Marsilaiset pilvin pimein

Ydinfyysikko Enrico Fermin suuhun pantu Fermin paradoksi pohtii, miksi emme havaitse muualla avaruudessa älyllistä elämää. Miten nuo avaruusolennot eivät olisi huomanneet näin ihanaa paikkaa, ja käyneet täällä ainakin pikavisiitillä. Puhumattakaan siitä että Maa olisi heille lomakohde. Ihmettely tuntuu nykyisin entistäkin perustellummalta, sillä eksoplaneettojen tutkimus vihjaa, että maan kaltaisia ja ilmeisesti elämälle otollisia planeettoja on Linnunradalla runsaasti, ja jopa lähes pikaisen käynnin etäisyydellä eli muutaman kymmenen valovuoden säteellä. Joten miksei niitä tutkimusmatkailijoita tai lomailijoita näy?

Fermin paradoksiin on parikin ratkaisua. Ensinnäkin on se, että olemme ehkä universumissa yksin. Se ei ole mitenkään uskottavaa, koska elämän synty ja kehitys näyttävät olevan luonnonlain kaltaisia ja yleispiirteiltään ymmärrettyjä luonnollisia prosesseja. Aivan omaaan arvoonsa asettuu se teologinen selitys, että Jumala ei vain ole viitsinyt luoda elämää muille planeetoille. Oma vastaukseni on, että ihmettelyssä on mittakaava- ja skaalausvirhe. Tiedemiehetkin voivat sellaiseen langeta. Fermin paradoksin muotoilussa on vahvoja kätkettyjä kulttuurisia ja loogisia oletuksia, jotka vain eivät mene oikein. Myös sanonta ”älyllinen elämä” ansaitsee kriittistä pohdintaa. Sitä olen käsitellyt hyvinkin perusteellisesti uudessa kirjassani ”Robottipuisto”.

Unkarilainen ydinfyysikko Leó Szilárd osasi antaa Fermille napakan ja huumorilla höystetyn vastauksen. ”Marsilaiset eivät tule tänne, koska ne ovat jo täällä. Niitä saanotaan unkarilaisiksi”. Aivan oikein. Tuohon aikaan unkarilaisia tieteentekijöitä suorastaan vilisi julkisuudessa. Miten voi yksi pieni kansakunta tuottaa tällaisen määrän ylivertaista tieteellistä osaamista?

Lisäperusteena sille, että unkarilaiset tieteentekijät todella tulevat Marsista on sanottu, että Kuusta löytyy enemmän heiden mukaansa nimettyjä kraattereita kuin heille nimettyjä katuja löytyy Budapestista.

Unkarilaisia marsilaisia on todella listattu melkoinen määrä, eräs lista käsittää 18 nimeä. Leó Szilárdin lisäksi meillä jossain määrin tunnettuja nimiä ovat Paul Erdős, John von Neumann ja Edward Teller. Väitetään, että Teller oli erityisen ylpeä nimilyhenteestään ET.

Edellä mainittu keskustelu marsilaista tapahtui ydinaseiden kehitttämishankkeessa. Myös matemaatikko Paul Erdős kutsuttiin Manhattan-pojektiin, mutta pyyntö peruttiin, koska häntä ei pidetty lojaalina amerikkalaisille. Sen sijaan Szilárd on saaanut lisänimen ”atomipommin isä”, ja vastaavasti Teller on ”vetypommin isä”. Katsotaan asiaa tarkemmin.

Ydinasetta on pidetty fysiikan tai ylipäätään tieteen pimeänä puolena. Toisaalta myrkkykaasut ja erityisesti ”taistelukaasut” on vastaavanlainen kemian sovellus. Ydinaseen kehittämiseen johti varsin viattoman tuntuinen löydös. Noin vuonna 1910 brittiläinen fyysikko Ernest Rutherford havaitsi, että atomissa on hyvin pieni ydin, ja joitakin vuosia myöhemmin hän päätteli, että ytimessä on positiivisesti varautuneita hiukkasia, protoneja. Tiedetään, että samanmerkkiset varaukset hylkivät toisiaan. Jos joukko protoneja pakotetaan atomin ytimen kaltaiseen hyvin pieneen tilaan, tarvitaan valtavasti voimaa voittamaan sähköinen hylkiminen. Ydin onkin pieni hitunen tavattoman tiiviisti pakattua energiaa. Salaperäinen, väkevä ja hyvin lyhyen kantaman voima, atomivoima, pitää tuon ytimen koossa.

Vuonna 1930 keksittiin varsin monen vaiheen kautta protonin massainen mutta varaukseton hiukkanen, neutroni. Tällainen varaukseton hiukkanen pystyisi tunkeutumaan atomin ytimeen ja aiheuttamaan ehkä jonkun reaktion. Fyysikot Lise Meitner, Fritz Strassman ja Otto Hahn onnistuivatkin saamaan tällaisen reaktion aikaan, mutta eivät ymmärtäneet, mitä siinä tapahtui. Otto Frisch ja suomalainen ydinfyysikko Lennart Simons onnistuivat tekemään tarvittavan mittauksen Kööpenhaminassa vuonna 1939: osoittautui, että atomin ydin oli haljennut. Samalla huomattiin, että haljenneen ytimen puoliskot tarvisevat vähemmän protoneja yhdssä pitävää atomivoimaa, joten ylimääräinen energia purkatuu säteilynä ja liike-energiana.

Ja nyt eräs marsilainen, Leó Szilárd oivalsi, että halkeamisessa vapautuu ylimääräisiä neutroneita, jotka voivat synnyttää ketjureaktion eli kiihtyvän räjähdyksen. Fyysikoille se ei enää ollut kovin kiinnostavaa, mutta poliitikot ja sotilaat näkivät mahdollisuuden, josta Einstein varoitti. Vain kuuden vuoden kuluttua räjähti ensimmäinen atomipommi.

Atomipommissa on eräs tekninen ongelma. Pommin räjäyttämiseksi riittää, että kasataan hyvin nopeasti kokoon riittävän suui määrä eli kriittinen massa uraania tai plutoniumia. Mutta kun tuo väkivaltaisen nopea räjähdys käynnistyy, ydinpolttoaine lentää hajalleen ja reaktio sammuu itsestään. Hiroshiman pommissa vain 1,6 % uraanista aiheutti räjähdyksen, ja Nagasakin pommissa räjähti 6 % plutoniumista. Siksi pommin koolla on käytännöllinen yläraja, joka vastaa noin 20 kilotonnia trotyylia.

Atomipommi on hirvittävän tuhoisa, mutta tämä ei riittänyt vielä poliitikoille ja sotilaille. Toinen marsilainen, Edward Teller keksi, että ydinvoimaa voidaan vapauttaa myös sulattamalla yhteen kevyitä atomin ytimiä, kuten deuteriumia ja litiumia. Sulattamiseen tarvittava korkea lämpötila saadaan aikaan käyttämällä sytyttimenä ”tavallista” atomipommia. Nyt ylärajaa ei enää ollut, tällaiset ns lämpöydinpommit voidaan tehdä tuhansia kertoja atomipommeja voimakkaammiksi, ja tietysti sellaisia on valmistettukin.

Ydinaseiden moraalinen dilemma on, että fyysikoiden tekemien ja tieteen kannalta tärkeiden löydösten pohjalta voidaan rakentaa äärimmäisen vaarallisia tuhoaseita, vaikka se ei enää ole fysiikan kannalta kovin kiinnostavaa. Koska sotilaat ja poliitikot niin tahtovat. Ovatko he sitten syyllisiä? Mutta myös Teller oli fyysikko. Sitäpaitsi sotilaat ja poliitikot ovat pohjimmiltaan ja ajattelutavaltaan aivan samanalaisia ihmisiä kuin fyysikot tai me kaikki. Ja insinöörit, joista on jännittävää kyhätä erilaisia härveleitä vain jotta nähtäisiin, toimivatko ne. Sekin kuulostaa sinänsä aivan viattomalta.

 

Oppenheimer: vähempikin olisi riittänyt

Kävin katsomassa suurelokuvaksi tituleeratun elokuvan Oppenheimer. Etukäteen olin hieman skeptinen elokuvan suhteen, ja epäilykset olivatkin perusteltuja. Aikamme ykkösohjaaja Christopher Nolan oli todella ryhtynyt tekemään suurelokuvaa, ja siihen oli satsattu kunnon resursseilla. Meluisia, silmiä ja korvia rasittavia tehosteita ei säästelty, leikkaus oli aggressiivista, ja jopa elokuvan kesto oli ylenpalttinen eli kolme tuntia. Vähempikin olisi riittänyt. Mutta ehkä tämä on nykyaikaa. Kaikkea mahdollista pitää olla tosi PALJON jotta maksava yleisö tuntisi saavansa rahoilleen vastiketta.

Elokuvassa oli paljon ns. Hollywood-limaa. Olen siitä kirjoittanutkin, se tarkoittaa eräänlaista tyylisuuntaa, johon kuuluu mahtipontisuutta, liioittelua, ja outo moraali ja maailmankuva. Elokuvassa oli myös poliittista väritystä, siihen palaan vielä.

Lyhyesti: elokuva kertoo Yhdysvaltojen Manhattan-projektin salaisen Los Alamosin laboratorion toiminnasta 1942-45. Projekti käynnistettiin, kun eräät fyysikot, mukana Albert Einstein, oivalsivat, että on mahdollista kehittää tavattoman voimakas ydinenergiaan perustuva pommi, ja pelättiin, että Hitlerin Saksa valmistaisi sellaisia. Olihan saksalainen fyysikko Otto Hahn ensimmäisenä halkaissut atomin. Tunnetusti amerikkalaisten hanke onnistui, ja eksentrisen fyysikon J. Robert Oppenheimerin johdolla rakennetuista pommeista kaksi pudotettiin Japaniin. Satoja tuhansia siviilejä kuoli, tarkkaa lukua ei voi sanoa, koska osa uhreista kuoli vuosien ja vuosikymmenien kuluessa säteilyn aiheuttamiin sairauksiin.

Elokuvan suurena ongelmana on, että se yrittää rakentaa Oppenheimerista jonkinlaisen idolin, eli ylivertaisen neron ja tiedemiehen. Toki nykyaikaan kuuluu, että tuo idolinkuva saa olla rosoinen. Neuvostoelokuvien kaltaista Lenin-hahmoa hänestä ei mitenkään leivota. Vaikka sankarin kuva jää rosoiseksi, käsittääkseni oikea Oppenheimer oli vielä rosoisempi.

Elokuvan alkuosa kuvaa hyvin dramaattisesti ja kieltämättä vaikuttavasti sitä, kuinka Manhattan-projektin tärkeä laitos perustettiin Los Alamosiin Uuteen Meksikoon, ja kuinka se Oppenheimerin ohjauksessa rakensi ja räjäytti atomipommin. Elokuvan kerronta on vauhdikasta ja nykyaikaista, sisältäen paljon aikahyppyjä eteen- ja taaksepäin. Elokuvan katsoja, jolla ei ole taustatietoja putoaa varmaan moneen kertaan kärryiltä, mutta kerronnan dynaaminen imu ja aiheen dramaattisuus pitää näpeissään.

Elokuvan käsikirjoitus perustuu Kai Birdin ja Martin Sherwinin kirjaan "American Prometheus: The Triumph and Tragedy of Robert Oppenheimer". Fysiikan professori Kari Enqvist arvioi kirjan tuoreeltaan ”Tieteessä tapahtuu”- lehdessä 6/2005. Lehti löytyy netistä, joten en mene taustoihin sen enempää. Kirjan tekijät eivät ole fyysikkoja, mutta fyysikot ovat tarkastaneet sen faktat. Sama pätee elokuvaan. Siinä esitetty tieteellinen ja tekninen jargon eli hölynpöly ei ole suorastaan väärin. Asiaa tuntemattomille se lienee vaikuttavaa, asiantuntijoille taas hieman vaivaannuttavaa.

Ja tähän tarvitaan myös kulttuurihistoriallinen huomautus. Vertaus Prometheukseen ontuu, sitä paitsi se on jo varattu tohtori Frankensteinille. Kyseessä on oikeammin jumalten kosto. Oppenheimer avaa Pandoran lippaan, mistä vitsaukset hyökkäävät ihmiskunnan kimppuun.

Elokuvassa Oppenheimerin hartioille asetellaan atomipommin isän viittaa – tai oikeastaan sen teki vaikutusvaltainen ”Time”-lehti. Vaisusti päähenkilö vihjaa, ettei hän itse asiassa keksinyt atomipommia. No ei todellakaan. On kai pakko kertoa asiasta jotain. Vuonna 1932 fyysikot ”löysivät” uuden hiukkasen, neutronin. Arveltiin, että sähköisesti neutraalina se voi tunkeutua atomin ytimeen ja aiheuttaa siellä reaktioita. Unkarilainen Leo Szilárd keksi, että ydin voi haljeta, ja reaktiossa voi vapautua valtavasti energiaa ja uusia neutroneja, mistä voi syntyä ketjureaktio. Itse asiassa Szilárd jopa patentoi atomipommin (ja hän patentoi monia muitakin keksintöjään, kuten ydinreaktorin ja hiukkaskiihdyttimen). Joten ehkä häntä voisi pitää ”isänä”, vaikka kymmeniä muita fyysikkoja oli jo tutkinut neutronien ja ytimien vuorovaikutusta 1930-luvulla.

Aivan oikein arvattu, tapaamme Szilárdin elokuvassa, vaikka hänen ansioitaan ei mainita. Itse asiassa elokuva suorastaan vilisee kuuluisia fyysikkoja/tiedemiehiä. Sellaisia oli runsaasti liikkeellä jo 1920-luvulta alkaen, kun antisemitismi alkoi levitä Euroopassa. Tiedemiehet olivat itse juutalaisia, heillä oli juutalaisia omaisia, tai työ kävi muuten vain mahdottomaksi. Satunnainen elokuvankatsoja ei ehkä lukuisia älypäitä ehdi noteerata, joten tässä vähän ”name dropping”: Enrico Fermi, Edward Teller, Otto Frisch, Klaus Fuchs, Richard Feynman, John von Neumann, Ernst Lawrence, Vannevar Bush, Niels Bohr, Kurt Gödel, Werner Heisenberg …no listassa on siis myös muutama amerikkalainen ja ei-juutalaisia.

Niin, Bohr. Elokuvassa sanottiin: ”Meidän pitää saada Niels Bohr tänne, hän osoitti että Einstein on väärässä…”, ja todettiin että Bohria ei saa, hän on natsien miehittämässä Tanskassa. Bohr kuitenkin pakeni Tanskasta vuonna 1943, ja työskenteli myös Los Alamosissa.

Einsteinia ei otettu Manhattan-projektiin, pasifistina hän oli alun perinkin epäluotettava. Einstein esitettiin elokuvassa hiukan höpsönä ukkona. Se oli minusta epäkunnioittavaa, haluttiin varmaan, ettei hän himmentäisi sankarin sädekehää.

Miten varsin nuori ja varsin tuntematon Oppenheimer pääsi korkeaan asemaan? Se jäi elokuvassa epäselväksi. Amerikkalainen rikkaan juutalaisperheen vesa opiskeli aluksi Englannissa Cambridgessä kokeellista fysiikkaa. Se ei sujunut hyvin, Oppenheimerilla oli psyykkisiä ongelmia, hän sähläsi laboratoriossa, ja huhun mukaan yritti myrkyttää opettajansa. Hänet potkittiin ulos, mutta sai sitten jatkaa sillä ehdolla että kävi viikoittain psykoterapeutilla. Hän teki väitöskirjansa Göttingenissä Saksassa vuonna 1927, siellä hän innostui suuresti kvanttimekaniikasta, se paransi hänen masennuksensa. Hän siirtyi fysiikan apulaisprofessoriksi Kalifornian yliopistoon (Berkeley) minne perusti kvanttimekaniikan tutkijakoulun. Oppenheimer oli karismaattinen luennoija, hän verkottui hyvin, tunsi maailman eturivin fyysikot ja kirjoitti erinomaisia artikkeleita mitä erilaisimmilta fysiikan aloita.

Oppenheimerin asema hankkeessa ei tullut elokuvassa kovinkaan selväksi. Hän ei ollut Manhattan-projektin johtaja (sehän oli jättiläishanke). Hän oli kuitenkin käytännössä Los Alamosin pomminrakennusryhmän tieteellinen johtaja. Oppenheimer pukeutui ja käyttäytyi boheemisti ja hänellä oli vaikeuksia suhtautua auktoriteetteihin. Varmaan osaksi siksi hän tuli hyvin toimeen huipputiedemiesten kanssa. Tieteellisistä ansioista huolimatta hänen korkea asemansa oli erikoinen. Hän sai turvaluokituksen vaikka hänellä oli yhteyksiä vasemmistolaisiin ja kommunisteihin, ja hän oli edelleen henkisesti epävakaa. Elokuvan mukaan Oppenheimerin tukena oli salaperäisen kenkämiljonäärin ja atomienergiakomission (AEC) puheenjohtajan Lewis Straussin juonittelut ja rahat.

Elokuvassa ohitettiin lähes kokonaan mittasuhdeasiat. Los Alamosissa työskenteli enimmillään muutama tuhat ihmistä. Pommeja varten tarvittiin kuitenkin ydinräjähdettä, joka tuotettiin muualla: uraanin isotooppia U235 ja plutoniumin isotooppia Pu239. Uraanin rikastus vaatii teollisen mittakaavan laitokset, plutoniumia taas tuotettiin Enrico Fermin kehittämässä ydinreaktorissa (joka lyhyesti vilahtaa elokuvassa). Kaikkiaan näissä puuhissa työskenteli 129 000 ihmistä. Suurin osa ei tiennyt, mitä he olivat tekemässä, olivatpa vain jossain valtion hommissa.

Pari sanaa itse pommista, joita Los Alamosissa tehtiin heti alkuun kolme. Uraanipommia pidettiin idioottivarmana, eikä sitä vaivauduttu edes testaamaan. Elokuvassa keskityttiin plutoniumpommiin, koska sellainen voidaan rakentaa pienemmäksi ja tehokkaammaksi. Mutta sitä on vaikea saada räjähtämään. Eräänä ratkaisuna on puristaa ontto plutoniumpallo nopeasti kasaan sen ympärille aseteltujen räjähdysainelinssien avulla (imploosioperiaate). Pommista tuli hyvin monimutkainen, siitä käytettiin nimeä härveli (gadget). Se kuitenkin toimi, ja sen räjähdysvoima oli jopa paljon suurempi kuin ennakoitiin.

Elokuvan suuri moraalinen dilemma on tietenkin osa sen vetovoimaa. Onko oikein kehittää joukkotuhoase vain siksi, että se on mahdollista. Vai onko oikeampaa kieltäytyä – silloinhan joku muu voi tehdä sen. Tämä on tunnetun ”vangin ongelman” muunnos, siihen ei ole olemassa moraalisesti eikä loogisesti oikeaa ratkaisua. Joka tapauksessa osaa fyysikoista kauhistutti ajatus, että he auttaisivat tappamaan suuren määrän siviilejä. Leo Szilárdin aloitteesta 37 fyysikkoa esitti vetoomuksen, että japanilaisille kerrottaisiin uuden aseen tuhovoimasta, ja esitettäisiin heille koeräjäytys. Vetoomuksen kohtalo on epäselvä, mutta tässä sekä fyysikot että elokuva ovat naiiveja. Poliitikoille tarjoutui tilaisuus ainutlaatuiseen ihmiskokeeseen, ei sellaista mahdollisuutta voi ohittaa. Osa fyysikoista myös ihmetteli, yhtä naiivisti, miksi tietoja atomipommista ei jaettaisi Neuvostoliiton kanssa, olihan se heidän liittolaisensa sodassa natseja vastaan.

Fissiopommeissa eli uraani- ja plutoniumpommeissa on eräs vika: niillä on fysikaalis-teknisistä syistä rajoitettu räjähdysvoima, enintään muutama sata kilotonnia. Edward Teller visioi pommin, jolla rajoitusta ei ole: fuusiopommin eli vetypommin eli lämpöydinpommin. Se voisi helposti olla satoja kertoja tehokkaampi. Tässä meni Oppenheimerin raja. Loogista tai ei, näin suuressa järjettömyydessä hän ei enää halunnut olla mukana.

Olisiko Saksa voinut todella kehittää oman atomipommin? Nyt tiedämme, ettei se olisi onnistunut. Hitler ampui itseään jalkaan. Hänen raivokas ja sokea antisemitisminsä oli tyhjentänyt maan tiederesurssit. Saksan etevimmät fyysikot olivat menneet Los Alamosiin.

Entä voisiko Neuvostoliitto kehittää oman pomminsa? Oppenheimerille oli selvää, että näin kävisi. Hän tiesi, että Neuvostoliitossa oli erittäin teräviä fyysikoita ja isot teolliset resurssit. Kysymys oli siitä, milloin. Kun se tapahtui muutamien vuosien kuluttua, se oli järkytys niille, jotka uskoivat amerikkalaisten ainutlaatuisuuteen. Selitykseksi esitettiin atomivakoilua.

Millaisia salaisuuksia pommiin voisi liittyä? Itse perusfysiikka on laajasti tunnettua, sitä on esitelty ja esitellään jatkuvasti julkisissa ja avoimissa konferensseissa ja tiedelehdissä. Joten salaisuudet liittyvät teknisiin yksityiskohtiin ja prototyypeistä ja kokeista tehtyihin mittauksiin. Pommeissa olennaista on järjestely, jolla kriittinen massa fissiomateriaalia saadaan kokoon mahdollisimman nopeasti. Eräs ratkaisu on Los Alamosissa valittu imploosiotekniikka ja sen tekniset parametrit. Vakoojaksi paljastunut Klaus Fuchs oli luovuttanut tällaista tietoa Neuvostoliitolle. Mahdollisesti se nopeutti Neuvostoliiton pommiprojektia jonkin verran.

Oppenheimerin tuntema vastenmielisyys vetypommia kohtaan ei jäänyt ilman seurauksia. Hänen vaikutusvaltansa sotilasasioissa piti nollata, joten hänen turvallisuusluokituksensa peruutettiin. Se oli helppoa, esiin otettiin kuin ässä hihasta hänen tunnetut vasemmistosympatiansa. Elokuvan toinen puolisko käsitteli Oppenheimerin kuulustelua vuonna 1954. Tapaus herätti aikoinaan paljon huomiota, siitä on kirjoitettu myös näytelmä ja tehty suomalainen tv-elokuva. Nolanin elokuvassakin käy selväksi, että kuulustelu, joka ei edes ollut oikeudenkäynti, oli teatteria, jonka lopputulos oli ennalta määrätty.

Tapaus oikeastaan lopetti Oppenheimerin tieteellisen uran, vaikka hän sai palata Princetoniin johtamaan Institute of Advanced Studya. Eräänlaisena maineen palautuksena hänelle myönnettiin vuonna 1963 Enrico Fermi -palkinto. Turvallisuusluokitus palautettiin vasta vuonna 2022 (!). Vuonna 1967 laihtunut, lähinnä alkoholilla ja tupakalla elänyt fyysikko kuoli kurkkusyöpään. Osaltaan se saattoi johtua Los Alamosissa saadusta suuresta säteilyannoksesta. Varsin moni Los Alamosin fyysikoista kuoli syöpään.

Oppenheimer-elokuvaan ja sen loppuosan kuulusteluun liittyy yllättävä suomalainen sivunäytös. Siitä kertoo ”Tekniikan Waiheita” lehden tuore numero (41, no. 1, 2023). Atomipommin saama julkisuus ja mahdollinen atomienergian hyödyntäminen synnyttivät monissa maissa suoranaisen atomikuumeen. Suomeenkin piti saada oma atomienergiakomitea. Aloitteen siihen teki Suomen Akatemian puheenjohtaja, kemian Nobelin palkinnon vuonna 1945 saanut A.I. Virtanen.

Suomessa oli tuohon aikaan vain yksi ydinfyysikko, professori Lennart Simons, Vuonna 1938 Simons oli mennyt vieraillulle Niels Bohr- instituuttiin Tanskaan oppiakseen ydinfysiikkaa. Edellä jo kerrottiin, miten Otto Hahn oli onnistunut halkaisemaan atomin. Hahn esitti Liese Meitnerin ja Otto Frischin kanssa teorian siitä, mitä oli tapahtunut. Frisch tiesi, että Simons oli parhaillaan työskentelemässä sellaisten laitteiden parissa, jotka sopivat hänen kaavailemaansa mittaukseen. Simonsin avustamana Frisch suoritti kokeensa onnistuneesti 13.–14.1.1939 ja julkaisi sen tulokset maaliskuussa 1939.

Kun Suomen atomienergiakomiteaa oltiin perustamassa vuonna 1953, käynnistyi yllättäen poliisitutkinta, kohteena Lennart Simonsin epäillyt väärinkäytökset. Epäilyjen perusta oli jokseenkin olematon. Simons pidätettiin tutkinnan ajaksi virasta, eikä häntä siten voitu nimittää komiteaan. Hän sai pienet sakot, ja palasi hoitamaan virkaansa. Operaation syynä epäillään olleen Simonsin poliittiset mielipiteet.