(Julkaistaan juuri nyt lokakuun monien kirjamessujen kunniaksi)
Jotkut kirjat ovat tavattoman paksuja, siis valtavia sivumääriä tekstiä. Ja joskus olen ollut hieman turhautunut. Eikös saman asian voisi sanoa tiiviimminkin. Miksi pakotetaan lukija kahlaamaan noiden tekstimassojen läpi? Antaako se syvemmän ymmärryksen tekstin sisällöstä. Vai onko laajassa tekstimassassa joku hämärä esteettinen tai taidefilosofinen tekijä ?
Olen myös pohtinut, johtuuko kirjojen lihominen jollain lailla kaupallisuudesta. Olen ollut havaitsevinani, että suuntaus saattaa tulla amerikkalaisilta kustantamoista. Kamppaillessaan lukijoiden ja kriitikoiden huomiosta sivumääriä on kasvatettu. Yleisölle halutaan tarjota ”enemmän”, siis ”runsas” asiakaskokemus. Olen ollut tietäväni, että suuntaus on hyvin amerikkalainen. Kaikkea pitää olla mahdollisimman paljon, jotta kuluttajan tarpeet tyydytettäisiin maksimaalisesti. Tunnemme toki muun muassa jättiläishampurilaiset.
Myönnän, että huomio ei ole ihan omani, vaikka omat havaintoni sitä tukevat. Varmaan olen lainannut idean joltain oikealta sosiologilta tai muulta ammattiajattelijalta. En myöskään ole analysoinut ilmiötä tyydyttävästi, ehkä en osaa, ja ehkä kukaan ei osaa. Mutta jokin tässä asiassa jää vaivaamaan. Miksi niin paljon tekstiä? Eikö vähempikin riittäisi? Ehkä vastausta pitää kaivaa syvemmältä. Mikä ylipäätään on jonkun tekstin, kirjan tai kirjasarjan tarkoitus?
Mennäänpä ensin historiaan. Jo muinaisina aikoina, kun kirjoitustaito oli syntynyt, kirjoitettiin tekstejä, joista eräitä voisi pitää kirjoina. Filosofit kirjoittivat viisauksiaan muistiin, ehkä levittääkseen oppejaan ja perustaakseen mainettaan lisääviä koulukuntia. Samassa tarkoituksessa kirjoitettiin näytelmiä, jotka havainnollistivat filosofisia ideoita. Uskonnolliset johtajat kirjoituttivat omia tekstejään ja hallitsijat itseään tai sukujaan ylistäviä kronikoita. Emme oikeastaan tiedä, minkä pituisiksi ne oli aiottu, mehän tunnemme ne vain eri tavoin koottuina tarinakokoelmina. Ja sitten oli näytelmät, joiden pituus määräytyy siitä ajasta, jonka ihmiset jaksavat paikallaan istua.
Antiikin ajan kirjoja kirjoitettiin ja levitettiin papyruskääröinä. Tuollainen papyrus-kaislasta muokattu kirjoitusalusta oli tunnettu jo muutama tuhat vuotta ennen ajanlaskun alkua. Se oli 15-50 cm leveä ja jopa useita metrejä pitkä kaistale. Koska papyrus ei kestä taittelua, kirjoitukset oli kätevää säilyttää rullalle käärittyinä. Ne olivat yllättävän kestäviä, ja niinpä antiikista on säilynyt runsas kirjallinen aineisto. Aleksandrian ja Bagdadin kirjastoissa on ollut kymmeniä tuhansia kirjakääröjä. Olisi houkuttelevaa väittää, että papyruskäärö olisi jollain lailla määritellyt kirjallisen teoksen sopivan laajuuden. En siihen usko, yhdessä käärössä ei ole tarpeeksi tilaa.
Tuhatluvulta alkaen papyrus korvautui Kiinasta tulleella keksinnöllä, paperilla. Samalla siirryttiin arkkimuotoisiin kirjoihin. Onneksemme paperi säilyy vielä paremmin kuin papyrus.
Danten Jumalainen näytelmä (1300-luku) on eräs kirjallisuushistorian maamerkki. Kyseessä on jonkinlainen ”road movie”: kolmiosainen tajunnavirtainen runoelma, matka helvetistä kiirastulen kautta paratiisiin. Teoksen ”pituus”, ehkä lausuttuna tai laulettuna, voisi olla joitakin päiviä, siis sivuissa laskien useita satoja sivuja. Danten tarkoitus oli tehdä vaikutus, koska hän oli vaikeuksissa. Riittävä perusteellisuus oli siinä tarpeen.
Varsinaista modernin romaanin syntyä merkitsi Cervantesin Don Qujote (1605 - 1615), joka kertoo hassahtaneen ylimyksen oudoista seikkailuista. Tuo romaani samalla kritisoi tuon ajan populaarikirjallisuutta, ritariromaaneja. Arvaamme siis, että tuohon aikaan painettiin paljon erilaisia seikkailukertomuksia, sellainenhan myös Quijote on. Niitä painettiin ja luettiin, mutta koska lukutaito oli harvinainen, niitä myös kerrottiin, varmaan kapakoissa ja illanistujaisissa. Ja hyvästä tarinasta olisi hyvä riittää iloa useammalle illalle. Ehkä tällainen käyttötapa synnytti tietynlaisen standardin. Samoin kuin kirjan konkreettiset rajoitukset, eli kirjan pitää olla sellainen, että sitä on helppo kuljettaa mukanaan. Raamattu on jo liian paksu tähän tarkoitukseen. Nykykirjan formaattiin suhteutettua tuo standardi voisi tarkoittaa 200-500 sivua.
On minusta outoa, että tämä standardi jäi elämään. Tai ehkä se ei olekaan outoa, ehkä kirjoilla on edelleen samanlainen funktio kuin Cervantesin aikana. Sen täytyy olla elämys, johon on miellyttävää uppoutua kaikessa rauhassa ja pidemmän ajan kuluessa. 1800-luvulla syntyivät suuret klassikkoromaanit. Dickens, Hugo, Dumas, Maupassant, Verne, Mann, Flaubert, Stendhal, Balzac, Strindberg, Ibsen, Bronte. Venäjälläkin vaikutti ainutaatuisia kirjailijoita: Gogol, Turgenjev, Tolstoi, Tšehov, Dostojevski.
Ehkä tuo ilmiö liittyi valistuksen jälkeensä jättämään murrokseen ja henkiseen kuohuntaan. Klassikkoromaanit käsittelivät suuria yhteiskunnallisia, psykologisia ja filosofisia kysymyksiä. Ne tarjosivat lukijalle pitkäkestoisen kokemuksen, kirjaan saattoi uppoutua jopa päiviksi. Nyt lukutaito oli jo varsin yleistä, kirjat tarjosivat yksilölliselle itsekseen lukijalle henkilökohtaisia elämyksiä. Edelleen vaikutti tuo 200-500 sivun ”kätevä” standardi. Lapsuudessani puhuttiin tiiliskiviromaaneista. Meillä suomalaisilla oli tosiaan omat tiiliskivemme, kuten Canth, Aho, Kianto, Kilpi, Sillanpää, Linna, Viita, Waltari ja Päätalot, ja vanhemmat kuten Topeliuksen Välskäri ja Ruebergin Vänrikki Stool, sekä Kiven Seitsemän veljestä. Ne jättivät suomalaisuuteen lähtemättömät jäljet.
Jonkinlainen poikkeus vakiintuneesta kirjakoosta näyttävät olevan kirjasarjat. Niissä kirjailija haluaa kertoa hyvin laaja-alaisen tai pitkän aikajakson kattavan tarinan. Esimerkkejä ovat Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä. Se on ilmestynyt suomeksi kymmenenä niteenä, joista kukin täyttää tuon 200-500 sivun standardin. Toinen vastaava teos on Romain Rollandin Jean-Christophe, joka myös on ilmestynyt kymmenenä niteenä.
Eikö kirjaa todella voi kirjoittaa tiiviimmin? Voihan toki, novellit ovat luonteeltaan aivan erilaisia. Ehkä novelli vakiintuneena kirjallisena muotona syntyi vasta 1800-luvulla, kun kaunokirjallisia tekstejä alettiin julkaista sanomalehdissä. Nuo kertomukset olivat joko pidemmän romaanin osia tai itsenäisiä tarinoita. Tunnettu esimerkki ovat Sherlock Holmes- tarinat. Lyhyt muoto toimii aivan eri tavalla kuin romaani. Sen kautta ei synny laajaa draaman kaarta, vaan kertomus saattaa rakentua lyhyistä kohtauksista, tunnelmista, yllättävistä käänteistä, arvoituksellisista tilanteista ja ristiriidoista. Etenkin lyhyet rikoskertomukset toimivat lehtijulkaisuina hyvin.
Novelleista kehittyi oma taidemuotonsa. Niitä kirjoitettiin myös suoraan julkaistaviksi, ja usein ne ilmestyivät kokoelmina. Novellien varaan syntyi erityisesti Yhdysvalloissa myös säännöllisesti ilmestyviä julkaisuja, kuten romanttiset sarjat, rikoslukemistot ja scifi- tieteislukemistot. Kuten romaanit, myös novellit ovat hyvin monimuotoisia. Kevyistä ja helposti luettavista tarinoista aina syvällisiin kertomuksiin. Itseeni ovat tehneet valtavan vaikutuksen Tove Janssonin vakavat aikuisnovellit. Ne ovat huonosti tunnettu kirjallisuutemme kätketty aarre.
Palaan vielä siihen, miksi romaanit saattavat tuntua ylen määrin laajoilta. Mainitsin jo kaupallisen erottumisen tarpeen. Mutta laajuus ja jopa raskaus saattaa olla myös taiteellisen ilmaisun erityinen väline. Sen suuntaisia esimerkkejä voisivat olla Volter Kilven Alastalon salissa, Irmari Rantamalan (Maiju Lassila) Harhama (tuhansia sivuja, ja osa käsikirjoituksesta on kadonnut), Hans Selon Diiva (muistaako enää kukaan), Mikko Rimmisen Pölkky.
Ulkomaisista esimerkeistä haluan mainita ainakin Thomas Pynchonin kirjat V ja Gravity’s raimbow. Luin ne englanniksi (myöhemmin on käännetty Painovoiman sateenkaari). Urakka oli uuvuttava, mutta minusta se kannatti. Jokin aika sitten luin suomennettuna David Foster Wallacen kirjan Päättymätön riemu. Nimi on minusta väärä, oikea käännös olisi "Loputon ilveily". Yli tuhatsivuisen kirjan lukeminen oli elämys, en silti ole varma, kannattiko.
Kokonaan oma lukunsa on tieteelliset teokset, jotka 1800-luvun loppuun asti julkaistiin kirjoina, ja mm taloustieteilijät harrastavat tätä edelleen. On poikkeuksia, Herbert A. Simonin kirja Sciences of the artificial on ohut, mutta tavattoman vaikuttava. Se on parhaita tiedekirjoja, joita olen lukenut, ja ylipäätään pidän sitä tavattoman merkittävänä kirjana.
Etenkin luonnontieteessä varsinainen tieto voitaisiin ilmaista hyvinkin kompaktisti logiikan ja matematiikan keinoin. Mutta monet tiedeklassikot ikään kuin puetaan luonnollisen kielen kaapuun, ja lopputulos on usein tavattoman laaja, monimutkainen, ja jopa sekava ja alkemistinen. Selailin juuri, tätä kirjoitusta varten, läpi Isaac Newtonin pääteoksen Principia englanninkielisen version. Viisisataasivuinen teos on täynnä väittämiä ja mutkikkaista geometrisia konstruktioita. Ei tulisi mieleenikään edes yrittää lukea sitä systemaattisesti. Ehkä aikanaan katsottiin, että tärkeän tieteellisen teoksen tulisi olla tarpeeksi paksu.
