoonaa, joista vain noin 9 prosenttia luettiin ”valkoisiksi”, tosin rotupolitiikka oli jättänyt perinnöksi erilaisia määrittelyjä. Yli puolet valkoisista puhui äidinkielenään afrikaansia, se on hollannista kehittynyt paikallinen kieli. Sitä pidetään myös rotusortajien kielenä, joten englannista oli tullut poliittisesti neutraali ja väestön osia yhdistävä kieli.  

Huomattava osa asukkaista on aasialaisperäisiä, ja heitä ei laskettu "valkoisiin".  Suuren aasialaisten määrän ymmärtää, koska sieltä etäisyys Intiaan ja muihin Etelä-Aasian maihin on paljon lyhyempi kuin Eurooppaan. Erityisesti koulutetuissa on paljon aasialaista sukujuurta, ja se näkyi selvästi työpaikallani. Työtoverini olivat ”kansallisuudeltaan” intialaisia, pakistanilaisia, filippiiniläisiä, afrikaaneja, brittejä, zuluja ja xhoisia. Itselleni oli yllätys, miten pian lakkasin näkemästä ”rotuja”. Oli vain Nicki, Thabo, Hina, Ashraf, Thiru, Kobus, Denan, Laurens, Louis, Lorraine ja monia muita. 

CSIR on niin sanottu soveltavan tieteen laitos. Sen mukaisesti tutkimukselle asetettiin yhteiskunnallisia ja teollisuuspoliittisia tavoitteita: koulutustason nostaminen, kansalaisten tasa-arvo, infrastruktuurit ja uudet innovaatiot. Olin arvioimassa kymmenkunta projektia, ja olin varsin vaikuttunut. Eräs esimerkki. Kiinteää sähkönjakelua ja puhelinverkkoa ei mitenkään pystytä tarjoamaan koko tasavallan alueella edes tulevaisuudessa. Sen sijaan matkapuheliverkko toimi jo jokseenkin kaikkialla. Älypuhelimet olivat tulossa, mutta kalliita. Monissa hankkeissa olikin kehitetty kekseliäitä ja helppokäyttöisiä tekstiviestiprotokollaan nojaavia sovelluksia. Niitä oli tehty koulutuksen ja elinkeinojen tehostamiseksi ja erilaisiin arjen tarpeisiin.

Afrikassa järjestetään vuosittain tietotekniikan tutkimusta, suuntaamista ja hyödyntämistä edistävä kansainvälinen IST Africa- niminen konferenssi. Vuoden 2010 konferenssi pidettiin Durbanissa, Etelä-Afrikan itärannikolla. Monet työtoverini osallistuivat, ja oli sekä hauskaa että kiinnostavaa, että minutkin pyydettiin mukaan. Tapahtumaan osallistui 450 tutkijaa 51 maasta. Tunnelma oli varsin innostunut, ja oli ajalle tyypillistä, että myös Nokia oli vahvasti mukana.

Konferensseissa käynti oli minulla sinänsä tuttua toimintaa, useita tieteellisiä esityssessioita juoksee rinnakkain, on näyttelyjä ja paneelikeskusteluja, ja välillä rentoudutaan. Tietotekniikka nähtiin Afrikalle tärkeänä sivistyksen ja kehityksen resurssina, enkä voi olla eri mieltä. Kiinnostavaa oli, että mielestäni tunnistin siellä vahvana myös asenteen, jota sanotaan panafrikkalaisuudeksi. Se tarkoittaa, että kaikki afrikkalaiset ovat kavereita keskenään. 

 

Mekaaninen virtakytkin

Kauan sitten keskustelin erään tutkijan kanssa, joka oli osaltaan vastuussa kuluttajatuotteiden sähköturvallisuudesta. Tämä oli siis aikaa ennen Euroopan unionia ja laajaa tuotevastuuta. Siihen aikaan Suomessa sähkötarkastuslaitos ja eräät muutkin virastot tarkastivat ennalta kuluttajalle myytävien tuotteiden turvallisuuden. Samassa tarkoituksessa laadittiin esimerkiksi jännitteisten osien kosketussuojan, vedenkestävyyden, paloturvallisuuden ja kemikaaliturvallisuuden standardeja. Suuri osa turvallisuustyöstä olikin tarkistaa, täyttääkö markkinoille tuotava tuote normit sekä periaatteessa että käytännön tasolla.

Tämä oli aikaa, jolloin kaikki televisiot olivat niin sanottuja putkitelevisioita. Toisin sanoen kuvan synnytti suuri ja painava (jopa yli 10 kiloa) kuvaputki, niin sanottu katodisädeputki eli Braunin putki. Ja vanhemmissa malleissa myös elektroniikka perustui radioputkiin. Selostin tämän asian näin tarkasti, koska nuoremmat lukijani eivät ehkä ole koskaan edes nähneet ”putkitelevisiota”.

Televisio oli jo vuosikymmeniä ollut tärkein ja rakastetuin kodin viihdelaite, se löytyi lähes joka kodista. Sen suhteen asiat olivat muuten hyvin – mutta valitettavasti televisiopalot olivat aikanaan suhteellisen yleisiä. En löytänyt helposti hyvää tilastotietoa, mutta jotain onnistuin kaivamaan esiin. 2000- luvun alussa tv-paloja tapahtui Suomessa noin 200 vuodessa. Luku oli silloin jo voimakkaassa laskussa, arvioisin, että tv-paloja sattui aiemmin vuosittain jopa tuhansia. Tilanne on edelleen parantunut, nykyään tv-palo on harvinaisuus, niitä ei tapahdu edes joka vuosi. 

Tuo vuosisadan vaihteen aika oli televisiotekniikan murrosaikaa. Digi-tv oli tulossa, ja kotimainen teollisuus oli jo valmistautumassa. Harvemmat oivalsivat, että itse kuvaputkitelevisio oli juuri nyt tiensä päässä. Litteän taulu-tv:n läpimurtoa oli ennustettu jo niin pitkään, ettei kukaan siihen enää uskonut. Kun se sitten tapahtui, teollisuus tulikin yllätetyksi. Uudistus muutti markkinat muutamassa vuodessa, ja upotti kotimaiset tv-tehtaat, ne olivat valmistautuneet väärään innovaatioon. Tämä on teollisuushistoriaa, Nokia oli ostellut eurooppalaisia televisiotehtaita halvalla, ja äkkiä oivallettiin, miksi ne olivat olleet niin halpoja. Samaan teemaan tai sotkuun liittyy jo aiemmin haudattu valtion kuvaputkitehdas Valco, mutta se on jo toinen juttu.

Takaisin tv-paloihin. 1980-luvun alussa kotimaisen teollisuuden eräs markkinavaltti oli ”palamaton televisio”. Salora oli uudistanut television kriittisen osan, joka oli syyllinen useimpiin tv-paloihin. Tuo osaa tuotti kuvaputken tarvitseman korkeajännitteen. Uusi rakenne pienensi merkittävästi television virrankulutusta, eikä se ollut herkkä syttymään.

Lyhyt katsaus tuohon syntipukkiin. Kuvaputki tarvitsee korkean käyttöjännitteen, muutamasta tuhannesta aina väri-tv- putken 25 tuhanteen volttiin. Teknisistä syistä, joita en nyt avaa, osaa sanotaan mm ”juovamuuntajaksi” ja ”juovapääteasteeksi”. Tuo osa on melko suuri, siinä on avoin ja helposti pölyä keräävä rakenne, kuumia osia ja kipinöintivaara. Kansainvälinen tv-teollisuus oli päätynyt tällaiseen ratkaisuun, tietenkin kustannussyistä.

Alussa mainitsemani tutkija oli huolestunut nimenomaan tv-paloista, ja hän tiesi, mikä television osa niitä aiheutti. Hän oli yrittänyt puhua asiasta joidenkin poliitikkojen kanssa, mutta heikoin tuloksin. Mitään ei kuulemma ”voi tehdä”. Se oli varmaan aika turhauttavaa.

2000-luvun alussa tv-palojen lukumäärä oli jo selvässä laskussa, varmaan suurelta osin kotimaisen keksinnön ansiosta. Kun taulu-tv valloitti markkinat muutaman vuoden kuluttua, laskeva trendi jatkui. Taulutelevision aiheuttama tulipalo on äärimmäisen harvinainen. Nykyisin sähkölaitteisiin liittyvät tulipalot aiheuttaa yleensä liesi tai uuni – yhdessä käyttäjän toimien kanssa, tapausten lukumäärä on vakiintunut kahteen-kolmeen tuhanteen vuodessa.

Tv- palot tapahtuivat yleensä ja onneksi televisiota katsellessa, jolloin ihmisiä oli paikalla. Kun tv suljettiin, sitä varten oli mekaaninen virtakytkin. Kun virta katkaistaan, television sisällä ei enää ole sähköä ja kuumat osat alkavat jäähtyä. Se vähentää tulipalon riskiä, vaikka jotain voi aina jäädä kytemään.

Nykyisissä elektroniikkalaitteissa ei yleensä enää ole mekaanista virtakytkintä. Tyypillinen virtakytkin on älykytkin, joka aktivoi jo jännitteellisenä olevan elektroniikan. Virtaa ei siis katkaista mekaanisesti, vaan katkaisu tapahtuu elektronisten komponenttien sisällä. En osaa sanoa, onko tämä jonkin asteen turvallisuusriski.

 

Ja tuli mieleen jatkokysymys. Tekoälyn yleistyessä ja kyberuhkien lisääntyessä, pitäisikö myös datayhteydet katkaista mekaanisesti, kun niitä ei tarvita. Onko hölmö idea? En ole siitä ihan varma. Dystooppisessa tulevaisuuden skenaariossa tämä ei ehkä ennen pitkää olisi edes teoriassa mahdollista.

Misomade

Tämä ei ole ruokablogi, mutta toisaalta, kun kirjoitan mistä vain, miksen kirjoittaisi myös ruoasta. Vuosia sitten julkaisin jutun matemaattisesta illallisesta. Sen jälkeen tuli harissahauki. Ja nyt mennään taas kalareseptillä: misomade.

Lähtökohta on saman lainen kuin harissahauen kohdalla. Kävin hallissa ostamassa kalaa, ja siellähän oli talven kausiherkkua, eli madetta. Ostin kohtalaisen nyljetyn mateen, ja mietin, mitä siitä teen. En oikein pidä mademuhennoksesta, missä mateenpalat haudutetaan sopivassa kermapitoisessa nesteessä. Sen sijaan ajattelin tehdä jotain itämaista.

Etsin netistä jotain itämaista kalapataa, mutta tulos oli sekava ja outo. Hyvin harvoin saa ravintolassakaan hyvää itämaista kalaruokaa, jos unohdetaan katkaravut. Ja friteerattu norjanlohi on oikeastaan aika kamalaa. Joten ei auta kun improvisoida.

Yleensä made siis haudutetaan tai keitetään isoina paloina, mutta olen myös kokeillut leikata lihat irti ruodosta. Sillä saa aikaan ruodotonta kalaa, ja turskan sukuinen made on oikein herkullista. Mateen fileoiminen ei ole niin sutjakkaa kuin norjanlohen. Tilanne on itse asiassa sama kuin hauen kohdalla: kalan leikkaaminen ruodottomiksi fileiksi on haastavaa, mutta se on mahdollista!

Ei kun toimeen. Tarvitaan pienehkö terävä veitsi ja kärsivällisyyttä. Ja kun aikansa askartelee, tuloksena on hienoja kalanpaloja. Niiden ei tarvitse olla fileitä, kala leikataan parin - kolmen sentin paloiksi. 

Ja sitten kokkaamaan! Mausta kalat sitruunamehulla, ja pyörittele ne seoksessa, missä on jauhoja, hieman suolaa ja ruokalusikallinen jauhettua korianteria. Laita palaset sopivan vuoan pohjalle. Valmista kastike, noin 3 desilitraa, missä on smetanaa tai kermaa tai kaurakermaa, silputtua kevätsipulia, 4-5 silputtua valkosipulinkynttä ja pari ruokalusikkaa raastettua inkivääriä. Mausta vielä 2-3 ruokalusikallisella misotahnaa, sitä saa nykyään marketeista. Lisää hieman chilivalmistetta, tabasko tai shiraza tai sambal oelek. Ja ripaus suolaa, mutta varoen, miso on aika suolaista.

Kaada kastike kalapalojen päälle ja laita vuoka noin 200-asteiseen uuniin puoleksi tunniksi. Syödään riisin ja raikkaan salaatin kanssa. Valkoviini tai olut tai vesi käy juomaksi.

Ihmeet, ylivertainen teknologia ja salaliitot

Kukapa ei uskoisi ihmeisiin, ainakin hieman. Vaikka vakuuttavat ihmeet ovatkin harvinaisia. Varmaan tällainen usko selittää, miksi uhkapelit vetävät puoleensa. Tai ihmiset täyttävät lottorivejä. Kun panos on pieni, se ei tunnu edes erityisen sopimattomalta tai tyhmältä. Harva uskaltaa lotota todella suurilla panoksilla, vaikka sekin toki on mahdollista. Ihmeet kiehtovat. Taikureissa ja silmänkääntäjissä on jotain vastustamatonta. Muistan, kuinka lapsena rakastin taikureita, vaikka sisälläni asui jo silloin pieni skeptikko, joka tiesi, että ei siinä mitään oikeaa ihmettä tapahdu. Taikuri yrittää kuitenkin puheillaan, eleillään, rekvisiitalla, ja jopa pukeutumisellaan vakuuttaa meidät siitä, että hän hallitsee myös yliluonnollisen maailman. Sen sijaan peliautomaatit eli hedelmäkoneet ja ruletti suorastaan tyrkyttävät ja havainnollistavat sitä, että koko juttu on vain mekaniikkaa. Ja siitä huolimatta ne kiehtovat. Emme usko ihmeisiin, mutta kuitenkin toivomme, että ainakin edes minulle ja edes kerran tapahtuisi jotain ihmeellistä. Tällainen toive saa synkänkin elämän tuntumaan hieman siedettävämmältä.

Monet kristinopin suuntaukset ottavat ihmeet vakavasti. Etenkin katolinen kirkko, jossa ihmeet ovat suorastaan osa kirkkojärjestystä. Taikurit ovat yhtä vanhaa kulttuuriperintöä kuin uskonnot. Varmasti ne ihmiset, jotka ovat todistaneet ihmettä, ovat elämässään nähneet myös taikatemppuja. Silti he suhtautuvat uskonnollisiin ihmeisiin vakavasti. Itse luulen, että kukaan ei tule uskoon ihmeen takia, vaan että he ovat jollain tavalla halunneet sitä. Ihme tarvitaan siinä vain jonkinlaisen oikeutuksena. Ihmeet ovat ilmeisesti myös osa sitä mekanismia, jonka avulla me rakennamme maailmankuvaamme ja käsitystämme todellisuudesta. Siis, vain osa, ja usein hyvin pieni. Mutta tässä mielessä ihmeet ovat kuitenkin totta. Me ihmiset olemme hyvin mutkikkaita, ja niin on myös meidän tapamme ymmärtää asioita. 

Mutta jätetään nyt filosofointi, ja otetaan uudeksi näkökulmaksi, että ihmeillä on huomattava viihdearvo, ja myös huomattava kulttuuria ja jopa politiikkaa rakentava rooli. Törmäämme ihmeeseen ja ihmeen koukuttavaan tunteeseen monella elämän alalla. Esimerkiksi itse pidän tieteiskirjallisuudesta ja tieteiselokuvista. Minua kiehtoo niissä asuva ihmeen tunne, vaikka tiedänkin, ettei sillä ole todellisuuspohjaa. Teknologia on myös ihmeellistä, useimmat ihmiset pitävät jollain lailla koneiden kaltaisista asioista, ovat aina pitäneet. Eräs tutkija on todennut, että kun uusi teknologia ilmaantuu keskuuteemme, aikalaisten on oikeastaan mahdotonta erottaa sitä aidosta ihmeestä.  

Tarkastelen seuraavassa eräitä elämän ilmiöitä ihmeen käsitteen valossa. Aloitetaan vaikka taiteesta ja kulttuurista. Ihmeet ovat ikimuistoisista ajoista alkaen olleet tarinoiden vakiokuvastoa. Tosin modernin ajan taide, etenkin kirjallisuus ja elokuvat ovat vakavoituneet ja puhdistaneet itsensä ihmeistä. Ainakin melkein, sillä minusta vaikuttavin ihme on sellainen, joka on piilotettu melkein näkymättömiin. Sen sijaan viihteessä ihme jatkaa voimallisesti läsnäoloaan. Emme kai millään jaksa olla koko aikaa vakavia.

Tarkastellaan James Bond- elokuvia, koska niissä ihmeet sekoittuvat luontevasti kulttuuriin ja politiikkaan. Niissä toimii kylmän sodan ihmekuvasto. Tyypillisesti inha arkkikonna, ellei suorastaan Neuvostoliitto, uhkaa ”vapaata maailmaa” jollain ihmeaseella, joka on sieltä peräsin. Ihmeisiin kuuluu myös Bondin käyttöön suunnitellut erilaiset vempaimet, jotka yleensä ovat naurettavia. Hieman epäloogista on, miksi juuri takapajuinen Neuvostoliitto olisi pystynyt kehittelemään maailmaa uhkaavia ihmeaseita. Annetaan ymmärtää, että ”lännen” moraalinen ylemmyys pidättelee sitä näistä ilkitöistä. Ehkä suuri yleisö oli jo unohtanut, miten juuri hyveellinen ”länsi” kehitti todellisen ihmeaseen, atomipommin, ja murhasi sen avulla valtavan määrän siviilejä vain nähdäkseen, miten hyvin se toimii (tarkemmin kirjoituksessani Oppenheimer). 

Ja kun puhutaan elokuvateollisuudesta, ilman muuta mieleen tulee amerikkalaiset supersankarielokuvat. Ne ovat todellisia ihmeiden supermarketteja. Ehkä jopa liikaa, sillä jatkuvasti silmille vyöryvä ihmeiden tulva tuottaa puutumista tai suoranaista ähkyä. No, sikäläisessä kaupallisessa estetiikassa kaikkea pitää aina olla paljon. Ja kuitenkin, ”more is less”, ja myös ja ennen kaikkea päinvastoin. Joskus näkee myös elokuvan, jossa ihme esitetään vakavasti otettavana uskonnollisena kokemuksena. Siis tiedämme, että ihme lavastetaan elokuvateknisin keinoin, mutta katsojalle uskotellaan, että se olisi kuitenkin aito ihme. Lopputulos on joko vaikuttava, tai sitten se jättää petetyn olon. Riippuen ohjaajan ja näyttelijöiden taidoista.

Edellä päästiinkin jo ihmeaseisiin. 1900-luvun alun sodissa tutustuttiin aivan uudenlaisiin ihmeaseisiin, vaikka niiden ihmestatusta ei vielä osattu mainostaa. Konekivääri teki vaikutuksen, mutta se ei johtunut ihmeestä, upseerit vain eivät aluksi ymmärtäneet sen tehoa. Amerikkalainen keksijä Hiram Maxim myi keksintönsä Eurooppaan brittiarmeijalle, koska arveli sillä olevan siellä käyttöä. Oikeassa hän oli, pian marssitettiin kymmeniä tuhansia sotilaita suoraan konekiväärituleen, kunnes lopulta hieman opittiin.

Ensimmäinen maailmansota toi myrkkykaasut - niitä todella pelättiin, vaikka niiden käyttö myöhemmissä sodissa oli marginaalista. Sota toi myös panssarivaunut. Ne olivat pelottavia ja ihmeellisiä, vaikka myös tehottomia. Niiden aika tuli myöhemmin. Samoin kävi lentokoneille, ei niistäkään vielä silloin juuri harmia ollut.

Vasta toinen maailmansota loi legendan huipputehokkaista teknologisista ihmeaseista. Atomipommista liikkui tosin vain epämääräisiä huhuja. Saksassa siitä ei saatu kunnolla otetta. Saksalainen fyysikko Otto Hahn ryhmineen oli tosin halkaissut atomin vuonna 1939, mutta Hitlerin vainoharhainen rotupolitiikka tyhjensi Saksan tiederesurssit. Natsien atomipommiohjelma oli aliresursoitu, epämääräinen ja pahasti eksyksissä. Mutta perinteisten aseiden puolella todella syntyi ajatus ihmeaseista, jotka voisivat ratkaista sodan. Ehkä insinöörit osasivat paremmin puhua poliitikoille. Ja mitä huonommin sota sujui, sitä polttavammaksi tuli kaipuu ihmeaseisiin. Tunnetuin ihmease olivat V1 ja V2 ohjukset. Wernher von Braunin luomaa V2 ohjusta oli mahdoton torjua, tosin se oli varsin epätarkka. Myöhemmin SS-majuri Wernher von Braun lennätti amerikkalaiset kuuhun, hän oli Saturnus 5- raketin pääsuunnittelija.

Heikommin tunnettu ihmease oli V3. Se oli supertykki, jossa ammuksen energiaa lisättiin useassa vaiheessa. Sillä pystyisi Ranskasta käsin pommittamaan Englantia. Valtavan kokoista asetta ei voinut kätkeä tai siirtää, niinpä liíttoutuneet pommittivat sen prototyypin. 

Suihkukone Messerschmitt ME 262 oli puutteistaan huolimatta liittoutuneiden potkurikoneille täysin ylivoimainen, ja se myös osoitti tehonsa taisteluissa, sen pudotussuhde oli 5:1. Natsit eivät kuitenkaan oikein osanneet päättää, mitä koneen kanssa tehdä. Hitler ei siitä pitänyt, hänen mielestään kone kulutti liikaa polttoainetta. Sen tuotanto viivästyikin pahasti, ja siitä suunniteltiin myös pommikoneversiota. 

Natsi-Saksan ihmeaseluettelo on pitkä, en käy sitä läpi enempää. Niihin liittyy aivan ilmeinen päätöksenteon vaikeus. Kannattaako niihin käyttää varoja, valmistuvatko ne koskaan, ovatko ne oikeasti tehokkaita, ja ovatko ne ylipäätään mahdollisia. Mikään ihmease ei oikeastaan vaikuttanut sodan kulkuun – paitsi ehkä molempien osapuolten kehittämä tutka. Ihmease on kuitenkin niin kiehtova käsite, että siitä kohutaan jopa ilman aihetta. Kuuluisa salakirjoituskone Enigma ei ollut ihmease, sillä se oli ollut kaupallisessa tuotannossa jo 1920-luvulla, eikä siihen liity mitään hämärää matematiikkaa. Sukellusveneiden sarjatuotanto käynnistyi jo 1900-luvun alkupuolella. Sodan aikana teknologian kehitys tuotti hyödyllisiä tuloksia, vaikka ei suoranaisia aseita. Puusta ja turpeesta alettiin valmistaa synteettistä bensiiniä, ja keksittiin synteettinen kumi. Eräällä hyvin arkisella keksinnöllä saattoi olla myös sotilaallista merkitystä. ”Wehrmachts Einheitskanister” oli täysin ylivoimainen verrattuna liittolaisten vastaaviin, ja amerikkalaiset antoivat sille lempinimen ”jerrykannu”. Niiden kopioita myydään edelleen, itsellänikin on muutama.

Myös historiankirjoitus tuntee ihmeaseita, vaikka emme tiedä, liitettiinkö niihin myös myyttisiä odotuksia. Antiikin ajan kreikkalaiset ja roomalaiset heittoaseet: katapultit, skorpiot, ballistat ja onagerit, olivat varmaan vaikuttavia ja tehokkaitakin, mutta eivät suorastaan ihmeitä. Niiden salaisuus kun oli jokaisen ymmärrettävissä. Enemmän ihmeellinen, ja edelleen historian tutkijoille arvoitus on ”kreikkalainen tuli”. Ilmeisesti sitä kuitenkin todella käytettiin, ja jopa ottomaanien väitetään tunteneen sen salaisuuden. Sen sijaan on epävarmaa, rakensiko Arkhimedes todella torpedoja, ja pystyikö hän sytyttämään sotalaivoja tuleen kiillotetuilla pronssiheijastimilla. 

Musta ruuti tunnettiin jo 600-luvun Kiinassa, ja se onkin todellinen ihmease. Sodankäynnissä ruuti yleistyi kuitenkin hämmästyttävän hitaasti. Ilmeisesti ei riitä, että ihmease on tehokas ja jopa taianomainen. Sen täytyy olla myös kulttuurillisesti yhteensopiva ja hyväksytty. Ehkä sen takia mongolien kehittämä komposiittijousi nousi lähes ihmeaseen asemaan. Kyseessä on lyhyt mutta erittäin tehokas vastakaarijousi, jolla pystyi ampumaan tarkasti laukkaavan hevosen selästä. Jousen valmistusmenetelmä olikin varjeltu sotasalaisuus.'

Tulevaisuuden ihmeaseisiin vaikuttaa selvästi tieteiskirjallisuuden perinne. Kyseessä on yleensä jonkinlainen energia-ase. Tähän käsitykseen vaikutti suuresti serbitaustainen amerikkalainen keksijä Nikola Tesla (1856–1943). Häntä pidetään nykyaikaisen vaihtovirtatekniikan kehittäjänä ja yhtenä radion keksijänä. 1900-luvun alussa hän alkoi kehittää langatonta energiansiirtoa, ja sen ohella hän alkoi puhua keksimästään energia-aseesta, kuolemansäteestä, joka tekisi tulevaisuudessa sodat mahdottomiksi. Nähtävästi henkisesti epävakaa keksijä oli irtautunut todellisuudesta. Mitään ymmärrettävää kuvausta keksinnöstä ei löytynyt Teslan jäämistöstä, mutta maine oli syntynyt. Sekä Yhdysvalloissa, että myös Neuvostoliitossa jatkettiin pitkään sensaatiomaisen sädeaseen kehitystyötä, ja kuten nyt tiedetään, ilman tuloksia. Tässäkin haluttiin selvästi uskoa ihmeeseen.

Sädeasetta voidaan lähestyä myös muilla tavoilla. Viihdemaailma keksi laseraseet jokseenkin heti, kun laser oli keksitty vuonna 1960. Laseraseita koskevia uutisia on sen jälkeen julkaistu lähes säännöllisesti. Sellaisista kerrottiin Irakin sodan aikana, ja viimeksi vuona 2024 Ukraina ilmoitti kehittäneensä laseraseen. Laseraseisiin liittyy suuri määrä ongelmia ja ne ovat energiasyöppöjä, siksi demonstroidut laserit näyttävät perustuvan kemialliseen reaktioon. Eräs sädeaseen tyyppi tuottaa sähkömagneettisen pulssin, jonka tarkoitus on häiritä tai tuhota elektronisia laitteita. Niiden käyttökelpoisuudesta ei ole selvää näyttöä. 

Paitsi teknologiassa, myös kovassa tieteessä näyttää olevan kaipuuta ihmeitä kohtaan. Tiedeuutiset ovat raportoineet yliluonnollisia läpimurtoja: antigravitaatio, kylmäfuusio, kannettava fuusioreaktori, teleporttaus, lämmin suprajohde, aikamatkustus. 

Ihmisillä on siis vahva halu uskoa ihmeisiin, selvän näytön puutteesta huolimatta, ja tuo halu saa joskus outoja ilmenemismuotoja. Terveysasioissa se tuottaa outoa käytöstä ja tehottomia ja vaarallisia hoitoja. Usein ne lähtevät liikkeelle oudoista teorioista. Olen törmännyt jopa tuttavapiirissä uskomukseen, että pitää välttää happamia ruokia, koska happamuus syntyy mätänemisestä (?), ja saattaa ravinnosta levitä elimistöön. Opin kannattajat neutraloivat elimistöään ja poistavat itsestään kuona-aineita. Homeopatia on tunnettu vanha oppi, ja lähemmässä tarkastelussa terveen järjen vastainen, jopa absurdissa mittakaavassa. Ravitsemus tai terveydentila saatetaan kytkeä kalenteriin ja astrologiaan, maasäteilyyn, matalataajuisiin sähkökenttiin tai magneettikenttiin tai staattiseen sähköön. Tämä on tuttua, mutta miten tämä oikein liittyy ihmeisiin? Ehkä siten, että huoli terveydestä ahdistaa. Helpotukseksi etsitään myös ihmettä, usein oudoistakin paikoista.

Salaliittoteoriat ovat oikeastaan negatiivisia ihmeitä, ja juuri se selittää niiden järjettömyyden. Siksi niitä ei voikaan vastustaa järkiperusteilla, järjen vastaisuus kun on ihmeen peruspiirre. Suomessa salaliittoteoriat nousivat laajemmin julkisuuteen autolautta Estonian uppoamisen myötä yli 30 vuotta sitten. Ilmeisesti se oli ihmisen mielelle aivan liian kauhea tapahtuma, avuksi tarvittiin myös ajatus salaliitosta.

Viime aikoina salaliittoteoriat ovat saaneet voimaa rokotusten vastustamisesta ja ilmastonmuutoksen ja ekologisen kriisin kieltämisestä. Tällaisen salaliiton toiminta edellyttäisi tavattoman laajaa ja tehokkaasti kontrolloitua globaalia hanketta, niin että se olisi jo ihme sinänsä. Joten – juuri siksi siihen uskotaan.