Utopiasta ilkeyden valtakuntaan

Pitkän työurani aikana olen saanut seurata tietokoneiden hivuttautumista osaksi ihmisten maailmaa. 1970-luvun lopussa työni oli olennaisesti koodausta: kirjoitin symbolisella konekielellä eli assemblerilla automaatttisten tuotantokoneiden ohjelmia. En silloin tajunnut, miten ihmeellistä ja sadunhohteista pioneeriaikaa se oli, melkein kuin tieteiskirjallisuutta. Työni ansiosta tiesin tarkalleen, mitä tietokoneet olivat ja miten ne toimivat.

Tuon ajan yleisimmät tietokoneet olivat teollisuuskäyttöön suunniteltuja minitietokoneita. Jos joku koneistamme joskus oikutteli, veimme sen huoltoteknikollemme Paulille. Hän sitten korjasi sen, ja tarvittaessa vaihtoi vialliset komponentit. Välineinä hänellä oli aivan tavallisia elektroniikkamiehen työkaluja, kuten juotoskolveja, tinaimureita, poria, ruuvitalttoja, yleismittari, oskilloskooppi – ja morapuukko. Se oli kätevä, jos piti katkoa piirilevyjen foliojohtimia. Pauli oli näppärä mies, sillä hän osasi korjata myös haitareita.

Usein ajatellaan, että ”suuren maailman” ilmiöt, aatteet ja uudet keksinnöt, tulevat meille kaukaiseen Suomeen hitaasti, olemme turvallisesti ja myös ikävystyttävästi jälkijunassa. Näin ei asia suinkaan ollut. Minä ja työtoverini luimme aivan samoja ammattilehtiä ja teknisiä raportteja kuin kollegamme Yhdysvaltojen Piilaaksossa. Viivettä oli vain postin kulkuun tarvittava muutama päivä. Itse asiassa aivan samanlainen tilanne vallitsi Suomen taiteen ja teollisuuden kulta-aikana 1800-luvun loppupuolella. Sähköverkot, puhelin, höyrylaivat lennätin ja rautatiet ilmantuivat meillä suuren yleisön hyödynnettäviksi yllättävän samaan aikaan, kuin niin sanotuissa ”suurissa teollisuusmaissa”. Ja oma ja merkittävän suuri kauppalaivastomme purjehti kaikilla maailman merillä. Olen kertonut tästä kirjassani Tervanpoltosta innovaatiotalouteen.

Jotain valtavaa tapahtui, kun mikroprosessorit tulivat markkinoille 1970-luvun puolessa välissä – vaikka ei sen merkitystä heti ymmärretty. Oma tiimini alkoi käyttää niitä heti, kun se oli teknisesti katsoen järkevää, eli komponentteja ja kehitystyön välineitä oli saatavissa. Siitä alkoi informaatioteollisuuden vallankumous (harvoin tätä sanaa voi käyttää näin osuvasti), ja se on edelleen käynnissä.

Uusi teknologia esiteltiin suuren teknologiaoptimismin hengessä. Pian alettiin rakentaa ja myydä henkilökohtaisia tietokoneita aivan tavallisille kuluttajille. Se oli eräänlaista teknologista demokratiaa, se oli lupaus uudenlaisen onnen aikakaudesta. Jäi tosiin pohtimatta, mitä sillä tietokoneella oikein voisi tehdä. Opiskelijoille ja kotona työskenteleville uudistus oli kuitenkin loistava, tietokonetta käyttävät vapautuivat keskuskoneen orjuudesta. Pian ilmantuivat myös tietokonepelit jakamaan uudenlaista vapautta entistä laajemmille ihmisjoukoille.

Ja vielä parempaa oli luvassa. Alettiin rakentaa tietokoneita yhdistäviä tietoverkkoja. Ne olivat hajautettuja, eli ei ollut keskitettyjä ohjaussolmuja tai kiinteitä runkoverkkoja. Sekin tuntui kovin demokraattiselta. Taustalla oli Yhdysvaltain armeijan teknologiahanke (ARPANET). Haluttiin rakentaa tietoverkkoja, joita ei voitaisi lamaannuttaa iskemällä sen keskitettyihin resursseihin. Verkoille ei kuitenkaan löytynyt välitöntä sotilaallista merkitystä. Osa verkoista ja niihin liittyvä tutkimustieto annettiin 1980-luvulla vapaaseen siviilikäyttöön, ja ensiksi yliopistoihin. Kun henkilökohtaiset tietokoneet, ”peeceet” ilmaantuivat, myös innokkaat harrastajat alkoivat hyödyntää verkkoja. Syntyi tietoa jakavia bokseja, syntyi keskusteluryhmiä, ja samalla yleistyi uusi salamannopea puhelinverkkoja ja modeemeja hyödyntävä tapa viestiä.

Vieläkin parempaa oli luvassa. Euroopan hiukkasfysiikan tutkimuskeskus CERNissä työskennellyt brittiläinen fyysikko Tim Berners-Lee kehitteli keinoja CERNin monimutkaisten tutkimuslaitteiden teknisten dokumenttien hallintaa varten. Nuo dokumenttimassat olivat suunnattomia, ja ratkaisuksi niiden selaamiseen ja tutkimiseen Tim valitsi  hajautetut tietoverkot. Hän yhdisti useita vahvoja ideoita, kuten hypertekstin, verkkoprotokollat ja dokumentinkuvauskielet. Tuloksena oli nykyisin tuntemamme internet (www, world wide web). Tämä tapahtui 1990-luvun alussa. Uusi keksintö alkoi nyt yleistyä räjähdysmäisesti. Kun vielä kehitettiin helppokäyttöisiä selaimia, ensimmäisinä Mosaic ja Netscape, internetin käyttö tuli mahdolliseksi ja helpoksi kenelle tahansa.

Seuraava teknologisen vapauden aalto liittyi ohjelmistoihin. Ne ovat tietokoneiden ja verkon resurssien tuottamisen ja käytön keskeinen teknologia. Internet oli syntynyt pitkälle tutkimusmaailmassa ja yliopistoissa, joten tiedon vapaa saatavuus ja käyttö oli itsestään selvä toiminnan lähtökohta. Ohjelmistoalan keskeiset vaikuttajat, kuten Bill Gates, Steve Jobs, Mark Zuckerberg ja monet muut alkoivat nyt julistaa tätä uusinta vapauden aaltoa. He julistautuivat suorastaan ihmiskunnan hyväntekijöiksi – aivan pyyteetöntä se ei tainnut olla, koska he samalla loivat itselleen miljardiomaisuuksia. Ilmaantui myös uusi sana: hakkerietiikka, joka tuolloin tarkoitti internetin ja sähköisen tiedonsaannin ideologista perustaa – ja jopa roolimallia. Sosiaalinen media oli tuon kehityksen lopullinen paratiisi. Ihmisille ei enää tyrkytetty asioita, vaan he tuottivat sisältöä itse ja jakoivat sitä niin kuin itse halusivat.

Jonkin aikaa elimme tätä digitaalisen onnellisuuden aikaa. Sitten asiat lähtivät kehittymään perin pohjin väärään suuntaan. Aluksi sosiaalinen media meni oudoksi. Nettituttavien rinnalle ja jopa tilalle ilmaantui outoja tuttavuuksia ja ihan vieraita tyyppejä. Media alkoi suoltaa mainoksia ja algoritmien valitsemia postauksia, jotka vähitellen muuttuivat yhä typerämmiksi, ja myös ilkeiksi.

Tämä käänne ja romahdus johtui siitä, että alustat avattiin mainoksille. Median käyttäjiä houkutellaan eri tavoin klikkaamaan muitakin kuin tuttavien postauksia. Mutta miksi algoritmien syöttämät postaukset alkavat olla lisääntyvässä määrin vihamielistä solvausta? Asialle on selitys. Mainoksen pitää saada käyttäjä viipymään sen ääressä mahdollisimman kauan. Tarkat psykometriset mittaukset – niitähän netissä tehdään jatkuvasti ja huomaamattamme – osoittivat, että negatiivinen tunnesisältö ja jopa lukijan suututtaminen vaikuttavat paljon tehokkaammin kuin neutraali tai positiivinen sisältö. Tämä periaate myrkyttää laajasti kaikkea sosiaalista mediaa. Oikean luonnollisen ihmisen aivan hyvässä tarkotuksessa julkaisemat ja varsin neutraalit viestit saattavat houkutella uskomattoman aggressiivisia ja jopa törkeitä kommentteja.

Tämä ei muuten ole alun perin oma havaintoni, vaikka oma kokemukseni sen vahvistaa. Sen voi lukea teoksesta: D. Acemoglu ja S. Johnson. Valta ja edistys. Terra Cognita, 2023.

Wikipedia näyttää olevan törkypommitukselta toistaiseksi välttynyt palvelu. Syy on selvä: se torjuu ehdottomasti mainonnan. Tosin wikipedia saattaa saada mainosrahoitteisen kilpailijan, jonka nimessä saattaa olla sana ”truth”.

Yleisohje kriittiselle lukijalle: viestit, jotka julistavat olevansa totuus, ovat lähes pomminvarmasti jotain aivan muuta.

Kuinka avointa ja julkista on tiede ja teknologia?

 Kansainvälisyys ja siihen liittyvä matkustaminen ovat nykyään erottamaton osa tiedettä ja teknologiaa. Ja niin on ollut pitkään. Itse tutustuin suureen maailmaan ensin tekniikan kautta, ja siirryin sitten ”aidan yli” tieteen puolelle.

Tekniikka on aina ollut kansainvälistä. Arkipäivän uskomukset ovat tosin antaneet tekniikasta individualistisen kuvan. Se nähdään nerokkaiden yksilöiden, keksijäiden oivallusten tuotoksena. Aivan näin asiat ei kuitenkaan ole. Tekniikka oli yhteisöllistä jo muinaisina aikoina. Tutkiessaan ihmiskunnan historiaa arkeologit etsivät ennen kaikkea tekniikan jättämiä jälkiä, ja olettavat ne kulttuurituotteiksi. He listaavat esimerkiksi vasarakirveskulttuurin, kampakeramiikkakulttuurin, pronssikauden ja rautakauden. Tekniikka siirtyy sukupolvien välillä ja leviää ihmisten mukana. Arkeologit jäljittävät reittejä jota tekniikka on kulkenut, jäljet ovat runsaammat ja tunnistettavammat kuin biologiset fossiilijäljet.

Tilanne ei ole muuttunut omana aikanamme. Tekniikka leviää ennen muuta teknisten esineiden eli erilaisten koneiden, työkalujen ja tuotteiden kautta. Mutta aivan yhtä olennaista on, että se leviää opittuina tietoina ja taitoina ihmisten mukana. Ruhtinaat ja kuninkaat ovat hankkineet palvelukseensa erityisalojen mestareita kuten aseseppiä tai ruudin valmistajia. Suomen historiassa maahamme muuttaneet yritteliäät tehtailijat ovat tuoneet mukanaan mestareita ja asiantuntijoita. Esimerkiksi Julinien suvun kautta syntyivät kontaktit skotlantilaiseen koneteollisuuteen. Tuo paikka edusti 1700- ja 1800- luvuilla maailman konetekniikan huippuosaamista. Näin voidaan osksi selittää, että maamme teollisuus pystyi 1800- luvulla valmistamaan höyrykoneita ja jopa vetureita. Eräs tekniikan siirtymisen tapa on myös suomalaisten asiantuntijoiden opiskelu ulkomailla. Suomen ”sähkötekniikan isä” Gottfried Strömberg oli Saksassa mm. Werner von Siemensin opissa. Koneinsinööri Werner Ryselius työskenteli veturitehtailla Saksassa ja Sveitsissä. Sitten hän käytännössä loi suomalaisen höyryveturiteollisuuden.

Tiedettä ja tekniikkaa edistivät myös yhteisöt, joista tunnetuin oli Royal Society Lontoossa. On syytä huomata, että 1800- luvulla tieteen ja teknologian välillä ei tehty mitään jyrkkää eroa.

Nykyisin yleinen käsitys teknologian kehittymisestä vilisee myyttejä teollisista salaisuuksista, teollisuusvakoilusta, salaisista patenteista ja nerokkaista keksijöistä. Joten voiko edes olla olemassa julkisia teknologiakonferensseja, joissa tutkijat ja insinöörit vaihtavat ideoita ja esittelevät luomuksiaan. Vuosien ja kymmenien konferenssien kokemusten perusteella voin sanoa: kyllä niitä on, ja ne ovat tavattoman kiinnostavia ja hyödyllisiä. Tämä voi vaatia selittämistä. On totta, että on todella olemassa ideoita, patentteja ja uusia tuotehankkeita, joista ei voi julkisesti kertoa. Ei ainakaan niiden alkuvaiheessa. Toisaalta, teknologiakonferenssi on yrityksille myös mainio tilaisuus viestiä asiantuntijoille juuri sellaisia tietoja, joita ne haluavat viestiä, kuten tietoa uusista kehityssuunnista, standardoinnin tarpeesta, tuotelinjoista ja erilaisista teollisista avauksista. Konferenssien tärkein anti on kuitenkin levittää teknologista tietoa globaalille tutkija- ja insinööriyhteisölle. Moderni teknologia on aivan liian mutkikasta ja vaikeaa jotta sitä voisi kehittää edes monikansallisten jättiyritysten resursseilla. Teknologia on edelleen ja jopa paljon aiempaa suuressa määrin ihmiskunnan yhteistä henkistä pääomaa.

On selvää, että teknologiseen tietoon liittyy suuria teollisia ja taloudellisia arvoja ja menestymisen mahdollisuuksia. Voisi kuvitella, että se näkyisi kokousten ilmapiirissä salailuna tai kyräilynä. Sellaista näkyy kuitenkin yllättävän vähän. Aivan samoin kuin tiedekonferensseissa, monenlaiset kulttuurien rajat katoavat, pikemminkin seistään yhtenäisinä suurempien haasteiden äärellä. Jonkinlainen poikkeus syntyy, jos jollain suurella teollisella korporaatiolla tai yliopistolla on kovin suuri määrä väkeä kokouksessa, silloin ihmisillä on taipumus vetäytyä tuttujen organisaatiorajojen suojaan.

Euroopan avaruusjärjestön ESA:n avaruusluotainten kehityksessä noudatettiin aivan erityistä menettelyä, jonka tarkoitus oli saada insinöörit ja fyysikot ymmärtämään paremmin toisiaan. Niinpä ESA järjejesti hankkeeseen osallistuville monipäiväisiä ”konferensseja”. Yleensä ensin pidettiin ”science working team” eli tiedepuolen työkokous. Siinä olivat äänessä vuorollaan eri instrumenttien tutkijat, jotka olivat enimmäkseen fyysikkoja. He esittelivät laitteidensa tieteellisiä tavoitteita, niiden toimintaperiaatteita, ja erilaisia rajoituksia ja ongelmia, joita niihin liittyi. Tiedekokousta seurasi ”engineering review” eli tekninen katsaus. Siinä insinöörit esittelivät laitteidensa suunnittelun ja rakentamisen edistymistä. Ja luonnollisesti oltiin aivan erityisten ongelmien äärellä, sillä laitteiden tuli olla mahdollisimman suorituskykyisiä, ja samalla niiden paino ja tehonkulutus olivat tiukasti säännösteltyjä.

Nämä ESAn kokoukset erosivat tieteen ja tekniikan konferensseista siinä, että kaikilla osallistujilla oli voimassa yhteinen tavoite useamman vuoden ajan. Kehitettiin avaruusluotainta, ja siinä ohessa tiede- ja insinööriryhmät kehittivät sen hyötykuormaan omia tutkimuslaitteitaan. Oli tärkeää, että luotaimeen asennettujen erilaisten tiedeinstrumenttien suunnittelijat ovat selvillä, mitä eri instrumenttiryhmät tekivät. Yleensä fyysikot osallistuivat myös teknisiin katsauksiin ja vastaavasti insinöörit osallistuivat tiedekokouksiin. Näin oppimisesta tuli ainutlaatuisen syvää. Tieto kulki tutkimuslaiteryhmien sisällä, mutta myös niiden välillä.

Kertaan asioita. Tiedettä pidetään kansainvälisenä ja avoimena ilmiönä. Saattaa tuntua yllättävältä, että myös tekninen tutkimus ja kehittäminen ovat suurelta osin avoimia ja julkisia – vaikka niillä on myös salaiset nurkkansa. Erityisen kiinnostavia ja avoimia ovat suuret kansainväliset tieteellistekniset hankkeet: esimerkkejä ovat Euroopan hiukkaskiihdytinlaboratorio CERN ja fuusioenergian koereaktori ITER.

Juuri nyt ihmiskunta tarvitsisi koordinoituja ja yhteisiä suurhankkeita ilmastonmuutoksen pysäyttämiseen. Olennainen rooli on poliittisella tahdolla ja kansanvälisillä hiilidioksidipäästöjen rajoituksilla. Käytännön tasolla tavoite edellyttää myös teknologisia ponnisteluja, joista olennaisimmat näyttävät liittyvän energian tuotantoon ja sähkön varastointiin.

”Minä keksin internetin!!”

Väitetään, että USA:n entinen varapresidentti Al Gore olisi kehuskellut keksineensä internetin. Ainakin meillä Suomessa tämä herutti hyvät naurut. Kuinka joku poliitikko voikin olla näin typerä. Väitehän on jo sinänsä tolkuton, ja kun se pannaan amerikkalaisen poliitikon suuhun, absurdius kasvaa kosmisiin mittoihin. Mehän haluamme mollata erityisesti amerikkalaisia poliitikkoja, koska politiikkaan liittyy niin huono karma.

Niin tosiaan, kuinka joku täysissä järjissään oleva voi kehittää jotain näin tolkutonta. Minusta ei mitenkään, joten entäpä jos asia onkin totta? Ja onhan siinä perää. 1970- luvulla USA:ssa oli käynnissä huipputekninen sotilaallinen kehitysohjelma nimeltä ARPA. Eräänä sen osana kehiteltiin tietokoneiden välistä kommunikaatioverkkoa nimeltä ARPANET. Sen idea on seuraava. Kaikissa tietoverkoissa (puhelin, telex ym.) on keskus, joka muodostaa yhteydet kommunikoivien osapuolien välille. Tuohon aikaan uskottiin vakavasti ydinsotaan, ja ydinsodan ensimmäisenä tapahtumana olisi pommittaa kaikki infrastruktuurit, myös tietoliikenne hajalle. Tarvitsisi vain pommittaa verkkojen tärkeät solmut. Ja ydinaseita oli siihen aikaan valmiustilassa aivan riittävästi. Ne olivat kauheita aikoja. 

Mutta entäpä jos keksittäisiin verkko, jossa jokainen kommunikoiva yksikkö (tukikohta, sotalaiva, lentokone, varuskunta, kaupunki, komentokeskus, ohjus) olisikin tasa-arvoinen. Verkko toimisi, vaikka kuinka monta sen solmua tuhottaisiin. Verkkoa itseään ei siten voisi tuhota. ARPANET oli tällaisen verkon prototyyppi. Ja ARPANETIN esikuva oli Hawaijilla toiminut ALOHANET. Sen idea on seuraava. Kullakin saarella on radioasema, suurilla saarilla monta. Radioasemat kuuntelisivat toisiaan, mutta ne olisivat itsenäisiä. Ja ne huutelisivat toisilleen vähän väliä: ”Aloha, täällä zz, mitä kuuluu”. Ja jos joku asema haluaisi lähettää viestin, se vastaisi: ”Aloha! Minulla olisi viesti asemalle xx”. Ja asema xx kuulisi sen ja vastaisi: ”Aloha, anna tulla!”. 

Tällainen viestiverkko toimii aivan loistavasti. Tietysti sattuu joskus, että kaksi itsenäisesti toimivaa asemaa lähettää samaan aikaan, ja viesti sotkeutuu. Mutta se ei haittaa, sillä asema yrittää pian lähettää uudelleen, ja se todennäköisesti onnistuu. Vikana on vain, että kun liikenne lisääntyy, törmäyksiä tulee yhä enemmän, kunnes verkko ei enää pystykään toiminaan. Joten tarvitaan yhteisesti sovittu menettely, miten liikennettä hallitaan. Tällaista menettelyä sanotaan (tietoliikenne)protokollaksi. Ja voidaan kehittää hajautettu protokolla, joka toimii samanlaisena kaikissa asemissa. ARPANETissä kehiteltiin tällaisia protokollia.

Sitten takaisin Al Goreen. 1980- luvulla hän toimi senaattorina, ja hänen hallinnonalaansa kuului myös sotilasprojektien rahoitus. Hän alkoi kampanjoida ARPANETin siviilikäytön puolesta, ja se siirtyikin yliopistoille tutkimus- ja tiedonsiirtokäyttöön. Ja siitä todella kehittyi nykyinen internet - sen merkitystä ei tietenkään kukaan tuolloin ymmärtänyt. En tiedä miten paljon Al Gore tunsi tuon tekniikan sisältöä. Joka tapauksessa ”I invented the internet” oli eräs hänen vaalisloganinsa vuoden 2000 presidentinvaaleissa. Tunnetusti hän voitti vaalit, mutta hävisi ääntenlaskennan. 

On syytä muistaa, että suurten innovaatioiden pohjana olevat ideat ovat harvoin uniikkeja. Samat asiat keksitään yhä uudelleen, kunnes ne lopulta - ja yleensä yllättäen nousevat siivilleen. Ja silloinkin niiden takana on paljon ihmisiä. Internetistä ei varmaan olisi pitkään aikaan tullut mitään kiinnostavaa. Mutta sitten sattui jotain. Euroopan ydintutkimuslaitos CERN oli rakentamassa suurta kiihdytintä, ja siihen kehitettiin tutkimuslaitetta, jota tuolloin sanottiin suureksi hadronikalorimetriksi. Samainen laite oli sitten toinen niistä laitteista, jotka vuonna 2013 löysivät Higgsin hiukkasen - ei siis mikään turha kapistus. Tuo omakotitalon kokoinen laite on täynnä ilmaisimia ja elektroniikkaa, ja sen tekninen dokumentaatio oli musertavan laaja. 

Vuonna 1990 Tim Berners-Lee sai tehtäväkseen saada tuo dokumentaatio hallintaan. Hän sovelsi kolmea sinänsä tunnettua tekniikkaa: dokumentinkuvauskieltä (SGML), hypertekstin eli linkityksen ideaa ja graafista käyttöliittymää. Tim kuitenkin epäonnistui: dokumentinhallinta oli liian kova pala. Mutta hänen aikaansaannoksensa tunnetaan nykyisin nimellä www, ja siitä tuli internetin todellinen moottori. 

Miksi Tim Berners-Lee onnistui kehittämään jotain täysin ainutlaatuista, jota ei edes tiedetty tarvittavan? Luulen, että eräs asiaan vaikuttanut seikka oli, että hänellä oli konkreettinen tehtävä. Hän ei ryhtynyt teoretisoimaan tai tekemään laskelmia, vaan saattoi toisilleen vieraat teknologiat yhteen nähdäkseen miten kokonaisuus toimii. Palaan tähän kohta.

Rupesin nimittäin miettimään, miksi MINÄ en keksinyt internetiä? Olin juuri oikeaan aikaan samojen asioiden äärellä. Työskentelin tutkimuslaitoksessa, joka oli omistautunut tietokonetieteelle. Olimme myös määritelleet strategiseksi alaksemme hajautetun tiedonkäsittelyn. Olin todella myös tutkimassa tietoliikenneprotokollia, ja eräs ajatukseni oli hajautettu häviöllinen protokolla jolla saataisiin aikaan säädettävä suuren kaistaleveyden tiedonsiirto. Tein siis samoja asioita, tiesin samat asiat kuin muutkin - mutta olin väärässä paikassa. Puuttui se tekninen ja kaupallinen ympäristö jossa asia olisi itänyt ja saanut sysäyksen oikeaan suuntaan. Ja varmuuden vuoksi sanon vielä, että oli hyvin paljon, varmaan tuhansia ihmisiä, jotka puuhailivat samojen asioiden kimpussa. 

Olin myös toisen asian äärellä. Vuonna 1983 tutkin, miten hyvin suuresta tietokannasta (tuohon aikaan enintään joitain tuhansia megatavuja) voisi kaivaa esiin nopeasti tietoa. Eräs tutkimani menetelmä oli käännetty tietokanta eli indeksointi (jota en toki keksinyt, se oli tunnettu juttu). Hylkäsin kuitenkin tuon menetelmän, koska tietokanta olisi suomenkielinen, ja suomen kielen sanojen taipuminen tuntui muodostavan ylivoimaisen esteen. Jostain syystä en älynnyt ilmeistä ratkaisua, eli kaikkien sija- ja verbimuotojen indeksointia; se olisi kasvattanut indeksikannan koon ehkä monisatakertaiseksi, joten torjuin sen varmaan epäeleganttina. Sen sijaan että olisin pannut vain laitoksen kasaan, ryhdyinkin hakemaan parempaa teoriaa - jota ei ollut. Nyt tiedän että internet- hakukoneet toimivat näin. Mutta entä jos olisinkin keksinyt hakukoneen vuonna 1983? Sille ei olisi ollut mitään tarvetta. En olisi missään tapauksessa saanut rahoitusta. Juuri kukaan ei olisi edes ymmärtänyt, mikä se on. Etenkin kun tuo edellä mainittu www oli sekin 10 vuoden päässä tulevaisuudessa.

Miksi kerron näitä asioita? En kehuskellakseni, vaan osoittaakseni, että innovaatio kulkee mutkikkaita polkuja. Pelkkä keksintö ei ole mitään. Eikä keksijä useinkaan edes ymmärrä, mitä on keksinyt. Pitää olla myös oikea paikka, oikea aika ja oikea ympäristö. Tai jos nämä ovat, sitten puuttuu se itse keksintö. Tai sitten joku sanoo, että tuohan on jo keksitty. Tosiasiassa samat keksinnöt tehdään yhä uudelleen ja uudelleen, kunnes lopulta tähdet ovat suotuisassa asemassa... 

Olen yrittänyt kertoa kaiken mahdollisen innovaatioista kirjassani ”Innovaattorin opas”. Tai sitten siinä on vasta vain alku. Mutta jostainhan on alettava.