Utopiasta ilkeyden valtakuntaan

Pitkän työurani aikana olen saanut seurata tietokoneiden hivuttautumista osaksi ihmisten maailmaa. 1970-luvun lopussa työni oli olennaisesti koodausta: kirjoitin symbolisella konekielellä eli assemblerilla automaatttisten tuotantokoneiden ohjelmia. En silloin tajunnut, miten ihmeellistä ja sadunhohteista pioneeriaikaa se oli, melkein kuin tieteiskirjallisuutta. Työni ansiosta tiesin tarkalleen, mitä tietokoneet olivat ja miten ne toimivat.

Tuon ajan yleisimmät tietokoneet olivat teollisuuskäyttöön suunniteltuja minitietokoneita. Jos joku koneistamme joskus oikutteli, veimme sen huoltoteknikollemme Paulille. Hän sitten korjasi sen, ja tarvittaessa vaihtoi vialliset komponentit. Välineinä hänellä oli aivan tavallisia elektroniikkamiehen työkaluja, kuten juotoskolveja, tinaimureita, poria, ruuvitalttoja, yleismittari, oskilloskooppi – ja morapuukko. Se oli kätevä, jos piti katkoa piirilevyen foliojohtimia. Pauli oli näppärä mies, sillä hän osasi korjata myös haitareita.

Usein ajatellaan, että ”suuren maailman” ilmiöt, aatteet ja uudet keksinnöt, tulevat meille kaukaiseen Suomeen hitaasti, olemme turvallisesti ja myös ikävystyttävästi jälkijunassa. Näin ei asia suinkaan ollut. Minä ja työtoverini luimme aivan samoja ammattilehtiä ja teknisiä raportteja kuin kollegamme Yhdysvaltojen Piilaaksossa. Viivettä oli vain postin kulkuun tarvittava muutama päivä. Itse asiassa aivan samanlainen tilanne vallitsi Suomen taiteen ja teollisuuden kulta-aikana 1800-luvun loppupuolella. Sähköverkot, puhelin, höyrylaivat lennätin ja rautatiet ilmantuivat meillä suuren yleisön hyödynnettäviksi yllättävän samaan aikaan, kuin niin sanotuissa ”suurissa teollisuusmaissa”. Ja oma ja merkittävän suuri kauppalaivastomme purjehti kaikilla maailman merillä. Olen kertonut tästä kirjassani Tervanpoltosta innovaatiotalouteen.

Jotain valtavaa tapahtui, kun mikroprosessorit tulivat markkinoille 1970-luvun puolessa välissä – vaikka ei sen merkitystä heti ymmärretty. Oma tiimini alkoi käyttää niitä heti, kun se oli teknisesti katsoen järkevää, eli komponentteja ja kehitystyön välineitä oli saatavissa. Siitä alkoi informaatioteollisuuden vallankumous (harvoin tätä sanaa voi käyttää näin osuvasti), ja se on edelleen käynnissä.

Uusi teknologia esiteltiin suuren teknologiaoptimismin hengessä. Pian alettiin rakentaa ja myydä henkilökohtaisia tietokoneita aivan tavallisille kuluttajille. Se oli eräänlaista teknologista demokratiaa, se oli lupaus uudenlaisen onnen aikakaudesta. Jäi tosiin pohtimatta, mitä sillä tietokoneella oikein voisi tehdä. Opiskelijoille ja kotona työskenteleville uudistus oli kuitenkin loistava, tietokonetta käyttävät vapautuivat keskuskoneen orjuudesta. Pian ilmantuivat myös tietokonepelit jakamaan uudenlaista vapautta entistä laajemmille ihmisjoukoille.

Ja vielä parempaa oli luvassa. Alettiin rakentaa tietokoneita yhdistäviä tietoverkkoja. Ne olivat hajautettuja, eli ei ollut keskitettyjä ohjaussolmuja tai kiinteitä runkoverkkoja. Sekin tuntui kovin demokraattiselta. Taustalla oli Yhdysvaltain armeijan teknologiahanke (ARPANET). Haluttiin rakentaa tietoverkkoja, joita ei voitaisi lamaannuttaa iskemällä sen keskitettyihin resursseihin. Verkoille ei kuitenkaan löytynyt välitöntä sotilaallista merkitystä. Osa verkoista ja niihin liittyvä tutkimustieto annettiin 1980-luvulla vapaaseen siviilikäyttöön, ja ensiksi yliopistoihin. Kun henkilökohtaiset tietokoneet, ”peeceet” ilmaantuivat, myös innokkaat harrastajat alkoivat hyödyntää verkkoja. Syntyi tietoa jakavia bokseja, syntyi keskusteluryhmiä, ja samalla yleistyi uusi salamannopea puhelinverkkoja ja modeemeja hyödyntävä tapa viestiä.

Vieläkin parempaa oli luvassa. Euroopan hiukkasfysiikan tutkimuskeskus CERNissä työskennellyt brittiläinen fyysikko Tim Berners-Lee kehitteli keinoja CERNin monimutkaisten tutkimuslaitteiden teknisten dokumenttien hallintaa varten. Nuo dokumenttimassat olivat suunnattomia, ja ratkaisuksi niiden selaamiseen ja tutkimiseen Tim valitsi  hajautetut tietoverkot. Hän yhdisti useita vahvoja ideoita, kuten hypertekstin, verkkoprotokollat ja dokumentinkuvauskielet. Tuloksena oli nykyisin tuntemamme internet (www, world wide web). Tämä tapahtui 1990-luvun alussa. Uusi keksintö alkoi nyt yleistyä räjähdysmäisesti. Kun vielä kehitettiin helppokäyttöisiä selaimia, ensimmäisinä Mosaic ja Netscape, internetin käyttö tuli mahdolliseksi ja helpoksi kenelle tahansa.

Seuraava teknologisen vapauden aalto liittyi ohjelmistoihin. Ne ovat tietokoneiden ja verkon resurssien tuottamisen ja käytön keskeinen teknologia. Internet oli syntynyt pitkälle tutkimusmaailmassa ja yliopistoissa, joten tiedon vapaa saatavuus ja käyttö oli itsestään selvä toiminnan lähtökohta. Ohjelmistoalan keskeiset vaikuttajat, kuten Bill Gates, Steve Jobs, Mark Zuckerberg ja monet muut alkoivat nyt julistaa tätä uusinta vapauden aaltoa. He julistautuivat suorastaan ihmiskunnan hyvänkekijöiksi – aivan pyyteetöntä se ei tainnut olla, koska he samalla loivat itselleen miljardiomaisuuksia. Ilmaantui myös uusi sana: hakkerietiikka, joka tuolloin tarkoitti internetin ja sähköisen tiedonsaannin ideologista perustaa – ja jopa roolimallia. Sosiaalinen media oli tuon kehityksen lopullinen paratiisi. Ihmisille ei enää tyrkytetty asioita, vaan he tuottivat sisältöä itse ja jakoivat sitä niin kuin itse halusivat.

Jonkin aikaa elimme tätä digitaalisen onnellisuuden aikaa. Sitten asiat lähtivät kehittymään perin pohjin väärään suuntaan. Aluksi sosiaalinen media meni oudoksi. Nettituttavien rinnalle ja jopa tilalle ilmaantui outoja tuttavuuksia ja ihan vieraita tyyppejä. Media alkoi suoltaa mainoksia ja algoritmien valitsemia postauksia, jotka vähitellen muuttuivat yhä typerämmiksi, ja myös ilkeiksi.

Tämä käänne ja romahdus johtui siitä, että alustat avattiin mainoksille. Median käyttäjiä houkutellaan eri tavoin klikkaamaan muitakin kuin tuttavien postauksia. Mutta miksi algoritmien syöttämät postaukset alkavat olla lisääntyvässä määrin vihamielistä solvausta? Asialle on selitys. Mainoksen pitää saada käyttäjä viipymään sen ääressä mahdollisimman kauan. Tarkat psykometriset mittaukset – niitähän netissä tehdään jatkuvasti ja huomaamattamme – osoittivat, että negatiivinen tunnesisältö ja jopa lukijan suututtaminen vaikuttavat paljon tehokkaammin kuin neutraali tai positiivinen sisältö. Tämä periaate myrkyttää laajasti kaikkea sosiaalista mediaa. Oikean luonnollisen ihmisen aivan hyvässä tarkotuksessa julkaisemat ja varsin neutraalit viestit saattavat houkutella uskomattoman aggressiivisia ja jopa törkeitä kommentteja.

Tämä ei muuten ole alun perin oma havaintoni, vaikka oma kokemukseni sen vahvistaa. Sen voi lukea teoksesta: D. Acemoglu ja S. Johnson. Valta ja edistys. Terra Cognita, 2023.

Wikipedia näyttää olevan törkypommitukselta toistaiseksi välttynyt palvelu. Syy on selvä: se torjuu ehdottomasti mainonnan. Tosin wikipedia saattaa saada mainosrahoitteisen kilpailijan, jonka nimessä saattaa olla sana ”truth”.

Yleisohje kriittiselle lukijalle: viestit, jotka julistavat olevansa totuus, ovat lähes pomminvarmasti jotain aivan muuta.

Paksut ja ohuet kirjat

 (Julkaistaan juuri nyt lokakuun monien kirjamessujen kunniaksi)

Jotkut kirjat ovat tavattoman paksuja, siis valtavia sivumääriä tekstiä. Ja joskus olen ollut hieman turhautunut. Eikös saman asian voisi sanoa tiiviimminkin. Miksi pakotetaan lukija kahlaamaan noiden tekstimassojen läpi? Antaako se syvemmän ymmärryksen tekstin sisällöstä. Vai onko laajassa tekstimassassa joku hämärä esteettinen tai taidefilosofinen tekijä ?

Olen myös pohtinut, johtuuko kirjojen lihominen jollain lailla kaupallisuudesta. Olen ollut havaitsevinani, että suuntaus saattaa tulla amerikkalaisilta kustantamoista. Kamppaillessaan lukijoiden ja kriitikoiden huomiosta sivumääriä on kasvatettu. Yleisölle halutaan tarjota ”enemmän”, siis ”runsas” asiakaskokemus. Olen ollut tietävinäni, että suuntaus on hyvin amerikkalainen. Kaikkea pitää olla mahdollisimman paljon, jotta kuluttajan tarpeet tyydytettäisiin maksimaalisesti. Tunnemme toki muun muassa jättiläishampurilaiset.

Myönnän, että huomio ei ole ihan omani, vaikka omat havaintoni sitä tukevat. Varmaan olen lainannut idean joltain oikealta sosiologilta tai muulta ammattiajattelijalta. En myöskään ole analysoinut ilmiötä tyydyttävästi, ehkä en osaa, ja ehkä kukaan ei osaa. Mutta jokin tässä asiassa jää vaivaamaan. Miksi niin paljon tekstiä? Eikö vähempikin riittäisi? Ehkä vastausta pitää kaivaa syvemmältä. Mikä ylipäätään on jonkun tekstin, kirjan tai kirjasarjan tarkoitus? 

Mennäänpä ensin historiaan. Jo muinaisina aikoina, kun kirjoitustaito oli syntynyt, kirjoitettiin tekstejä, joista eräitä voisi pitää kirjoina. Filosofit kirjoittivat viisauksiaan muistiin, ehkä levittääkseen oppejaan ja perustaakseen mainettaan lisääviä koulukuntia. Samassa tarkoituksessa kirjoitettiin näytelmiä, jotka havainnollistivat filosofisia ideoita. Uskonnolliset johtajat kirjoituttivat omia tekstejään ja hallitsijat itseään tai sukujaan ylistäviä kronikoita. Emme oikeastaan tiedä, minkä pituisiksi ne oli aiottu, mehän tunnemme ne vain eri tavoin koottuina tarinakokoelmina. Ja sitten oli näytelmät, joiden pituus määräytyy siitä ajasta, jonka ihmiset jaksavat paikallaan istua.  

Antiikin ajan kirjoja kirjoitettiin ja levitettiin papyruskääröinä. Tuollainen papyrus-kaislasta muokattu kirjoitusalusta oli tunnettu jo muutama tuhat vuotta ennen ajanlaskun alkua. Se oli 15-50 cm leveä ja jopa useita metrejä pitkä kaistale. Koska papyrus ei kestä taittelua, kirjoitukset oli kätevää säilyttää rullalle käärittyinä. Ne olivat yllättävän kestäviä, ja niinpä antiikista on säilynyt runsas kirjallinen aineisto. Aleksandrian ja Bagdadin kirjastoissa on ollut kymmeniä tuhansia kirjakääröjä. Olisi houkuttelevaa väittää, että papyruskäärö olisi jollain lailla määritellyt kirjallisen teoksen sopivan laajuuden. En siihen usko, yhdessä käärössä ei ole tarpeeksi tilaa. 

Tuhatluvulta alkaen papyrus korvautui Kiinasta tulleella keksinnöllä, paperilla. Samalla siirryttiin arkkimuotoisiin kirjoihin. Onneksemme paperi säilyy vielä paremmin kuin papyrus.

Danten Jumalainen näytelmä (1300-luku) on eräs kirjallisuushistorian maamerkki. Kyseessä on jonkinlainen ”road movie”: kolmiosainen tajunnavirtainen runoelma, matka helvetistä kiirastulen kautta paratiisiin. Teoksen ”pituus”, ehkä lausuttuna tai laulettuna, voisi olla joitakin päiviä, siis sivuissa laskien useita satoja sivuja. Danten tarkoitus oli tehdä vaikutus, koska hän oli vaikeuksissa. Riittävä perusteellisuus oli siinä tarpeen.  

Varsinaista modernin romaanin syntyä merkitsi Cervantesin Don Qujote (1605 - 1615), joka kertoo hassahtaneen ylimyksen oudoista seikkailuista. Tuo romaani samalla kritisoi tuon ajan populaarikirjallisuutta, ritariromaaneja. Arvaamme siis, että tuohon aikaan painettiin paljon erilaisia seikkailukertomuksia, sellainenhan myös Quijote on. Niitä painettiin ja luettiin, mutta koska lukutaito oli harvinainen, niitä myös kerrottiin, varmaan kapakoissa ja illanistujaisissa. Ja hyvästä tarinasta olisi hyvä riittää iloa useammalle illalle. Ehkä tällainen käyttötapa synnytti tietynlaisen standardin. Samoin kuin kirjan konkreettiset rajoitukset, eli kirjan pitää olla sellainen, että sitä on helppo kuljettaa mukanaan. Raamattu on jo liian paksu tähän tarkoitukseen. Nykykirjan formaattiin suhteutettua tuo standardi voisi tarkoittaa 200-500 sivua.  

On minusta outoa, että tämä standardi jäi elämään. Tai ehkä se ei olekaan outoa, ehkä kirjoilla on edelleen samanlainen funktio kuin Cervantesin aikana. Sen täytyy olla elämys, johon on miellyttävää uppoutua kaikessa rauhassa ja pidemmän ajan kuluessa. 1800-luvulla syntyivät suuret klassikkoromaanit. Dickens, Hugo, Dumas, Maupassant, Verne, Mann, Flaubert, Stendhal, Balzac, Strindberg, Ibsen, Bronte. Venäjälläkin vaikutti ainutaatuisia kirjailijoita: Gogol, Turgenjev, Tolstoi, Tšehov, Dostojevski. 

Ehkä tuo ilmiö liittyi valistuksen jälkeensä jättämään murrokseen ja henkiseen kuohuntaan. Klassikkoromaanit käsittelivät suuria yhteiskunnallisia, psykologisia ja filosofisia kysymyksiä. Ne tarjosivat lukijalle pitkäkestoisen kokemuksen, kirjaan saattoi uppoutua jopa päiviksi. Nyt lukutaito oli jo varsin yleistä, kirjat antoivat yksilölliselle itsekseen lukijalle henkilökohtaisia elämyksiä. Edelleen vaikutti tuo 200-500 sivun ”kätevä” standardi. Lapsuudessani puhuttiin tiiliskiviromaaneista. Meillä suomalaisilla oli tosiaan omat tiiliskivemme, kuten Canth, Aho, Kianto, Kilpi, Sillanpää, Linna, Viita, Waltari ja Päätalot, ja vanhemmat kuten Topeliuksen Välskäri ja Runebergin Vänrikki Stool, sekä Kiven Seitsemän veljestä. Ne jättivät suomalaisuuteen lähtemättömät jäljet.  

Jonkinlainen poikkeus vakiintuneesta kirjakoosta näyttävät olevan kirjasarjat. Niissä kirjailija haluaa kertoa hyvin laaja-alaisen tai pitkän aikajakson kattavan tarinan. Esimerkkejä ovat Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä. Se on ilmestynyt suomeksi kymmenenä niteenä, joista kukin täyttää tuon 200-500 sivun standardin. Toinen vastaava teos on Romain Rollandin Jean-Christophe, joka myös on ilmestynyt kymmenenä niteenä. 

Eikö kirjaa todella voi kirjoittaa tiiviimmin? Voihan toki, novellit ovat luonteeltaan aivan erilaisia. Ehkä novelli vakiintuneena kirjallisena muotona syntyi vasta 1800-luvulla, kun kaunokirjallisia tekstejä alettiin julkaista sanomalehdissä. Nuo kertomukset olivat joko pidemmän romaanin osia tai itsenäisiä tarinoita. Tunnettu esimerkki ovat Sherlock Holmes- tarinat. Lyhyt muoto toimii aivan eri tavalla kuin romaani. Sen kautta ei synny laajaa draaman kaarta, vaan kertomus saattaa rakentua lyhyistä kohtauksista, tunnelmista, yllättävistä käänteistä, arvoituksellisista tilanteista ja ristiriidoista. Etenkin lyhyet rikoskertomukset toimivat lehtijulkaisuina hyvin. 

Novelleista kehittyi oma taidemuotonsa. Niitä kirjoitettiin myös suoraan julkaistaviksi, ja usein ne ilmestyivät kokoelmina. Novellien varaan syntyi erityisesti Yhdysvalloissa myös säännöllisesti ilmestyviä julkaisuja, kuten romanttiset sarjat, rikoslukemistot ja scifi- tieteislukemistot. Kuten romaanit, myös novellit ovat hyvin monimuotoisia. Kevyistä ja helposti luettavista tarinoista aina syvällisiin kertomuksiin. Itseeni ovat tehneet valtavan vaikutuksen Tove Janssonin vakavat aikuisnovellit. Ne ovat huonosti tunnettu kirjallisuutemme kätketty aarre. 

Palaan vielä siihen, miksi romaanit saattavat tuntua ylen määrin laajoilta. Mainitsin jo kaupallisen erottumisen tarpeen. Mutta laajuus ja jopa raskaus saattaa olla myös taiteellisen ilmaisun erityinen väline. Sen suuntaisia esimerkkejä voisivat olla Volter Kilven Alastalon salissa, Irmari Rantamalan (Maiju Lassila) Harhama (tuhansia sivuja, ja osa käsikirjoituksesta on jopa kadonnut), Hans Selon Diiva (muistaako enää kukaan), Mikko Rimmisen Pölkky.  

Ulkomaisista esimerkeistä haluan mainita ainakin Thomas Pynchonin kirjat V ja Gravity’s raimbow. Luin ne englanniksi (myöhemmin on käännetty Painovoiman sateenkaari). Urakka oli uuvuttava, mutta minusta se kannatti. Jokin aika sitten luin suomennettuna David Foster Wallacen kirjan Päättymätön riemu. Nimi on minusta väärä, oikea käännös olisi "Loputon ilveily". Yli tuhatsivuisen kirjan lukeminen oli elämys, en silti ole varma, kannattiko. 

Kokonaan oma lukunsa on tieteelliset teokset, jotka 1800-luvun loppuun asti julkaistiin kirjoina, ja mm taloustieteilijät harrastavat tätä edelleen. On poikkeuksia, Herbert A. Simonin kirja Sciences of the artificial on ohut, mutta tavattoman vaikuttava. Se on parhaita tiedekirjoja, joita olen lukenut, ja ylipäätään pidän sitä erittäin merkittävänä kirjana. 

Etenkin luonnontieteessä varsinainen tieto voitaisiin ilmaista hyvinkin kompaktisti logiikan ja matematiikan keinoin. Mutta monet tiedeklassikot ikään kuin puetaan luonnollisen kielen kaapuun, ja lopputulos on usein tavattoman laaja, monimutkainen, ja jopa sekava ja alkemistinen. Selailin juuri, tätä kirjoitusta varten, läpi Isaac Newtonin pääteoksen Principia englanninkielisen version. Viisisataasivuinen teos on täynnä väittämiä ja mutkikkaista geometrisia konstruktioita. Ei tulisi mieleenikään edes yrittää lukea sitä systemaattisesti. Ehkä aikanaan katsottiin, että tärkeän tieteellisen teoksen tulisi olla tarpeeksi paksu. 

Toisaalta historian ehkä tärkein tieteellinen kirja, Charles Darwinin On the origin of species, on laajuudeltaan myös noin 500 sivua, ilmeisesti, koska asiaa on niin paljon. Toisaalta kirja on helppolukuinen, kuka vain voi sen lukea. Varmaan se oli myös kirjoittajan tarkoitus.