Havaintoja Teuvo Kohosesta

Kuten monet panivat merkille, fysiikan Nobel-palkinnon saivat tänä vuonna John Hopfield ja Geoffrey Hinton. Ehkä nuo nimet eivät sano mitään. He kehittivät 1980- luvun alkupuolella keinotekoisten hermoverkkojen teoriaa (ANN, artificial neural networks). Tuohon aikaan työskentelin VTT:n tietokonetekniikan laboratoriossa, ja myös saman aihepiirin kimpussa. Olin tutkimassa uusia laskentarakenteita, ja nämä herrat olivat jo silloin minulle nimeltä tuttuja, ja heidän työnsä myös. En kyllä heitä koskaan tavannut. No, tuosta ajasta on kulunut jo 40 vuotta, hieman myöhässä tunnustus usein tulee. Ars longa,vita brevis. Suomalainen akateemikko ja tekoälyn tutkija Teuvo Kohonen (1934–2021) teki keskeiset tieteelliset työnsä juuri samaan aikaan kuin mainitut nobelistit, ja aivan samalla alalla. On arveltu, että jos Kohonen olisi ollut elossa, hän olisi ehkä ollut jakamassa palkintoa.

Oma työurani on muutaman kerran sivunnut Teuvo Kohosen tekemisiä. Emme ole työskennelleet yhdessä, mutta nuo sivuamiset ovat muulla tavalla kiinnostavia. Kerron nyt niistä.

Työskentelin vuodesta 1975 aina 80-luvun alkupuolelle Strömbergin Pitäjänmäen tehtailla Helsingissä. Tuo aika oli hyvin innostunutta ja omalaatuista. Tietokoneiden tekniikka kehittyi juuri silloin voimakkaasti, ja Strömberg oli siinä isolla panoksella mukana. Yhtiö näki tietokoneet liiketoiminnalleen tärkeänä teknologiana. Se halusi soveltaa niitä sekä sähkövoimatekniikassa että teollisuuden automatisoinnissa. Se oli jo vuona 1970 kehittänyt Strömberg-1000- nimisen prosessitietokoneen, niitä rakennettiin kaikkiaan yhdeksän kappaletta. Tuo kone oli kookas järkäle, se käsitti kolme kahden metrin korkuista instrumenttikaappia, ja etupaneelissa oli useita rivejä värikkäitä vilkkuvia lamppuja. Elektroniikan nopea kehitys teki koneesta pian vanhanaikaisen. Yhtiö siirtyi käyttämää amerikkalaisen Data General- yhtiön Nova- minitietokoneita, tuollainen kone painoi viitisen kiloa ja mahtui hyvin kirjoituspöydälle. Strömbergillä tehtäväkseni tuli soveltaa noita koneita mekaanisen puunjalostusteollisuuden automatisoinnissa.

Eräänä päivänä aloin ohjelmoida sahatavaran lajittelulaitoksen automaattiohjausta. Laitosta ohjaamassa oli ollut pieni Suomessa rakennettu prosessitietokone, ja sain tutkittavaksi sen teknisiä dokumentteja, ehkä niistä olisi jotain apua. Tietokoneen nimi oli S-ODA, ja nuo tekniset dokumentit oli piirretty siististi lyijykynällä, muistaakseni ruutupaperille. Muutamissa näkyi suunnittelijan tai hyväksyjän nimi, Teuvo Kohonen. Nimi oli minulle silloin tuntematon. Myöhemmin kysyin asiasta Kohoselta, mutta hän ei jostain syystä halunnut puhua siitä. Olen yrittänyt löytää tietoja S-ODA -nimisestä tietokoneesta, mutta mitään ei ole löytänyt. Kone perustui transistorilogiikkaan ja siinä oli ferriittirengasmuisti, luultavasti se oli rakennettu 1960-luvun lopulla. Tämä ensimmäinen sivuaminen Teuvo Kohosen uran kanssa noin vuonna 1977 on siis täysin oman hataran muistini varassa. Mutta miksi ihmeessä keksisin jotain tällaista?

Luodaan nyt vilkaisu 1960-70- lukujen tietokoneiden maailmaan. Suomi oli luovinut sinne hieman vaivalloisesti. Oli perustettu Valtion matematiikkakonekomitea. Komitean mielestä valtakunnassa ei ollut niin paljoa laskettavaa, että tietokonetta kannattaisi ostaa, mutta koulutusmielessä kannattaisi sellainen rakentaa. Säästösyistä hankittiin saksalaisen elektroniputkilla toimivan tietokoneen piirustukset. Projekti oli katastrofi, osoittautui että saksassa ei edes ollut toimivaa prototyyppiä, ja piirustuksetkin olivat virheelliset. Kun "elektroninen sarja-komputaattori" ESKO (1954-60) vihdoin valmistui, se toimi epäluotettavasti ja oli jo vanhentunut. Väärä konteksti, akateemiset matemaatikot kuvittelivat, että tietokone on jonkinlainen laskukone. Mutta insinöörit tiesivät paremmin. Ehkä he olivat lukeneet Norbert Wienerin kirjan kybernetikasta.

Suuri yleisö muistaa Teuvo Kohosen neuroverkkojen ja tekoälyn tutkijana, ja häntä pidetään myös aivotutkijana. Tällaiselle uralle päädytään usein hieman erikoisella tavalla. Suuri osa aivotutkijoista ei ole lääkäreitä, fysiologeja tai psykologeja, vaan muun muassa insinöörejä. Kohonen kulki tätä reittiä. Hän valmistui diplomi-insinööriksi vuonna 1957, väitteli tohtoriksi 1962 kokeellisesta fysiikasta, ja toimi Teknillisen korkeakoulun teknillisen fysiikan laitoksella elektroniikan professorina vuodesta 1965. 

Tuohon aikaan laitoksella aloitettiin ensimmäisen suomalaisen tietokoneen kehitystyö. ESKOsta oli opittu, nyt kone suunniteltiin nimenomaan teollista automaatiota varten ja prosessien tietokonesäädön tutkimiseen. Siinä käytettiin transistoroitua logiikkaa, ja siinä oli ferriittirengasmuisti. Hanketta veti Teuvo Kohonen, ja sai nimen Reflac (reflex arithmetic computer). Kone valmistui vuonna 1967. Se ei niinkään perustunut laskukonemalliin, vaan unkarilaissyntyisen matemaatikon John von Neumannin ja ehkä myös Alan Turingin ideoihin (ks.kirjoitus Teoriassa vaikeaa ...). Myös Strömberg Oy osallistui tähän hankkeeseen, ja muutaman vuoden kulttua Aslak Savonjousi vei läpi Strömberg-1000 prosessitietokoneen kehitystyön. Koneesta tuli erinomainen, ja siinä oli paljon ainutlaatuisia ominaisuuksia. Edellä mainitsemani salaperäinen S-ODA tietokone näyttäisi myös syntyneen Reflac-hankkeen ilmapiirissä, en kuitenkaan ole löytänyt tarkempaa tietoa.

Teuvo Kohonen asetti seuraavat tavoitteensa korkeammalle. Tietokoneen tehokkuutta rasittaa eräänlainen pullonkaula. Tietokoneen yleisin tehtävä on käsitellä muistissa olevaa dataa. Mutta dataa on yleensä paljon, ja se pitää siirtää prosessoriyksikköön vaivalloisesti, pieni pala ei tavu kerrallaan. Olisi helpompaa jos dataa voisi hakea suoraan muistista ilman, että se pitää ensin tutkia prosessorissa. Kohonen alkoi tutkia assosiatiivisia eli sisältöhakuisia muisteja, joista dataa haetaan suoraan sen sisällön perusteella. Tämän linjan rinnalle tuli pian toinen idea: entä jos muistisolut pystyisivät myös itse käsittelemään dataa.

Palataan vielä työhöni Strömbergillä. Pian tapahtui seuraava tietokonesukupolven vaihdos: siirryimme minitietokoneista mikroprosessoreihin. Yhtiö kehitti mikroprosessoria hyödyntävän hyvin kompaktin prosessitietokoneen, jonka nimeksi tuli Selma (tästä tietokoneesta ei näytä löytyvän mitään tietoa internetistä). Tietokoneessa oli runsaasti tuloliitäntöjä, joiden kautta se vastaanotti eri tyyppisiä anturisignaaleja ohjattavasta prosessista, ja oli myös lähtöliitäntöjä ohjaustoimintoja varten. Ja mikä parasta, kun ohjelma saatiin valmiiksi, se ”poltettiin” pysyvästi koneen muistipiireihin. Ei enää tarvinnut sählätä reikänauhojen kanssa, niin kuin kaikissa aiemmissa tietokoneissa.

Oma tiimini kehitti tarvittavat ohjelmistorakenteet: ohjelmakirjastoja, käyttöjärjestelmän, ja jopa virtuaalimuistin. Jälkeenpäin ajatellen se tapahtui ihmeen nopeasti. Teimme tietokoneen avulla muistaakseni kymmenkunta prosessinohjaussovellusta, mm sahoille vaneritehtaille ja paperitehtaille. Muut tiimit käyttivät Selmaa muun muassa tietojenkeruujärjestelmissä ja vaihtovirtamoottoreiden ohjaussovelluksissa.

Vuonna 1982 tapahtui yritysjärjestely, jonka takia päätin siirtyä työskentelemään VTT:lle. Aloin tutkia uudenlaisia tietokoneiden laskentarakenteita. Jo edellisessä työpaikassani sain idean tietokoneesta, joka reagoisi suoraan prosessista tuleviin signaaleihin, ilman mutkikasta ja hankalasti ohjelmoitavaa kontrollirakennetta. Tällainen kone olisi hyvin tehokas, ja sen periaate muistutti myös sitä tapaa, jolla eläinten ja ihmisten aivot toimivat (olin jo alkanut seurata tiiviisti aivotutkimusta). Strömberg ei innostunut asiasta, heillä oli jo toinen Selma- tietokoneen jatkokehityshanke, joka oli pidemmällä.

Laskentarakenteiden tutkimuksen kautta, 1980- luvun alkuvuosina, löysin Kohosen tutkimukset assosiatiivisista muisteista, se oli juuri sitä, mitä olin etsinyt. Samalla törmäsin myös hänen kehittämiinsä itseorganisoituviin karttoihin (SOM). Ne olivat keinotekoisia neuroverkkoja, kussakin verkon solmussa paikallisesti toimiva algoritmi sai verkkoon syötetyn datan järjestymään kaksiulotteisiksi kartoiksi.

Olin Kohosen kanssa kirjeenvaihdossa, ja pohdin myös siirtymistä työhön hänen tutkimusryhmäänsä. Se ei kuitenkaan toteutunut. Vähitellen osoittautui, että Kohonen, samoin kun Hinton ja Hopfield, olivat paljon aikaansa edellä. Vasta internetin sisältämät valtavat datamäärät mahdollistivat sovellukset, joissa itseoppivia neuroverkkoalgoritmeja ajetaan perinteisissä tietokoneissa. Uranuurtajien ennakoimat mikropiiritason toteutukset eivät toteutuneet, eikä niitä ole vieläkään näköpiirissä.

Mietin vielä, mitä opittavaa tästä kaikesta voisi olla. Usein ajatellaan, että teoreettinen tiede olisi jotain hyvin abstraktia ja matemaattista, ja kun se tuottaa tuloksia, insinöörikunta alkaa käyttää sitä johonkin hyödylliseen. Mutta usein käykin niin, että juuri konkreettinen työ teknologian kimpussa saa aikaan ratkaisevia oivalluksia. Käytännön fysikaalinen maailma asettaa rajoituksia, jotka testaavat ja karsivat liian suoravivaiset teoreettiset ideat. Tämä näyttää soveltuvan Teuvo Kohoseen, hän oli perin pohjin perehtynyt tietokoneiden rakenteeseen, ja oli myös suunnitellut niitä. On muitakin esimerkkejä. Alan Turingin konkreettinen työ salakirjoitusta murtavien koneiden parissa tuotti luultavasti paljon sellaista, jota hän hyödynsi teoreettisessa työssään. Matemaatikko John von Neumann kirjoitti hyvin teknisiä muistioita tulevaisuuden tietokoneesta nimeltä EDVAC. Luultavasti Teknillisen korkeakoulun Reflac- ryhmä ja Strömberg-1000 tietokoneen suunnittelijat tunsivat ne, tai niihin liittyviä kirjoituksia.

Kybernetiikan isä

”Tietokoneen näkökulmasta katsottuna sielun yksilöllisyys piilisi siis siinä, että se säilyttää tallessa aikaisemmat ohjeensa ja muistimateriaalinsa ja että se jatkuvasti kehittyy kerran asetettuja kiinteitä suuntaviivoja noudattaen.”

Norbert Wiener

Päätin vilkaista uudelleen Norbert Wienerin kirjaa Ihmisestä, koneista, kielestä, koska siihen viitataan toistuvasti, kun puhutaan tekoälystä. Kirja on kirjoitettu vuonna 1950–1952, ja se suomennettiin vasta vuonna 1969 (!). Luin sen aikanaan nuorena opiskelijana heti, kun se oli ilmestynyt. Kybernetiikka oli tuohon aikaan kuuma aihe, ja väittelimme siitä usein tovereideni kesken. Olin itsekin ottanut opiskeluohjelmaani säätötekniikkaa, systeemiteoriaa ja digitaalitekniikkaa. Olin siis ajan hermolla, ja paljon enemmän kuin moni muu. Sillä tuohon aikaan erityisesti yhteiskuntatieteilijät intoilivat kovasti kybernetiikasta. Mutta hyvin harvat ymmärsivät siitä yhtään mitään. 

Tuhon aikaan oli liikkeellä paljon muutakin tekniikan opiskelijaa kiehtovaa. Puolijohdetekniikan myötä elektroniikan suuri läpimurto oli alkanut. Olimme myös ensimmäisiä tekniikan opiskelijoiden ikäluokkia, joille oli pakollista opetella ohjelmointia. Ja ilman muuta suoritin kaikki muutkin ohjelmointikurssit, joita suinkin oli saatavilla. Algol, Basic, Fortran, APL, Simula, ja mitä kaikkia niitä nyt olikaan. Tietenkin keskustelimme myös informaatioteoriasta, entropiasta, suhteellisuusteoriasta ja kvanttimekaniikasta. Ilma oli suorastaan sakeana uusia ajatuksia. Oli siinä ihmettelemistä opiskelijoilla, jotka oli juuri päästetty suureen maailmaan humanistis-kalevalaisista 1930-luvun henkeä huokuvista suomalaisista lukioista.

Kun nyt aloin lukea uudelleen Wienerin kirjaa huomasin, että en muistanut itse kirjasta juuri mitään. Sen sijaan kirja toi heti mieleeni sen saman sakean uusien ideoiden virran, johon aikanaan itse sukelsin. Ajattelin, että kirja olisi jollain lailla vanhentunutta tietoa. Mutta ei se ollut sitä millään perinteisellä tavalla. Sen sijaan se tuntui hyvin tutulta, sillä se esitteli tiiviissä muodossa tieteen ja teknologian yhteiskunnallisia näkökohtia siinä muodossa joka on edelleen ajankohtaista – kirjan ote kun on myös futurologinen. En tuntenut oppivani kirjasta mitään uutta, kovin tuttua tekstiä se on. Ihmettelin kuitenkin sen ajankohtasuutta ja profeetallisuutta. Tietenkään kaikki asiat eivät tuntuneet olevan aivan kohdallaan, nykyaikana käytetään hieman erilaista kieltä ja painotuksia. Mutta noiden ajatusten ajattelemisesta on kulunut uskomattomat liki 70 vuotta, ja ne ovat pääosin edelleen täysin tosia ja niin ajankohtaisia, että niihin palataan toistuvasti 2000-luvun toisen vuosikymmenen lopun tekoälydebatissa.

Pitäisi kai hieman valottaa, mitä Wiener oikeastaan sanoi, sillä kaikki eivät ole kirjaa lukeneet, ja tuskin siihen rupeavatkaan. Aluksi täytyy korostaa, että kirja on runsaudensarvi, se esittelee lähes kaiken, mikä teknologisessa edistyksessä saattaisi olla yhteiskunnallisesti relevanttia. Norbert Wiener (1894 – 1964) oli amerikkalainen matemaatikko. Hän oli monipuolinen lahjakkuus, joka väitteli 18 vuoden ikäisenä tohtoriksi matemaattisesta logiikasta. Hän opiskeli myös biologiaa ja filosofiaa sekä insinööritieteitä. Hän oli kiinnostunut myös kielitieteestä, fysiikasta, politiikasta, taiteesta ja historiasta. 

Hänen kirjansa Cybernetics (1948) oli suunnattu tiukasti asiantuntijoille, mutta hän halusi esitellä laajemmalle yleisölle kybernetiikan ja ylipäätään teknologian laajoja vaikutuksia ja niihin liittyviä eettisiä ja moraalisia kysymyksiä kirjassaan Ihmisestä, koneista, kielestä. Lukijaa hämmästyttää kirjan laaja-alaisuus. Se käsittelee lähes kaikkia inhimillisen elämän alueita. Sitä kuvastavat jo lukujen otsikot, kuten Edistyksestä ja entropiasta, Mukautumattomuudesta ja oppimiskyvystä, Kielen mekanismista ja kehityksestä, Organismista sanomana, Laista ja kommunikaatiosta, Kommunikaatiosta, salaisuusperiaatteesta ja politiikasta, Älymystön ja tiedemiesten tehtävistä, Ensimmäisestä ja toisesta teollisesta vallankumouksesta, Kielestä, harhaantumisesta ja häiriöistä. 

 

Toinen lukijaa hämmästyttävä ja myös ilahduttava asia on kirjan syvällinen ja perinpohjainen filosofisuus. Ja toisin kun useimmat tekniikasta ja tieteestä kirjoittavat filosofit, hän myös todella tunsi perin pohjin ne asiat, mistä kirjoitti. 

Wienerin suuri idea oli kybernetiikka. Se tarkoittaa ohjausta ja säätöä, jonka olennainen piirre on takaisinkytkentä. Se tarkoittaa, että säätöä suorittava mekanismi mittaa säätötoimien vaikutusta, ja korjaa tarvittaessa toimintaansa siten, että säädön kohde toimii tarkoituksenmukaisesti. Yksinkertainen esimerkki on termostaatin ohjaama lämmitin. Termostaatti mittaa huoneen lämpötilaa ja ohjaa lämmittimen tehoa siten, että haluttu lämpötila säilyy. Wienerin suuri oivallus oli, että tällaista säätöä esiintyy kaikissa mutkikkaissa järjestelmissä: koneissa, eläimissä ja ihmisissä. Jopa organisaatiot ja yhteiskunnat voidaan ymmärtää säädön näkökulmasta. Matemaatikkona Wiener pystyi kuvaamaan niitä ehtoja ja lakeja, joiden mukaan tällainen säätö toimii. Mutta hänellä oli myös ensi käden käytännön kokemusta. Sodan aikana hän suunnitteli ilmatorjuntatykkien ohjausjärjestelmiä. Ne pystyivät ennustamaan lentokoneen liikerataa niin, että ammuttu kranaatti osuisi useita sekunteja lukaisun jälkeen kohteeseensa. Kehitetty matemaattinen menetelmä tunnetaan edelleen Wienerin suotimena.

Toinen Wienerin erikoisala oli informaatioteoria. Hän tunsi ja ymmärsi hyvin Shannonin tilastollisen informaatioteorian, joka julkaistiin samaan aikaan kun Cybernetics. Wiener tajusi, että informaatio on keskeisessä roolissa monimutkaisissa järjestelmissä. Wiener oli keskeisiä vaikuttajia myös tekoälyn varhaisessa kehitystyössä. Kybernetiikka voidaan nähdä eräänä tekoälyn lähestymistapana. Tuon ajan kyberneettiset laitteet olivat niin sanottuja analogiasäätimiä. Mutta Wiener ymmärsi myös algoritmisen eli digitaalisen säädön mahdollisuudet, ja puhui sujuvasti ja täysin nykyaikaisesti myös tietokoneista (computers). Tämä on hämmästyttävää, sillä tietokonetta ei oikeastaan oltu vielä edes keksitty. Ensimmäinen nykyaikaisen tietokoneen kaltainen laite EDVAC valmistui vuonna 1951. Mutta ehkä se ei ollutkaan kovin outoa. Tutkijapiirit olivat aika pieniä, Wiener luonnollisesti tunsi henkilökohtaisesti alan pioneerit kuten John von Neumannin, Claude Shannonin ja Vannevar Bushin, ja tiesi hyvin, mitä oli tekeillä.

Myös tietokoneiden kohdalla Wiener osoittautuu näkemykselliseksi. Hän arveli, että kyberneettisten sovellusten lisääntyessä tietokoneet pienenevät ja halpenevat, jopa niin että sellaisen hinta olisi vain noin tuhat dollaria. Tuohon aikaan ei puolijohteista vielä tiedetty mitään. Wiener ajatteli tietokoneen rakenneosiksi elektroniputkia, joita tuohon aikaan miniatyrisoitiin.  

Tiedämme, että tekoälytutkimus lähti etenemään rinnan digitaalisten tietokoneiden kanssa. Kybernetiikka jäi vähitellen pois julkisuudesta. Mutta se jäi vaikuttamaan ja kehittymään teollisuusautomatiikassa, robotiikassa, ilmailussa, sekä sotilas- ja avaruustekniikassa – ja ylipäätään yhteiskuntamme näkymättömissä infrastruktuureissa. Tosiasiassa koko teollinen ja tekninen maailmamme on olemukseltaan kyberneettinen, siitä vain ei puhuta kybernetiikan sanastolla.  

Teknologian tutkijana Wiener esittää idean, jonka lapsellisuuttani luulin keksineeni itse. Hänen mielestään teknologiaa tulisi tutkia taksonomisesti, samalla tavalla kuin kasveja ja eläimiä. Eli tulisi selvittää kehityspolkuja ja perimää samalla tavalla kuin selvitetään eliöiden sukupuita. Joten tässä tarjoan taas, ja nyt Wienerin tukemana tätä ideaa hyödynnettäväksi.

Viime aikoina Wienerin kirja on noussut uudelleen puheenaiheeksi. Moderni biologia (Wienerin aikana ei DNA:sta tiedetty, mutta jotenkin hän lähes ennakoi sen), etologia (eläinten käyttäytymisen tutkimus) ja neuropsykologia ovat tuoneet esiin eliöiden, ihminen mukaan lukien, perusluonnetta autonomisesti toimivina säätökoneistoina.

Olemme enemmän koneita kuin luulemme olevamme. Ja samalla meillä on liiankin inhimillistettyjä tulkintoja varsinaisista koneista. Wiener halusi tutkia koneiden käyttäytymistä laboratorio-oloissa. Hän rakensi kaksi pientä autonomiseti pyörillä liikkuvaa ja itseohjautuvaa laitetta, jotka oli varustettu valokennonäöllä. Toinen oli valoon hakeutuva, jota hän nimitti ”yöperhoksi”. Toinen taas oli valoa kartteleva, ja siis nimeltään ”lude”. Lähes sattumalta toinen kyberneetikko, William Grey Walter oli rakentanut kaksi samankaltaista laitetta, joita hän nimitti ”kyberneettisiksi kilpikonniksi”. Niiden nimet olivat ”Elmer” ja ”Elsie”. Kun nämä yksinkertaiset laitteet päästettiin liikkumaan vapaasti, niiden käyttäytymisessä alettiin nähdä jopa sosiaalisia piirteitä. Tietenkään ne eivät olleet vähimmässäkään määrin sosiaalisia. Mutta ilmeisesti meillä ihmisillä on voimakas taipumus tulkita myös koneiden käyttäytymistä omien sosiaalisten normiemme mukaan.

Kosmiset taikurit - insinöörit

Puolalainen tieteiskirjailija Stanislaw Lem (1921– 2006) osasi kirjoittaa ällistyttävän profeetallista ja syvällistä testiä. Nyt tarkastelen häntä tutkijana, joka muokkasi ideoitaan tieteiskirjallisuuden muotoon. Oikeastaan hän kirjoitti fantasioitua filosofiaa.

Lem oli laajasti lukenut: hän opiskeli aikanaan lääketiedettä ja tekniikkaa, ja eräs erikoisala oli kybernetiikka. Häntä kiinnosti myös filosofia. Norbert Wiener oli juuri kirjoittanut legendaariset kirjansa Cybernetics ja The Human Use of Human Beings, ja ilmeisesti Lem tunsi ne hyvin. Lääketieteen kautta hänellä oli syvempi ote kybernetiikkaan kuin useimmilla insinööreillä tai filosofeilla. Hänen monien kirjojensa henkilö Ijon Tichy, jonkinlainen Lemin alter ego, viihtyi hyviin hullujen kyberneetikkojen ja hullujen tiedemiesten seurassa. Lem osoittaa myös syvällistä perehtyneisyyttä teknologian filosofiaan ja etiikkaan.

Teoksessa Kyberias (1965; suom. 1982) esiintyy kaksi erikoista hahmoa: Trurl ja Klapausius. He ovat jonkinlaisia kosmisia taikureita, robotteja, keksijöitä ja ennen kaikkea insinöörejä. Heille ei juuri mikään ole mahdotonta. Lem koskettaa tässä erästä tekniikan filosofian aluetta, joka on alkanut viime aikoina kiinnittää yleisempää huomiota tekoälykeskustelun myötä. Tekniikka, eli siis insinöörit tuottavat jatkuvasti asioita, joiden pitäisi olla filosofien ja jopa terveen järjen kriteerien mukaan mahdottomia. Mutta nuo aikaansaannokset syntyvät hieman eri lailla kun on ajateltu, ja niillä voi olla yllättäviä sivuvaikutuksia. Tämä teema on Lemillä profeetallinen, ja sitä ei ole juurikaan huomioitu.

Trurlin ja Klapausiuksen suhteelle on ominaista, että vaikka he ovat tavallaan kollegoita, he kilpailevat ankarasti siitä, kumpi on parempi, ja yleensä ikävin seuraamuksin. Mieleeni on tullut, viittaako tämä kylmän sodan asetelmaan: itä- ja länsiblokin kilpailuun. Nykyisin olen siitä varma. Lemin tekstit ovat täynnä merkityksiä ja viittauksia. Katsotaan muutama esimerkki.

Kerran Trurl keksi koneen, joka pystyy tekemään mitä tahansa jollain kirjaimella alkavaa asiaa. Ja näin tuo kone todella toimi. Klapausius keksi kysyä, osaisiko kone tehdä ”ei-mitään”? Kyllä vain, totesi Trurl ja käynnisti koneen. Ensin näytti siltä, ettei tapahdu mitään. Ehkä kone ei toimikaan. Mutta sitten he kauhukseen huomasivat, että maailma alkoi kovaa vauhtia tyhjentyä. Kone pysäytettiin heti, mutta suuri joukko ihania asioita oli jo peruuttamattomasti kadonnut. Eiköhän viittaus kylmään sotaan ole tässä ihan luultava.

Kertomuksessa Kunnon löylytys Trurl kehuskelee koneella, joka voi kopioida mitä tahansa. Klapausius kysyy sitten viattomasti, voisiko Trurl kopioida itsensä? Ilman muuta! Trurl hyppää koneeseen, ja pian siitä astuu esiin täydellinen Trurlin kopio. Siekailematta Klapausius hyökkää sen kimppuun ja alkaa piestä sitä armottomasti. Trurl protestoi, mutta Klapausius toteaa että tämähän on vain Trurlin kopio, joten sen murjomisella ei ole mitään väliä. Lukija ymmärtää että Trurl on huijannut. Rangaistukseksi hän saa ankaran löylytyksen, josta selviää vain vaivoin hengissä.

Tässä novellissa leikitään ajatuksella, että Trurlin kone olisi luonut niin sanotun filosofisen zombin. Käsite on monille tuttu tekoälykeskustelusta, mutta novellin kirjoitusaikana se ei vielä ollut yleisesti tunnettu. Ajatellaanpa, että ihmisestä tehdään täydellinen kopio. Se voi olla fyysisesti identtinen, eli atomin tarkkuudella samanlainen. Tai se voi olla funktionaalinen kopio, joka on rakennettu vaikka tyhjistä oluttölkeistä. Oluttölkkizombi olisi tietenkin epäkäytännöllinen. Se olisi suunnattoman hidas, ja lisäksi se olisi iso. Ehkä se ei mahtuisi edes aurinkokuntamme alueelle. Mutta toiminnallisesti se olisi identtinen ihmisen kanssa, kunhan tehtäisiin koon ja ajan skaalaus.

Joten kysymys kuuluu: onko tällainen zombi täysin samanlainen kuin se ihminen, jonka kopio se on? Eli onko se tietoinen, ajatteleva ja tunteva olio? Useimmat filosofit tuntuvat vastaavan: ei ole. Eivätkä he edes tee eroa oluttölkkizombin ja tarkan kopion välillä. Kumpikaan ei kelpaa. Perusteena voisi olla, että zombilla ei ole sielua, mutta nykyaikainen filosofi ei voi vakavissaan puhua sielusta. Niinpä he keksivät mutkikkaita ja lähes akrobaattisia perusteluja välttääkseen sanan ”sielu” käyttöä.

Lemillä onkin filosofeihin hieman viisto suhde. Hän toteaa eräässä novellissa: ” .. sillä mitäpä muuta filosofia on kuin yritys ymmärtää tosiasioita pidemmälle kuin mitä tiede sallii.”

Lem vaikuttaa nykyisin täysin ajanmukaiselta myös suhteessaan kybernetiikkaan. Lem oli syvästi vaikuttunut Wienerin kirjoista ja kybernetiikasta. Lemin nuoruudessa kybernetiikka edusti suurta filosofista ja teknologista ideaa.

Kybernetiikka antoi myös ratkaisevan sysäyksen tekoälyn tutkimukselle. Tämä tapahtui samaan aikaan kuin tietokoneiden läpimurto, 1950-luvun puolivälissä. Koska digitaalinen teknologia oli nopeasti kehittyvä ja dynaaminen ala, vallitsevaksi tekoälyn lähestymistavaksi muodostui kybernetiikan asemasta laskentaan ja logiikkaan perustuva digitaalinen tekoäly. Tämä tilanne on kuitenkin muuttumassa, ja eräänä syynä näyttäisi olevan tekoälytutkimuksen liittoutuminen aivojen tutkimuksen kanssa.

Lem näki tarkasti myös kybernetiikan pimeän puolen. Hänen eräällä päähenkilöllään Ijon Tichyllä oli useita kohtaamisia kyberneetikkojen kanssa, ja nuo kohtaukset olivat outoja ja pelottavia. Kyberneetikot olivat usein alkemisteihin verrattavia fanaatikkoja, jotka rakentelivat kiihkeän innostuksen vallassa vastenmielisiä luomuksiaan ymmärtämättä oikeastaan lainkaan, mitä olivat tekemässä. Lemin kyberneetikot ovat avaruusajan goottilaisia frankensteineja, he leikkivät pimeillä voimilla.

Olen aiemmin kirjoittanut kirjailijoista, joilla on eräänlainen kaksoiselämä (ks. teksti Kirjallista kaksoiselämää). Heissä on oikeastaan kaksi aivan erilaista kirjallista tuotantolinjaa. Lem kuuluu selvästi tähän joukkoon. Hän sijoitti suuret teknologiset, yhteiskunnalliset ja tieteelliset visionsa vakaviin ja klassisiin romaaneihinsa: Solaris, Voittamaton, Eeden. Isännän ääni, Tales of Pirx the pilot (novelleja). Tässä hän toimi täysin tieteiskirjallisuuden parhaiden perinteiden jatkajana. Mutta skeptiset ja kriittiset ideansa ja mielipiteenä hän sijoitti fantastisiin, ironisiin ja satiirisiin teoksiin: Kyberias, Tähtipäiväkirjat, Paluu tähdistä, Rauha maassa, Futurologinen kongressi.

Lem kirjoitti lisäksi paljon tekstejä, joita on hankala edes luokitella. Koska hän ajatteli paljon.