Stalkerin maisemissa

Viimeisessä Filmihullu-lehdessä oli artikkelisarja Andrei Tarkovskista ja hänen elokuvistaan. Se taustoitti mielenkiintoisesti myös Stalkeria (1979). Kysymyksessä on Boris ja Arkadi Strugatskin romaaniin Huviretki tienpenkalle perustuva tieteiselokuva. Kertomuksen idea on seuraava. Maapallolla on käynyt vieraita avaruudesta. Emme tiedä ketä, emmekä tiedä, miksi he ovat täällä käyneet. He ovat oleskelleet jonkin aikaa alueella, jota nimitetään nyt ”vyöhykkeeksi” ja aiheuttaneet siellä jonkinlaista sotkua. Kuin huoleton seurue, joka pysähtyy huviretkelle tienpenkalle, ja jättää jälkeensä erilaisia poisheitettyjä esineitä ja jätteitä. Heille ne ovat olleet merkityksettömiä, mutta ihmisille – käsittämättömiä. Osa niistä on jopa vaarallisia, kuten ”gravitaatiokonsentraatit” ja ”velhon hyytelö”. 

 

Vyöhyke on eristetty, kielletty alue. Mutta se houkuttaa ihmisiä, jotka uskovat saavansa sieltä jonkun ratkaisun elämänsä ongelmiin. Stalker on yhteiskunnan marginaalissa elävä ihminen, joka kuljettaa seikkailijoita maksua vastaan vaaralliselle matkalle vyöhykkeelle. 

Elokuvassa Stalkerin miljöö on jonkinlaista rähjäistä kyberpunkkia, aikana jolloin sanaa ei vielä tunnettu. Hylättyjä teollisuuslaitoksia, junanratoja, romua, jätteitä, joutomaata. Nykyisin ymmärrämme elokuvan profeetallisuuden. Stalker vie asiakkaansa romahtaneeseen Neuvostoliittoon, joka elokuvan tekemisen aikana ei vielä ollut romahtanut. Vyöhyke tuo mieleen myös Tšernobylin ydintuhoalueen, sinnekin viedään salaa seikkailijoita.

Elokuvan teko oli tuskallista. Se piti kuvata Tadzikistanissa, kuvauspaikatkin oli jo valittu, mutta voimakas maanjäristys tuhosi ne. Uusi kuvauspaikka löytyi Virosta, noin 24 km Tallinnasta, jossa oli sodan aikana tuhotun voimalaitoksen rauniot. Elokuva kuvattiin värifilmille, mutta väärinkäsityksen takia materiaali meni pilalle laboratoriossa. Kuvaukset aloitettiin uudelleen, mutta ne keskeytyivät, kun Tarkovski sai sydänkohtauksen. Hän oli pitkään sairaalassa, ja siellä hän pohti elokuvaa uudelleen. Stalkerin hahmo muuttui kokonaan, hän ei enää ollut kovapintainen väkivaltainen roisto, vaan ainoastaan ulkonaisesti rosvoa muistuttava mutkikas hahmo, ”pyhä hullu”. Elokuva kuvattiin kolmannen kerran, nyt mustavalkoisena. Onneksi. Elokuva on syvästi outo, käsittämätön, se kääntää sisukset nurin. Ja samalla sen katsominen kirkastaa sielun.

(tarkistin: elokuva on osin värillinen, ehkä sen mustavalkoiset jaksot ovat olosuhteiden sanelemia eivätkä tehokeinoja).

Viime kesänä tein vaimoni kanssa veneellämme matkan Riianlahdelle tarkoituksena kiertää se. Lähdettyämme Pärnusta etelään päätimme yöpyä Skultessa, jossa ehkä piti olla vierassatama. Ja jonkinlainen satama siellä olikin. Pian alkoi tuntua siltä, että olimme tulleet Stalkerin lavasteisiin. Alue on suljettua teollisuusaluetta ja samalla jonkinlaista sotilasaluetta. Ja kuitenkin se on samalla vierassatama. Latviassa kaikki näyttää olevan mahdollista. Veneitä maalla ja vedessä; romua; hylättyjä rapistuneita tehdasrakennuksia ja toisia joissa ehkä tapahtuu jotain. 

Tunnelma oli erikoinen. Juri lainkaan ihmisiä ei näkynyt. Laiturissa olevan purjeveneen omistaja, latvialainen Erik selittää ystävällisesti asioita. Mukavuuksia satamassa ei ole, paitsi lukittu vessa, jonka avain on hillopurkissa teräksisessä sähkönjakolaatikossa. Erik myös näyttää, kuinka suljetusta tehtaan portista voi livahtaa ulos. Siitä ei ole isompaa iloa koska seudulla ei ole muuta kuin pujoa ja pajua kasvavaa joutomaata ja pölyisiä teitä, jotka eivät tunnu vievän minnekään. Sataman suulla on käynnissä epämääräisiä rakennustöitä. Erikin mukaan siinä rakennetaan uutta venesatamaa, joka avataan muutaman vuoden kuluttua. Ehkä. Illan hämärtyessä laiturin toiseen veneeseen tulee joitakin miehiä. Yrittävät näköjään korjata moottoria. Neuvotellaan latvian ja venäjän kielillä. Laiturilla seisoskelee äärettömän ikävystynyt teinityttö, jolla on kasettinauhuri. Hän käynnistää sen, ja sieltä kuuluu Jefferson Airplanen vanha piisi White rabbit. Kappale, jolla hippiaikana polkaistiin happobileet käyntiin. 

One pill makes you little and one pill makes you tall,
and the pill that your mother gives you does nothing at all.
So ask Alice, when she is ten feet tall.

Sitten veneen moottori alkaa käydä ja miehet näyttävät tyytyväisiltä. He istuvat veneessä pitkälle yöhän asti.

Aamulla lahden pohjukkaan tulee kymmenkunta ukkoa selvittelemään kovaäänisesti kalaverkkojaan, osa ajaa veneillään merelle. Kuten niin monessa paikassa ympäri maailmaa, vain vanhat miehet jatkavat kalastusta. Me jatkamme matkaa kohti Riikaa.

Muuten, pidin Latviasta ja latvialaisista.

 

 

 Vyöhykkeellä ..

 

Ihanat tieteiselokuvat

Koska pidän kovasti tieteiskirjallisuudesta - olen pitänyt lapsesta asti - suhtaudun ainakin periaatteessa positiivisesti myös tieteiselokuviin. En kuitenkaan ole varauksettoman ihastunut, enkä välttämättä riennä katsomaan niitä. Tieteiselokuvat pohjautuvat tyypllisesti romaaneihin - eikä tämä suhde ole ongelmaton. Kovin usein elokuva on surkea pettymys. Monitasoinen ja mielikuvitusta kiehtova romaani ei niin vain taivu parin tunnin elokuvaksi. Vielä pahempaa on, että tuottajat haluavat laajentaa tieteiselokuvien katsojapohjaa. Erityisesti USA:n ulkopuolella scifi ei välttämättä ole suuren yleisön lajityyppi. Niinpä viime vuosikymmeninä periaatteessa lupaavat elokuvat on pilattu tylsällä toimintarymistelyllä.

Toinen mielenkiintoinen piirre on filosofinen. Parhaat tieteisromaanit käsittelevät vaikeita eettisiä ja filosofisia ongelmia. Kun tällaiset kirjat siirtyvät valkokankaalle, niiden filosofiaan sekaantuu herkästi latteita poliittisia tendenssejä. Filosofinen ja eettinen aineisto on tuoretavaraa. Se on herkkää pilaantumaan.

Tarkastelen nyt täysin epäsystemaattisesti joitakin tieteiselokuvia. Näkökulmani on kirjan ja elokuvan suhde, ja eettisen tason korruptoituminen. Mutta en halua myöskään unohtaa sitä tärkeintä syytä, joka käsittääkseni saa ihmiset lukemaan tieteiskirjoja ja katsomaan tieteiselokuvia. Se on niiden taianomaisuus, ihmeen tuntu, ja ainutlaatuinen todellisuussuhde: tämä voisi olla totta, tai siitä voisi tulla totta.

Aloitan elokuvasta, joka viritti minut herkäksi tälle lajityypille. Näin elokuvan lapsena, tätini kotona 60-luvun alussa. Heillä kun oli kotona televisio - vanha mustavalkoinen Telefunken. Se oli siihen aikaan jo ihme sinänsä. Elokuva tuli Tallinnan televisiosta (Suomen TV:n ohjelmavalikoima oli siihen aikaan suppea ja Tallinnan televisiota katsottiin paljon). Elokuva näkyi rakeisena ja ilman ääntä. Se oli puolalainen elokuva, ja perustui Stanislaw Lemin kirjaan ”Kuoleman planeetta” (tunnetaan myös nimellä ”Astronautit”). Tunnistin elokuvan vasta vuosikymmenten kuluttua, kun luin Lemin kirjan. Mutta vaikka elokuvasta puuttui ääni ja tekstitys, ymmärsin sen täysin, Muistan vieläkin valkoisiin avaruuspukuihin pukeutuneet hahmot ja vieraan planeetan vaarat ja kauhut. Olin täysin lumoutunut.

Seuraava merkittävä elokuvaelämys oli Kubrikin ”2001 Avaruusseikkailu”. Elokuva on visuaalisesti loistava ja sävyltään kolea. Sen astronautit ovat yhtä kuolettavan tylsiä kuin myöhemmät kollegat Apollo-ohjelman kuulähetyksissä, ja teknologia juuri niin loisteliasta kuin vain tieteiselokuvassa voi olla. Sen puutteet ovat myös ilmeiset. Alun pitkä ja täysin käsittämätön apinakohtaus, jossa näyttelijät ähisevät ja örisevät epäuskottavissa apinapuvuissaan. Ja kummallinen loppu. Alun ja lopun selittämättömyys saivat myöhemmin latistavan selityksensä, kun luin taustalla olleen Arthur C. Clarken novellin "The sentinel". Tälle elokuvalle sen pohjana olevasta tarinasta oli vain haittaa. Mutta keskeltä elokuva on edelleen upeaa katsottavaa, ja Richard Straussin, Johan Straussin ja György Ligetin musiikki luovat muuten tunteettomaan elokuvaan juuri oikean tunnesävyn.

Jostain syystä Neuvostoliiton aikana tehdyissä mestariohjaaja Andreri Tarkovskin elokuvissa ”Solaris” ja ”Stalker” tieteisromaanit kääntyvät filmin kielelle nautittavasti ja uskottavasti. Pidin Solaris- elokuvasta jopa enemmän kuin Lemin hiukan pömpöösistä ja tärkeilevästä kirjasta. Elokuvan venäläinen tunnevoima lievensi Lemin kirjan päälleliimatun filosofoinnin. Elokuva kertoi ennen kaikkea ihmisten asioista: ystävyydestä, rakkaudesta, ja niiden pimeistä puolista. Neuvostoliiton sensuuri oli ymmällään elokuvasta. Se halusi toisaalta päästää laadukkaan elokuvan levitykseen, mutta elokuva oli jollain lailla sopimaton. Laadittiin pitkä lista elokuvan puutteista, ja koko naurettava raportti päättyi suositukseen: ”lopussa näytetään teksti, jossa kaikki selitetään”. Tietenkään sellaista ei tullut.

Stalkerissa kirjan ja elokuvan suhde oli päinvastainen. Strugatskin veljesten Kanadaan sijoitetun romaanin sävy on kevyehkö ja hieman ironinen. Mutta kun elokuvan Stalker lähtee opastamaan onnenonkijoita ”Vyöhykkeelle”, he menevät ennen kaikkea romahtaneeseen Neuvostoliittoon. Tosin elokuvan teon aikaan Neuvostoliitto ei vielä ollut romahtanut, mutta taiteilijan vaistolla Tarkovski piirsi maastaan näköisen kuvan. Elokuva on myös toteutunut oudosti:  nykyajan stalkerit vievät äärielämyksiä etsiviä turisteja Tsernobylin ydintuhovyöhykkeelle. Mustavalkoinen Stalker on synkkä dystopia selittämättömästä tuhosta. Sen lohduton teollisuusmaisema on kyberpunkkia ennen kuin kyberpunk keksittiin. Väkevän tunnevoimainen ja selittämätön elokuva vaivaa minua vieläkin. Se nostaa ihon kananlihalle. 

Philip K. Dickin tuotanto on uskomattoman mielikuvituksellinen aarreaitta elokuvantekijöille vielä vuosikymmeniksi tulevaisuuteen. Ylivoimainen ykkönen filmatisoinneissa on tietysti Blade Runner. Loisteliaasti kuvattu ja lavastettu elokuva on kostean sateista kyberpunkkia. Kyberpunk ei tosin ole Dickin tyylilaji, hänhän kertoo arjen sankareista. Mutta annan tyylin anteeksi, se pukee elokuvaa. Vaikka elokuvan sävy poikkeaa Dickin romaanin sävystä, pidän sitä onnistuneena. Onneksi myös kerrontatapa ei ole amerikkalaisen alleviivaava, vaan sopivan monimerkityksellinen. Siksi elokuva kestää useammankin katsomisen. Kiitos kulunee ohjaaja Ridley Scottille, joka piti puolensa tuottajaa vastaan. Elokuva ei menestynytkään USA:ssa, mutta aikaa myöten siitä tuli lähes ylittämätön klassikko. Myös Vangeliksen hieno musiikki kannattaa panna merkille. Pieni miinus on minusta Harrison Fordin roolisuoritus. Deckard kyllä kärsii, niin kuin Dickin henkilöt aina, mutta Fordin kärsimys on happamassa naamassa (Stalkerilla se on syvällä sielussa). (ks. uuden Blade Runner 2049 elokuvan arviointi täältä).

Muista Dickin kirjoista tehdyistä elokuvista olen nähnyt: ”Total recall”, ”Paycheck” ja ”Minority report”. Niistä ei olekaan paljoa sanottavaa. Ne ovat kovin amerikkalaisia: hyvin tuotettuja, sujuvia, viihdyttäviä, harmittomia. Yleensä mukana on sopiva määrä tappelua, takaa-ajoa, kaahausta, ammuskelua ja kolareita. 

Ennen ”Blade Runneria” Ridely Scott ohjasi elokuvan ”Alien, kahdeksas matkustaja”. Elokuvasta tuli myös klassikko, ja se teki minuun vaikutuksen. Se nimittäin antoi kuvan siitä, millaista on, kun on todella erilaista. Juuri se ”ihmeen tunne” joka minusta liittyy parhaaseen science fictioniin. Suuri ansio on sveitsiläisen taiteilijan H.R. Gigerin luomalla visuaalisella ilmeellä, ”biomekaanisella taiteella”. Toinen elokuvan piirre on eräänlainen arkinen työläisromantiikka: avaruusaluksen miehistö ei ole sankariastronautteja, vaan sekalaista ja rahvaanomaista sakkia. Elokuvan moderni piirre on myös sen tyly juoni. Alien edustaa scifin kauhugenreä. Ja se todella onnistuu säikyttelemään katsojaa. Loppupuolella elokuva, niin kuin sen jatko-osat, jumittuu raiteilleen puuduttavaan cliffhanger- takaa-ajo- vaanimistouhuun, ryyditettynä ajoittaisella sentimentaalisuudella. Mutta alkuosa on hyvä. Jos joku ei ole Alieneja nähnyt, suosittelen aloitusosaa.

Vielä on pakko käsitellä ”Apinoiden planeetta”. Elokuva on monen mielestä ärsyttävä, ja jatkuva apinanaamareiden katselu alkaa tympiä. Elokuvassa näkyy myös amerikkalaisille elokuville tyypillinen ideologinen, näennäishumaani ote. Hyvät jenkit siinä sivistää barbaareita. Elokuva on myös nurin käännetty allegoria mustien kansalaisoikeustaistelusta. Mutta syy, miksi otin elokuvan esiin, on se, että se hukkaa mielenkiintoisen filosofisen pohjaidean. Onko kulttuuri lähtöisin fiksuista yksilöistä - vai olisiko kyseessä monimutkaisempi yhteisöllinen asia. Tässä kohtaa ote herpaantuu - viestiksi jää: apina hyvä - ihminen parempi. Elokuva on loppujen lopuksi kierosti rasistinen - vai eikö joku todella huomannut vinkkiä: apina=mustaihoinen. Tim Burton teki elokuvasta uusintaversion. No, siinä naamarit on parempia.