Oppenheimer: vähempikin olisi riittänyt

Kävin katsomassa suurelokuvaksi tituleeratun elokuvan Oppenheimer. Etukäteen olin hieman skeptinen elokuvan suhteen, ja epäilykset olivatkin perusteltuja. Aikamme ykkösohjaaja Christopher Nolan oli todella ryhtynyt tekemään suurelokuvaa, ja siihen oli satsattu kunnon resursseilla. Meluisia, silmiä ja korvia rasittavia tehosteita ei säästelty, leikkaus oli aggressiivista, ja jopa elokuvan kesto oli ylenpalttinen eli kolme tuntia. Vähempikin olisi riittänyt. Mutta ehkä tämä on nykyaikaa. Kaikkea mahdollista pitää olla tosi PALJON jotta maksava yleisö tuntisi saavansa rahoilleen vastiketta.

Elokuvassa oli paljon ns. Hollywood-limaa. Olen siitä kirjoittanutkin, se tarkoittaa eräänlaista tyylisuuntaa, johon kuuluu mahtipontisuutta, liioittelua, ja outo moraali ja maailmankuva. Elokuvassa oli myös poliittista väritystä, siihen palaan vielä.

Lyhyesti: elokuva kertoo Yhdysvaltojen Manhattan-projektin salaisen Los Alamosin laboratorion toiminnasta 1942-45. Projekti käynnistettiin, kun eräät fyysikot, mukana Albert Einstein, oivalsivat, että on mahdollista kehittää tavattoman voimakas ydinenergiaan perustuva pommi, ja pelättiin, että Hitlerin Saksa valmistaisi sellaisia. Olihan saksalainen fyysikko Otto Hahn ensimmäisenä halkaissut atomin. Tunnetusti amerikkalaisten hanke onnistui, ja eksentrisen fyysikon J. Robert Oppenheimerin johdolla rakennetuista pommeista kaksi pudotettiin Japaniin. Satoja tuhansia siviilejä kuoli, tarkkaa lukua ei voi sanoa, koska osa uhreista kuoli vuosien ja vuosikymmenien kuluessa säteilyn aiheuttamiin sairauksiin.

Elokuvan suurena ongelmana on, että se yrittää rakentaa Oppenheimerista jonkinlaisen idolin, eli ylivertaisen neron ja tiedemiehen. Toki nykyaikaan kuuluu, että tuo idolinkuva saa olla rosoinen. Neuvostoelokuvien kaltaista Lenin-hahmoa hänestä ei mitenkään leivota. Vaikka sankarin kuva jää rosoiseksi, käsittääkseni oikea Oppenheimer oli vielä rosoisempi.

Elokuvan alkuosa kuvaa hyvin dramaattisesti ja kieltämättä vaikuttavasti sitä, kuinka Manhattan-projektin tärkeä laitos perustettiin Los Alamosiin Uuteen Meksikoon, ja kuinka se Oppenheimerin ohjauksessa rakensi ja räjäytti atomipommin. Elokuvan kerronta on vauhdikasta ja nykyaikaista, sisältäen paljon aikahyppyjä eteen- ja taaksepäin. Elokuvan katsoja, jolla ei ole taustatietoja putoaa varmaan moneen kertaan kärryiltä, mutta kerronnan dynaaminen imu ja aiheen dramaattisuus pitää näpeissään.

Elokuvan käsikirjoitus perustuu Kai Birdin ja Martin Sherwinin kirjaan "American Prometheus: The Triumph and Tragedy of Robert Oppenheimer". Fysiikan professori Kari Enqvist arvioi kirjan tuoreeltaan ”Tieteessä tapahtuu”- lehdessä 6/2005. Lehti löytyy netistä, joten en mene taustoihin sen enempää. Kirjan tekijät eivät ole fyysikkoja, mutta fyysikot ovat tarkastaneet sen faktat. Sama pätee elokuvaan. Siinä esitetty tieteellinen ja tekninen jargon eli hölynpöly ei ole suorastaan väärin. Asiaa tuntemattomille se lienee vaikuttavaa, asiantuntijoille taas hieman vaivaannuttavaa.

Ja tähän tarvitaan myös kulttuurihistoriallinen huomautus. Vertaus Prometheukseen ontuu, sitä paitsi se on jo varattu tohtori Frankensteinille. Kyseessä on oikeammin jumalten kosto. Oppenheimer avaa Pandoran lippaan, mistä vitsaukset hyökkäävät ihmiskunnan kimppuun.

Elokuvassa Oppenheimerin hartioille asetellaan atomipommin isän viittaa – tai oikeastaan sen teki vaikutusvaltainen ”Time”-lehti. Vaisusti päähenkilö vihjaa, ettei hän itse asiassa keksinyt atomipommia. No ei todellakaan. On kai pakko kertoa asiasta jotain. Vuonna 1932 fyysikot ”löysivät” uuden hiukkasen, neutronin. Arveltiin, että sähköisesti neutraalina se voi tunkeutua atomin ytimeen ja aiheuttaa siellä reaktioita. Unkarilainen Leo Szilárd keksi, että ydin voi haljeta, ja reaktiossa voi vapautua valtavasti energiaa ja uusia neutroneja, mistä voi syntyä ketjureaktio. Itse asiassa Szilárd jopa patentoi atomipommin (ja hän patentoi monia muitakin keksintöjään, kuten ydinreaktorin ja hiukkaskiihdyttimen). Joten ehkä häntä voisi pitää ”isänä”, vaikka kymmeniä muita fyysikkoja oli jo tutkinut neutronien ja ytimien vuorovaikutusta 1930-luvulla.

Aivan oikein arvattu, tapaamme Szilárdin elokuvassa, vaikka hänen ansioitaan ei mainita. Itse asiassa elokuva suorastaan vilisee kuuluisia fyysikkoja/tiedemiehiä. Sellaisia oli runsaasti liikkeellä jo 1920-luvulta alkaen, kun antisemitismi alkoi levitä Euroopassa. Tiedemiehet olivat itse juutalaisia, heillä oli juutalaisia omaisia, tai työ kävi muuten vain mahdottomaksi. Satunnainen elokuvankatsoja ei ehkä lukuisia älypäitä ehdi noteerata, joten tässä vähän ”name dropping”: Enrico Fermi, Edward Teller, Otto Frisch, Klaus Fuchs, Richard Feynman, John von Neumann, Ernst Lawrence, Vannevar Bush, Niels Bohr, Kurt Gödel, Werner Heisenberg …no listassa on siis myös muutama amerikkalainen ja ei-juutalaisia.

Niin, Bohr. Elokuvassa sanottiin: ”Meidän pitää saada Niels Bohr tänne, hän osoitti että Einstein on väärässä…”, ja todettiin että Bohria ei saa, hän on natsien miehittämässä Tanskassa. Bohr kuitenkin pakeni Tanskasta vuonna 1943, ja työskenteli myös Los Alamosissa.

Einsteinia ei otettu Manhattan-projektiin, pasifistina hän oli alun perinkin epäluotettava. Einstein esitettiin elokuvassa hiukan höpsönä ukkona. Se oli minusta epäkunnioittavaa, haluttiin varmaan, ettei hän himmentäisi sankarin sädekehää.

Miten varsin nuori ja varsin tuntematon Oppenheimer pääsi korkeaan asemaan? Se jäi elokuvassa epäselväksi. Amerikkalainen rikkaan juutalaisperheen vesa opiskeli aluksi Englannissa Cambridgessä kokeellista fysiikkaa. Se ei sujunut hyvin, Oppenheimerilla oli psyykkisiä ongelmia, hän sähläsi laboratoriossa, ja huhun mukaan yritti myrkyttää opettajansa. Hänet potkittiin ulos, mutta sai sitten jatkaa sillä ehdolla että kävi viikoittain psykoterapeutilla. Hän teki väitöskirjansa Göttingenissä Saksassa vuonna 1927, siellä hän innostui suuresti kvanttimekaniikasta, se paransi hänen masennuksensa. Hän siirtyi fysiikan apulaisprofessoriksi Kalifornian yliopistoon (Berkeley) minne perusti kvanttimekaniikan tutkijakoulun. Oppenheimer oli karismaattinen luennoija, hän verkottui hyvin, tunsi maailman eturivin fyysikot ja kirjoitti erinomaisia artikkeleita mitä erilaisimmilta fysiikan aloita.

Oppenheimerin asema hankkeessa ei tullut elokuvassa kovinkaan selväksi. Hän ei ollut Manhattan-projektin johtaja (sehän oli jättiläishanke). Hän oli kuitenkin käytännössä Los Alamosin pomminrakennusryhmän tieteellinen johtaja. Oppenheimer pukeutui ja käyttäytyi boheemisti ja hänellä oli vaikeuksia suhtautua auktoriteetteihin. Varmaan osaksi siksi hän tuli hyvin toimeen huipputiedemiesten kanssa. Tieteellisistä ansioista huolimatta hänen korkea asemansa oli erikoinen. Hän sai turvaluokituksen vaikka hänellä oli yhteyksiä vasemmistolaisiin ja kommunisteihin, ja hän oli edelleen henkisesti epävakaa. Elokuvan mukaan Oppenheimerin tukena oli salaperäisen kenkämiljonäärin ja atomienergiakomission (AEC) puheenjohtajan Lewis Straussin juonittelut ja rahat.

Elokuvassa ohitettiin lähes kokonaan mittasuhdeasiat. Los Alamosissa työskenteli enimmillään muutama tuhat ihmistä. Pommeja varten tarvittiin kuitenkin ydinräjähdettä, joka tuotettiin muualla: uraanin isotooppia U235 ja plutoniumin isotooppia Pu239. Uraanin rikastus vaatii teollisen mittakaavan laitokset, plutoniumia taas tuotettiin Enrico Fermin kehittämässä ydinreaktorissa (joka lyhyesti vilahtaa elokuvassa). Kaikkiaan näissä puuhissa työskenteli 129 000 ihmistä. Suurin osa ei tiennyt, mitä he olivat tekemässä, olivatpa vain jossain valtion hommissa.

Pari sanaa itse pommista, joita Los Alamosissa tehtiin heti alkuun kolme. Uraanipommia pidettiin idioottivarmana, eikä sitä vaivauduttu edes testaamaan. Elokuvassa keskityttiin plutoniumpommiin, koska sellainen voidaan rakentaa pienemmäksi ja tehokkaammaksi. Mutta sitä on vaikea saada räjähtämään. Eräänä ratkaisuna on puristaa ontto plutoniumpallo nopeasti kasaan sen ympärille aseteltujen räjähdysainelinssien avulla (imploosioperiaate). Pommista tuli hyvin monimutkainen, siitä käytettiin nimeä härveli (gadget). Se kuitenkin toimi, ja sen räjähdysvoima oli jopa paljon suurempi kuin ennakoitiin.

Elokuvan suuri moraalinen dilemma on tietenkin osa sen vetovoimaa. Onko oikein kehittää joukkotuhoase vain siksi, että se on mahdollista. Vai onko oikeampaa kieltäytyä – silloinhan joku muu voi tehdä sen. Tämä on tunnetun ”vangin ongelman” muunnos, siihen ei ole olemassa moraalisesti eikä loogisesti oikeaa ratkaisua. Joka tapauksessa osaa fyysikoista kauhistutti ajatus, että he auttaisivat tappamaan suuren määrän siviilejä. Leo Szilárdin aloitteesta 37 fyysikkoa esitti vetoomuksen, että japanilaisille kerrottaisiin uuden aseen tuhovoimasta, ja esitettäisiin heille koeräjäytys. Vetoomuksen kohtalo on epäselvä, mutta tässä sekä fyysikot että elokuva ovat naiiveja. Poliitikoille tarjoutui tilaisuus ainutlaatuiseen ihmiskokeeseen, ei sellaista mahdollisuutta voi ohittaa. Osa fyysikoista myös ihmetteli, yhtä naiivisti, miksi tietoja atomipommista ei jaettaisi Neuvostoliiton kanssa, olihan se heidän liittolaisensa sodassa natseja vastaan.

Fissiopommeissa eli uraani- ja plutoniumpommeissa on eräs vika: niillä on fysikaalis-teknisistä syistä rajoitettu räjähdysvoima, enintään muutama sata kilotonnia. Edward Teller visioi pommin, jolla rajoitusta ei ole: fuusiopommin eli vetypommin eli lämpöydinpommin. Se voisi helposti olla satoja kertoja tehokkaampi. Tässä meni Oppenheimerin raja. Loogista tai ei, näin suuressa järjettömyydessä hän ei enää halunnut olla mukana.

Olisiko Saksa voinut todella kehittää oman atomipommin? Nyt tiedämme, ettei se olisi onnistunut. Hitler ampui itseään jalkaan. Hänen raivokas ja sokea antisemitisminsä oli tyhjentänyt maan tiederesurssit. Saksan etevimmät fyysikot olivat menneet Los Alamosiin.

Entä voisiko Neuvostoliitto kehittää oman pomminsa? Oppenheimerille oli selvää, että näin kävisi. Hän tiesi, että Neuvostoliitossa oli erittäin teräviä fyysikoita ja isot teolliset resurssit. Kysymys oli siitä, milloin. Kun se tapahtui muutamien vuosien kuluttua, se oli järkytys niille, jotka uskoivat amerikkalaisten ainutlaatuisuuteen. Selitykseksi esitettiin atomivakoilua.

Millaisia salaisuuksia pommiin voisi liittyä? Itse perusfysiikka on laajasti tunnettua, sitä on esitelty ja esitellään jatkuvasti julkisissa ja avoimissa konferensseissa ja tiedelehdissä. Joten salaisuudet liittyvät teknisiin yksityiskohtiin ja prototyypeistä ja kokeista tehtyihin mittauksiin. Pommeissa olennaista on järjestely, jolla kriittinen massa fissiomateriaalia saadaan kokoon mahdollisimman nopeasti. Eräs ratkaisu on Los Alamosissa valittu imploosiotekniikka ja sen tekniset parametrit. Vakoojaksi paljastunut Klaus Fuchs oli luovuttanut tällaista tietoa Neuvostoliitolle. Mahdollisesti se nopeutti Neuvostoliiton pommiprojektia jonkin verran.

Oppenheimerin tuntema vastenmielisyys vetypommia kohtaan ei jäänyt ilman seurauksia. Hänen vaikutusvaltansa sotilasasioissa piti nollata, joten hänen turvallisuusluokituksensa peruutettiin. Se oli helppoa, esiin otettiin kuin ässä hihasta hänen tunnetut vasemmistosympatiansa. Elokuvan toinen puolisko käsitteli Oppenheimerin kuulustelua vuonna 1954. Tapaus herätti aikoinaan paljon huomiota, siitä on kirjoitettu myös näytelmä ja tehty suomalainen tv-elokuva. Nolanin elokuvassakin käy selväksi, että kuulustelu, joka ei edes ollut oikeudenkäynti, oli teatteria, jonka lopputulos oli ennalta määrätty.

Tapaus oikeastaan lopetti Oppenheimerin tieteellisen uran, vaikka hän sai palata Princetoniin johtamaan Institute of Advanced Studya. Eräänlaisena maineen palautuksena hänelle myönnettiin vuonna 1963 Enrico Fermi -palkinto. Turvallisuusluokitus palautettiin vasta vuonna 2022 (!). Vuonna 1967 laihtunut, lähinnä alkoholilla ja tupakalla elänyt fyysikko kuoli kurkkusyöpään. Osaltaan se saattoi johtua Los Alamosissa saadusta suuresta säteilyannoksesta. Varsin moni Los Alamosin fyysikoista kuoli syöpään.

Oppenheimer-elokuvaan ja sen loppuosan kuulusteluun liittyy yllättävä suomalainen sivunäytös. Siitä kertoo ”Tekniikan Waiheita” lehden tuore numero (41, no. 1, 2023). Atomipommin saama julkisuus ja mahdollinen atomienergian hyödyntäminen synnyttivät monissa maissa suoranaisen atomikuumeen. Suomeenkin piti saada oma atomienergiakomitea. Aloitteen siihen teki Suomen Akatemian puheenjohtaja, kemian Nobelin palkinnon vuonna 1945 saanut A.I. Virtanen.

Suomessa oli tuohon aikaan vain yksi ydinfyysikko, professori Lennart Simons, Vuonna 1938 Simons oli mennyt vieraillulle Niels Bohr- instituuttiin Tanskaan oppiakseen ydinfysiikkaa. Edellä jo kerrottiin, miten Otto Hahn oli onnistunut halkaisemaan atomin. Hahn esitti Liese Meitnerin ja Otto Frischin kanssa teorian siitä, mitä oli tapahtunut. Frisch tiesi, että Simons oli parhaillaan työskentelemässä sellaisten laitteiden parissa, jotka sopivat hänen kaavailemaansa mittaukseen. Simonsin avustamana Frisch suoritti kokeensa onnistuneesti 13.–14.1.1939 ja julkaisi sen tulokset maaliskuussa 1939.

Kun Suomen atomienergiakomiteaa oltiin perustamassa vuonna 1953, käynnistyi yllättäen poliisitutkinta, kohteena Lennart Simonsin epäillyt väärinkäytökset. Epäilyjen perusta oli jokseenkin olematon. Simons pidätettiin tutkinnan ajaksi virasta, eikä häntä siten voitu nimittää komiteaan. Hän sai pienet sakot, ja palasi hoitamaan virkaansa. Operaation syynä epäillään olleen Simonsin poliittiset mielipiteet.

Hyvä ja paha tieto

Käsitys hyvästä ja pahasta tiedosta ja syntiinlankeemuksesta on raamatullinen. Mutta oikeastaan tuo käsitys on vanhempi, se on ihmisen ajattelun ikivanhoja arkkityyppejä. Aloitetaan ensin perusasioista: mikä oikein on arkkityyppi?

Se on psykologiassa, ja kulttuuritutkimuksessa sovellettu käsite, jonka on luonut sveitsiläinen psykologi Carl Gustav Jung (1875–1961). Jungin mukaan arkkityypit eli ”alkumallit” ovat mielen syvärakennetta, yleisiä ajatuksia, joihin tiivistyy menneiden sukupolvien kokemuksia. Arkkityypin hahmo ei ole meille näkyvä, emme voi käsitellä sitä suoraan, mutta se vaikuttaa ajatuksiimme ja käyttäytymiseemme.

Hyvän ja pahan tiedon taustalla näyttäisi olevan ylenen arkkityyppi, joka on myös ikivanha draaman kaava: hybris ja sitä seuraava nemesis, eli ihmisen ylpeys ja siitä seuraava rangaistus. Tällaiselle draamalle perustuu kertomus Prometheuksesta, joka on merkitty muistiin Kreikassa noin vuonna 700 eaa. Se sisältyy Hesiodoksen laajaan runoelmaan Theogonía (Jumalten synty). Prometheus oli titaani, eli yksi kreikkalaisten vanhoja jumalia. Hän sääli ihmisten kärsimyksiä, ja siksi hän varasti ylijumala Zeukselta tulen ja lahjoitti sen ihmisille. Teko oli symbolinen, sillä tuli merkitsee tietenkin sekä tietoa että monia käytännön taitoja. Prometheus oli antiikin aikana kestävä legenda, vuosisatojen kuluessa siitä syntyi useita erilaisia versioita. Ateenassa käsityöläiset viettivät vuosittain Prometheus-juhlia, joissa poltettiin soihtuja. Kyynisen koulukunnan filosofit puolestaan pilkkasivat Prometheus-myyttiä, heidän mielestään tiedon ja teknisten taitojen antaminen ihmisille ei ollut hyvä asia.

Paljon myöhemmin kirkkoisä Tertullianus (155–230) julisti, että Prometheus esiintyi Jumalan kilpailijana ja oli siis paholainen. Tässä uudessa arkkityypissä Prometheuksen edustama tieto ja tekniset taidot leimattiin äärimmäisen pahoiksi. Vasta yli tuhannen vuoden kuluttua nouseva luonnontiede ja englantilainen filosofi Francis Bacon (1561– 1626) tekivät Prometheuksesta uudelleen ihmiskunnan auttajan ja tiedon valon kantajan. Näin maalliseen tietoon liittyy sekä hyvä että paha arkkityyppi.

Nykyaikainen tiede ei edusta hyvää eikä pahaa. Tiede kun ei etsi moraalista hyvettä vaan totuutta. Tieteen ja edistyksen moraalisella dilemmalla on kuitenkin uuden ajan myötä koettu lyhyempi historia. Kirkko aloitti taistelun luonnontiedettä vastaan 1600 luvulla, ja tunnusti jäänensä tappiolle vasta 300 vuotta myöhemmin. Valistusaikaa seurasi 1700-luvun lopulla vastavalistus ja sen myötä tieteeseen yritettiin vielä kerran kiinnittää moraalisen turmeluksen leimaa. Vastavalistuksen sekalaisista tieteenvastaisista teemoista jäi meidän päiviimme elämään postmoderni filosofia. Se ei suoraan hyökkää tiedettä vastaan kiistämällä sen tulokset, vaan sen strategia on ontologinen mitätöinti: sen mukaan ihminen ei oikeasti voi tietää mitään.

Käsitys edistyksen absoluuttisesta pahasta ei suinkaan ole kokonaan hävinnyt. Monet ensimmäisen atomipommin kehittäjät kokivat langenneensa syntiin. Mutta oliko synti heidän oman valintansa seuraus vai oliko edistyksen valo vietellyt heidät? 1960-luvulla vallitsi teknologian filosofia, joka oli eräänlaista determinismiä. Se näki teknologian autonomisena prosessina, joka määrää itse tulevan kulkunsa. Siinä ihmiset ovat vain pelinappuloita ja enemmän tai vähemmän syyntakeettomia. Aiheeseen liittyy myös laajempi kysymys tai epäilys ihmisen vapaan tahdon olemassaolosta ylipäätään. On helppo nähdä, kuinka hyvän ja pahan edistyksen vanhat arkkityypit edelleen ruokkivat tällaista keskustelua. Pitkällinen ja jopa tuhatvuotinen filosofinen kiistely ei ole tuottanut konsensusta. Se on ollut ehkä yksilön kannalta valaisevaa, mutta samalla ilmeisen tuloksetonta.

Tiedolla voi olla myös hyviä tai huonoja vaikutuksia. Käytännön toimiin liitety tieto voi tuottaa teknologiaa tai tehostaa sitä. Tietoa ja teknologiaa voidaan siis käyttää hyödyllisiin tarkoituksiin, mutta aivan yhtä helposti se taipuu tuhoa tuottavaksi voimaksi. Tieto voi tuottaa myös yhteiskunnallisia vaikutuksia, mutta niiden vaikutusketju on ongelmallisempi. Jopa tekninen tai luonnontieteellinen tieto vaatii aina inhimillisen tulkitsijan, joka antaa sille merkityksen. Ja merkitys puolestaan syntyy asiayhteydestä, tieto on kiinnostavaa ja hyödyllistä vain hyvin määrättyjen asioiden suhteen. On tosin poikkitieteellisiä oivalluksia ja merkityksen siirtoja, ohitetaan ne kuitenkin nyt tässä. Luonnontieteissä ja teknisissä tieteissä on jokseenkin suoraviivaista todentaa, onko tiedon tulkinta oikea ja merkitys kohdallaan: tekniikassa oikea tulkita tuottaa toimivia ratkaisuja, ja luonnontieteissä tiedon täytyy sopia yhteen havaintojen kanssa.

Mutta on tieteenaloja, joissa tulkinta on vaikeampaa, ja joissa tulkinta voi suorastaan karata käsistä, mikä yleensä tarkoittaa, että tulkinta on liian väljää tai se suorastaan viedään vääriin asiayhteyksiin. Silloin tiede ei näytäkään absoluuttiselta tai neutraalilta, vaan se voi laimentua, vääristyä, tai se on suorastaan pahaa tietoa. Tämä kuulostaa varaankin sekavalta tai arvoitukselliselta, joten sitä pitää valaista esimerkkien kautta.

Charles Darwin (1809–1882) oli luonnontieteilijä, joka tutki lajinkehitystä ja julkaisi tutkimuksistaan useita kirjoja. Erityisesti Lajien synty (1859) mullisti maailmankuvaa enemmän kuin mikään muu tieteellinen julkaisu koskaan. Sen vaikutusta voisi luonnehtia jopa sanoilla skandaali ja järkytys. Darwinin kuvaukset lajinkehityksen mekanismeista ja luonnonvalinnasta olivat jo kirjoitushetkellä harvinaisen kypsässä ja hyvin harkitussa muodossa, ne eivät ole tarvinneet paljoakaan myöhempää muokkausta. Esimerkiksi perinnöllisyyden mekanismeja ja DNAta ei vielä pitkään aikaan tunnettasi, ja silti Darwnin teoriat osuivat jokseenkin kohdalleen. Niiden tulkinta sen sijaan eksyi osittain vääriin asiayhteyksiin. Niiden avulla on puolusteltu eriarvoisuutta ja rasismia, niistä on johdettu yhteiskuntapoliittisia ohjelmia, ja niiden on arveltu ruokkineen eugeniikkaa, holokaustia ja kansanmurhia. Sinänsä paikkansapitävä ja äärimmäisen tärkeä biologian perusteoria on tuottanut odottamattomia ja pahoja vaikutuksia.

Toinen ja yleisempi esimerkki on historiatiede. Se soveltaa nykyisin huolellista ja lähdekriittistä metodiikkaa ja vetää varsin varovaisesti yleistäviä johtopäätöksiä. Historia rakentaa kertomuksia ja käsityksiä ihmiskunnan menneisyydestä. Näitä kuvauksia peilataan luonnollisesti myös nykyaikaa vastaan. Yleinen käsitys on, että nykyaika on samaan aikaan sekä erilaista että samanlaista kuin menneisyys. Historia on kahdellakin tavalla tulkitsevaa. Sekä maallikot että tutkijat soveltavat oman aikamme ajattelutapoja yrittäessään ymmärtää menneisyyttä ja tulkitessaan säilyneitä lähteitä. Tutkijan tulisi aineistoa kerätessään ja arvioidessaan pyrkiä neutraaliin tulkintaan, mutta hän saattaa tehdä oman aikamme arkipäivän käytännöistä johtuvia virheitä, pahimmillaan niitä sanotaan anakronismeiksi. Lisäksi hänen valintoihinsa voi vaikuttaa uskonto, maailmankatsomus ja poliittiset ideologiat. Hyvän ja rehellisen tutkijan tulisi tunnistaa nämä jokaista ihmistä vaivaavat virhelähteet. Käytännössä siinä onnistutaan enemmän tai vähemmän hyvin.

Toinen tulkinnan vaihe alkaa, kun historioitsijat julkaisevat tuloksiaan. Historia on populaari tiede joka kiinnostaa ihmisiä laajasti. Siksi erilaisia tahoja edustavien tulkintojen määrä ylittää moninkertaisesti varsinaisten tutkijoiden arvioinnit. Historialla on synkkä menneisyys ja laaja väärinkäytön perinne. Lähes jokainen tyranni, diktaattori ja maailmanvalloittaja on vedonnut toimissaan historiaan, ja samaa harrastavat vähäisemmätkin poliitikot. Historiaa sovelletaan virheellisesti myös päivänpolitiikassa, ja eräs menettely on rakentaa menneisyydestä omiin tavoitteisin sopiva käsitys ja levittää sitä. Tämä on suomalaisillekin tuttua. 1800-luvulla kansallismieliset rakentelivat meille keksittyä ja uljasta muinaisuutta. Lähihistorian räikein esimerkki lienee sisällissodan tulkinnat, joita on suuremmassa määrin alettu korjailla vasta sata vuotta tapahtumien jälkeen. Vääristely voi olla edelleen aktiivista ja suuntautua jopa lähimenneisyyteen. Ajankohtainen trendi on rakentaa keksittyjä kuvauksia ”ahdistavasta” 1970- luvusta, jota monet kuvailijat eivät itse ole eläneet. Olin tuolloin jo aikuinen, enkä tunnista aikakautta noista kuvauksista. Minulle tuo aika oli jatkumoa jo 1960-luvulla alkaneesta henkisestä vapautumisesta.

Taloustiede on aivan erityinen esimerkki hyvästä ja pahasta tieteestä. Siinä jatkuva ja jatkuvasti yltyvä tulkitseminen on niin intensiivistä, että koko taloustieteen tieteellinen status on kyseenalaistettu. Alkaa olla suorastaan perusolettamus, että taloustiedettä tulkitaan opportunistisesti ja ideologisesti. Kuten historialla, myös taloustieteellä on musta menneisyys. Valitettavan tuttuja ovat esimerkiksi Marxin talousteorioiden poliittiset tulkinnat ja niiden ikävät seuraukset. Ja vastaavasti antimarksilaiset tulkinnat, jotka ovat johtaneet sotilasvallankaappauksiin. Vietnamin sotaakin perusteltiin pyrkimyksellä vapauttaa paikallinen talousjärjestelmä. Kauempana historiassa näemme merkantilismiksi sanotun talousteorian hallinnollisen kuristusotteen.

Käytännössä on nykisin jo lähes mahdotonta erottaa, ketkä taloustieteeseen viittaavat julkiset esiintyjät ovat vakavia tutkijoita ja ketkä jotain aivan muuta. Heitä puhutellaan usein "talousviisaiksi", eikä tuo sana tässä yhteydessä ole välttämättä imarteleva. Asiaa hämärtävät lukuisat puolueiden ja etujärjestöjen liepeille amerikkalaisen esikuvan mukaan (think tank) ilmaantuneet ”ajatuspajat”. Ne pyrkivät luomaan itsestään sellaisen vaikutelman, että ne tekisivät oikeaa tutkimusta, mutta ne näyttävät kuitenkin erikoistuneen tulkitsemiseen.

Tämä kaikki ei kuitenkaan ole taloustieteilijöiden vika. Tärkein syy on, että talous on niin suunnattoman monimutkainen ja vaikeasti jäsenneltävä ja rajattava järjestelmä. Mutta itse olen sitä mieltä, että taloustiede on olemassa akateemisena ja tieteellisiä käytäntöjä noudattavana toimintana. Ja on olemassa vakavasti toimivia ja aivan oikeita tutkijoita. Pitää vain osata erottaa päälle vyöryvästä tulkintojen tulvasta tieteellisesti perustellut puheenvuorot, eikä se ole helppoa. Kuten yleensäkin on laita, alaan tutustuvan kannattaa aloittaa jo maineensa vakiinnuttaneista klassikoista. Lukea niitä avoimin mielin ja muistaa että tutkijatkin ovat aikansa lapsia, etenkin taloustieteessä.