Humpuukia vai vakavaa pohdintaa?

Luin juuri Thomas Nagelin melko tuoreen kirjan "Mieli ja kosmos : miksi materialistis-darwinistinen luontokäsitys on lähes varmasti epätosi." (Basam books 2014). Tai yritin lukea, tähän asiaan palaan lopuksi.

 

Thomas Nagel (s.1937) on varsin tunnettu amerikkalainen filosofi. Erityisen tunnettu hän on skeptisestä asenteestaan luonnontieteitä kohtaan. Ei siis mikään ihme, että erilaiset humpuukitahot viittaavat mielellään häneen, joko korrektisti, tai (yleensä) mutkia oikoen. Tällaisilla humpuukitahoilla tarkoitan muun muassa kreationisteja, älykkään suunnittelun kannattajia, ja ylipäätään tieteenvastaisia käsityksiä levittäviä porukoita. Sanoin näitä humpuukitahoiksi, koska en pidä niiden strategioita rehellisinä. Näin siksi, että niiden perinteisenä motiivina näyttää olevan uskonnon puolustaminen, ja yleensä implisiittisesti rajattuna, kristillisen valtauskonnon hellittely. Tätä ei yleensä kuitenkaan suoraan tunnusteta, vaan annetaan käsitys, että esimerkiksi älykkään suunnittelun tukena on oikeaa tiedettä, ja samalla luonnontieteitä ja tieteellisiä käsityksistä vääristellään. 

 

Tämä strategia on joustavaa ja opportunistista. Tieteen väitetään julistavan ehdottomia totuuksia, ja toisaalta, jos tieteellinen tieto esitetään, niinkuin kuuluukin, mainitsemalla siihen liittyvä epävarmuus tai tuomalla esiin kritiikkiä ja vaihtoehtoisia käsityksiä, tämä sitten paisutellaan väitteeksi, että tiede on kauttaaltaan epäluotettavaa, vain erilaisia mielipiteitä. Tieteentekijät luokitellaan papistoksi, ja tiede selitetään tiedeuskonnoksi. Tämä on erityisen groteskia, koska parjaajilla itsellään on uskonnolliset motiivit.

Joka tapauksessa, Nagel on arvostettu filosofi ja häneen viittaavat myös muut arvostetut ajattelijat. Joten tartuin kirjaan innokkaasti ja myönteisin ajatuksin. En ehkä olisi kaikesta samaa mieltä, mutta saisin ainakin lukea älykästä ja kriittistä tekstiä. Alku ei kuitenkaan ollut lupaava. Jostain syystä kirjan suomentaja oli kirjoittanut kirjaan laajan esipuheen, peräti 34 sivua, missä otti asiakseen selittää, mitä Nagel oikeasti ajattelee. Teksti oli paasaavaa, yksioikoista, ja puettu sekavaan filosofiseen jargoniin. Kääntäjä yritti selvästi olla paavia paavillisempi. Pikainen googlaus paljasti, että kääntäjä on "filosofi ja teologian opiskelija". Olisi kai pitänyt arvatakin.

Mennäänpä Nagelin omaan tekstiin. Hän kohdistaa kritiikkinsä lähinnä neljään asiaan, joita hän nimittää suuriksi ongelmiksi: evoluutiokonseptin "riittämättömyyteen", elämän synnyn kysymykseen, tieteellisen maailmanselityksen vaikeaselkoisuuteen (Nagel käyttää sanaa "maailmanjärjestys", aivan kuten Galileo kuuluisassa teoksessaan), ja sielu-ruumis ongelmaan eli tietoisuuteen, jota luonnontiede ei Nagelin mukaan selitä, eikä (jostain hämärästä filosofisesta syystä) tule koskaan selittämään. Nagel puhuu paljon myös emergenssistä ja reduktionismista, joita hän tuntuu kritisoivan.

Nagelin teksti on selkeää ja kirjoitustyyli ymmärrykseen vetoavaa, (toisin kun kääntäjän esipuhe). Se on myös sivistynyttä argumentointia, jota on ilo lukea. Nagel ei tarjoile ehdottomia väitteitä. Hän ei tyrkytä mitään maailmankuvaa, vaan pikemminkin esittää epäilyksiään. Hän ei myöskään tyrmää evoluution ideaa ehdottomasti, eikä hän halua kuulua älykkään suunnittelun kannattajiin. Toisaalta tekstissä näkyy peitelty uskonnollisuus, tai ainakin kaipuu uskonnollisuuteen, ja hän etsii avoimesti teleologiosia (tarkoitukseen suuntautuvia) selityksiä. Joten mitä kirjasta jäi käteen? Selkeästi esitetty kritiikki ja epäily, mutta todelliset ratkaisuehdotukset asioihin, joita hän pitää ongelmiin jäivät puuttumaan. 

Entä miksi Nagel ei kuitenkaan vakuuttanut minua? Ehkä siksi, että hän on nimen omaan filosofi. Hän ei tunnu olevan kovin syvällisesti perehtynyt biologiaan ja fysiikkaan, joita hän kuitenkin kommentoi. Toisaalta hän argumentoi sivistyneesti: hän ei esitä niistä brutaalin vääristeleviä tulkintoja, niin kuin monet tiedettä kritisoivat tekevät. Eräitä vanhentuneita käsityksiä hän tosin esitti. Muutama muukin asia pisti silmään. Hän käyttää termiä "kovat luonnontieteet mukanlukien biologia". Mitä ihmettä? Ei kai tässä "kova"-sanaa tarvita, tai ainakaan en osaa sanoa mitä on "pehmeä luonnontiede". Ja kyllähän biologia on luonnontiede ilman että filosofin täytyy sitä korostaa. Vai olisiko "kova"- sana kääntäjän keksintöä?

Nagel käyttää säännöllisesti termiä "uusdarwinismi", joka ainakin minun silmissäni vivahtaa hieman halventavalta. Toki käsitys evoluutiosta on tarkentunut Darwinin ajoista, mutta siinä on kyseessä lähinnä evoluution tutkimuksen tuottama molekyylikemian ja populaatiodynamiikan mekanismien selvittäminen. Ylipäätään tieteen kriitikot puhuvat mielellään evoluutioteoriasta, korostaen sanaa "teoria". Aivan kuin kyseessä olisi joku yksittäinen ja mielivaltainen teoria, jonka kumoaminen sortaisi luonnontieteellisen maailmankuvan. Näinhän ei ole, vaan evoluutio on pikemminkin kehitystä tutkivien tieteiden eri haaroja yhdistävä sana (on myös olemassa mm evolutiivinen talousteoria, evolutiivinen teknologiateoria ja evolutiivinen ohjelmointitekniikka). Kaiken kaikkiaan Nagelin käsitys tieteellisestä maailmankuvasta on sekundäärinen, se on sellainen, joka välittyy toisten filosofien teoksista. Mutta tämähän on filosofin kohdalla kai aika luonnollista.

Omat vaikeuteni lukea Nagelia johtunevat siitä, että hän on nimenomaan filosofi. Ensimmäisistä sivuista alkaen törmäsin hatariin lauseisiin ja käsitteisiin, joita ei ollut määritelty, ja joita en voinut sellaisenaan hyväksyä, kuten esimerkiksi "henki". Ajattelin merkata tällaiset kohdat - mutta minulla oli kirjastosta lainattu kirja, enkä halunnut touhuta liimalappujen kanssa. Niitä olisi tullut liikaa, käsitteellisiä ja metodisia ongelmia oli liki joka sivulla. Siksi en pidemmän päälle pystynyt seuraamaan hänen argumentointiaan. En yksinkertaisesti uskonut siihen. Mitä mutkikkaammiksi hänen perustelunsa kävivät, sitä sakeammaksi muuttui myös filosofinen savu. Joten tunnustan, aloin lukea kursorisesti, jätin luvun kesken ja hyppäsin sen loppuun etsien johtopäätöksiä - ja seuraavassa luvussa käy taas samoin. Mieleeni tuli jopa, olenko suhtautunut filosofiaan aivan liian ymmärtävästi?

Kirjassa oli myös periaatteellinen ongelma. Tieteen jakautuminen aristoteliseen metodiin (alkusyiden ja tarkoitusten etsintä) ja galileolaiseen metodiin (lyhyiden kausaalisyiden ja mekanismien selvittäminen) on historiallinen tosiasia. Yleisesti katsotaan (en pane lähdettä, koska tämän voi lukea lähes jokaisesta tiedehistorian yleisteoksesta), että galileolainen metodi selittää nykyaikaisten luonnontieteiden tehokkuuden ja tuloksellisuuden. Mutta Nagel ilmoittaa avoimesti, että hän haluaa paluuta aristoteliseen tieteeseen. Hän siis haluaa hylätä historiallisen jaon, ja antaa ymmärtää, että luonnontieteet ovat tulleet umpikujaan. Harva voi olla samaa mieltä. Mutta mihin tulisi edetä? Nagel ei kerro muuta kuin että hän hakee ratkaisua teistisistä (karkeasti ottaen uskonnollisista) selityksistä. Minusta hänen projektinsa tuntuu lohduttomalta ja tuhoon tuomitulta. 

Nagelin keskeisenä argumenttina ovat edellä mainitut isot ja ratkaisemattomat ongelmat, kuten elämän synty ja tietoisuus. Mutta ovatko nuo ongelmat todellisia? Tieteen historiasta tiedämme, että kun toimiva tieteellinen selitys löytyy, tällainen ongelma katoaa niinkuin usva katoaa auringon noustessa. Ajatellaan vaikka sellaisia ilmiöitä kuin palaminen, kappaleiden kelluminen tai putoaminen, sähkö, ja magnetismi. Emme enää tarvitse niitä varten mystisiä tai alkemistisia selityksiä.

Materian pyhä vastus

Ihminen on aineen vanki. Hän on syvästi sisällä ruumiillisuudessaan, sen raskaudessa, hitaudessa, vaivoissa ja kivuissa. Kautta aikojen filosofit ovat pyrkineet vapautumaan aineen kahleista. Voisimme sanoa tuota pyrkimystä idealismiksi. Jo antiikin viisaat jalostivat sen filosofian suunnaksi, jonka tunnetuin kehittäjä lienee Plato. Tämä pyrkimys on syvällä kulttuurissamme edelleen. Koemme sen yleväksi ja jopa pyhäksi, sillä tuo jokin, jota kohti pyristelemme, on varmaankin jotain ainutlaatuista, lopullista ja täydellistä.

Tämä kaipuu aineettomuuteen on ihmisenä olemisen perustunteita, ja sillä on selvästi ollut tärkeitä seurauksia. Se on johdattanut meidät abstraktiin ajatteluun. En usko, että filosofiaa olisi syntynyt ilman tätä kaihoa. Ja se on antanut meille matematiikan, tieteet ja uskonnot. Ehkäpä pyrkimys irti ruumiista tuotti kulttuurin, tai ainakin sen eräät piirteet - epäröin tässä sanoa ”ylärakenteet” tai ”korkeakulttuurin”, koska en halua arvottaa kulttuurin osia. Ihanne tiivistyi lauseessa: ”hengen voitto aineesta”.

Kuinka vaikeaa meidän onkaan hyväksyä modernin neuropsykologian viestiä. Sitä, että se, mikä ajaa meitä ponnistelemaan kohti valoa ja vapautta: tunteet, intohimot, rakkaus ja kiintymys, oivalluksen ilo, oikeuden ja moraalin taju, ihmeen ja pyhyyden tunne - se onkin vain materiasta koostuvan koneiston eli aivojemme toimintaa. Uskon, että tämän viestin täysi tajuaminen ja omaksuminen, kaikkine sen vielä tuntemattomine kulttuurisine seurauksineen, vie ihmiskunnalta vuosikymmeniä, ellei vuosisatoja.

Materia, jonka koemme vastuksena on sittenkin kaiken takana. Lisäksi se on viisas opettaja. Se ohjaa meitä arkielämässä monin tavoin. Vaikka vihjasin, että pyrkimys pois materiasta loi kulttuurin, tuo sama materia muovaa ja tuottaa kulttuuria. Parhaiten huomaamme asian, kun jätämme abstraktin viisastelun ja katsomme kulttuuria esimerkkien kautta.

Aloitetaan kuvataiteesta. Jokaisessa kuvataiteen lajissa näkyy taiteilijan työskentely materian ehdoilla, ja myös materian rajoituksia vastaan. Öljyvärit ovat joustavimpia, ja siksi niiden avulla on tuotettu jo vuosisatoja lähes fotorealistista taidetta. Toisaalta on luotu myös täysin keinotekoisia ja fantastisia maalauksia.  Ja kun modernismi kääntyi pois luonnosta, aineesta ja esittävyydestä, siihenkin tuntui sopivan parhaiten materian rajoja uhmaava öljyväritekniikka. Esimerkiksi kubistinen akvarelli on harvinaisuus.

Akvarellitekniikassa on paljon enemmän materiaalin vastusta (värien sekoittuminen, läpikuultavuus, valuminen, imeytyminen paperiin). Toiset taiteilijat ovat pyrkineet vähentämään aineen vastusta (kehittämällä guassi- ja temperatekniikat), toiset taas ovat hyödyntäneet rajoituksia. Juuri aidot, vesipohjaiset akvarellit avaavat täysin öljyvärimaalauksesta poikkeavan maailman. Myös työvälineet (siveltimet, tyynyt, ruiskut, lastat, telat ja palettiveitset) ovat sekä rajoitteita että uusia mahdollisuuksia.

Taidegrafiikka on jo teknisen vaivalloisuutena ja hitautensa takia jyrkästi maalauksesta poikkeava taiteenlaji, ja toimii täysin materian ehdoilla. Eri grafiikkatekniikat tuottavat omia ja hyvinkin poikkeavia ja kiehtovia maailmoja (mm. puupiirros, linoleikkaus, litografia, akva- ja mezzotinta, etsaus, kuivaneula, kupari ja teräspiirros).

Entä jos tekniset rajoitukset poistuvat? Aikanaan ajateltiin, että tietokonetaide olisi suuria lupaus. Koska se ei oikeastaan tunne mitään rajoituksia, sen mahdollisuuksia ajateltiin ainutlaatuisiksi. Näin ei käynytkään, vaan tietokoneella tehty taide koetaan usein kuivaksi ja hengettömäksi. Alkuvaiheen jälkeen tietokonetaide usein liittoutui materiaalisten tekniikoiden kanssa. Sitä tehdään jonkin verran, mutta sen oma luonne sekoittuu yleensä lopputuloksen tuottamisen materiaaliseen ilmaisuun. Tietokoneen runsas käyttö onkin siirtynyt elokuvaan, joka hyödyntää sen teknistä tehokkuutta lavastuksessa, animoinnissa ja leikkauksessa.

Kuvanveistossa materiaali puhuu ehkä vielä maalausta ja grafiikkaa voimakkaammin, Teollinen aika on lisännyt työstettävien materiaalien ja työstötekniikoiden kirjoa. Lisäksi teollisen optiikan, elektroniikan ja konetekniikan komponentit ovat tulleet osaksi taiteellista ilmaisua.

Entä musiikki? Muusikon työskentely on loputonta ponnistelua soittimen teknisiä rajoituksia vastaan, ja toisaalta sen mahdollisuuksien hakua. Klassinen musiikki pyrki aikanaan lieventämään rajoituksia abstraktin nuotinnoksen avulla. Orkestereihin koottiin eri tavalla soivia soittimia joiden stemmojen ja sointivärien vaihtelulla jäljiteltiin nuotintajan abstrakteja ideoita. Moderni musiikki, kansanmusiikki, jazz ja rock merkitsevät paluuta vanhempaan aikaan, soittajien rohkeampaan asettumiseen materiaalin armoille.

Ovatko materiaalin vaikutusta rajoja lieventävät tekniikat vapauttaneet vai kuihduttaneet musiikkia? Elektroninen musiikki on periaatteessa vapaata materiasta. Se ei kuitenkaan ole merkinnyt uutta ajanjaksoa, vaan luonut oman tyylin, jolla on varsin niukka kannattajakunta. Materiasta vapaus on myös näennäistä, sillä tässä musiikin tekijä onkin säveltäjä, joka työskentelee eräänlaisena ääniteknikkona. Hän joutuu painimaan musiikin tuottamiseen käytettyjen tekniikoiden kanssa. 

Musiikin esittämisen puolelta löytyy materiasta vapaa soitin, theremin. Siinä soittimelta puuttuu kokonaan materiaalinen rakenne, soittimena on esittäjän keho. Mutta tässä soittimen suunnitellut insinööri on lyönyt lukkoon materiaaliset rajoitukset: sointivärin ja sen modulointitekniikan kehon ja käsien liikkeillä. Theremin ei tuonutkaan abstraktia vapautta, vaan taas kerran uuden, materiaalisesti rajoitetun taiteen lajin. Sen esittäminen palautuu nyt ihmisen kehon rajoitusten hallitsemiseen. Olkoonkin, että soitin on karkea ja hyödyntää vain pientä osaa kehosta. Ehkä siksi therermin-musiikki myös kuulostaa kaihoisalta, se heijastaa ristiriitaa ahtaan ruumiin ja ihmisen pyrkimysten välillä.

Ehkä palaan vielä aiheeseen. Olen taitavasti sivunnut kuumottavaa sanaa ”materialismi”, mutta olen kiertänyt sen ohitse. Se on filosofisesti, poliittisesti ja uskonnollisesti ladattu, tunteita herättävä aihe. Ja ehkä enimmäkseen väärin ymmärretty.