Utopiasta ilkeyden valtakuntaan

Pitkän työurani aikana olen saanut seurata tietokoneiden hivuttautumista osaksi ihmisten maailmaa. 1970-luvun lopussa työni oli olennaisesti koodausta: kirjoitin symbolisella konekielellä eli assemblerilla automaatttisten tuotantokoneiden ohjelmia. En silloin tajunnut, miten ihmeellistä ja sadunhohteista pioneeriaikaa se oli, melkein kuin tieteiskirjallisuutta. Työni ansiosta tiesin tarkalleen, mitä tietokoneet olivat ja miten ne toimivat.

Tuon ajan yleisimmät tietokoneet olivat teollisuuskäyttöön suunniteltuja minitietokoneita. Jos joku koneistamme joskus oikutteli, veimme sen huoltoteknikollemme Paulille. Hän sitten korjasi sen, ja tarvittaessa vaihtoi vialliset komponentit. Välineinä hänellä oli aivan tavallisia elektroniikkamiehen työkaluja, kuten juotoskolveja, tinaimureita, poria, ruuvitalttoja, yleismittari, oskilloskooppi – ja morapuukko. Se oli kätevä, jos piti katkoa piirilevyjen foliojohtimia. Pauli oli näppärä mies, sillä hän osasi korjata myös haitareita.

Usein ajatellaan, että ”suuren maailman” ilmiöt, aatteet ja uudet keksinnöt, tulevat meille kaukaiseen Suomeen hitaasti, olemme turvallisesti ja myös ikävystyttävästi jälkijunassa. Näin ei asia suinkaan ollut. Minä ja työtoverini luimme aivan samoja ammattilehtiä ja teknisiä raportteja kuin kollegamme Yhdysvaltojen Piilaaksossa. Viivettä oli vain postin kulkuun tarvittava muutama päivä. Itse asiassa aivan samanlainen tilanne vallitsi Suomen taiteen ja teollisuuden kulta-aikana 1800-luvun loppupuolella. Sähköverkot, puhelin, höyrylaivat lennätin ja rautatiet ilmantuivat meillä suuren yleisön hyödynnettäviksi yllättävän samaan aikaan, kuin niin sanotuissa ”suurissa teollisuusmaissa”. Ja oma ja merkittävän suuri kauppalaivastomme purjehti kaikilla maailman merillä. Olen kertonut tästä kirjassani Tervanpoltosta innovaatiotalouteen.

Jotain valtavaa tapahtui, kun mikroprosessorit tulivat markkinoille 1970-luvun puolessa välissä – vaikka ei sen merkitystä heti ymmärretty. Oma tiimini alkoi käyttää niitä heti, kun se oli teknisesti katsoen järkevää, eli komponentteja ja kehitystyön välineitä oli saatavissa. Siitä alkoi informaatioteollisuuden vallankumous (harvoin tätä sanaa voi käyttää näin osuvasti), ja se on edelleen käynnissä.

Uusi teknologia esiteltiin suuren teknologiaoptimismin hengessä. Pian alettiin rakentaa ja myydä henkilökohtaisia tietokoneita aivan tavallisille kuluttajille. Se oli eräänlaista teknologista demokratiaa, se oli lupaus uudenlaisen onnen aikakaudesta. Jäi tosiin pohtimatta, mitä sillä tietokoneella oikein voisi tehdä. Opiskelijoille ja kotona työskenteleville uudistus oli kuitenkin loistava, tietokonetta käyttävät vapautuivat keskuskoneen orjuudesta. Pian ilmantuivat myös tietokonepelit jakamaan uudenlaista vapautta entistä laajemmille ihmisjoukoille.

Ja vielä parempaa oli luvassa. Alettiin rakentaa tietokoneita yhdistäviä tietoverkkoja. Ne olivat hajautettuja, eli ei ollut keskitettyjä ohjaussolmuja tai kiinteitä runkoverkkoja. Sekin tuntui kovin demokraattiselta. Taustalla oli Yhdysvaltain armeijan teknologiahanke (ARPANET). Haluttiin rakentaa tietoverkkoja, joita ei voitaisi lamaannuttaa iskemällä sen keskitettyihin resursseihin. Verkoille ei kuitenkaan löytynyt välitöntä sotilaallista merkitystä. Osa verkoista ja niihin liittyvä tutkimustieto annettiin 1980-luvulla vapaaseen siviilikäyttöön, ja ensiksi yliopistoihin. Kun henkilökohtaiset tietokoneet, ”peeceet” ilmaantuivat, myös innokkaat harrastajat alkoivat hyödyntää verkkoja. Syntyi tietoa jakavia bokseja, syntyi keskusteluryhmiä, ja samalla yleistyi uusi salamannopea puhelinverkkoja ja modeemeja hyödyntävä tapa viestiä.

Vieläkin parempaa oli luvassa. Euroopan hiukkasfysiikan tutkimuskeskus CERNissä työskennellyt brittiläinen fyysikko Tim Berners-Lee kehitteli keinoja CERNin monimutkaisten tutkimuslaitteiden teknisten dokumenttien hallintaa varten. Nuo dokumenttimassat olivat suunnattomia, ja ratkaisuksi niiden selaamiseen ja tutkimiseen Tim valitsi  hajautetut tietoverkot. Hän yhdisti useita vahvoja ideoita, kuten hypertekstin, verkkoprotokollat ja dokumentinkuvauskielet. Tuloksena oli nykyisin tuntemamme internet (www, world wide web). Tämä tapahtui 1990-luvun alussa. Uusi keksintö alkoi nyt yleistyä räjähdysmäisesti. Kun vielä kehitettiin helppokäyttöisiä selaimia, ensimmäisinä Mosaic ja Netscape, internetin käyttö tuli mahdolliseksi ja helpoksi kenelle tahansa.

Seuraava teknologisen vapauden aalto liittyi ohjelmistoihin. Ne ovat tietokoneiden ja verkon resurssien tuottamisen ja käytön keskeinen teknologia. Internet oli syntynyt pitkälle tutkimusmaailmassa ja yliopistoissa, joten tiedon vapaa saatavuus ja käyttö oli itsestään selvä toiminnan lähtökohta. Ohjelmistoalan keskeiset vaikuttajat, kuten Bill Gates, Steve Jobs, Mark Zuckerberg ja monet muut alkoivat nyt julistaa tätä uusinta vapauden aaltoa. He julistautuivat suorastaan ihmiskunnan hyväntekijöiksi – aivan pyyteetöntä se ei tainnut olla, koska he samalla loivat itselleen miljardiomaisuuksia. Ilmaantui myös uusi sana: hakkerietiikka, joka tuolloin tarkoitti internetin ja sähköisen tiedonsaannin ideologista perustaa – ja jopa roolimallia. Sosiaalinen media oli tuon kehityksen lopullinen paratiisi. Ihmisille ei enää tyrkytetty asioita, vaan he tuottivat sisältöä itse ja jakoivat sitä niin kuin itse halusivat.

Jonkin aikaa elimme tätä digitaalisen onnellisuuden aikaa. Sitten asiat lähtivät kehittymään perin pohjin väärään suuntaan. Aluksi sosiaalinen media meni oudoksi. Nettituttavien rinnalle ja jopa tilalle ilmaantui outoja tuttavuuksia ja ihan vieraita tyyppejä. Media alkoi suoltaa mainoksia ja algoritmien valitsemia postauksia, jotka vähitellen muuttuivat yhä typerämmiksi, ja myös ilkeiksi.

Tämä käänne ja romahdus johtui siitä, että alustat avattiin mainoksille. Median käyttäjiä houkutellaan eri tavoin klikkaamaan muitakin kuin tuttavien postauksia. Mutta miksi algoritmien syöttämät postaukset alkavat olla lisääntyvässä määrin vihamielistä solvausta? Asialle on selitys. Mainoksen pitää saada käyttäjä viipymään sen ääressä mahdollisimman kauan. Tarkat psykometriset mittaukset – niitähän netissä tehdään jatkuvasti ja huomaamattamme – osoittivat, että negatiivinen tunnesisältö ja jopa lukijan suututtaminen vaikuttavat paljon tehokkaammin kuin neutraali tai positiivinen sisältö. Tämä periaate myrkyttää laajasti kaikkea sosiaalista mediaa. Oikean luonnollisen ihmisen aivan hyvässä tarkotuksessa julkaisemat ja varsin neutraalit viestit saattavat houkutella uskomattoman aggressiivisia ja jopa törkeitä kommentteja.

Tämä ei muuten ole alun perin oma havaintoni, vaikka oma kokemukseni sen vahvistaa. Sen voi lukea teoksesta: D. Acemoglu ja S. Johnson. Valta ja edistys. Terra Cognita, 2023.

Wikipedia näyttää olevan törkypommitukselta toistaiseksi välttynyt palvelu. Syy on selvä: se torjuu ehdottomasti mainonnan. Tosin wikipedia saattaa saada mainosrahoitteisen kilpailijan, jonka nimessä saattaa olla sana ”truth”.

Yleisohje kriittiselle lukijalle: viestit, jotka julistavat olevansa totuus, ovat lähes pomminvarmasti jotain aivan muuta.

”Minä keksin internetin!!”

Väitetään, että USA:n entinen varapresidentti Al Gore olisi kehuskellut keksineensä internetin. Ainakin meillä Suomessa tämä herutti hyvät naurut. Kuinka joku poliitikko voikin olla näin typerä. Väitehän on jo sinänsä tolkuton, ja kun se pannaan amerikkalaisen poliitikon suuhun, absurdius kasvaa kosmisiin mittoihin. Mehän haluamme mollata erityisesti amerikkalaisia poliitikkoja, koska politiikkaan liittyy niin huono karma.

Niin tosiaan, kuinka joku täysissä järjissään oleva voi kehittää jotain näin tolkutonta. Minusta ei mitenkään, joten entäpä jos asia onkin totta? Ja onhan siinä perää. 1970- luvulla USA:ssa oli käynnissä huipputekninen sotilaallinen kehitysohjelma nimeltä ARPA. Eräänä sen osana kehiteltiin tietokoneiden välistä kommunikaatioverkkoa nimeltä ARPANET. Sen idea on seuraava. Kaikissa tietoverkoissa (puhelin, telex ym.) on keskus, joka muodostaa yhteydet kommunikoivien osapuolien välille. Tuohon aikaan uskottiin vakavasti ydinsotaan, ja ydinsodan ensimmäisenä tapahtumana olisi pommittaa kaikki infrastruktuurit, myös tietoliikenne hajalle. Tarvitsisi vain pommittaa verkkojen tärkeät solmut. Ja ydinaseita oli siihen aikaan valmiustilassa aivan riittävästi. Ne olivat kauheita aikoja. 

Mutta entäpä jos keksittäisiin verkko, jossa jokainen kommunikoiva yksikkö (tukikohta, sotalaiva, lentokone, varuskunta, kaupunki, komentokeskus, ohjus) olisikin tasa-arvoinen. Verkko toimisi, vaikka kuinka monta sen solmua tuhottaisiin. Verkkoa itseään ei siten voisi tuhota. ARPANET oli tällaisen verkon prototyyppi. Ja ARPANETIN esikuva oli Hawaijilla toiminut ALOHANET. Sen idea on seuraava. Kullakin saarella on radioasema, suurilla saarilla monta. Radioasemat kuuntelisivat toisiaan, mutta ne olisivat itsenäisiä. Ja ne huutelisivat toisilleen vähän väliä: ”Aloha, täällä zz, mitä kuuluu”. Ja jos joku asema haluaisi lähettää viestin, se vastaisi: ”Aloha! Minulla olisi viesti asemalle xx”. Ja asema xx kuulisi sen ja vastaisi: ”Aloha, anna tulla!”. 

Tällainen viestiverkko toimii aivan loistavasti. Tietysti sattuu joskus, että kaksi itsenäisesti toimivaa asemaa lähettää samaan aikaan, ja viesti sotkeutuu. Mutta se ei haittaa, sillä asema yrittää pian lähettää uudelleen, ja se todennäköisesti onnistuu. Vikana on vain, että kun liikenne lisääntyy, törmäyksiä tulee yhä enemmän, kunnes verkko ei enää pystykään toiminaan. Joten tarvitaan yhteisesti sovittu menettely, miten liikennettä hallitaan. Tällaista menettelyä sanotaan (tietoliikenne)protokollaksi. Ja voidaan kehittää hajautettu protokolla, joka toimii samanlaisena kaikissa asemissa. ARPANETissä kehiteltiin tällaisia protokollia.

Sitten takaisin Al Goreen. 1980- luvulla hän toimi senaattorina, ja hänen hallinnonalaansa kuului myös sotilasprojektien rahoitus. Hän alkoi kampanjoida ARPANETin siviilikäytön puolesta, ja se siirtyikin yliopistoille tutkimus- ja tiedonsiirtokäyttöön. Ja siitä todella kehittyi nykyinen internet - sen merkitystä ei tietenkään kukaan tuolloin ymmärtänyt. En tiedä miten paljon Al Gore tunsi tuon tekniikan sisältöä. Joka tapauksessa ”I invented the internet” oli eräs hänen vaalisloganinsa vuoden 2000 presidentinvaaleissa. Tunnetusti hän voitti vaalit, mutta hävisi ääntenlaskennan. 

On syytä muistaa, että suurten innovaatioiden pohjana olevat ideat ovat harvoin uniikkeja. Samat asiat keksitään yhä uudelleen, kunnes ne lopulta - ja yleensä yllättäen nousevat siivilleen. Ja silloinkin niiden takana on paljon ihmisiä. Internetistä ei varmaan olisi pitkään aikaan tullut mitään kiinnostavaa. Mutta sitten sattui jotain. Euroopan ydintutkimuslaitos CERN oli rakentamassa suurta kiihdytintä, ja siihen kehitettiin tutkimuslaitetta, jota tuolloin sanottiin suureksi hadronikalorimetriksi. Samainen laite oli sitten toinen niistä laitteista, jotka vuonna 2013 löysivät Higgsin hiukkasen - ei siis mikään turha kapistus. Tuo omakotitalon kokoinen laite on täynnä ilmaisimia ja elektroniikkaa, ja sen tekninen dokumentaatio oli musertavan laaja. 

Vuonna 1990 Tim Berners-Lee sai tehtäväkseen saada tuo dokumentaatio hallintaan. Hän sovelsi kolmea sinänsä tunnettua tekniikkaa: dokumentinkuvauskieltä (SGML), hypertekstin eli linkityksen ideaa ja graafista käyttöliittymää. Tim kuitenkin epäonnistui: dokumentinhallinta oli liian kova pala. Mutta hänen aikaansaannoksensa tunnetaan nykyisin nimellä www, ja siitä tuli internetin todellinen moottori. 

Miksi Tim Berners-Lee onnistui kehittämään jotain täysin ainutlaatuista, jota ei edes tiedetty tarvittavan? Luulen, että eräs asiaan vaikuttanut seikka oli, että hänellä oli konkreettinen tehtävä. Hän ei ryhtynyt teoretisoimaan tai tekemään laskelmia, vaan saattoi toisilleen vieraat teknologiat yhteen nähdäkseen miten kokonaisuus toimii. Palaan tähän kohta.

Rupesin nimittäin miettimään, miksi MINÄ en keksinyt internetiä? Olin juuri oikeaan aikaan samojen asioiden äärellä. Työskentelin tutkimuslaitoksessa, joka oli omistautunut tietokonetieteelle. Olimme myös määritelleet strategiseksi alaksemme hajautetun tiedonkäsittelyn. Olin todella myös tutkimassa tietoliikenneprotokollia, ja eräs ajatukseni oli hajautettu häviöllinen protokolla jolla saataisiin aikaan säädettävä suuren kaistaleveyden tiedonsiirto. Tein siis samoja asioita, tiesin samat asiat kuin muutkin - mutta olin väärässä paikassa. Puuttui se tekninen ja kaupallinen ympäristö jossa asia olisi itänyt ja saanut sysäyksen oikeaan suuntaan. Ja varmuuden vuoksi sanon vielä, että oli hyvin paljon, varmaan tuhansia ihmisiä, jotka puuhailivat samojen asioiden kimpussa. 

Olin myös toisen asian äärellä. Vuonna 1983 tutkin, miten hyvin suuresta tietokannasta (tuohon aikaan enintään joitain tuhansia megatavuja) voisi kaivaa esiin nopeasti tietoa. Eräs tutkimani menetelmä oli käännetty tietokanta eli indeksointi (jota en toki keksinyt, se oli tunnettu juttu). Hylkäsin kuitenkin tuon menetelmän, koska tietokanta olisi suomenkielinen, ja suomen kielen sanojen taipuminen tuntui muodostavan ylivoimaisen esteen. Jostain syystä en älynnyt ilmeistä ratkaisua, eli kaikkien sija- ja verbimuotojen indeksointia; se olisi kasvattanut indeksikannan koon ehkä monisatakertaiseksi, joten torjuin sen varmaan epäeleganttina. Sen sijaan että olisin pannut vain laitoksen kasaan, ryhdyinkin hakemaan parempaa teoriaa - jota ei ollut. Nyt tiedän että internet- hakukoneet toimivat näin. Mutta entä jos olisinkin keksinyt hakukoneen vuonna 1983? Sille ei olisi ollut mitään tarvetta. En olisi missään tapauksessa saanut rahoitusta. Juuri kukaan ei olisi edes ymmärtänyt, mikä se on. Etenkin kun tuo edellä mainittu www oli sekin 10 vuoden päässä tulevaisuudessa.

Miksi kerron näitä asioita? En kehuskellakseni, vaan osoittaakseni, että innovaatio kulkee mutkikkaita polkuja. Pelkkä keksintö ei ole mitään. Eikä keksijä useinkaan edes ymmärrä, mitä on keksinyt. Pitää olla myös oikea paikka, oikea aika ja oikea ympäristö. Tai jos nämä ovat, sitten puuttuu se itse keksintö. Tai sitten joku sanoo, että tuohan on jo keksitty. Tosiasiassa samat keksinnöt tehdään yhä uudelleen ja uudelleen, kunnes lopulta tähdet ovat suotuisassa asemassa... 

Olen yrittänyt kertoa kaiken mahdollisen innovaatioista kirjassani ”Innovaattorin opas”. Tai sitten siinä on vasta vain alku. Mutta jostainhan on alettava.

Steve Jobsia ei ole

Steve Jobsin kuolema panee pisteen loistavalle jaksolle tietotekniikan ja tuotesuunnittelun maailmassa. Liki jokainen Applen tuote oli ainutlaatuinen ja merkittävä, ja nimen omaan Jobsin vahvan panoksen takia. Applen menestys opetti alan teollisuudelle paljon. Tuotteella ja kuluttajalla on väliä. Teknologia on ihmiselle osa hänen ympäristöään ja osa henkilökohtaista olemista ja kokemista. Niinkuin on aina ollut ja tulee olemaan, Raha ei sittenkään merkitse kaikkea.

Jobs oli minua nuorempi mies, ja hänen luomuksensa linkittyivät omaan työuraani alusta lähtien. Kerron joitain niistä.

Applen ensimmäiset tietokoneet tulivat markkinoille ennen kuin henkilökohtaisen tietokoneen käsite oli edes kunnolla syntynyt. Ne olivat heti ainutlaatuisia. Muistan ihmetelleeni Apple II tietokonetta ja siinä pyörivää värikästä Lemmings- peliä reilut 30 vuotta sitten. Mitään sellaista ei oltu ennen nähty - se oli kiva - mutta oliko sillä mitään merkitystä tulevaisuutta ajatellen? Nyt tiedetään että oli.

Applen kehittämä Lisa- niminen tietokone hankittiin työpaikalleni joskus vuonna 1983. Se oli joka suhteessa mullistava, siinä oli hiiri, graafinen käyttöliittymä ja sisäinen kovalevy. Ohjelmat käynnistettiin napsauttamalla ikonia, ja tiedostoja saattoi kopioida ja viedä kansioihin vetämällä niitä hiirellä. Vaikka sanonta kuluu, sanon että se oli ihmeellistä. Olin kirjoittamassa tieteellistä artikkelia, ja tein siihen piirrokset draw-ohjelmalla. Se oli helppoa ja lopputulos oli erinomainen. Eikä enää tarvinnut kiikuttaa luonnoksia piirtäjälle - eikä käsikirjoitusta puhtaaksikirjoittajalle.

Oikeastaan Jobs ei keksinyt konseptia itse, vaan sen keksi Xeroxin Palo Alton tutkimuslaitos. Heillä oli jo kehitetty samoilla ominaisuuksilla Alto - tietokone, mutta yhtiön johto ei halunnut kaupallistaa sitä (myöhemmin se tosin yritti myydä koneesta kehitettyä Star- järjestelmää, mutta siitä tuli aivan liian kallis). Xerox esitteli Altoa aivan avoimesti Jobsille, ja Jobs tajusi sen potentiaalin.

Tässä oli varmaankin Jobsin menetyksen salaisuus. Hän pystyi ymmärtämään uusien ideoiden potentiaalin, ja hänellä oli samalla kyky ja tarmo viedä se tuotteeksi.

Pian labramme pöydälle ilmestyi seuraava uutuus: tunnettu kottaraisenpönttö Macintosh. Se oli kalliin Lisan karvalakkimalli, ja siinä oli säälittävän pieni postikortin kokoinen kuvaruutu. Mutta se räjäytti potin, siitä tuli käsite. Toisessa labrassa pyöri vasta keksitty IBM PC. Kauhean ruma ja kolho hökötys, jota käytettiin hakkaamalla mustalle ruudulle kryptisiä kirjainsarjoja. Halveksimme sitä syvästi, mutta lopulta raha ja raaka voima voittivat. Apple jäi sivuraiteelle tekemään loistavia mutta marginaalisia tietokoneita. Syntyneessä turbulenssissa Jobs lähti talosta. Microsoft kopioi Applen käyttöliittymän, ensin varovasti ja sitten röyhkeästi. Koska se oli ainutlaatuinen.

Jobsin seuraava luomus, NeXTcube tietokone, tuli esittelykäynnille labraamme 1990-luvun alussa. Taas loppuu ylisanat kesken. Johto ei kuitenkaan halunnut ostaa kallista kapinetta. Sellaisen hankki CERN:issä toiminut fyysikko Tim Berners-Lee, ja varmaan hänenkin pomonsa veti herneen nenään. Cube oli hänelle juuri oikea työkalu. Sen inspiroimana ja sen avulla Tim loi www:n. Ja taas maailma mullistui, ja minusta tuntuu että Jobsillakin oli siihen tietty osuus. Mutta cube ei menestynyt, se oli kallis, eivätkä sen aikaiset prosessorit jaksaneet pyörittää kunnolla sen edistyksellistä softaa.

Valitsin jutun kuvaksi iPodin, joka tuotiin markkinoille vuonna 2001. Se on minusta Applen paras tuote, ylittämättömän elegantti. Sen oivaltaa vasta, kun pitää sitä kädessään. Ja nerokas tuoteoivallus. Sony Walkmanin puhtaasti elektroninen inkarnaatio.

Applen iPhone oli oikeastaan minulle ensimmäinen suurempi pettymys. Vaikka se nosti Applen maailmanluokan älypuhelinfirmaksi, itse puhelimen muotoilu oli aika simppeli, suoraseinäinen ja turhan paksu laatikko. Mutta iPhonen (ja iPadin) menestys kruunasi hienosti Jobsin uran.

Sanoin alussa, että Jobsin kuolema panee pisteen tietylle kunniakkaalle kehitysjaksolle, jota on edustanut juuri Apple. Ainakin siinä mielessä, että Jobs ei enää ole mukana. Luulen että Applekin on vaarassa, ja Jobsin kuolema tuli imagon kannalta pahaan aikaan. Huoleni syy on seuraava. Applen tuotteiden menestys on perustunut liikaakin loistavaan muotoiluun ja ainutlaatuiseen brändiin. Apple ei oikeasti ole kohdannut kilpailua, ennen kuin nyt. Puhelimissa tuotevalikoima on kovin niukka: oikeastaan vain yksi tuotemalli, jota välillä ajanmukaistetaan. Ongelmaksi voi tulla myös käytettävyys, se ei yleensä ole juuri kehittynyt tuotejulkaisun jälkeen. Monet sanovat jopa, että mm. Applen tietokoneen käyttäminen ei oikeasti ole kovin miellyttävää. Mutta tykkääminen on mutkikas asia, katso myös juttuni fanituksen olemuksesta.

Mutta älköön se himmentäkö pääasiaa. Jobsin luotsaamana Apple on jättänyt syvän jäljen teollisuushistoriaan, ja muuttanut tapaamme ajatella tuotteita. Maailma tarvitsee ihanteita ja esikuvia.