Lukemista nuorisolle ?

Koululaisten oppimistulosten romahdus tuottaa paljon keskustelua ja jälkiviisautta. Se on ilmeisen kiistatonta, mutta miten asiaan pitää suhtautua? Onko koulunkäynnillä ja koulussa opituilla asioilla enää nykymaailmassa paljoakaan merkitystä? Asiathan voi aina tarkistaa internetistä. Pitääkö ihmisen hankkia vaivalloisesti itselleen henkilökohtaista tietoa ja ymmärrystä? Eivätkö Google, ChatGPT ja niitä seuraavat vielä kehittyneemmät tietotyökalut tee henkilökohtaiset tietotaidot tarpeettomiksi? Tällainen väite on provosoiva. Sen tukena ei ole tosiasioita eikä uskottavuutta. En käy sitä tässä kirjoituksessa edes ruotimaan.

Siis kerrataan. Koulutus ja kansansivistys on ollut merkittävä aate ja vaikuttaja maamme noustessa moderniksi hyvinvointivaltioksi. Niillä on keskeinen sija kulttuurissamme, ja koulunkäynti on olennainen vaihe yksilön kasvamisessa ja ihmiseksi tulemisessa. Lisäksi siihen liittyy keskeinen arvo: kaikilla tulee olla yhtäläinen mahdollisuus oppimiseen. Tieto ja osaaminen ovat niukkoja resursseja, niitä pitää kehittää ja hyödyntää mahdollisimman hyvin. Tämä voi olla pienen maan kohdalla korostettu tunne.

Vedän nyt hieman mutkia suoraksi, tarkoituksena säästää tekstitilaa ja lukijani vaivoja. Totean vain, että lukutaito on keskeinen oppimisen, ymmärtämisen, tiedon tuottamisen ja sen hyödyntämisen väline. Ja juuri nyt lukutaidon on nähty olevan vakavasti vaarantunut henkinen kyky. Eritysesti painetun tekstin lukeminen on monesta syystä aivan olennaisen tärkeää.

Tarvitsemme siis kirjoja, jotka kiinnostavat kouluikäisiä lapsia ja varsinkin poikia, joilla näyttää olevan taipumusta välttää turhaa lukemista. Tosiasiassa hyviä kirjoja on kuitenkin saatavissa vaikka kuinka paljon. Paljon enemmän kuin omassa lapsuudessani. Loistavia kirjoja, ja myös aivan uudenlaisia, kuten Harry Potter-kirjat tai Tolkienin eepokset – vaikka ei ne kovin uusia edes ole. Ja hyvää scifiä ja fantasiaa, jota omassa lapsuudessani oli vähän

Kun kirjoja tarjotaan lapsille tai nuorille luettaviksi, tarjoamiseen liittyy ongelma, jota mielestäni ei ole riittävästi käsitelty. Se on nimeltään tuputtaminen. Jos kirjaa suositellaan, koska se on hyödyllinen tai sivistävä tai opettavainen, se herättää nuoressa lukijaehdokkaassa suorastaan inhoreaktion. Muistan asian omalta kohdaltani, mutta tämä ei ole edes uusi havainto. Mark Twain, oikealta nimeltään Samuel Clemens, oli amerikkalainen sanomalehtimies ja kirjailija. En nyt sano, että Twain ymmärsi nuoria, sillä ymmärtäminen on nimenomaan tuputtamista. Hän tiesi, millaista on olla nuori. Kirjansa Huckleberry Finnin seikkailut (1884) esipuheessa hän lausuu: ”Jos joku yrittää löytää tästä kirjasta opetuksia, hänet asetetaan syytteeseen”.

On perin ironista, että juuri tätä kirjaa tarjoillaan nuorille opettavaisena. Joka tapauksessa kirja on loistava- ja se on oikeastaan kirjoitettu aikuisille.

Miten siis välttää tuputtaminen? Ehkä siten, että kirja, joka tuntuu kiinnostavalta on jotenkin sopimaton ja ikään kuin vahingossa itse löydetty. Itse aloin varhain lukea aikuisten kirjoja, jotta ei tuntuisi että minua manipuloidaan.

Voisinko itse kantaa korteni kekoon? Minulle on ehdotettu, että kirjoittaisin tietokirjoja lapsille ja nuorille. Hyvä idea, ja olenkin pohdiskellut sitä. On vain niin, että tälle kohderyhmälle tehdään jo erittäin hyviä tietokirjoja. On vaikeaa panna paremmaksi, tosin saatan kuitenkin palata asiaan.

On toinenkin vaihtoehto. Tämä on blogikirjoitus omassa sarjassaan ”Tichyn kosminen kulttuurilaari”. Olen julkaissut blogejani myös painettuina kirjoina. Siihen on kaksi syytä. Ensinnäkin, kirja on ainutlaatuinen esine, ja tarjoaa lukijalle aivan toisenlaisen elämyksen kuin sähköinen teksti. Toinen syy on, että näin tekstini tallentuvat pysyvästi kansallisbibliografiaan, myös jälkipolvien ja tutkijoiden käyttöön.

Joten kiinnostaisiko nuoria lukea näitä kirjojani? Miksikä ei. Ensinnäkin, ne on suunnattu ”aikuisille”, siis mitään ei tuputeta alentuvasti. Toiseksi, ne sisältävät lyhyehköjä esseitä. Lukukynnys on siis matala, kun ei tarvitse kahlata satoja sivuja päästäkseen selville, mistä on kysymys. Kolmanneksi, ne ovat asiatekstejä hyvin laajalla kirjolla: kulttuuria, tiedettä, taidetta, teknologiaa, kirjallisuutta, henkilöhistoriaa, filosofiaa. Ja myös hieman omia kokemuksiani. Niitä ei ole suunnattu asiantuntijoille, mutta niiden sisältö on mahdollisimman korkeaa tasoa, sekä tieteen näkökulmasta että asioiden merkityksen osalta. Olen tehnyt parhaani kirjoittaakseni ymmärrettävästi ja samalla tinkimättömästi. Ja olen ainakin yrittänyt kirjoittaa kiinnostavasti ja jopa hauskasti.

Tähän asti on ilmestynyt kolme painettua kirja nimellä Matkaseuraa, osa x. Sopimatonta ja epäajankohtaista luettavaa. Ne kattavat vuodet 2007-2020. Pienelle mutta fanaattiselle lukijakunnalleni minulla on ilo ilmoittaa, että Matkaseuraa, osa 4 ilmestyy keväällä.

Laatu: kuinka tylsää ja kuinka ihanaa!

Olen huomannut, kuinka sanaan laatu suhtaudutaan kahdella vastakkaisella tavalla. Jos kohtaamme laadun työasioissa, tuo sana on ristiriitainen ja jopa kartettava. Jos kerron ihmisille, että olen toiminut erilaisissa laatuun liittyvissä tehtävissä ja jopa laatupäällikkönä, seuraa peitelty reaktio, kulmakarvojen hienoinen kohoaminen, tuskin havaittava oudoksunta. Selvemmin olen nähnyt hankalan reaktion ihmisten kasvoilla, kun olen ollut aloittamassa laatukoulutusta tai laatutyöhön kuuluvaa kokousta. Ihmiset ovat tulleet paikalle, koska heidän on pakko tulla. Ja minä olen outo muukalainen, ikävän tuoja, edustan niitä, olen osa byrokraattien pirullista salaliittoa. 

Varmaan useimmat asiantuntijat kokevat samanlaisia tuntemuksia. Kuten juristit, opettajat, tiedemiehet tai lääkärit. Muistan lukeneeni, että sosiologit ovat jo pitkään, jopa vuosikymmeniä puhuneet profession kriisistä. Kun teollinen yhteiskunta on kypsynyt ja vakiintunut, koulutukseen ja ammattinimikkeeseen perustuva auktoriteettiasema on heikentynyt. Ja sosiaalinen media on tietysti vain vahvistanut tätä ilmiötä, vienyt sen suorastaan uudelle tasolle. Arvostus ei enää lankea automaattisesti tai itsestään selvästi. Pikemminkin asiantuntijan on ansaittava se uudelleen jokaisessa kohtaamisessa työelämän tai median kanssa. 

Toisaalta laadusta puhutaan myös hirveän myönteisesti. Se voi olla tärkeä osa yrityksen tai julkisen laitoksen imagoa, ja se merkitsee ainutlaatuisia ja houkuttelevia tuotteita. Usein ihmiset myös ajattelevat, että on olemassa erityinen suomalainen laatu. Ja se rinnastetaan jollain lailla myös suomalaiseen designiin. 

Mutta nyt otan esiin toisenlaisen eli käytännöllisen laadun tekijän näkökulman. Nuorena teollisuusinsinöörinä 1970-luvulla minulla oli sellainen tunne, että laatu on jotain sellaista, minkä jotkut muut hoitavat. Se ei suoraan koskettanut minua. Vaikka tehtäväni oli suunnittelu ja tuotekehitys, laatu oli käsitteenä minulle etäinen. Tietenkin tehtaallamme oli laatuinsinööri, mutta hänen työnsä näytti minusta ongelmakeskeiseltä. Hän ratkoi käytännön työssä ilmenneitä akuutteja ongelmia, joita esiintyi lähinnä tuotannossa. 

Uskoisin, että tämä oma varhainen kokemukseni laatuasioista on aika saman tapainen kuin useimmilla teollisuuden piirissä on ollut - ja on vieläkin. On tietysti selvää, että vuosikymmenien kuluessa laatutietoisuus on lisääntynyt. Uskoisin, että nykyään lähes jokainen teollisuudessa tai suuressa organisaatiossa työskentelevä on jollain tavalla mukana järjestetyssä laatutoiminnassa. Mutta siitä huolimatta myös he kokevat, että laatu on jotain, josta joku muu huolehtii. 

Minun kohdallani sana ”laatu” ei siis pitkään aikaan kuulunut sanavarastooni, eikä se kummitellut edes ajatuksissani. Tehtaan laatuorganisaatio ei millään lailla puuttunut toimintaani, sain olla täysin rauhassa. Mutta olisi aivan väärin antaa sellainen kuva, että en lainkaan olisi piitannut työni tuloksista tai siitä, mihin ne vaikuttivat. Pyrin tekemään työni huolellisesti, yritin välttää virheitä, kehitin työtapojani, ja yritin pitää asiakkaat tyytyväisinä. Ellei se kuulostaisi niin naurettavan korkealentoiselta, luonnehtisin tällaista vaistomaista laatutietoisuutta eettiseksi ammattiasenteeksi. Tunnistin tämän asenteen myös muissa suunnittelutiimini jäsenissä. 

Miten voitaisiin edistää luonnollisen ja positiivisen laatusuhteen syntymistä ja vahvistumista. Sillä oman kokemukseni mukaan sellainen asenne on mahdollinen, ja jopa yleinen. Meidän on opittava pois ulkokohtaisesta ja ylhäältä johdetusta laadusta, puhuttava laatu olemattomiin, jotta pääsisimme lähelle todellisen laadun olemusta. Miten se oikeastaan tapahtuu, tuo laadun olemattomaksi puhuminen ja laadusta pois oppiminen? Tähän pitää vastata niin että sen ymmärtää. Tai muuten tulee mieleen filosofi Ludvig Wittgenstein: ”Mistä ei voi puhua, siitä on vaiettava.” 

Mietitään hieman. Yhteiskuntamme aineellinen perusta on edelleenkin luonteeltaan teollinen. Samalla olemme entistä riippuvampia yhä monimutkaisemmaksi käyvästä teknologiasta. Ja tässä tilanteessa kohtaamme haasteita, jotka ilmenevät muun muassa kustannusten karkaamisena käsistä, tuotteiden takaisinkutsuina, ja suurien hankkeiden epäonnistumisina ja viivästymisenä. Kaikki tämä näkyy myös kitkana ja epävarmuutena työyhteisöissä, jotka yrittävät selvitä kasvavista haasteista.

Yritämme siis vastata monimutkaistuvan yhteiskuntamme kehityksen ja ylläpidon haasteisiin tekniikoilla, joiden arvelemme toimivan. Nämä tekniikat ovat tuttuja ja kokeiltuja, sillä ne ovat olemukseltaan laatutekniikoita. Mutta valitettavasti nuo tekniikat ovat kehittyneet paljon nykyistä yksinkertaisempia olosuhteita varten. Ne ovat teollisen komentoyhteiskunnan tekniikoita. Pitäisi toimia tehokkaammin, virheettömämmin ja turvallisemmin. Mutta kun yritämme, käykin päinvastoin. Olemme lyhyesti sanoen kamalassa liemessä.  

Miksi sitten laatutekniikat eivät toimi? Sillä juuri sen takia sanoin, että meidän on pohdittava laatu olemattomiin, opittava siitä pois. Laatu on kehittynyt toiminnan ja ymmärryksen evoluutiona. Se on perustunut evoluution tapaan vähittäisiin muutoksiin ja määrällisiin vaihteluihin. Innovaatio ja luova tuho eivät ole päässeet vaikuttamaan teollisen yhteiskunnan laatutekniikkaan. Siihen on omat syynsä ja niitä olisi kiintoisaa pohtia - mutta joku toinen kerta.  

Eräs ongelma on laadun olemuksen ameebamaisuus. Laatuun liittyy hyvin erilaisia asioita ja käsitteitä. Jo yksistään laadun määrittelyjä löytyy paljon. Hiukankin syvällisempi laadun oppikirja saattaa listata puolenkymmentä erilaista laadun määritelmää. Ja silloin puhutaan vain teknis-taloudellisesta laadusta, sen lisäksi tulevat vielä laadun filosofiset ulottuvuudet ja laatu-sanan käyttö puhekielessä. Ei olisi erityisen omaperäistä vastata tähän esittelemällä oma lista - puhumattakaan siitä, että valitsisin noista määrittelystä sen ainoan oikean. Maailma on täynnä laatukäytäntöjen oppikirjoja, niitä kirjoittelevat professorit ja laatukonsultit, ja niitä pyytävät kirjoittamaan yhteiskunnan eri alojen etujärjestöt. 

Tiedän aika paljon laadusta ja minulla on vuosien kokemus alalta - mutta samaa voisi sanoa moni muukin. Ei siis ole oikein uskottavaa eikä järkevää kirjata ylös, mitä minä laadusta tiedän, vaan pikemminkin välittää niitä tuntemuksia, oivalluksia ja ymmärryksen hetkiä, joita olen kohdannut erilaisissa tehtävissä. En haluaisi olla mikään valistaja tai kansankynttilä, joka sormeaan heristäen ohjaa ihmisiä oikealle tielle. Sillä siitä minulle tulee heti mieleen Mark Twain, joka Huckleberry Finnin alussa toteaa jotain sellaista, että ne henkilöt, jotka yrittävät löytää tästä kirjasta opetuksia asetetaan syytteeseen tai ammutaan. Lapsena, lukiessani Huckleberry Finniä en ollenkaan ymmärtänyt tuota lausetta, etenkin kun hoksasin, että kirjaa nimenomaan tyrkytettiin lapsille opettavaisena. Mutta nykyään ymmärrän sen oikein hyvin. 

Asia suorastaan kärjistyy laatuasioissa. Juuri siellä ihmisiä ohjaillaan, valistetaan, motivoidaan ja kannustetaan - ja usein aika laihoin tuloksin. Olen varma, että suoraviivaisen selittämisen ja neuvomisen asemasta ihmiseen vaikuttaa eniten koetun ymmärtämisestä lähtevä oivallus. Kokeminen on nimen omaan emootio, se syntyy tunteiden kautta. Minä oikeastaan melkein inhoan sanaa ”tunneäly”, mutta tähän se jotenkin sopii. 

Olen tässä esittänyt eräänlaista johdantoa kirjoittamaani aivan toisenlaiseen, elämykselliseen laatukirjaan. Yllä oleva teksti on lyhennelty ja muokattu kirjan johdantoluvusta. Siinä kirjoittaja koettaa kuvailla laatuajatuksiaan ystävälleen Protagonakselle. Olen kirjassani saattanut erilaisia ihmisiä väittelemään kanssani laadusta. Näitä ihmisiä ovat esimerkiksi filosofi, japanilaisten taistelulajien tuntija, saariston kalastaja, Euroopan avaruusjärjestön insinööri, teollinen muotoilija, yliopiston professori ja tuotesuunnittelija. Entä missä on niin sanottu tavallinen ihminen? Hän on mukana jatkuvasti, sillä oman ammattiroolinsa takana jokainen keskustelija on myös aivan tavallinen ihminen!

Onnistuuko laadusta keskustelu tällä menetelmällä? Sen voi ainoastaan kirjan lukija päättää! Mutta ehkä olen sentään jotain velkaa tämän blogin lukijoille. Lähitulevaisuudessa aion valottaa hieman tätä keskustelukokemusta, esitellä niin sanotusti parhaat palat.

Logiikka vai moraali ?

Kertomuksesta sammakosta ja skorpionista on useita versioita. Pidän erityisesti tästä. Skorpioni juoksenteli joen rannalla. Se halusi päästä toiselle puolelle, ja pyysi sammakkoa auttamaan. "Ei tulisi mieleenkään", sanoi sammakko. "Sinä kuitenkin pistäisit minua". "Ajattele loogisesti", sanoi skorpioni. " En minä voi pistää sinua. Silloinhan me kuolisimme molemmat". Sammakko hyväksyi ajatuksen, ja otti skorpionin selkäänsä. Mutta kun ne pääsivät keskelle jokea, sammakko tunsi polttavaa tuskaa. Skorpioni oli sittenkin pistänyt. Sammakko tajusi kuolevansa, ja rupesi viimeisillä voimillaan parkumaan: "Missä on logiikka!"

Antiikin perinteessä logiikka on ajattelun perusta. Filosofia on jatkanut perinnettä, joka kuitenkin on ongelmallinen. Logiikka on toiminut tieteissä, mutta sen sovellus arkielämässä herättää paljon kysymyksiä. Suuret suomalaiset filosofit G.H. von Wright ja Jaakko Hintikka ovat koettaneet laajentaa logiikan sovellusaluetta, ja ratkaisu toimii kyllä loogisesti jos ei muuten. Sen sijaan politiikan, organisaatioiden ja johtamisen tutkijat ovat nykyisin etsimässä ajattelun ja toiminnan kognitiivisia ja neuraalisia raameja.

Moraalin ongelmana on sen suhteellisuus. Moraali vertaa oman viiteryhmän arvoja vieraan viiteryhmän kuviteltuihin arvoihin. Globaalisti se on siksi suunnattoman ongelmallista.

Sotia ja hirmutekoja on aina perusteltu sekä logiikalla että moraalilla. Kirjailija Kurt Vonnegut koki nuorena sotilaana liittoutuneiden suorittaman Dresdenin terroripommituksen. Kokonainen suuri kaupunki asukkaineen hävitettiin, ja kuten myöhemmin ilmeni, täysin syyttä suotta. Toisen maailmansodan tapahtumat menivät logiikan ja moraalin tuolle puolen, ja Dresdenin pommitus tiivisti koko sodan logiikan ja moraalin kolmeen vuorokauteen. Yhtä vähän logiikkaa ja moraalia oli siinä, että teurastamo viiden kellariin piiloutuneet amerikkalaiset sotavangit selvisivät hengissä.

Tämä tapaus määräsi suunnan Kurt Vonnegutin kirjailijanuralle. Hän palasi siihen yhä uudelleen, oikeastaan kaikissa kirjoissaan, niin erilaisia kun ne ovatkin. "Teurastamo 5" oli oman sukupolveni merkkiteoksia, se oli sitä kaikissa sotaan osallistuneissa maissa. Vonnegutin alter ego, Billy Pilgrim, palaa sodasta ja ryhtyy elämään amerikkalaista elämää. Nimi on ironinen, sillä Billy on totuuden etsijänä yhtä surkea kuin sotilaana. Hän ei oppinut mitään sodasta - koska mitään opittavaa ei ole. Hän olisi tehnyt saman ilman sotaa. Vonnegut ei halunnut käsitellä kokemuksiaan logiikan ja moraalin keinoin - ehkä hän ymmärsi, että se yllyttää vain uusiin kauheuksiin. Saman tuntuu oivaltaneen myös aiempi kollega Mark Twain, sukulaissielu, joka Huckleberry Finnin esipuheessa ilmoittaa, että henkilöt, jotka koettavat löytää hänen kirjastaan opetusta tai moraalia, asetetaan syytteeseen ja ammutaan.

Billy Pilgrim siis asettuu aloilleen, nai optikon lihavan tyttären, ja ryhtyy hoitamaan appensa liikettä. Mutta hänelle tapahtuu muutakin. Hän joutuu lentävän lautasen sieppaamaksi, ja hänet viedään eläintarhaan Tralfamadore- nimiselle planeetalle. Samaan aikaan hän jatkaa elämäänsä optikon vävynä. Hän näkee oman kuolemansa, vaimonsa kuoleman ja oman syntymänsä. Silti koko romaani tapahtuu vuonna 1968, mikä on sattumalta myös sukupolveni merkkivuosi. Vonnegut tutkii ratkaisua, joka perustuu ajasta irtautumiseen - aikahan on muuttuja logiikan ja moraalin soveltamiseen. Jos aikaa ei ole, ei voida manipuloida kuvitelluilla kausaalisuhteilla. Lukijalle jää pohdittavaksi, onko tämäkään ratkaisu oikea tai edes mahdollinen. Vonnegut on älykköjen kirjailija - mutta hänen kirjansa kiistävät sen. Hän vetää älykköjä höplästä.

Billyn viihdykkeeksi samaan häkkiin on tuotu myös miss Universum. Ironinen ja suurpiirteinen ele, tuttu myös ihmiskunnan eläintarhoista. Pariskunnan suhde ei oikein toimi. Tyttö raukka on kai odottanut missivuodeltaan jotain muuta, kun kyhjöttää tralfamadorelaisessa eläintarhassa amerikkalaisen nyhverön kanssa. Tralfamadorelaiset eivät ole ihmisen kaltaisia, eikä Billy saa niiden tarkoituksista mitään tolkkua. Enimmäkseen ne ovat välinpitämättömiä. Parhaimmillaan Billy saa niissä aikaan reaktion, jonka voi tulkita myötähäpeäksi.

"Teurastamo 5" on sysimusta kirja, pahinta mitä voi olla. Tai sitten ei, kaikki eivät näe sitä sillä lailla. En tiedä miksi se taas tuntuu niin ajankohtaiselta. Johtuneeko maailman ja Suomen poliittisesta tilanteesta. Vastaus kysymykseen "logiikka vai moraali" on ilmeisesti "ei".

Totuus ei ole ulkona. Se on silmiemme edessä.

Inhimillisen tiedon ja ymmärryksen historiassa ilmenee murroskausia. Tapahtuu suuri oivallus, joka on niin musertava ja uusia uria aukova, että perinnäiset ajattelutavat eivät voi jäädä ennalleen.

Mutta näihin suuriin mullistuksiin liittyy outoja piirteitä. Tosiasiassa ne eivät tapahdukaan niin äkillisesti, kuin usein annetaan ymmärtää. Outouksia on oikeastaan kaksi. Ensinnäkin, uutta ajattelutapaa ei tunnisteta, vaikka sen merkit ovat päivänselvät, ilmeiset, ja vaikka tarve muutokselle olisi pakottava.

Perinteinen esimerkki on kopernikaaninen tähtitiede. Mutta tarkastellaan toista, vielä paljastavampaa tapausta: evoluutiota ja kysymystä lajien synnystä ja lajikehitystä ohjaavasta luonnonvalinnasta. Tiedämme, että Charles Darwin avasi tiedon padot - varovasti, taitavasti ja pitkän harkinnan jälkeen. Mutta oikeastaan Darwin vain viimeisteli tiedon läpimurron.

Erääksi varhaisemmaksi, vaikka ei suinkaan vanhimmaksi merkkipaaluksi voidaankin ottaa Carl von Linné, joka kehitti 1700-luvun puolivälissä huolellisen ja systemaattisen järjestelmän eliöiden luokittelemiseksi. Tuo järjestelmä oli morfologis-funktionaalinen, se perustuu eliöiden toiminnallisesti toisiaan vastaavien rakenteiden kuvailuun ja vertailuun. Erityisen tärkeitä olivat suvun jatkamiseen liittyvät toiminnat, ovathan ne kaikille yhteisiä ja aivan välttämättömiä.

Kuvattuaan elollisen luonnon lajit Linné oli itse asiassa paljastanut jotain olennaista. Miksi ihmeessä hän ei oivaltanut, että tuo lajien suuri samankaltaisuus voidaan parhaiten selittää lajipiirteiden yhteisellä syntyhistorialla, ja että osa lajeista voidaan järjestää toisiaan seuraavien kehitysvaiheiden ketjuksi. Linné jopa määritteli ihmisen "kädelliseksi", apinoiden sukupuun jäseneksi. Hän siis tiesi! Eikä kuitenkaan tiennyt. Sillä totuus olisi hänen aikanaan ollut jumalaton, rikollinen, jopa hengenvaarallinen. Joten Linné perääntyi totuuden edessä, ehkä aavistaen sen, mutta varoen visusti sanomasta sitä ääneen.

Linnén suurtyö levitti ihmiskunnan silmien eteen staattisen kuvan. Hän näytti evoluution seuraukset, ikään kuin salamavalon välähdyksenä. Mutta mikä tuota prosessia ohjaa, mistä se saa voimansa? Lisää johtolankoja on löydettävissä. Väestötieteen isänä tunnettu Thomas Malthus kertoi meille asian, jonka varmaan jo Linné ymmärsi: se on ylimääräinen lisääntymispotentiaali. Kaikki lajit pystyvät tuottamaan tehokkaasti jälkeläisiä, paljon enemmän, kun on tarpeen luonnollisen ja satunnaisista syistä johtuvan kuolleisuuden kumoamiseksi. Tämän ylimääräisen potentiaalin syiden pohtiminen avaa eteemme evoluution dynamiikan: luonnonvalinnan, ja elinympäristön muutokset, lajien kilpailun, ja pakon muuttua - tai kadota. Malthuksen ajatukset vaikuttivat voimakkaasti mm Darwiniin, joka sovelsi niitä eliöyhteisöihin.

Thomas Malthus, Adam Smith, ja monet muut yhteiskunta- ja taloustieteilijät - jotka itse asiassa katsoivat olevansa moraalifilosofeja - ovat aivan ilmeisesti lähestyneet luonnonvalinnan ideaa myös sovellettuna ihmisyhteisöihin ja talouteen. Hyvin moderneja ajatuksia. Samalla Linnén työ oli tehnyt vertailevasta eläin- ja kasvitieteestä merkittävän ja runsaasti popularisoidun tieteen alan. Ja kuitenkin kaikki tuon ajan ajattelijat kieltäytyivät näkemästä johtopäätöstä, joka oli täysin ilmeinen. Aivan kuin he viime hetkessä perääntyisivät kuilun reunalta. Tuohon kuiluun astuminen kun olisi merkinnyt joutumista vihan, halveksinnan ja jopa rikossyytteiden kohteeksi. Korostan vielä kuiluvertausta. Kuilu oli itse asiassa tunnettu, ja sen äärellä vaanivat valppaina kirkko ja muut vanhoilliset. Tuo musertava totuus ei jäänyt huomaamatta edes niiltä, jotka sen kiivaimmin kielsivät. Se on paras todiste tuon totuuden olemassaolosta. Ja ennakkoluulottomat ajattelijat joutuivat verhoilemaan varovaiset kirjoituksensa verbaalisilla viikunanlehdillä. Kunnes padottua tietoa oli lopulta mahdoton pidättää.

Lupasin kertoa myös toisen uusiin ajatuksiin liittyvän outouden. Se on vaikeus hyväksyä ideaa siinäkin tapauksessa, että se on lyönyt itsensä läpi, ja sen merkitys on tullut kirkkaasti valaistuksi. Etenkin oppineilla ja tieteentekijöillä on vaikeuksia, vaikka juuri heidän voisi olettaa pystyvän sen parhaiten ymmärtämään ja analysoimaan. Mutta ei se niin mene. Ilmeisesti siksi, että juuri oppineet ovat investoineet suuren määrän elämäänsä ja tarmoaan ideoille - joten niissä pysytään, vaikka ne osoittautuvat vääriksi. Ihminen on henkisesti hyvin joustava, ja pystyy kyllä rakentamaan perustelun melkein mille tahansa järjettömyydelle. Niinpä onkin sanottu, että tieteellinen koulukunta ei kuole silloin, kun sen perusajatus on osoitettu vääräksi. Se kuolee, kun viimeinenkin sen kannattaja on kuollut.

Oma lukunsa on evoluution vastainen uskonnollisten fundamentalistien jatkuva kritiikki. Ei auta, vaikka kirkkokuntien johto on selvittänyt kantansa jo kauan sitten: luonnontiede ei kuulu uskonnon toimialaan. Fundamentalistien kritiikille on ominaista, että se puhuu evoluutioteoriasta, aivan kun se olisi joku hypoteesi, joka voidaan todistaa tai kumota. Asia on kuitenkin kokonaan toisenlainen. Evoluutio ja luonnonvalinta olivat alun perin vain ideoita, jotka tarjosivat uudenlaisen näkökulman biologiaan. Kun tätä näkökulmaa on sovellettu, biologia, ja etenkin molekyylibiologia ovat tehneet jättiläisharppauksia. Lajinkehityksen mekanismit tunnetaan jo varsin yksityiskohtaisesti, niitä voidaan havainnoida ja mitata suoraan. Siksi evoluution ajatus ei ole mikään irrallinen teoria, vaan pikemminkin modernista biologiasta vedettävä johtopäätös, lukemattomia kertoja toimivaksi osoitettu tuhansilla eri tavoilla.

Otetaan loppukevennykseksi Mark Twainin kertomus, jossa kuuluisa Pinkertonin etsivätoimisto jäljittää varastettua elefanttia. Suurista ponnistuksista huolimatta etsivät eivät sitä löydä, vaikka haavoitettu eläin on piiloutunut etsivien tukikohtaan. Lopulta etsivät työskentelevät ja nukkuvat elefantin mätänevän ruhon ääressä.

Ehkäpä Mark Twain ei liioitellut lainkaan!

Tätä kirjoitusta inspiroi Heikki Sarmajan kirja "Kuka keksi luonnonvalinnan?" (Terra Cognita 2009) (ennen kaikkea Malthusin vaikutus evoluution läpimurtoon).